maanantai 21. joulukuuta 2009

Ei liittymiä


Kaikki tarinat ovat pohjimmiltaan sankaritarinoita; sen eri muunnelmia.
Ja sankaritarina tarkoittaa, kertoo aina ihmisen henkilökohtaista kasvusta;
ihmisen eri persoonallisuuden ja luonteenpiirteiden etc. yhdistymisprosessista.
(Star Wars tyyppi-esimerkiksi.)

Eräs versio on se, että sankari lähtee kylästä, yhteisen turvaa tuovien valojen luota pimeään tuntemattomaan. Etsimään sitä voittavaa miekkaa, parantavaa seerumia, eheyttävää kaiken tiedon kiveä. On pitkään matkallaan, etsii, etsii. Löytää vaikeuksien ja taistelujen (sisäisten lohikäärmeiden kanssa käytävät mittelöt) kautta viimein, ja vaikka menettääkin, niin löytää paljon.
Mutta kun sankari tekee paluuta kotikylään, häntä ei enää tunnisteta, sankari on muuttunut liian paljon. Tiet ja polut ovat kadonneet, ehkä kasvatettukin umpeen.
Tai sankarissa on aistittavissa "kuoleman haju" (luovuuden peruskaavaan ja persoonan kasvuun kuuluu vanhan rikkoutuminen, tuhoutuminen uuden tieltä) ; ja silloin hänen hallussaan olevaa taikavoimaa ei tahdota. Sankari on muuttunut liian paljon, ja hän muuttaisi väistämättömästi liian paljon muiden elämää, eivätkä kyläläiset ole valmiita liian suureen huomisen tiedon ja toisenlaisten elämänpitojen määrään. He haluavat sittenkin pysyä entisessä, tutussa tylsässä mutta turvallisessa.
Liittymät ovat täten kadonneet; kadotettu kylään, ihmisiin, kylän ihmisten asioihin, suruihin, juhliin.
Sankari blokataan ulkopuolelle, hylätään.

Mikä jää tällöin sankarin rooliksi, mitä hän tekee, mitä hän voi tehdä?
Ei voinut olla lähtemättä, ja liikaa muuttunutta sankaria ei "päästetä" takaisin.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Jeesusta tapaamassa Mikaelin kirkossa


Olin naiseni kanssa (osittain) laulamassa joululauluja mukana muiden SU 13.12 Mikaelin kirkossa. Väkeä tupa täys, ja tapahtuman ohella tuli sivullinen muistikirjaa suodatettua kuulemasta, näkemästä, kokemasta.

Kristillisen symboliikan avausta, kotikonstein, näin tyhmällä päällä; teemalla että nypitään enkeleiltä siivet ja sorkkarauta vaan kannen väliin ja SKRAAKS!

Isä ja Poika. Mitäpäs jos Jungin transaktioanalyysin polkua mutkitellen olisi maallistettuna, ja ihmiseen palautettuna niin, että "Isä Jumala" vastaa ihmisen ydinminää, ja "Jeesus" Itseä. Tätä maallista hanua, joka mm. tällaisia blogeja työaikansa kuluksi kirjoittelee, naistaan ja lapsiaan rakastaa, töitäkin tekee ja niin edespäin.
Tällöin vaikeasti ymmärrettävä "jeesusuhri" voisi tarkoittaa tietyssä kohdin elämää, tietyssä iässä itsekkyydestä uloskasvattavaa tapahtumaa kohti muiden ihmisten hyväksi ponnistelemista.
Persoonallisuuden eheytymis-prosessi.

(Tällöin ymmärtää myös Tuulikki Saariston lanseeraaman Minä annan anteeksi itselleni -metodin tehokkuuden ja toimintamekanismin. Ihmisessä on eri puolet, tasot niin, että on jokin joka voi antaa nahansisäisesti jollekin anteeksi nämä arkipäiväiset tekomme.)

Toisaalta ydinminän aito omatunto (Itsellä on se kasvatettu omatunto ja oikean ja väärän kasvatettu taju sanattomine tunteineen) on ihmiseksi kutsutun eloonjäämisjärjestelmän sisäistä puhetta suunnista, joihin ihmisen tulisi suunnata. (Jumalalla tai ilman.)
Frankl puhuu että aito omatunto on tarkoituskompassi; näyttää suurin piirtein mihin suuntaan elämässä tulisi mennä.

Maria ja Joosef voisivat tarkoittaa anima -ja animuspuoliamme, sisäistä miestämme, naistamme. Sieltä heistä se "jeesuskin", itsekäs minällisyyskin sitten tietenkin syntyy.
"Talliin", eläimellisten vaistojen ja tarpeiden maaperään. Eläintasolta ihmislapsi liikkeelle lähtee.

Kristillisyys käännytysuskontona on pohjimmiltaan tietenkin erinomaisen
väkivaltainen ja ei-suvaitseva uskonto. Vaikka mihin jälkikäteisiin sanahelinäkorppujauhoihin yritettäisiin piilotella.

"Tehkää kaikki muut kaltaiseksenne." Se on järjetön vaatimus josta on toisten kunnioitus hyvin kaukana.
Sitten toki hyväksytään ja kunnioitetaan jos uskot meidän uskontoon =
"Meidän Jumala on paras ja maailman vahvin jumala ja se voittaa teidän jumalanne tappelussa!" Lähetystyön maallista hyvää saavat ruskeanahkaiset ystävämme kaukana tuolla – kunhan uskot meidän herraamme.
Heti tietenkin huomaa että lähetyskäskyn pohjalla kyse on tietenkin "vain" ihmisten maailman itsekkäistä ja vallanhaluisista arvostuksista ja tarkoitusperistä. Unohtamatta yhteiskunnan alempiarvoisten hallintaa ja orjuuttamista lapsenomaisen uskon avulla unohtamatta.

Ihmisen itsensä teoista riippumaton Armon käsite on kyllä mielenkiintoinen; mistä se tulee, mitä se oikeasti on?
Ihmisen tiedostumisen etenemistä niin pitkälle, että tapahtuu elämäämuuttava "parannus", ja kärsimyksen syyt häviävät? Näin on monelle käynyt esimerkiksi vaimon hakkaamisessa,
alkoholismissa ja alivastuullisessa aikuispeuhaamisessa.
Armo kävi, ja homma loppus siihen paikkaan.

(Modernisti siellä Golgatalla ristillä riippumassa olisi tietenkin se keinotteluun taipuvainen liituraitainen markkinamies, joka alkaa meistä itse kustakin jo löytyä kun tätä vallitsevaa arvomaailmaa olemme tarpeeksi nielleet ja omaksi lihaksemme sitä muuttaneet?)

Ehkä ei parane kolkutella liikaa tällä kertaa tätä aivolohkon taikauskon ovea ja laaria. Siellä ne horoskooppiin, ufoihin, kummituksiin, new ageen ja jeesuksiin etc. liittyvät pohjaistukat muhivat ihmispsyykeen vuosimiljoonien kehityksen tuloksena.
Päätetään aforismiin aiheesta ennen kuin minäkin olen jossakin tuolla kadunvarressa joikaamassa kera Landolan ziizuz -lauluja.
:-)

(af.) Vastaansanomattomat hyvät teot, kiitokset ja ikivelat.







maanantai 7. joulukuuta 2009

Kaksi tärkeää todellisuutta ja niiden välinen tila


Nuorisotutkimuksessa on ehkä selkeimmin törmätty inhimilliseen ristiriitaan, kun aiheena on ollut tulevaisuus. Moni nuori näkee oman henkilökohtaisen tulevaisuutensa erinomaisen hyvänä; tulee hyvä koulutus, ammatti, rahaa ja toimeentuloa, puolisoa, perhettä ja lapsia – kaiken yllä kaunis, voimakas elämäänluottavainen auringonpaiste.
Ja sitten kun puhutaan vaikkapa kotikylän, suomalaisen yhteiskunnan tai maapallon tulevaisuudesta, käsitykset muuttuvat niin että mustat verhot vain vilahtavat. Telataan toivottomuuden väreillä, saastumme kuoliaiksi, sodimme toisemme hengiltä. Maailma muuttuu koko ajan turvattomammaksi paikaksi ja epävarmuus lonkeroituu yhä arkipäiväisempiin asioihin.

Miten tämä voi periaatteessa olla edes mahdollista?

Emmekö luota lajitovereihin, jotka sisimmässään kuitenkin ovat kuin me – samat perustarpeet ja samanlaiset henkilökohtaiseen elämään liittyvät unelmat ja toiveet löytyvät on niiden päälle pingoitettu nahan väri mikä tahansa?

(Toki iällä ja ihmisen psyyken ja persoonallisuuden ja tietoisuuden kerroksisuudella ja lokeromaisuudella on osuutensa tässä asiassa.)

Mutta, kun ihmisellä itsellään on lapsi, jälkeläisensä, niin silloin hän pakosti ajattelee asioita myös oman itsensä ulkopuolelta. Eloonjäämisjärjestelmä kun on.
(No, ei kaikki pallopäävanhemmat ajattele siltikään.)

Kun ihmisellä on lapsi – edes yksi, läheisyydessään josta on jollain lailla vastuussa, ajattelee tätä elämää syvemmin, murretuin värein.

Tolpat jotka itse kilkutamme nyt tähän kohtaan, syyt ja seuraukset mitkä vaikuttavat tulevaisuuteen.
Menneen maailman jo tunnemme.

Aiheeseeni liittyen Lyhyt Elokuva isosta asiasta.


keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Valotetun kuvan värejä


Viime keväänä oli Raision kirjastossa valokuvanäyttely, jonka kuvat oli pyydetty tavallisten ihmisten kotialbumeista. Avajaisissa olin, ja eräs kuva pysäytti mustavalkoisuudellaan. Ihan ääneeni siinä sanoitin kuvan herättämiä tunnelmiani. Kylmänväristyksiä kävi, kun selkäni takana ollut vanhempi mies sanoi, että hän se on tuo tuossa kuvassa oleva pikkupoika. Pipopäinen poika, sotalapsi, pikkusiskonsa kanssa kyytiä odottamassa Ruotsista takaisin Suomeen. Puhuttiin siinä jonkun verrankin esille sitä, mitä kaikkea kuvan takaa löytyi. Tilinpäätöksenä – tuo nyt yli seitsemänkymppinen mies totesi yllättäen, ettei parempaa aikaa elämässään ole ollutkaan, kuin mitä se Ruotsissa oloaika oli.

Viime viikolla fillaroin saman Koskelan luo tekemään haastattelua yhteen toiseen lehteen. Pihamaalla katselin, että talossa oli tehty mittavia remontteja, kattoa nostettu ja sen sellaista muuta pientä. Vuonna -36 syntynyt kirvesmies oli edelleen voimissaan.

Juttelimme melkein kolme tuntia. Aurinkoisen vaimonsa keittämää kaffetta ja nisua otettiin välillä. Matkattiin viimein takaisin sinne sotalapsuusaikaan ja Ruotsiin. Hän kertoi, että kulttuurishokki oli ollut valtava. Heillä kotona Pyhäjoella oli 11 –lapsinen köyhä perhe, ja Ruotsissa vastaanottavaan perheeseen kuului insinööri-isä, sairaanhoitaja-vaimo ja heillä yksi poika. Sosiaalinen luokka ja tavat olivat aivan toiset. Ruumiillista kuritusta ei tunnettu ollenkaan. Sitä hän tähdensi, että häntä ja siskoaan pidettiin perheen oman pojan kanssa täysin samassa arvossa. Mitään eroa ei ollut.

Mustavalkoiseen kuvaan alkoi juontua tarinasta hienoja värisävyjä.

Suomalaispojasta oli myös ihmeellistä, että perheen vanhemmat osoittivat toisilleen avoimesti hellyyttä – ei päivää etteikö suukkoa pientä olisi vaihdettu aamulla. Pieniä veneretkiä tehtiin lasten ehdoilla, vanhemmat leikkivät lasten kanssa ja herkkujakin syötiin joskus.

Toki Koskelakin tuntee ihmisiä ja tarinoita, joissa ei ollut sotalapsilla käynyt yhtä hyvää onnea kuten heillä.

Kyllä jykevän ja suoraluontoisen miehenkin silmiin vähän kyyneliä puhaltui kun hän tuota aikaa muisteli ja minulle siitä kertoi. Ja sama täällä. Hyvistä asioista, pahoista asioista. Saatoin kuvittaa sitä kauhua, miltä oli pienestä pojasta tuntunut seistä kotipihalla muiden kanssa, ja kuulla ja katsoa aivan jo lähelle tullutta sodan jylyä, kun naapurikuntaa Kalajokea pommitettiin. Ja ne lähdön hetket Ruotsiin, repäisy pois kotoa, maalle vieraalle tuntemattomien ihmisten luo.

Vaikkei hän tarkemmin eritellyt, niin myönsi, että varmasti nuo osakseen saamansa monet myönteiset kokemukset olivat varmasti vaikuttaneet häneen ja myöhempään elämäänsä paljonkin. Siihen millainen hän itse on ollut aviomiehenä, kolmen pojan isänä. Pitkässä työelämässä mukana muiden. Seitsemän kuukautta Ruotsissa oli muokannut elämänasennetta ja suhtautumista toisiin ihmisiin lopuksi ikää. Ei ole mies nykyäänkään esimerkiksi maahanmuuttaja-asioissa kovin jyrkkä mielipiteissään.

Ensi kesänä Koskelan ja sen ruotsalaisen perheen ”pojan” pitäisi tavata.

– Ei ollakaan nähty sitten 68 vuoteen.

Uskon että on tuleva ukkojen kädenpuristus sydämellisyyttä ja iloa täynnä.


Kyllä täällä pohjantähden alla asuu myös monia oikeasti hienoja ihmisiä.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Yhteiskunta-analyysiä seitsemänvuotiaille


Blogi on ollut hiljaiselossa koska olen kirjoittanut paljon muuta ja muualle.
Ja aika on naulittu paljoihin asioihin. Merkillistä että kaikki aina joskus sumaantuu samoille vuoden päiville ja sitten on kiirus. No, tovin päästä on sitten taas hiljaisempaa. Ehkä.

Tänään pikkulikan kanssa syötiin lounasta, ja hän pyöritteli maitolasiaan.
"Pepsi", virkkoi ajatuksissaan lukemaansa.
Lasi ei ole varastettu Puuhamaasta, muttei ostettukaan.
Siinä on Puuhamaan yli-iloinen nallukan kuva toisella puolen, ja toisella puolen se Pepsin logo. Rekisteröityjä tavaramerkkejä molemmat tietenkin.
Ettei kukaan varastaisi. (Varkailta. Toim. huom. :-)

Seurasi vasemmistolaishenkistä opetusohjelmaa flikalle.
Kysyin nallen kuvaa osoittaen, että onko Puuhamassa kivaa?
– On. (perustui empiiriseen kokemukseen.)
Kiersin lasia.
– Onko Pepsi hyvää?
– On. (heikosti omaa kokemusta.)

Näinhän se homma toimii.
Kaikki kuvat vaikuttavat.
Väitämme nokka pystyssä tietoisina suurhumanisteina ettei vaikuta, ja sitten menemme kauppaan kuin pakon ohjaamana juomahyllyn eteen miettimään, että
mitäs sitä ostais, jois kun muka janottais?

Ja valkataan nyt, vaikkapa tuo, Pepsi -pullo.

Ja jostain kumman syystä halutaan Puuhamaahan.
(Minäkin :-)

Ja edelleen ihmettelen miten on mahdollista, että elokuvien tekijät ovat
koskaan suostuneet siihen, että kesken elokuvansa voidaan näyttää
jotain haistavitun-mainoksia ja katkaista koko homma ja ripuloida kokonaisuus pilalle.

Ja tuo uljas määrä mainospostia satamassa postiluukusta.
Dingeli-hou-hou!: Joulu on tulossa!
Joulu, tuo ostamisen riemujuhla, vaikkakin nyt on valtakunnassa tapahtunut kaikkein pahinta painajaista; ihmiset ovat intoutuneet säästämään rahaa, ja muutoinkin ovat epäluottavaisia kuluttamisen ihanuuteen ja talouskasvuun.
Kuulkaas nyt pallopäät, ei tämä näin toimi! Ei yhtään nyt ruveta kyseenalaistamaan systeemiä niin kuin jotkut kelvottomat vihreät vassaripaskat! Kuluttakaa, kuluttakaa, tai muuten Jyrki-setä on hyvin, hyvin vihainen!

Isä Omistaminen, Poika Raha ja Pyhä Vapaa Markkinatalous; heidän on valta ja voima, niin maan päällä kuin taivaissakin.
Aaaamen.


lauantai 7. marraskuuta 2009

Miksi Jumala loi tosi-teeveet ja homot?


Olen pyrkinyt totuttautumaan jälleen televisio-ohjelmiin lähes parin vuoden poissaolon jälkeen.
Myönnän, että olen kyllä paikoitellen ollut jokseenkin pöyristynyt siitä, mihin nk. teevee-viihteen rimat on hilattu. Mitään BB-tunnepornoa en ole edes katsellut.
Arto Salmis-vainaan Kalavaleen luin ja se on mustanhuumorin värittämä "pohjanoteeraus" tositv:lle.

Tai ei sittenkään. Eilen tuli katsottua nimittäin uutta sosiaaliporno-ohjelmaa Totuuden hetki. Siinä oli ohjelman tekijät valinneet (arvioineet riittävän kypsymättömäksi persoonaksi ja siten toki katsojia kiinnostavaksi ja ohjelmaformaattiin sopivaksi) erään nuoren miehen. Ankara baaribilettäjä, julkihomo, otti seksistä rahaakin vastaan jos ja kun (monesti naimisissa olevat) miehet tahtoivat hänelle sitä kerran antaa. Mies itse oli tietojen valossa erittäin rikkonaisesta perheestä ja lapsuudesta kotoisin. Kaiffarille oli nyt kuitenkin koittanut ne lyhyet Hetket Julkisuudessa, ja hänet periaatteessa pengottiin läpikotaisin kaiken kansan nähtäville siinä 50 000 €:n "palkintoa" tavoitellessaan. Toki mainoksien välissä.
Tavoitteeksi jäi, sillä viimeiseksi jääneen kysymyksen tuomari tulkitsi valheeksi. Puhtaasti tulkitsi, sillä tietenkin on täysin idioottimaista edes yrittää ihmisten totuudellisuutta todistaa tällaisissa tilanteissa. No, kilpailija oli allekirjoittanut pelin säännöt, ja nyt kävi näin. Jostain aivan kummasta syystä sitä 50 000 €:a ei tässä vaiheessa ohjelmaformaattia tahdottu hänelle antaa. Peli päättyi, kättelyt, ja heippa.

Jo oli ohjelma. Jo oli homo sapiensin raadollisuudet joilla operoitiin ja katsojia koukutettiin pyssymään paikoillaan että mainonta olisi saatu onnistuneesti ohjattua psyykeeseen.

Televisio-ohjelmat heijastavat aina yhteiskunnassa vallitsevia arvoja. Sitä tehdään, mitä tilataan; niin se pääpiirteittäin menee yksilöiden keskinäiseen kilpailuun perustuvassa markkinataloudessa. Toki tiettyjä haluja rikastetaan ihan mukamas-tarpeiksi asti, mutta kumminkin. No, kotikatsomoissa koetaan suurta katharsista kun onneksi on tuollaisia vuoropäällikkö-homoja olemassa meille niin "huonoina ihmisinä".
Tekee meille "hyville ihmisille" hyvää.

Otsikkoni on toki puhdasta piikikkyyttä, koska minulla ei ole henkilökohtaista puhelinlinjaa Jumalalle.

Kirkkoisät ja äidit painiskelevat nyt hirmuvaikean kysymyksen kanssa, että pitäisikö suomalaisenkin kirkon sallia homojen vihkimiset avioliittoon kirkossa? Oi mikä maallistuminen!
Jos jo kysymyksen asettelu on tuo, niin oman kristillisyyden ymmärrykseni valossa se paljastaa kuinka helvetin hakoteillä nk. tapauskovaiset ovat todellisuudesta ja uskontonsa päivittämisessä. Homous kun ei suurimmaksi osaksi liene yksilöllinen valinta, vaan homoseksuaalisuuden pohja on biologiassa. Homoksi synnytään, joten kristillistä kuvakieltä käyttäen, rakas (Isä) Jumala on homotkin luonut.
Mikä silloin voi olla ongelma kirkkovihkimisten kanssa?


tiistai 27. lokakuuta 2009

Mikä on talven hinta?

Viime viikolla oli työnantajan johtokunta koolla. Pohdimme, järjestämmekö ensi helmikuussakin talvileirin paikassa, jossa on Raisiota todennäköisemmin talvi. Kolattiin esille myös sitä, että paljonko se kauemmas muuttanut talvi saa kinostaa persnettoa.

Enää on aika vähän järjeltään jäätyneitä idiootteja, jotka eivät myönnä etteikö maapallon ilmasto olisi jo nyt muuttunut rajusti. Syystä että Ihminen haluaa lajityypillisesti kasvaa ja kuluttaa äkäisenä yli oman tarpeen. Jatkossa Suomessakin säiden ääri-ilmiöt lisääntyvät ja vuodenajat syksyttyvät. Talvet vetäytyvät ylöspäin kuin entisen isännän vitjamunat. Vähän myöhemmin meidän hyväosaisten suomalaisten oven takana kolkuttelee ne miljoonat ympäristöpakolaiset. Mitäs me heille sanotaan?

Jokin aika sitten Malediivien hallituksen jäsenet pitivät kokouksensa happilaitteilla veden alla. Tempaus pulputti ainakin minulle huolestuneita ajatuskuplia päähän.

Oman muistini mukaan talvet alkoivat heikentyä Laitilan kohdilta 1980-luvulla. Jääkentät jäi jäädyttämättä ja ilma oli sumppuista, plussakeliä. Nykyään on jo kauas sulanut muistista se yhtenäinen lumipeite joka hiutaloitui loppuvuodesta, pysyi talven selässä ja lähti vasta kevään tullessa.

Me olemme kaikki sananmukaisesti helvetillisen isojen muutosten aikalaistodistajia. Kukaan ei osaa ennustaa varmaksi millaista on edes vuonna 2020. Positiivisesti ajatteleva toki uskoo, että pakkojen edessä minun, sinun ja naapurien asenteet ja arvostukset muuttuvat. Samalla toivoo, että tiede ja tekniikka monimuotoisesti kehittyy ekologisempia valintojamme tukemaan. Että aikaan saadaan tärkeät kansainväliset sopimukset, joihin kaikki maat sitoutuvat.

Meitä on kohta seitsemän miljardia tällä samalla aurinkoisella kivellä, emmekä vieläkään kosketa toisiamme.

Kyllä tämänkin päivän tytöille ja pojille soisi ytimiinsä muistoja talvisesta yhdessäolosta, lumilinnan teosta, luistelusta luonnon jäillä. Hiihtämisestä metsässä yksin ilman sitä eteen valmiiksi tehtyä latua. Pakkasen punaisia pusuja poskipäille, nautintoa kuumasta juomasta ulkoleikkien jälkeen. Ja sydämeen elämystietoa siitä talven taivaan syvänsinisestä valosta, ja lumikenttien varjoista; siitä kun kuu saapuu iltaan yön tähtineen.

Ihan himpskatin harmittava juttu, ettei vieläkään ihan kaikkien lasten vanhemmilla ole rahaa häippästä edes kerran vuodessa kokoperheenlomalle Lappiin tai Alpeille. Ihmeellistä, koska onhan se raha jo vanha keksintö; luulisi sitä jo kaikilla olevan.

Olen punanokkainen helmikuun poika, jota kiristää tietoisuuden pipo.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Putoavia kirjaimia


Monesta syystä johtuen olen kirjoittanut pitempää tarinaa. Se on keskeneräinen täysin, mutta on ollut merkillistä, kun itse on astunut siitä nk. luovan kirjoittamisen ovesta, josta ainakin periaatteessa osaa muillekin jotakin opettaa.

Siinä seurataan itse tarinaa. Sitä kunnioitetaan, ollaan ikään kuin lakki kourassa ja sormet näppäimien läheisyydessä valmiina, että joskos tänäänkin jotakin. No, perusmekanismi on toki psyyken eri kerrosten monimutkaista keskinäistä vuoropuhelua ja tiedonsiirtoa, mutta kyllä se välillä ihmeeltä tuntuu. Eikä toimi ihan väkisin; samoin kuin jos kissana ryhtyisimme kolon vieressä odottamaan, että mikäs ajatus meiltä seuraavaksi hiirenä kurkkaakaan. Jos sillä lailla odottaa, ei sieltä mitään tule. Mikä sinänsä on huvittavaa.

Itse olen jo liian paatunut, että omista teksteistäni humaltuisin ja omilla henskeleilläni benjitä tekisin, mutta kyllä välillä osaan edelleen riemuita; olla niin saatanan ylpeä jostakin ideasta jonka on saanut kirjaimilla huterasti pystyyn. Niin että joku muu saa siihen omat merkityksensä kiinni laittaa.
Risto Ahdin mummo pyysi poikaa kirjoittamaan Kekkoselle, kun pojalle tuli niin pirun hyvä runo että! :-)

Stephen King puhui Kirjoittamisesta -kirjassaan hyvin, että tavallaan kirjoittaminen on sellaista Tarinoiden maassa olemista, ja kirjailija tekee tarinoiden arkeologisia kaivauksia. Välillä löytyy pieni tarina, ja välillä sieltä tulee lopulta ihan helvetinmoinen dinosaurus. Sitä ei tiedä vielä siinä vaiheessa kun lähtee työhön.

Mutta kirjain, sana kerrallaan.
Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Jos ähkyy aloittamisen kanssa tai syystä tai toisesta muutoin välttelee kirjoittamaan ryhtymistä, sitä yhtäkään sanaa tai lausetta ei tule. Eikä itä yhtä laulua, runokokoelmaa, tai romaania.

Tämä pätee kaikkeen inhimilliseen toimintaan.

Ja että osaa välillä vituttaa, kun on elämässä könnännyt niin paljon turhuutta ja ajan hukkaamista. Voi sitä itselleen valehdella jälkeen päin, että hyödyllistä sekin kaikki aika on ollut; sen aikaisen tiedon ja henkisen paketin varassa. Mutta se mikä tiimalasista valuu hiekkana alas päin, se ei ilman kääntämistä tule takaisin.
Ja ihmisen elämää ei voi kääntää toisin päin; maallisella tomullamme, hetkien hengityksellä on vain yksi suunta.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Voimista

Se voimistuu, lisääntyy mihin ihminen kiinnittää huomionsa.
Kuin valottava, energisoiva sädetys.

Kiinnittää, liimaa, naulaa jonkin asian kylkeen, mikä vie mukanaan eikä
päästä irti.

Erityisesti pitää siis kiinnittää huomiota, mihin kiinnittää huomiota.

Ajattele mitä ajattelet, ja ajattelet tietoisesti kaiken paremmaksi, vaikka
Rumuuden ja tosiseikat hyväksyykin.

Tunteet syntyvät suuremmaksi osaksi ajattelusta; siitä mitä ajattelet, mihin huomiosi kiinnität.
Ajattele itsellesi myönteisiä, innostavia ja uteliaita tunteita, jos pidät
niistä enemmän kuin paskafiiliksistä.

Ajattele mitä ajattelet.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Höylätyt lauseet


Mitä enemmän pyrkii tietämään, sen paremmin piirtyvät aina lopulta
esille ainoastaan ne oman ymmärryskyvyn rajat.

Todellinen viisastuminen?
Ikä karttuu, kokemukset saa lajiteltua laatikostoihin. 
Ihminen kypsyy oman ajan uunissaan, ja yhä
useampaan kysymykseen rehellinen vastaus on: 
"En tiedä, enkä voi tietää."

Ymmärrän hyvin heitäkin, jotka valitsevat vaikenemisen, joka muuten lienee paikoitellen
sitä parhainta sananvapautta.

Näkymättömän rakentamista; josta ei voi edes tulla mitään lopputulosta,
ellei sellaiseksi miellä itse rakentamista.

Viime yönä oli ollut syksyn ensimmäinen pakkanen. Tuli mieleen sadut ja niissä esiintyvät erilaiset Kylmän Tuojat; mörköt, jääkuningattaret.
Aamulla otin niiden jäljistä läheisiä valokuvia, olivat koristelleet maailmaa kauniiksi
omilla keinoillaan tai jalanjäljillään.

Kesällä ei ole pakkasta, paitsi hallaa.
Talvella ei ole lämpöä, paitsi aurinkoiset suojapäivät.
Syksyisin on puhtaita kevätpäiviä; keväällä ajattelee joskus että tällaista on syyskuussa.

Näinhän se menee.

torstai 1. lokakuuta 2009

11. Eri kansanosien erilaiset todellisuudet

Tätä askartelin jo eilen aamulla facebookissa, mutta jatketaan, koska täällä aihetta on tullut

vatvottua kymmenkunta kertaa eri puolilta jo ennenkin.


Ihmisillä on tismalleen samat lajityypilliset perustarpeet. Maslowin tarvehierarkia on paljon kritisoitu, mutta on siinä perustaa poliittiselle ajattelulle kumminkin.

Kun niiden perustarpeitten tyydytys on saavutettu, siirrytään "ylöspäin" yksilöllisiin tarpeisiin, joiden sisältämä "jano ja nälkä" rakentuvat mm. lapsuudesta, vanhemmista, elinpaikasta, perheen sosioekonomisesta asemasta, ajan olosuhteista, vallitsevista arvoista, muodista, kohtalonomaisista tapahtumista etc.

Aineellisen hyvinvoinnin lisääntyminen =yksilöitymiskehityksen voimistuminen=oikeiston kannatuksen lisääntyminen. Oikeistolaisuuden päätarkoitus on korostaa ja edistää arvoja, jotka kasvattavat ensisijaisesti yksilön vapautta, yksilön etua ja yksityisomistamista ja yksityisten henkilöiden valtaa.


Lauseke sisältää myös sen, miksi polarisaatiokehitys jatkuu kiihtyvästi. Kysymys on yhä enemmän osaamispääomasta, josta suurin osa ei ole muuten ihmisen omaa ansiota jos rehellisesti syyt tunnustetaan. Vaikka moni "menestyjä" mielellään leuhkien paukuttaakin niitä timantoituja Oman onnensa seppä -henskeleitään, niin useinkaan hän ei ole itse niitä tehnyt. Osan ehkä, kokonaan ei koskaan. (Esim. kasvatus, "tuuri" vanhempien ja heidän henkisen pakettinsa ja kaikkinaisen osaamisensa kanssa, tuuri oman sen elinkeinon "harvinaisuuden" ja sen tuoman arvokkuuden kanssa.)

Eräs oleellinen syy polarisaatiokehitykseen; maailma menee koko ajan monimutkaisemmaksi esimerkiksi sen yksilön oman elinkeinon löytämisen ja ylläpidon osalta, mikä tarkoittaa, että ollaan siirrytty työpaikkojen osalta yhä enemmän fyysisestä työstä "ylöspäin", sinne enemmän älyä ja moniosaamista vaativiin töihin. Älykkyyttä ja muita kognitiivisia taitoja kuten hyvin oleellista muistamisen kykyä tulee synnynnäisesti tietty määrä ja se ei lisäänny, vaikka kehittyykin. Tietyllä tapaa ihmisen elämä on muistin elämä.

Yhteiskunnallista hyvinvointia lisättäisiin hyvin paljon kehittämällä jokaisen "älykkyysluokan", "muistiluokan" ja "sosioekonomisen-luokan" maailmaa sellaiseksi, että siellä voisi tulla toimeen omillaan.

Poliittinen ohjaus olisi tähän väline, mutta koska kasvava osa ihmisistä ei siihen usko eikä äänestä, valta annetaan niille, jotka tietävät että äänestämällä se valta joka tapauksessa jaetaan. Oikeistolaiset äänestävät, ja potentiaaliset vasurit makaavat kotona ja vielä ovat idiootinylpeitä siitä, etteivät äänestä. Vikaa on toki ehdokkaissakin ja itse poliittisessa järjestelmässä hyvin paljon.

Maailman monimutkaistuminen ja sen ajaminen yhä monimutkaisemmaksi on toki keino, jolla
valta (ja rahat) saadaan ulkoistettua heille, jotka osaavat käyttää järjestelmää hyväkseen parhaimmin. Huomionarvoista on, että järjestelmän taidokas hyödyntäminen kuorii yleensä inhimillistä moraalia paljaaksi jotta menestyvät keinot pyhittyvät. Oleellista pohdittavaa onkin, onko siinä sitten mitään väärää, jos "viisaammat" maksattavat "tyhmemmillä" itselleen parempaa elintasoa laadukkaammin huvituksin?


tiistai 15. syyskuuta 2009

Lyyrisiä piirroksia ajan naiseuksista


Eilen ostin Vesterinen yhtyeineen - bändin uuden levyn, ja minusta se on
pitkästä aikaa uusi orkesteri josta olen innostunut. Musiikillisesti ja sanojen piirroksista.

Sitten tein tällaisen havainnon.
On puhuttu ja tilastoissa on todettu naisten alkoholinkäytön lisääntyminen
kaikista ikäluokissa.
(Ja väkivaltaisuuden lisääntymisestä; dokaaminen nostaa naisen testosteroniarvoja.)
Nyt nämä perinteisesti miehistä käyttäytymistä kohden vapautuneet
naisten käyttäytymisvalinnat ovat alkaneet tulla jo myös laulumiesten aiheiksi.
Yritystä on punkea päivän valoon jotakin.

Samuli Putron uudella levyllä Elämä on juhla on kappale Älä huuda mulle. Ensiksi ymmärsin sen itsekin väärin päin, mutta se on kyllä melkoisen viiltävä kuvaus dokaavasta naisesta ja siihen maailmaan liittyvistä asioista. Toki lyriikka on kuin romaani eli aina vailla todellisuuspohjaa, periaatteessa, mutta eivät laulut tyhjästä synny.

Vesterisellä on kappale Äiti, joka kertoo myös siitä,
kun perinteiset roolit ovatkin nurin päin.

(...)
oon paratiisiin suljettu
nääntyvään taloon haudattu
joka naristi nurkkiaan
pilkaten velkaista isäntää

Samaan aikaan jossain toisaalla
annat halukkaiden kaulalle suudella
lastenhuoneessa sängyn laidalla
kerron Valtterille:
"Äiti on taas juhlatuulella
eikä tänään enää kotiin ehdi halaamaan
ei tänäänkään."
(...)

Toki voidaan todeta, että miksei naiset saisi käyttäytyä niin kuin miehetkin.
Kyllä tietenkin saavatkin, mutta vapaudessa on aina se vastuu ja se on tismalleen sama asia
kun noustaan sen sukupuolisuuden yläpuolelle.

Ja oma väitteeni on, että tietyllä tapaa naiset edelleenkin ratsastavat tässä ajassa sen alistavan tyrannimiehen historian kauheuksista rakennetun
naiseuden suojakilven alla.
Siellä jossa ei tule kuuloonkaan puhe naiseuden "pahoista" ilmentymisestä, naisten kyvykkäästä henkisestä
väkivallasta (joka on muuten yleensä 6-0 naisen voitoksi alkeelliseen mieheen verrattuna. Ja sitten jossain kohtaa alkaa nyrkit heilumaan.)
Huonoista ja holtittomista äideistä ei oikein saa puhua julkisesti.
Ja jos ei asioista puhuta, se tarkoittaa samaa kuin kissa jemmaa paskansa hiekkalaatikkoon.
Sitä ei ole kun sitä ei näy, mutta on se siellä ja haju lisääntyy mitä enemmän kamaa laatikossa on.

Mies ja nainen ovat monin tavoin erilaiset; joku sanoo että kuin eri lajia tätä ihmisapinaa.
Erilaisuuden ymmärtämisestä alkaa tasa-arvon toteuttaminen, eikä siitä että jäädä kompuroimaan rooleihin. Oman sukupuolen yläpuolelle on kiivettävä – se on yksi vuori voitettavaksi – ja otettava sitten kantaa omaan itseensä ja omiin valintoihinsa. Kontaktia. Ehkä siellä liehuvissa korkeuksissa myös tahdon vapaus puhaltuu joskus ohi niin että sen näkee, en tiedä.

Edellä mainitut esimerkitkin puhuvat tosiasiassa laajemmin yhteiskunnassa tapahtuneista arvomuutoksista. Yksilöt muuttuvat olosuhteiden ja arvojen muuttumisen myötä.
Kaikki vaikuttaa, ja ei tämä kehitys joka puolelta erityisen hyvältä näytä.

Minun mielestäni olisi parhainta, jos mahdollisimman harva aikuinen, nuori tai lapsi kiskoisi kännejä viinalla tai muilla aineilla, ja ettei olisi väkivaltainen, tavalla tai toisella.
On sitten mies tai nainen.

Ihmisiä, tismalleen samalla polulla.


torstai 10. syyskuuta 2009

Yhteisöllisten hajujen hissi


Asumme Å-talossa.
Kerros kuusi.

Olen alusta asti tänne tultua kiinnittänyt huomiota talon hississä piilevään ja paikoitellen suorastaan odottavaan, toisten ihmisten mukanaan tuomaan hajuun.
Nyt kun siihen on tottunut, alkanut kiinnittää huomiota, niin siinä on aina mukavat muutamat sekunnit aikaa nuuhkia ilmaa ja tarinoittaa mielessään hajujen jättäjää.
Haju sanoittuu.
Haju vetää tulppana ulos muistoja, koska hajumuistikuvat ovat vanhimmat.

Tämä on vuokratalo, ja se tarkoittaa, että usein miten hajut on halvat.
Kirjoissa kuvataan usein että ilmassa tuoksui halvan parfyymin tuoksu.
Käytännössä esimerkiksi Linna-shampoo.
Tai Mennen.

Joku partavesi plus pikantti keskioluthuuru sen kera.

Voimakas keskiolut plus pinttynyt juuri kiskotun tupakkisätkän haju.
Mari ei täällä ole ollut pistelemässä ilmaa palaneena ruohona.

Bensiini, pakokaasu joka on tarttunut vaatteisiin.

Ja se koira.
Joku tytär on jättänyt vanhemmilleen sellaisen ihan saatanan ison hurtan hoidettavaksi ja sitä kuskataan tarpeilleen muutaman kerran päivässä. Koira mahtuu just ja just mutkalle sinne hissiin ja haisee erittäin pahalta. Vaikka on toki ihan ystävällinen koira. Ja jos sen kokoluokan koira olisikin vielä äkäinen, niin tätä kirjoittaisin jostain sen suolenmutkasta.

Välillä on ollut vastassa tuntemattomia makeitakin tuoksuja, kun hissistä onkin pelmahtanut ulos afrikkalaista kulttuuritaustaa.

Venäläisillä on oma tupakantuoksunsa; mahorkka rules ok.

Hormonejaan ympäriinsä tipottelevien teinien hissintäyttävä umpiärsyttävä paksu hiki.

Ehkäpä tämä nuuskijaksi tuleminen on herännyt jo joskus kun luin Parfyymin ja
olin siitä ihan innostunut.

Ehkä tästä olisi luontevaa hyppelehtiä miettimään myös niitä kaikkia bakteereja ja viruksia, jotka tänä sikaflunssan etc. kulta-aikana siellä hississä myös kanssamme liikkuvat ylös ja alas, sisään ja ulos.



lauantai 5. syyskuuta 2009

Kävelyä asioiden läpi ja haukaten sieltä täältä


Pitkästä aikaa olen innostunut kirjasta ja sen sisältämistä
selkokielisiksi kammatuista ajatuksista.
Edelleenkin on tullut todistetuksi, että tarvittava tieto tulee kyllä luokse
jos sitä haluaa vain saada. Alitajuisia mekanismeja
–peräti ihmeeltä voivat tuntua – mutta sama se.

Liike.
Liikkeen säilyttäminen, se on hyvin tärkeää.
Olla liikkeessä elämänsä sisällä, kävellä kuin venyvän
kuplan sisällä, nähdä toisia ihmisiä omissa maailmoissaan;
parhaimmillaan voi toiselle jotakin sanoa, joku kuulee joku ei.

Parhaimmillaan rakkaus kasvaa kaikista väleistä.

Elämänliike.
Yksi elämä; uskovaisilla on toki kaksi elämää vähintään, mutta
tästä yhdestä voimme olla jokseenkin varmoja.
Ja tämä yksi pitää elää hyvin, koska ihmisen itsensä näkökulmasta
sillä on perustaltaan lahjaluonteensa – jotakin annettua.
Idiootti heittää lahjojaan pois.

Lasten maailma.
Kari E. Turunen piirtää kasvatusfilosofin vakaalla kädellä – monen muun ymmärtäneen viisaan ohella – lapsen maailmasta hyvin selvää kuvaa.
Perusasiat eivät ole perustaltaan monimutkaisia.

"Riittävän hyvin" riittää useimpaan kohtaan, sillä ihmisen elämän täydellisyys on auringon laskun tavoittelua juosten. Ei onnistu, eikä tule onnistumaan.

Useat asiat lapsen iholla, pään sisällä ja teoissa ovat suoraa syytä ja seurausta vanhemmista ja lapsuuden olosuhteista; henkisistä ja materiaalisista viestikapuloista. Kuka avaa ja korjaa omalta osaltaan omalle kohdalle tullutta; lisää merkkiin sen oman tiedostavan viivansa, jolloin siitä tuleekin + annettavaksi eteenpäin, ja hyvän ketju ei katkea.

Aikuisella on kyky katsoa elämäänsä taaksepäin, arvioida sitä ulkopuolisesti. Se on perusinhimillinen kyky; mielen kerroksellisuutta.

Voi tuntea myös kitkerää katkeruutta kun näkee selkeästi kohdat joissa on
valittu väärä tie omasta puolestaan; silloin kun itse ei ole ollut valitsemassa tai
päättämässä itseään koskevista asioista. Tulee kivuliaasti tietoiseksi, vaikka se toki avautuu samalla tietynlaisen aarteen löytöpaikaksi.
Kun tulee tietoiseksi, voi vasta muuttaa elämänsä liikettä, muuttua itse.

Saa tiedon haltuunsa, kasvaa ja voimistuu, jatkaa matkaansa seuraavaan "taisteluun".

Olen todennut aiemminkin, ettei ihmisellä ole loppujen lopuksi muuta tarinaa kuin yksi, sankarin tarina.
Jokaisella meistä, jokaisen oma sankaritarinansa. Päivien sivut, miten täytät, miten kirjoittaudut?

Siinä mielessä olemme kaikki perustellusti samalla viivalla; me yksilöinä ah niin ylenpalttisen ainutlaatuiset ja ainutkertaiset, mutta perustaltaan aivan samanlaiset ihmiset.


torstai 27. elokuuta 2009

Napitusta


Muutaman päivän jälkeenkin Benjamin Buttonin
ihmeellinen elämä mietityttää.
Ensinnäkin loistoesimerkki elokuva-taiteen mahdollisuuksista.
Mahdottomia esitetään kuin mukamas olisi oikeasta elämästä kuvattu.

Sitten ne kohdat joista se itse taide katsoi takaisin – mitä sillä itse kukin rajaa –
sokea mies, joka valmisti kellon joka kulki taaksepäin, että sodassa
kaatuneet miehet tulisivat takaisin kotiin, viljelemään maata ja
elämään perheidensä kanssa.
Miehen oma poika tuli puulaatikkoon
paketoituna sodasta kotiin.

Kuva kulki kuin muistikuvaksi rakennettuna taaksepäin, räjähteisiin pamahtaneet miehet tulivat ehjiksi, kuolleet nousivat tantereilta kun kiväärinkuula lähtikin kehosta takaisin jonkun toisen pyssynpiippuun jossa sormi ei koukistanutkaan liipaisinta.

Elokuvan kohta, jossa kuvatapahtumilla kerrottiin mitkä kaikki asiat
edelsivät sitä ajan kohtaa, jossa taksi törmäsi murtaen tanssijan uran loppuun.
Jos pienikin asia olisi mennyt toisin, tätä traagista kohtaamista ei olisi tullut.
Ehkä.

Mitä tällaisia elämänpisteitä meillä onkaan jokaisella?
Montako kertaa esimerkiksi kuolema on käynyt lähellä
harjan ja kihvelin kanssa?

Viimeinen kohtaus, jossa Benjamin oli elämänsä suuren rakkauden sylissä.
Nainen oli vanha, Benjamin oli keholtaan vauva, mutta sisältään dementoitunut vanhus.
Katsoi vielä kerran naista, ja nainen koki että se Toinen tunnisti hänet, muisti hänet.
Ja sitten Benjamin sulki silmänsä.


Elokuvat ovat parhaimmillaan upeita, ne kertovat asioita joihin emme
useinkaan osaa itse elämässämme tarkentaa. Paikoin elokuvat ovat
enemmän totta kuin elämä itse, kenties?
Kehittävät meidän herkkyyttämme kokea, aistia, nähdä, tuntea.
Itkettävät meidän todellista itseämme esille, ja näyttävät
elävän elämän voiman, johon jokaisen tulee suostua.
Tai kannattaa suostua.
Ettei jää pelkästään lupaavaksi ja lahjakkaaksi käsikirjoitukseksi.





maanantai 10. elokuuta 2009

Murrosikäinen ripottelee kirjaimiaan


Heidi Hautala on todennut Annassa 6.8:
"On niin paljon ihmisiä, joita maailma eri millään tavalla palkitse, päinvastoin.
Monelle meistä oraansuojelijoista kävi hyvin, mutta sitten oli heitä, joiden idealismi oli
niin korkealentoista, etteivät he jaksaneet tässä maailmassa.
Idealismi voi olla hirvittävän raskasta."

Minä olen varmasti monenlaista palkintoa saanut, kitise en, mutta ymmärrän tuon idealismin raskauden. Tiedän että Idealistinen Sinisilmä kykenee ajattelemaan itsensä ulos inhimillisestä maailmasta ja esimerkiksi kroonisesti masentuneeksi. Kun maailma ja ihmiset eivät millään muutu sellaisiksi kuin heidän pitäisi muuttua.

Päivän oivallukseen, jonka minä murrosikäinen 39 vee olen itselleni pyydystänyt.
Kun ihminen vanhenee, ikääntyy; tietää omat mahdollisuutensa, tietää kadotetut mahdollisuudet. Sanovat sitä realismiksi.
Tietää ytimiään myöten, että kulkee sitä päivää kohti jolloin puhaltuu se hento viimeinen ulospuhallus ja elämä on tullut valmiiksi.

Monella nuorella peruskokemustila itsestään on kuolematon, ja että maailma on lukemattomia tarinoita täynnä. Tämä on totta nuorten ihmisten maailmassa, ja niin kuuluukin olla. Muuten ei olisi eteenpäin vievää idealismia ja tervettä kapinaa joka synnyttää muutosta.

Mutta kun ihminen ikääntyy, tuntee itseään paremmin ja ennen kaikkea näkee yhä selvemmin rajansa, ääriviivansa, asiat alkavat saada toisenlaista mittakaavaa, ja kaikesta maailmanpahuudesta ja huonoudesta ei olekaan enää valmis ryntäämään barrikadeille tai kärventämään hermonsa. Alkaa valkata minkä puolesta tappelee, mitä säilyttää, mistä luopuu koska aika ja elämä on muuttunut käsinkosketeltavan rajalliseksi.

Rajallinen aika muuttaa moraalia.

Eettisyyden sydämenlyönnit tarkentuvat, sillä omalla tavallaan idealismi ja realismi tekevät
parhaimmillaan oman synteesinsä, liittonsa.


Tästä pohdinnasta voi ahdistua, kokea kuolemanpelkoa, tai sitten ottaa se unilukkariksi mukaan elämänsä valintoihin.

Tämä on minulta sellaista elokuun kirjoitusta. 
Meillä on kesä vielä vieraana, se istuu huvimajassa hyväntuulisena ja on onnellinen, 
mutta illalla jo syksyn läsnäolo vaatii shaalin laittoa olkapäille, ja
taivaalle ovat tulleet tähdet takaisin pimenevään mereensä.

Ei meillä ole aikaa hukattavaksi turhanpäiväisyyksiin.


sunnuntai 2. elokuuta 2009

Elokuun yö valvottaa


Matkalle lähtevän ikävää, stressaavia asioita, venkurat rytmit juhlien takia.
Uni on vielä jossakin bilettämässä, sitä ei vielä huvita tulla luokseni.

Silmät auki sunnuntaille hän makaa vuoteessaan, ja miettii avioliitosta syntyneiden asioiden kuten uskonnon, kuoleman ja jälleensyntymisen symboliikkaa.
:-)

Lyhyimmin iskuin uskonto on niitattu sillä, että se on syntynyt ihmisen kuoleman pelon voimasta. Saa lohtua ja turvaa, kun uskoo että elämä ei pääty kuolemaan, vaan jatkuu.

Tästä on syntynyt mm. kristillinen uskonto ja kulttuuri, jossa uskotaan että ihmisellä on kuolematon sielu, hän on alkuperältään henki ja se olennainen: vaikka kuinka suoranainen pahuuden lähettiläs ja todellinen helvetillisyyden siementäjä olisi eläessään maan päällä, niin hopladii, Jeesus hänen faijansa isä-Jumalan ja pyhän hengen kanssa voi antaa armon, ja sitten taivasten ovet aukeavat ja bileet ihanaiset, murheettomat ja loppumattomat alkakoot! 

Kristillinen symboliikka on hyvin vaikeaa. Ymmärtääkseni suurin osa papeistakaan ei ole ollenkaan hajulla mistä saarnaavat tai minkä todellisten asioiden viitteellistä puhetta alitajunnoille he puhuvat. Ohjeita ne on hyvään ja onnelliseen yksityiseen ja yhteiseen elämään muiden kanssa, mutta nykyajassa täysin kadottaneet tienviittansa.

Buddhalaisuudessa ollaan sentään hiukan loogisemmalla linjalla ja uskotaan syyn ja seurauksen lakiin, ja ollaan muutoinkin aina tuuppaamassa se elmukelmuinen eksistentiaalinen vastuunpaketti omista teoistaan aina ihmiselle itselleen. 
Mutta sitten sielläkin on se jälleensyntymisoppi, jota toki on tulkittu sitten tuhannella eri tavalla. Viisain löytämäni selityslause on, että ok, jotakin siirtyy, samoin kuin kynttilän tulella toinen kynttilä sytytettäisiin, mutta ei mitään persoonallista minää, johon ah niin rakastuneita olemme, ja jonka kuolemista alati peljätä saamme.
Ihmisen eläimellisyyttä ja biologista pohjaa tuoreeltaan lukeneena mietin, että tuo voisi tarkoittaa ihan yksinkertaisesti sukupolvien ketjua. Kasvatuksen karmaa, geenipakettia jonka tyyttäämme lapsissamme eteenpäin. Sillä lailla mekin jatkamme elämistämme, ilman sitä minää, "markolaihista" tässä tapauksessa. 
Esimerkkinä vaikkapa tavat ja puheenparret ja sanonnat, jotka joku on joskus suutaan päästänyt ja sitten ne ovatkin siirtyneet elämään omaa elämäänsä.
Toisiaan seuraavat elämät; viittilöikö se karmauhkauksillaan tai houkutuksillaan sitä miten päivä toistaan seuraa, ja joka päivä me teemme valintoja ja tekoja, jotka kantavat myös eteen päin. Huomiseen, viikon päähän, vuosien päähän tai sitten sinne oman elämän rajojenkin ulkopuolelle. 
Tässä päättelyssä on myös uskottomalle moraalin pohja ja erityisesti kohde jolle olla moraalinen; elämä itse, ihmisten suku, omat ja toisten lapset, elämän edellytykset; Huomispäivät.

Lauri Viidan runo Onni sikermästä Onni (1965) :

Onni

Kiitos elämästä, Äiti.

Pari riviä tein kirjaimia tänään.

Siinä kaikki. Olen onnellinen.

2.

Suvimaisema: lahdentyven,

saunaranta ja vene

ja helle, männiköntuoksu,

kukat, välkkyvät kalat,

lapsi, lapsia, lapset

ja vanha onnellinen kaiku:

Isä, hei!

3.

Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu.

Ikkunan edessä

pystyyn kuivunut omenapuu. 

Reppu naulassa ovenpielessä, siinä linnunpesä.

Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä.



tiistai 28. heinäkuuta 2009

Laumasta boom-boom-outside


Omasta mielestäni olen vaihteeksi pukertanut taatusti oman osani siihen
ajatteluun, joka etsii sitä uutta, punavihreää vasemmistolaisuutta. En usko tulleeni hullua hurskaammaksi, mutta sain kaavittua itselleni nenun eteen ne olennaiset kysymykset, joihin ei
minusta ole perinteiseltä vasemmistolaiselta pohjalta vastauksia antaa. 
En ole ollut erityisen pidetty esittämieni ajatuksieni kanssa. Toisaalta, koen että itse olen vapaa rooleistani  ajattelemaan uskaliaasti ja pusertamaan myös niitä faktoja pintaan. Itsensä pettäminen mm. liian lyhyesti ajateltuun katteettomaan optimismiin on vääjäämätön este jotta sitä oikeaa, ja positiivistakin aikaan saisi.

Ja sille ei voi mitään, että jos vasemmistolaisista näkökulmista näitä nykymaailman juttuja lähtee ajattelemaan, niin ainakin minua alkaa heti vituttamaan ihan saatanasti. Kaikki onkuin taikaiskusta huonosti, väärin, epäoikeudenmukaisesti  ja epätoivoisesti. Ollaan alistettuja ties minkä instanssin taholta; kapina ja mesominen on ainut keino ja se vitun valittaminen. 
Valittamisen tarkoitus, kuin lapsen itku, on saada äkkiä joku muu tekemään sitä omaa oloa paremmaksi tai muuttamaan olosuhteita. On tarkoituksenmukaista valittamista, mutta paljon enemmän sitä alivastuullista lysmäperseisyyttä. "On jonkun muun syy, että minulla on kurja fiilis!" Jos oma kiska on keskeneräinen tai on alistetussa asemassa, voi sen toki sublimoida esim. poliittiseen vaikuttamiseen kuten läheisriippuvuuden hoitotyöhön. Ok, tulee tuloksia mutta jos ei samalla rakenna omaa pakettiaan uudelleen perusmotiivi kalvaa koko ajan.

Henkisen tason persaukisuus on pahinta köyhyyttä jota tapaa nykyajan vasemmistoliikkeissä.
"Ei ole."

Tälle asialle voidaan vaikuttaa ainoastaan vaikuttamalla heikommassa asemassa olevien lasten ja nuorten elämään. Vaatii tahtoa, rahaa ja resursseja; pitkän tähtäimen näkökykyä. Mutta koska meillä on erittäin moniarvoinen yhteiskunta, kaikki eivät ole sitä mieltä, että näin pitäisi tehdä.

Eräs henkisen tason suuri ilmentäjä, indikaattori on se, että on toiminta sitten mitä tahansa, kun siinä on mukana syvänmielen iloa, hauskuus ja tyydyttävä kokemus tarkoituksellisesta toiminnasta, niin silloin myös syntyy jotakin todellista uutta ja luovaa. Vasemmiston kulta-aikoina oli poliittisen toiminnan ympärillä tanssia, laulua, teatteria; juuri sitä peräänkuuluttamaani "mesipimppiä ja tömäkkää kyrpää." Inhimillistä, humaania vitaalista voimaa.

Eilen katsoin elokuvan Tuulen viemää. Siinä oli kohtaus, jossa jenkit olivat ratkaisevasti tuoneet ylivoimansa rintamalle. "The South will never rice again." Siinä kohden ajatuksiini floppasi myös oma käsitykseni Vasemmistoliiton ja laajemmin vasemmiston tilasta.
Tiedän että oma uskon murentumiseni häiritsee monen omaa pakettia, mutta maailma kulkekoon eteenpäin.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

10. Politiikka on välineellistä muille tekemistä


Parhaimmillaan asia on otsikon mukaisesti. Politiikka on perustaltaan väline toteuttaa
arvokkaiksi ja tulevaisuuden kannalta tärkeiksi koettuja asioita. 
Kuten tämänpäivän, rahapiireille toki ihan olennaiset, poliitikkojen julkisuuteen tulleet suorat rahoittamiset ovat osoittaneet, on niitä perusmotivaatioita myös toisenlaisia. Ei niin yleviä
pyrkimyksiä. Mutta oikean miehen (vähemmän on naisia lahjottu?) saaminen 
paikalleen poliittiseen auringonpaisteeseen vaikuttamaan on äärimmäisen tärkeää. 

Money talks.

Ideaalisen rehellisesti ajatellen toki poliitikollakin tulisi olla kirkkaana se, että hän on omassa työssään vain "väline", instrumentti puolueensa arvoille. (Sekin on totta, että tietenkin poliittinen puolue tarkoittaa myös jonkin tietyn eturyhmän asioiden ajamista ja parantamista.)

Politiikan avulla on mahdollista saada yhteiskunnallista statusta. (Tämän tietää moni vasemmalta ylös yhteiskunnallisia portaita pinkonut. Lipponenkin itki SDP:ltä että on puolueelta lähes kaiken saanut. Huh huh.)) 
Sellaisetkin ovat nousun kokeneet, joka ei muilla avuillaan sitä vapailta markkinoilta saa. (Tämän näkee aina ennen vaaleja kun erinäisiä ehdokkaita tulee tyrkylle ties mistä yhteiskunnallisista koloista.) Mutta hepä ovat loistavaa poliitikon ainesta, jos tahtovat kynsin hampain sitä asemaa tyydyttämättä jääneelle pätemisen tarpeelleen. Ja työ tekijäänsä opettaa, moni on sittenkin jäänyt sille tielleen.

Usein myös toisten onnettomuus saattaa olla varsinaista onnenpotkua kunnon opportunisteille ja Hyville Ihmisille, jotka tekevät jeesuksen lailla vain pyyteettömästi hyvää työtä köyhille ja raskautetuille, ja ristiinnaulitsevat rikkaan ja pahis-porvarit. Tämä toki on vanhanaikaista kuin ydinvoima, mutta esiintyy sitkeästi edelleen. On alivastuullista rengin tai piian alastatuksen rooliin tahallista jättäytymistä.
Mutta politiikassa on omat lainalaisuutensa ja julkisuus, mielikuvat ovat tosiaan hämärtäneet asiasisällöt. Paikkaa auringossa ja kannatusta haetaan keinoilla mitkä nyt ovat "sallittuja" ja ostavan vaalikarjan mielestä tahdottuja. Suoraan voi sanoa, että poliittista huoraamistahan ne Jutta Urpilaisen verkkosukissa pötköttelyt ja muut kipusisko-kuvastot eri lehdissä ovat olleet. Mutta mikäpäs siinä jos puoluejohto niin tahtoo ja nuorehko muija suostuu. Mitäpä sitä ei tekisi SDP:n kannatuksen eteen. Miksei samalla cicciolinat ja tissit paljaaksi; miten alhaalla menee ne poliittiset rusketusraidat? Joku miespolitiikko voisi pistää jonkun onnistuneen lehdistötilaisuuden päätteeksi helikopterinsa pyörimään.

Kansanedustaja edustaa kansaa.
Kukin 200 edustajasta edustaa jotakin tiettyä ihmistyyppiä, arvoja.
Ehdottomasti me hiihtodouppausta, pesäpallon sopuilua ja politiikan raha -ja verkostokorruptointia harrastavat "rehelliset" suomalaiset olemme juuri tällaiset poliitikot omaksi kuvaksemme äänestäneet, ja taatusti ansainneet.




lauantai 4. heinäkuuta 2009

9. Nokkimisjärjestys (vas.)

Rehellisyyttä tarvittaisiin minusta myös siihen, että vaikka vasemmistolaisuuden suuriin arvoihin kuuluu ihmisten samanarvoisuus, ja ihmisarvon voittamaton kunnioitus, niin käytännössä ihmisten maailma jakaantuu joka tapauksessa eriarvoisuuden portaille. Luonnollisen ja epäluonnollisen jaon perusteena ovat mm. äly, geenit, vanhemmat, kasvatus, lapsuuden olosuhteet, lapsuuden materiaalinen rikkaus tai köyhyys, lapsuuden henkinen rikkaus tai köyhyys, oman valinnan ulkopuolelta tulevat kohtaloniskut, joista voi seurata laskua tai nousua, maa johon sattuu syntymään, historiallinen aika jossa elää, yhteiskunnan tila ylipäänsä, henkilökohtaiset lahjakkuudet, henkilökohtaiset kyvyt ja taidot (erityisesti tätä talousjärjestelmää ja sen lainalaisuuksia kohtaan), luonne (suhteessa lajitovereihin) ja se ainutkertainen ja ainutlaatuinen persoonallisuus.

Me kilpailemme koko ajan.
Siittiöswimmauksesta alkaen.

Vasemmistoliitossa hyvin mielenkiintoista on esimerkiksi puolueen sisällä tapahtuva
jakaantuminen valtaa käyttäville paikoille. Valtakunnallisesti paikallistasolle.
Mihin perusteisiin, tahtotiloihin ja tukiporukoihin se perustuu?
Psykologista peruskenttäähän se.
Demokraattisuuteen vannova puolue etsii kuumeisesti oikeanlaista johtajuutta. Että jokin yksilö olisi sopivan vaikutusvaltainen suhteessa muihin, omaisi hyvän johtajuuden, olisi karismaattinen ja viisas; tulevaisuuteen meitä osaisi luotsata. Tavallaan juuri sitä messiasta tai viisasta kuningasta. Tai toimitusjohtajaa.

Tarvitaan osaamista, voimaa ja johtajuutta kilpailussa toisia puolueita vastaan ja Vasemmistoliiton tapauksessa kyse on myös eloonjäämisestä.

Tosiseikkaa on mm. se, että Suomessakin olemme siirtyneet vauhdilla pois sieltä fyysistä kapasiteettia vaativasta psyykkiseen ja henkistä tietotaitoa vaativaan yhteiskuntaan. Tieto on valtaa, ja tieto ja osaaminen on nykyään myös rahaa ja sosiaalista asemaa. Teollisia työpaikkoja meni pyörteen lailla viime laman syövereihin. Eikä tule takaisin.
Maailma menee koko ajan monimutkaisemmaksi, vaativammaksi. Johtuu että tätä kehitetään voittajien ehdoilla ensisijaisesti. Karkaa ihmisiltä joilla "ei ole."

Psyykkisiä talkoohommia arvokkaiden arvojen eteen, maailman parantamiseksi?
Edellyttää taaskin tiettyä älyä, osaamista, taitoja ja aktiivista yritteliäisyyttä.

Hienot tavoitteet on helppo laittaa, mutta niiden saavuttaminen vaatii kovassa kilpailussa kovia taitoja. Onko niitä?

perjantai 3. heinäkuuta 2009

8. Miten purkaa häpeää vasemmistolaisesta kodista?

Osalla nykyisistä aktiivivasemmistolaisista on ollut monin tavoin oikein hyvä koti. Hyvät ja kasvatukselle viisaat ja oppivaiset vanhemmat, hyvät arvot, ok elintavat ja olosuhteissa on ollut kauneutta ja kulttuuria. Varakkuutta on ollut ettei puutetta ole ollut ja on ollut rikastavia näköaloja ja positiivista asennetta tulevaisuutta kohden.

Isolla osaa se 70 -luku näyttäytyy muistoissa vähemmän kultaisena. Alkeellista yhteiseloa vailla vuorovaikutustaitoja, hien ja paskan hajua, ahdasta asumista rumissa asunnoissa, kulttuuria oli radion kaksi kanavaa. Telkkari mustavalkoinen tuli jossakin välissä, viina maistui ja tappeluja oli.

On päivänselvää, että jos lapsuudessa on ollut tuollaista työläiselämää=vasemmistolaista elämää =ankeaa ja kurjaa elämää josta on kovia paketteja tuliaisina aikuisuuteen, niin siitä traumatisoitunut ihminen ei kyllä äänestä mitään Vasemmistoliittoa. Varsinkaan kun kurkistusluukkuna on nykyinen riitaisa ja kommunisminkin nimeen vannova imago. No way Jose!

Tämä olisi yksi ihan ookoo aihe ainakin puolueen sisäiseen keskusteluun, kun ihmetellään miksei se ihan loistava ohjelmamme tavoita äänestäjiä.
Psyykkisen tason muureja on voitettavaksi paljon.

Saas nähdä retrotellaanko jonkin ajan kuluttua seitkyt-luvussa ja cool-vasemmistolaisuudessa.
Tulee pian vielä ihan muoti-ilmiöksi.

torstai 2. heinäkuuta 2009

7. Onko vapaata, älyllistä pääomaa riittävästi?

Onko vapaasti, omilla jaloillaan astelevaa älyllistä pääomaa riittävästi, että
uusi punavihreä Vasemmistoliitto pystytään todellisuuteen luomaan?

Uuden filosofisen, ekologisen ja eettisen punavihreän kokonaisuuden luominen vaatii paljon työtä, päivittämistä tähän aikaan ja tulevaisuuteen.  Monitahoista älyllistä pakettia tai eri alojen tiimityötä, koska perusarvopohjan löytämiseksi on kammattava periaatteessa kaikki mittakaavatasoissa globaali, EU, kansallisvaltio, kunta ja yksilö. 
On hahmotettava sieltä se punavihreä kokonaisuus – ja käännettävä seuraavaksi teoreettisen analyysin oleelliset tulokset punavihreiksi vastauksiksi olemassa oleviin ongelmiin. 
Sen jälkeen arvomaailma on kuljetettava pois sieltä teoreettiselta tasolta; ja kyettävä yksinkertaistamaan oleellista arvopakettia lopulta niin paljon, että myös herra ja rouva Tavallinen-Pulliainen sen kadulta ymmärtää. 

Vapaalla ajattelulla tässä tarkoitan sitä, että esimerkiksi Jumalaansa syvästi uskova ihminen ei voi tosiasiassa ajatella sellaisia elämänfilosofioita, joissa sitä Jumalaa ei kantavana voimana ole. Samaan tapaan oman aatteensa ja ajattelunsa vankina on moni Marxin ja Leninin ajatusten vannoutunut kannattaja. Jos siellä omassa henkisessä ytimessä on kiveen hakattuja totuuksia sieltä perinteisestä vasemmistolaisesta aatemaailmasta, niin se rajoittaa uuden ajattelua. 
Ratkaisevalla tavalla. On tietty valmis asennoituminen asioihin, tietyt uskomukset joita ei kyseenalaisteta. Tiettyä näköalattomuutta.

Onko ihmisiä, jotka kykenevät luotaamaan pohjia myöten esille sen nyt etsintään laitetun punavihreän Vasemmistoliiton? Se on edellytys, että käytännön tason politiikan teko ja vuorovaikutus saadaan johdonmukaiseksi ja tavoitteelliseksi.

tiistai 30. kesäkuuta 2009

6. Estetiikka


Palaan tähän vielä uudelleen. Taannoin olin mukana arviomassa aloitteita, joilla etsittiin välineitä aloitteen saamiseksi takaisin vasemmistolle. Eniten innostuin itse eräästä tiukkasävyisestä pohdinnasta, jossa ruodittiin nykyisen vasemmiston estetiikkaa; kauneutta, taidetta. Tai paljastettiin pullautettiin esille se, ettei sitä oikein ole. (Joskus oli kulta-aikana tanssia, teatteria, lauluja, kuoroja, maalareita, kirjailijoita etc. )

Estetiikan vähyys tai sen laatu on merkittävää siksi, että niitä jälkiä pitkin voi kulkea myös takaisin päin. On niin vähän, mistä ilmentyä. 
Sitä olisi oikeasti, mutta ko. taiteilijat eivät koe kodikseen enää Vasemmistoliittoa.

Estetiikka on myös suora kuvastin sille vasemmistolaiselle ihmiskuvalle. Antaako, rikastuttaako se juuri minun elämääni? Muistuttaako se kenen kasvoja?

Arhinmäki toivoo iloa mukaan uuden vasemmiston tekemiseen.
Missä Ilo luuraa vasemmistolaisuudesta? 
Aito ilo ja nauru edellyttää tietynlaiset olosuhteet, ja ne olosuhteet ei voi olla rakennettu kateuden tai katkeruuden tiiliskivien varaan.

5. Kansa on kadonnut

Liittyy edellisiin; on jokseenkin väärin puhua mistään yhtenäisestä kansan äänestä. Polarisoituminen, yksilöityminen kehitys. 
Ei saa yleistää kansaa kuten ryhmää "ulkomaalaiset".

Nuorisotutkimuksesta nähdään tulevaisuutta, joka tarkoittaa sitä että, että tämä yksilöllistymisen kehitys kiihtyy. (Jossain hevissäkin on niin paljon ties mitä alakulttuureja ja genreä etc. että se oma tietämys on aika hailakkaa.)

Tämä tarkoittaa sitä, että neovasemmiston olisi kyettävä puhumaan monilla ei "kielillä" tavoittaakseen yksilölliset ihmiset eri viitekehyksistä. Mallia voi ottaa esimerkiksi nuorten huumevalistuksesta. Eri keinoin tavoitetaan eri ihmiset kuitenkin saman asian tiimoilta.

Neovasemmiston arvojen ja ihmisten mainonnan ja markkinoinnin noudatettava samaa yksilöllisyyteen pyrkivää tietä. Vaikka sitten universaali ihmisyys arvoilmentymineen onkin pohjamaana.

Saa olla todella taitava mainosihminen, kuka luo globaalista uusliberalismista 
(Mikä vittu se o hä??!!) sellaisen joukkoja kokoavan yhteisen vihollisen vasemmistorintamalle. Jos sen pilkkoo yksilöiden arkiseen elämään osuviksi esimerkeiksi, niin sitten ehkä.

Neovasemmiston tulee kyetä määrittelemään "kansasta" sosioekonominen kohderyhmänsä. Tulotaso, jonka alapuolelle jäävien kannattaa äänestää Vasemmistoliittoa. Yhteiskunnallinen ja ammatillinen asema, jolloin omien etujen nojalla kannattaisi äänestää Vasemmistoliittoa.

Ja se puhe tavallisesta kansasta, tavallisesta ihmisestä. Kansan tahdosta. (?)
Kansan tahtoa Vasemmistoliittokin nyt maistelee, ja ei oikein maistu kannatuslukujen valossa. Onko kansa väärässä? Äänestävä kansaosa ainakin on ihan vääränlaista. 
:-)


4. Ekologiset ja eettiset ristiriidat


Tuttu esimerkki punavihreän vasemmistolaisuuden ristiriidoista tässä asiassa: telakalla työskentelevä henkilö. 
Ekologisesti katsoen jonkin jättiläismäisen huviristeilijän
rakentaminen luonnonvarojen ja energian käytön osalta on aivan alusta sinne vihonviimeiseen loppuun asti katastrofi. Jos on eri mieltä, ei tiedä vielä riittävästi tosiasioita.
Tämän lisäksi työntekijät, jotka kykenevät rakentamaan palkallaan maailman mittakaavassa kohtuullisen eliittisen elintason omine kulutustottumuksineen.

Eettisyys; mikä on ostamiseen ja kuluttamiseen rakennettu jättiläismäinen huviristeilijä?
Entä telakkatyöntekijän elinkeinon todellinen eettisyys? Ei ole ollenkaan se ja sama, mitä ihminen työkseen tekee, ostaa tai kuluttaa. (Ajankohtainen toiseen suuntaan hitaasti muuntuva esimerkki ja arvomuutos on kettu yms. turkistarhurit.) 
Henkilökohtaisia valintoja, joissa on kyljessä kiinni ekologinen hintalappu. 
(Etelän lomamatkailijana ja äskettäin ajokortin hankkineena tämän tasan tarkkaan tiedän, ja olen arvoristiriidoistani tietoinen.)
Kuinka paljon ollaan todellisen hyvän asialla, ja mikä arvo voittaa?
Millä perustellaan oikeutus niihin omiin valintoihin?

Neovasemmisto tarvitsee ajankohtaistetut eettiset mittatikut eri asioihin ja selkeän ekologisen arvomaailman omalle sosioekonomiselle luokalleen. Tarkoittaa tiedostumista ja asenteiden muuttumista todella paljon.

3. Passivoituminen & Alkoholi


Vasemmistoliiton vaikea ongelma on se, että heidän potentiaalisiin äänestäjiin ja kannattajiin kuuluvat ihmiset ovat syrjäytyneet, passivoituneet ja usein myös alkoholisoituneet pois yhteiskunnasta. Vaaleissa nämä ihmiset nukkuvat, tietenkin, koska eivät usko politiikan mahdollisuuteen muuttaa asioiden kulkua. 
Martti Korhonen arvioi passiivisten määräksi 20-30%.

Hyöty.
Vasemmistoliiton on kyettävä esittämään yksinkertaisessa paketissa ihmisille suoraa hyötyä heidän äänestämisestään. 
Ja luotava usko, että myös muutkin äänestävät riittävästi, jotta tulee myös sitä tarvittavaa poliittista pakotevoimaa asioiden ajamiseksi toisenlaisiksi.

Passivoituneiden arvomaailma ja punavihreän vasemmiston arvomaailmat; kohtaavatko ne, tahdotaanko samanlaisia asioita?

Toinen aiheeseen liittyvä ääneen lausumaton tosiasia on, että Vasemmistoliiton aktiiveilla on todella runsaasti henkilökohtaista ongelmaa alkoholi-riippuvuutensa kanssa. Siitä kuuluisasta työmiehen perjantaipullosta on kehitytty paljon ja todella huonoon suuntaan; toki miesten ja naisten tasa-arvoa toteuttaen.

Neovasemmiston raittiusliike? Onko siihen "kansan" tahtoa vai uppoaisiko paremmin nykyistäkin löysempi alkoholipolitiikka ja asenneilmasto? 

Vanhat taistelijat ja äänestäjät kuolevat vanhuuteen, ja kasvava osa työikäisistä duunariluokasta on alkoholisteja, vaikka eivät sitä itse myönnäkään. 
Kuolleisuus ja kaikkinaiset ongelmat läheisten kanssa lisääntyvät, ja se, ettei nupissa enää oikein leikkaa. 
Passivoidutaan ennen pitkää kuten muistakin huumausaineista.

Itse olen ollut absolutisti 10 vuotta, ja olen lakannut ymmärtämästä humalajuomista.

Tässä on eräs syy, miksi tiedän kuuluvani marginaaliin. 
Ok.



2. Polarisaatio, eriarvoistuminen


Jos kulkee Sillankorvan alkoholistien asuntolan ohi, voi samalla silmäyksellä nähdä aitaan nojaamassa stalingradmaisen miehen tai naisen, jossa vielä hieman ihminen höyryää. Siitä ohi voi juosta trendivaatteissaan ennen duuniaan aamulenkillään oleva ihminen, joka ei luo silmäystäkään siihen aidan vieressä olevaan. Ehkä nyrpistää nenäänsä koska paikalla haisee vahvasti Masinolin parfyroima kusi.

Jotain orpoa koiranpentua itketään televisiosta nähtynä, mutta todellisen elämän ilmiöille olemme melko välinpitämättömiä.

Elämme kilpailuyhteiskunnassa, jossa olemme eläneet aina. Hyvin ohuen sivistyskuoren jälkeen olemme heti varsin raadollisia lajitovereita kohtaan, jos meidän perustarpeitamme tai omaisuuttamme uhataan.

Millaisen lapsuuden, vanhemmat kaikkine olosuhteineen saamme, se määrittelee todella paljon loppuelämäämme. Tämä tulisi olla neovasemmistolaisuuden suurimpia kiinnostuksen kohteita, koska täällä on niitä kuuluisia "syitä" myöhemmin seuraaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin.
(Arhinmäellä ei ymmärtääkseni ole omaa lasta, joka parhaimmillaan syventää ihmisen elämännäkemystä hyvin paljon ja auttaa painottamaan niitä kaikkein tärkeimpiä asioita, millä tulevaisuutta rakennetaan paremmaksi. Jokainen lapsi on sijoitus johon tulee olla varaa. Meillä ja muualla.)

Henkilökohtaiset kyvyt ja taidot. Älyllinen pohjapaketti on se, mikä se on. Myöhemmin meidän on mahdollista hankkia lisää hyödyllisiä tietoja ja taitoja kouluttautumisella. (Tähän liittyy toki olennaisesti taas nuo lapsuuden annetut viestikapulat; hyvät ja huonot.)

Kyvyillämme, taidoillamme; ainutlaatuisilla persoonallisilla lahjoillamme sijoitumme tähän ihmisyhteisöön tiettyyn kohtaan. Sosioekonomiseen luokkaan, jos nykykielellä määritellään.

Ennen oli matala sakki työläiset ja heillä työtä teettävät ylemmässä arvoasteikossa olevat. Nykykehityksellä eriarvoisuuden haitari on revahtanut todella leveäksi. (Tämä etenee kaikilla rintamilla: Hesari arvioi että mahtaakohan Suomi kuulua jatkossa valtiona siihen syrjäytyvään ryhmään?)

Yksinkertaistaen. Maailma on mennyt, luotu monimutkaiseksi. Ei ole enää yksinkertaisia töitä, tai jos on esimerkiksi maataloustyöt, niin ne ei nappaa suomalaisia vaan työntekijät tuotetaan muilta mailta.
 
Pitää osata monipuolisesti paljon, pitää olla erilaisia fyysisiä ja henkisen tason kykyjä. 
Jos ei ole, tipahtaa alemmas sosioekonomisessa luokassa. Tarkoittaa huonompaa henkilökohtaista elintasoa, elämänlaatua. Vähemmän rahaa. Helposti tästä viimeistään aukeaa syrjäytymiskehitys.

Taloudellinen hyvinvointi ja elintason kohentuminen tarkoittaa, että yksilöllistymisen kehitys on voimistunut ja kiihtynyt. Tämän tietää moni vasurikin, joka on saanut omalla työllään hankittua kivan, omannäköisensä elämän. 
Tämä kaikki on toki täydellisessä ristiriidassa ekologisten tosiasioiden kanssa, mutta niistä tuonnempana.

Polarisoitumisesta vielä, tietty katkeruus ja kateellisuus siitä omasta osasta suhteessa muihin näkyy mm. perussuomalaisten saamassa äänimäärässä. Missä piiloteltuna koukkuna on kuin kissanpaska hiekkalootassa ne "ulkomaalaiset". Plus muut kaikki toki itsen ulkopuolella olevat Syylliset. 
Minä en ottaisi perussuomalaisten politiikanteosta mitään mallia.

Mitä tehdä vasemmistolaisesta näkökulmasta tälle vaatimuksia kiristävän talouselämän luomalle, väistämättömälle eriarvoistumiselle?

1. Uskottava vaihtoehto


Äänestävien kansalaisten, muiden poliittisten toimijoiden ja politiikan tutkijoiden uskon ja ymmärryksen mukaan vasemmistolainen aatemaailma tuli tiensä päähän Neuvostoliiton romahtaessa palasiksi. 
Enemmistö äänestävistä ihmisistä ei halua mitään kommunismia, eivätkä halua myöskään sosialismia.
Kehitys, ja nykyinen poliittinen valta-asema kertoo tämän.
Ja se kenellä on valta suhteessa muihin, määrää viulut ja soitot.

Eräs suurta ristiriitaista ja olemassaolevaa itsepetosta on minusta se, että monien vasemmistolaisten henkilökohtainen talous ja elintaso ovat verrannollisesti hyvin korkeita. (Dremareilla tämä on vielä pahempi ongelma; tarkoittaa että se on koko vasemmiston ongelma. 
Henkilökohtainen hyvinvointi; monella on "luokkataistelu" toteutunut onnellisesti, mutta samalla on se aatteen perkule mennyt pesuveden mukana ja haalentunut vaaleanpunaiseksi.)
Se tarkoittaa sitä, että ihminen on saanut juuri siltä kovasti parjaamaltaan kapitalismilta ja vapaalta markkinataloudelta itse henkilökohtaisesti hyvin paljon hyötyä ja vaurautta. 
Tästäkin voi toki syyttää niitä ikipahoja porvareita, mutta sille nyt nauraisi aidan seipäätkin!

Tämä tarkoittaa sitä, että uudenlaisen vasemmistolaisen ajattelun ja toiminnan perustaksi on hyväksyttävä tämä taloudellinen malli, sen lainalaisuudet ja mm. väistämätön ihmisten eriarvoisuus siinä, eikö niin? On oltava rehellinen; muutoin on turha odottaa poliittista valtaa, jonka antavat äänestävät ihmiset.

Rahan valta on oma lukunsa, mutta jokainen voi miettiä asiaa oman taloutensa kautta. Raha on valtaa, potentiaalia, resurssia toteuttaa elämässä arvokkaaksi kokemiaan asioita. Sitä se on ollut aina. 
Vasureista ei ole kivaa tukea verorahoillaan yritysten valtavia sosiaalitukia, ja porvareita vituttaa hyysätä verorahoillaan alivastuullisia sosiaalipummeja. Poliittinen valta ratkaisee mitä tehdään.

Nykyvasemmisto onkin toki pyrkinyt säännöstelemään ahneutta, huhuilemaan solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden perään, metelöinyt ettei köyhiä unohdettaisi, meillä ja muualla,
mutta olennaista on silti tämä: todellista pakotevoimaa tai vastavoimaa ei ole tältä pohjalta ole antaa. Ei ole toisenlaista talousjärjestelmää toisenlaisine ihmiskäsityksineen. Toisenlaista perustavanlaatuista filosofiaa ei ole; Marx ja C0. kuuluvat oman historiallisen kehityksen ja aikakautensa viitekehyksiin. 
Tässä mielessä vastakkain asettelun aika on ollut jo aika kauan ohi.

Tämä tuo toki esille vanhan ristiriidan; miten Vasemmistoliiton pitää toimia riveissään olevien vanhojen kommunistiensa kanssa? Yhteiselon riemua on nyt seurattu puolueen perustamisesta lähtien.


perjantai 26. kesäkuuta 2009

Mitäs sinä oikein tarvitset?


Luin uutista suomalaisesta ohjaajasta, joka on tehnyt K-18 dokumentin homopornon teosta.
Ohjaaja itsekin homo, joten hänellä oli kiinnostus aihetta kohtaan. Itse genre, homoporno on kuulemma eräs vauhdikkaimmin kasvava bisnes pornoalalla.

Oma käsitykseni on, että ihmisen "homousprosentti" määrittyy eniten biologisesti muutamaviikkoisena, kun sikiölle alkaa pulputtaa testosteronia. 

Mutta kiintoisaa ovat tarpeet. On jano, jokin sanoo että jossakin on veden tapaista.
Nälkä, tekee ruokaa mieli. Näin edespäin fyysisellä puolella, mutta menee mutkikkaammaksi, kun siirrytään psyykeen ja henkisen paketin alueelle. Itseäni arveluttaa, että erittäin monella on suuri tarve katsoa väkivaltaisia elokuvia. Realistisia väkivaltakuvausta, jossa vastustajien paskaksi hakkaaminen on se juttu ja juoni. Mistä nousee numeraalisesti aikuiselle moinen tarve tyydytettäväksi?
 – Ei, silloin ei sovi kokoustaa, sillä silloin katson vaimoni kanssa raakaa väkivaltaa. Sopiiko lauantaina?

Tiedän että tarpeet syntyvät ja jatkojalostuvat hyvin monimutkaisten yhdistelmien lopputuloksina. Mutta oleellista on se, mihin suuntaan ihminen itseään ja huomiotaan kuljettaa. Jos on kyky itseään kuljettaa.

Se kasvaa mitä ruokkii.
Pimeä, tai valkeampi puoli.

Miksi tehdään sellaisia elokuvia kuin tehdään?
Siksi koska sellaisille on kysyntää. 

"Ja sitten jossain välissä onnelliset länsimaalaiset ihmiset menivät niihin isoihin saleihin, joissa näytettiin oikeaa elämää jäljittelevää kuvamateriaalia. Hämmentävää oli, kun yleisö raakkui naurusta kun valkokankaalla tapettiin tai hakattiin ihmisiä. Samaan aikaan maailmalla oli käynnissä useita kymmeniä sotia."

Psyykkinen laihdutuskuuri; sellaisen tulee pitää ensiksi, jos tahtoo omia tarpeitaan puhdistaa ja vaihtaa parempiin.

Tietenkin mm. mainonta, yleinen nykyisemme kilpailukulttuurimme arvomaailma, perinteet, omat kokemukset etc. muokkaavat tarpeitamme myös ulkoapäin. Ja koska ne muokkaavat alitajuntaa, me emme ole niistä vaikuttimista useinkaan kovin tietoisia.

Mutta, suurimmalla osaa taitaa olla ihan helvetin tylsä se oma elämä. 
Vaiks menee taloudellisesti ihan kivasti ja silleen niinku.
Tarvetta olisi tarkoituksellisempaan, elävältä tuntuvaan elämään.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Tarinat


Erään pojan isä oli mm. reipashenkinen häntyri, joka kuhnuroi tussusta tussuun ja lapsia tuli. Hylkäsi perheen, perusti uuden; oli siis sitä oikeaa egoistista säätäjä-mieslajia.
Pojan äiti ja lähipiiri kertoi pojalle kuitenkin aivan toisenlaista totuutta; niissä tarinoissa pojalla oli suoranainen sankari-isä, joka oli tehnyt kaikenlaista urhoollista ja hyvää.
Meni yli kaksikymmentä vuotta, ja sitten poika tapasi siskopuolen, joka kertoi hänelle raadollisia  totuuksia heidän isästään. Poika järkyttyi, ei ollut uskoa.

Lastensuojeluopinnoissa ymmärsin sen oikeaksi tiedoksi, että vaikka lapsen vanhempi olisi millainen kusipää tahansa, niin jotakin positiivista tulee tästä ihmisestä aina kertoa hänen lapselleen. Tällä mekanismilla kun rakennetaan sen lapsen psyykettä, tunne-elämää etc. Ollaan kiintymysobjekti, ja katkaistaan kierrettä.

Olen sitä mieltä, että tietyissä kohdin voi valehdella ihan puhtaasti.
Tarinoittaa uudelleen; silloin se on totuusarvo, se on tarinallista realismia joka kasvattaa.

Sitä paitsi, kun tuntee vasemman aivolohkomme Ja kolot me täytetään hötöllä -mekanismilla toimivaa minäpaketin koossapitojärjestelmää, niin vähäiset taitaa olla totuuden murut jokapäiväisessä puheessamme.

Ai niin, alussa kerrottu poika on Barack Obama.

Kaikilla tarinoilla on merkitystä.

tiistai 16. kesäkuuta 2009

Ominaisten saari


Rymättylässä, Turun saaristossa on saari nimeltään Ominainen.
Sitä ympäröi hankala ja karikkoinen ranta joka puolelta.

Kirjojen mukaan Ominainen on  aikanaan ollut paikka, johon on haudattu
kirkkomaalle sopimattomat, itsemurhan tehneet ja muut pahaintekijät. 
Saari on ollut siihen aikaan hyvin kammottu paikka, ja ruumiiden saattajat pelkäsivätkin paikkaa suuresti. Usein kävikin niin että ruumista haudattiin vain hieman sammalien alle tai ei ollenkaan. Kuljetusrekikin saatettiin jättää sinne ja sitten paettiin saaresta nopeasti. 
Saarta pidettiin kirottuna, siitä kerrottiin kummitusjuttuja, miten esimerkiksi laivojen kiinnitysköysiä katkottiin yöaikaan.

Toisen maailmansodan aikaan Ominaisten saaren tumma historia jatkui. Saksalaiset sotilaat
nimittäin heittivät saaren kohdalla veneistään mereen suomalaiset morsiamensa, koska tiesivät etteivät voi viedä heitä mukanaan Saksaan. Toisen tiedon, ehkäpä kirjasta siivotun version mukaan naisia ammuttiin veteen ja vain muutama pääsi uimalla pakoon.

Luin tästä Ominaisesta, ja paljon kokenut ja mihinkään yliluonnollisiin uskomaton merikarhu kertoi oman kokemuksensa saaresta. Erään nuorisoporukan kanssa he olivat vaivalla rantautuneet Ominaisten rantaan, ja pieni ryhmä oli isosta laivasta mennyt soutuveneellä rantaan. 
Nuorilla oli tarkoitus yöpyä teltassa saarella, mutta haaveeksi jäi. Illan hämärtyessä oli alkanut kuulua merkillisiä viheltelyjä ja kivien heittelyjä. Nuoret olivat ottaneet jalat alleen ja tullessaan rantaan oli havaittu, että ison laivan keulaköysi oli irronnut, tai irrotettu.
Umpikauhuissaan olleet nuoret eivät tätä olleet tehneet. Kertoja totesi loppuun että noh, eipä ole sitten sen kerran jälkeen sinne tarvinnut rantautua.

Koin sellaisia kokovartalovilunväristyksiä kuunnellessani tuota Ominaisten historiikkia. Jokin usko tai tietämys siitä, ettei tässä nyt mitään paskaa puhuta kai vaikutti taustalta aika paljon.
Sinänsä toki kiinnostavaa, että itsessänikin on joitakin skeemoja, joihin niin sanotut kummitusstoorit resonoivat. Se on vähän jotakin samaa hallitsematonta, kuin esimerkiksi jokin taide-elämys saattaa tuottaa. 
J. Karjalaisen Laura Häkkisen silmät -kappale on myös laulu, jossa kylmä on karsinut kuulijankin korvan kautta.

Tulee puhutelluksi jollekin sellaiselle alueelle itsessään, sinne missä Järki on tapahtumiin selkä päin ja peukaloitaan pyörittelee, koska ei ole hänen asiansa.

Sekin on mielenkiintoista, että onko tässäkin tarinassa jotakin Ominaisten saaren henkeä mukana, mustina pidettyjen energioitten tuulahdusta?




sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

Elämänasenteen aiheuttamat alastomuudet

Markkinoilla;
kun näkee pitkästä aikaa naamatuttuja ihmisiä, ja sen takia panee merkille heti miten huonot elintavat ovat alkaneet näkyä vääjäämättömästi kehossa. Lihavuutta, tupakankeltaista ihoa, alkoholin huuhtelemaa yleisharmautta ja elämänilotonta kehoa ja sen sointia ei voi piilottaa mihinkään vaatekappaleeseen.

Rakkaudettomuus, läheisyyden tarve, ystävien puute, hyvän seksin puute, aidon muitakin ihmisiä hyödyttävän tekemisen puuttuminen; se jokseenkin kokonaan tarkoitukseton elämä on näkyväisintä jos sen osaa nähdä.

Vielä merkittävämpi – ehkä kaikkein merkittävin on se oma, itse valittu asenne elämää kohtaan.
Miten elämänasenne sitten näkyy ihmisestä?
Puhekuplat; ovat ne negatiivisyydessä lionneet, kiinnitytäänkö huomioankkurin kanssa siihen huonoon ja ikävään, maailmantuskaan ja kutakuinkin kaikkeen mahdolliseen huonoon ja pahaan. 

Hymyttömyys.

Se varjoista katsova Katkeruus ja Kateus jota ei koskaan itsessä myönnetä; toisilla vaan on kaikki niin hyvin ja minulla on ihan paskaa. Alivastuullisena lysmäperseenä ei kuitenkaan viitsi (tai ymmärrä, myönnettäköön) lähteä tiedostamaan ensin sitä omaa palettiaan, ja sen jälkeen  kohentamaan omia asemia ja niitä valittuja elintapojaan, vaan syyttää muuta maailmaa ja muita pahoja ihmisiä tilastaan, joka tuntuu kovin kehnolta.

Uskomukset.

Yhä uudelleen todistuu se, että se on, minkä ihminen uskoo olemassa olevaksi. Liittyy erityisen paljon yllämainittuihin asioihin. Negatiivisten ajatusmallien perustana ovat ihmisen omat uskomukset sen suhteen, millainen maailma on.
Kaikki ihmiset omissa maailmoissaan!

Itsensä edes jonkinsorttisella tuntemisella vähintäänkin siirretään vuoria.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Oodi Testosteronillle!


Jokin aika sitten kuulin radiosta pitkän linjan nuorisotyöntekijän
murteellista pohdintaa:
"Nii, mää olen kyllä tullu vuasien kulues siihen tulokseen, et kyl se on se testosteroni mikä syä järkeä. 
Se on vast siinä kolmenkympin jälkeen ku miähestä alkaa tulla ihmine."

Olen nyt muutaman kerran ajanut väliä Turku-Laitila-Turku ja
joka kerta olen todistellut sellaisia aivan käsittämättömällä
riskillä otettuja, täysin turhia ohituksia. Rattia ohjaamassa uhkuva testosteroni.
(Joka viikonloppu tuntuu päättyvän lehtien palstojen mukaan muutaman nuoren elämä aamuyöstä, kovassa vauhdissa ja kavereita ja testosteroni kyydissä.

Pääosa nykyistä urheilulajeista, kuten esimerkiksi jalkapallo on kehittynyt 1800 -luvulla. Pääsyy on siinä, että yhteiskunnalliset rakenteet ovat muuttuneet, ja metsästys väheni dramaattisesti. Toinen iso syy on sivistys, jonka takia sotiminen ja väkivalta on koko ajan vähentynyt. Homo Sapiensin mieshormoni on vaatinut itselleen hyväksyttäviä masturboinnin ja purkautumisen teitä.

Väkivalta & action -elokuvat, väkivaltapelit, extreme-harrastukset ja seksiin liittyvä teollisuus yrittävät kaikki tyydyttää parhaansa mukaan testosteronin luomia käyttäytymisyllykkeitä ja todellisuudessa sen testosteronin pääosin ajattelemia ajatuksia.

Lihaksikkaat veneet ja testosteronille sävelletyt ja piirretyt autot; rahasuonikkaat kullimaasturit ja verenpunaisena tykyttävät tuikeilmeiset ferrarit ja muut kilpurit. 
(F1-kilpailu on muuten symboliikassaan ehkäpä testosteronin kiteytyneintä ilmentymää; siittiömäinen miesten keskinäinen pitkä kilpailu mustavalkoiseen munasolumaaliin, ja voittaja ruiskuttaa palkintopalliltaan jättipullosta shamppanjaa muiden päälle. :-)

Moottori on miehisyyttä ja tavallaan väkisin tullut miehisen ajattelun materiaalinen vertauskuva ja pyhä himmeli. Prum-prum!

Moni homoseksuaali on kanssani varmasti eri mieltä, mutta itse olen tullut vakuuttuneeksi siitä tutkitusta tiedosta, että muutaman viikon ikäisenä kun testosteronia alkaa tulla elimistöön, niin sen yksikkömääristä riippuu kuinka heteroita tai homoja me ollaan. 
(Joskus tein ko. tietoteoksessa olleen testosteroni-testin ja olin vastauksineni siellä homouden rajamailla. Tietenkin:-)
Pointti tässä on se, ettei minusta suurimmaksi osaksi homous ei ole ihmisen oman valinnan alueeseen kuuluva asia. Toisekseen, testosteronin laskettua mies voi "ryhtyä homoksi", tai nainen estrogeenin laskettua ja testosteronin täten päästyä paremmin esille vaihtaakin naiseen. Tämä on nyt kyllä erittäin yleistettyä mutta tuonne suuntaan.
Joka tapauksessa testosteroni ratkaisee sukupuolemme ja sen, kuinka miestä tai naista me biologiselta pohjalta olemme. Tähän päälle kun tulee sitten se suhtautumistapa mitä saamme lapsena osaksemme, niin siitä taas kasvavat vahvistuvat toisiaan ruokkivat kiinnostuksenkohteemme. Ja minkä takia mm. moni miehinen äijä-mies ei löydäkään paikkaansa muuttuneessa maailmassa.

Monille ihmisille on aivan käsittämättömän vaikeaa hyväksyä, että olemme pohjimmiltamme eläimiä. Sitä paitsi oikein kunnollisia laumaeläimiä, joiden toimintaa, tarpeita ja ajatuksia ohjaavat juuri mm. testosteroni. 
Ihmisen nk. vapaa tahto on minusta todellakin niin kutsuttua.

(Tässä kohden todettakoon, että keskityn tässä sanallisessa viihdyttämisessäni ainoastaan miespuolisen ihmiseläimen maailmaan, koska edustan sitä itse. Naiset puhukoon omasta puolestaan. Ja todennäköisesti sen oman testosteronitasoni jo vääjäämättömästi laskettua muutaman prosentin – näin käy n. 30 -vuotiaasta eteenpäin – sen takia kykenen edes hieman objektiiviseen katselmukseen.)

Talouselämän arvoja ovat määritelleet erittäin paljon lähivuosien kehityksessä nuorten miesten, +-30v. miesten arvot. Kukonpoikien arvot. Toimintakunto ja taisteluhalu on suurimmillaan, itsekeskeisyys ei ole vielä jalostunut ajattelemaan yhteisön hieman monimutkaisempia syy-yhteyksiä. Talouselämä tarjoaa valtavasti testosteronille tyydyttämisen kohteita. 
Ei ole sattumaa, että se on kutakuinkin länsimaisen, Valkoisen Miehen rakennelma.

Pohjimmiltaan tietenkin on kyse siitä mahdollisimman aseman saavuttamisesta lauman   naarasihmisten keskuudessa ja yhteisön sosiaalisessa hierarkiassa joka pohjautuu keskinäiselle kamppailulle lähes kaikessa. 
Nykypäiväisen ihmislaumaeläimen alfa-uroksen tunnusmerkkeinä mm. varallisuus, älylliset kyvyt ja taidot, huumorintaju kertoo sopeutumiskyvystä. Lihaksikkuus ja iso penis ovat edelleenkin kovaa valuttaa kun nainen valitsee oman biologiansa evoluution hyväksi katsomalta ja sanelemalta pohjalta sitä elinkumppania ja poikastensa siittäjää. Edellä mainituilla ominaisuuksilla varustettu mies on kyvykäs, testosteronia piisaa kamppailuun muiden urosten kanssa, elättämiseen ja naisen ja poikasten suojelemiseen. Kysehän on meidän ihmisten maanpäällisessä vipellyksessä enimmäkseen siitä lisääntymiseen ja niiden omien geenien, ja jälkeläisten eloonjäämiseen ja niille hyvien elinolosuhteiden aikaansaamisesta.
Ihminen on eloonjäämisorganismi.

Emmekä me niin kovin montaa metriä olla sieltä luolasta päästy eteenpäin vielä vuonna 2009.
Perustarpeet kun on uhattuina niin luolamiestaso nousee pintaan.

:-)

Mutta, me emme ole biologiamme, vaistojemme tai viettiemme orjia, jos niin emme tahdo. Emme ole laumasieluja, jos emme tahdo.
Voidaan astua niiden, sukupuolemme ja mm. testosteronimme ylle seisomaan ja ihan ihmisiksi olemaan ja tekemään sen päältä jo kohtuullisen vapaan tahdon valintoja.



perjantai 5. kesäkuuta 2009

Miksi yhä ajatella vasemmistolaisesti?


Facebookissa on jälleen käyty pintamittelöitä politiikan suhteen. On vaalit, ja asiat ovat tapetilla. Koin tarpeelliseksi miettiä esille muutamia vähän syvempiä perusfilosofioitani, ettei
rakentava pohdiskelu ja elämänfilosofioiden kestävyyden keskinäinen vertailu jää sinne 5-vuotiaiden suosimalle tasolle.
Näitä saa kommentoida ja kritisoida. Ihan senkin takia että itse oppisin uutta ja parempaa tilalle.

1) Lapsi ei valitse vanhempiaan eikä sieltä tulevaa kasvatusta ja hoivaa. Lapsi ei valitse olosuhteita johon syntyy, ei sitä, onko ne olosuhteet henkisesti ja rahallisesti rikkaat tai köyhät. Lapsi kasvatetaan, ja lapsi kasvattuu lapsuudestaan tietynlaiseksi; haluaa tai ei.
    Erityisen tärkeää tämä asia on sen takia, että varhaislapsuudessa rakentuu mm. psyykeen eri toiminnot ja mm. tunne-elämän perusta ja sosiaaliset taidot; hyvän tai huonon itsetunnon ja minäkuvan perusta. Jos siellä lapsuuden olosuhteissa on esimerkiksi sellaista perusturvattomuutta, että 1-2 vanhempaa ryyppää itsensä välillä lapsen näkökulmasta ihan hulluksi, on henkistä ja fyysistä väkivaltaa, rahattomuutta (=tiettyjen henkisten "rikkauksien" kasvualustat vaan ostetaan rahalla, esimerkiksi kodin tila ja kauneus, matkustus, harrastukset etc.), mielenterveysongelmia kuten synnytysmasennusta, niin on päivän selvää, että tällä on oma elimellinen vaikutuksensa kasvavan lapsen elämään. 
    Tiedetään, että köyhyys ja huono-osaisuus periytyy tosi tiukasti, ja ketjua sukupolvien välillä on paikoin hyvin hankalaa saada katkaistuksi. Se edellyttää tiedostamista ja sitä, että lapsi ja vanhemmat saavat apua mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Ja siinä on vasemmistolaisen ajattelun ydin, että ketään ei jätetä eikä syrjäytetä yhteisön ulkopuolelle sairastumaan lisää, vaan muun yhteisön velvollisuus ja vastuu on auttaa häntä, erityisesti osaansa syyttömiä lapsia. Tällä tavoin pidetään myös parhaiten huolta yhteisöstä kokonaisuudessa, katkotaan ongelmien ketjuja ja rakennetaan parempaa tulevaisuutta. Yhteisön hyväosaisten on tunnettava vastuunsa, ja pidettävä huolta heikommistaan. Ilman että autetaan vastuuttomiksi.

2) Vallitseva "vapaa" markkinatalousmalli pakottaa ihmiset kilpailemaan keskenään ja peittoamaan toisensa raadollisella tavalla. Olen jo aiemmin ehdottanut, että hyvä, Raha kouluaineeksi ensimmäisestä luokasta alkaen, miksi ei jos kerran se talous on maailman tärkein asia? Ja miksemme laadukkaammin sitä, että toisen kädestä voi ottaa, ja kuule lapsi, tärkeintä on voittaa keinoja kaihtamatta? Tavoitteellinen mielikuva voisi olla, että porukan tavalla ja toisella suurin ja vahvin pitää hiekkalaatikon kummulla päänsä päällä jalkapalloa, joka on hänen pallonsa! Hän omistaa sen, hän päättää mitä sillä tehdään. Toiset lapset lampsivat pois paikalta, joku on saanut turpiinsa, joku on jäänyt yksin.
Toinen kuva voisi olla, että missä kaikki pelaavat yhdessä jalkapalloa ja meininki on hyvä.

3) Syvenevä polarisaatio. Lähivuosina on ollut yhteiskunnassa huonosti toimeentulevien määrä ollut jatkuvasti kasvamassa, ja samoin niiden joilla pyyhkii kaikilla mittareilla kaikin puolin hyvin. Mutta välimatka kasvaa pärjääjien ja putoavien välillä koko ajan. Tämä johtuu jo mainituista lapsuuden olosuhteiden eroista, varallisuudesta, kouluttautumismahdollisuuksista ja näiden jälkeen niistä älyllisistä at tieto-taidollisista asioista, joita nyky-yhteiskunta on luotu vaatimaan. Ongelma on siinä, ettei tätä yhteistä kenttää ole riittävästi rakennettu huomioimaan myös heikoimmilla eväillä varustettujen ihmisten kykyä elää selkä suorana omaa palettiaan kipparoiden. Tämä on harvojen voittajien maailma.

4) Poliittinen vallanjako. Tutkitusti hyvin koulutetut, älykkäät ja hyväosaiset ihmiset ymmärtävät ihan hyvin, että äänestämällä vaaleissa päätetään siitä, millaisille arvoille yhteiskunnan liike rakennetaan.  Yksinkertaisesti; mihin ja keille laitetaan ja ohjataan ne yhteisesti kootut rahat, ja millaista tulevaisuutta rakennetaan.
Huonommassa osalta on mennyt usko poliittiseen vallanjakoon ja demokratian toteutumiseen, ja samalla asiat eivät ole enää niin yksinkertaisia puolesta/vastaan, ja asioiden hahmottaminen on vaikeutunut. 
(Tätä mielikuvien ja käsitysten tahallista sekoittamista on ansiokkaasti myös Kokoomuksen palkkaama mainostoimisto käyttänyt hyödykseen.)
Myös talouselämän valta on koko ajan kasvanut, ja voi myös sanoa, että pahimmillaan talouselämä pyyhkii perseensä demokratian papereihin. 

Silti vaaleissa piilee aina se potentia, että yksi päivä paljon muuttaa voi. Kyse on pohjimmiltaan uskosta. Jos uskoo että asioita voi muuttaa, ne myös muuttuvat. Jos uskoo ettei asioita voi muuttaa, ne pysyvät 100% paikoillaan.

5) Tulevaisuus. Koska maapallo on rajattu tila, jossa on rajalliset luonnonvarat, viljelysmaat, suolattomat vedet, herkkä ilmasto johon ihminen on jo nyt radikaalisti vaikuttanut, niin tulevaisuus edellyttää yksilöiden lisääntymisen ja kuluttamisen rajoittamista. Mikä on myrkkyä vapaan kasvun markkinoiden talousjeesuksille. Faktayhtälö on, etteivät kaikki voi elää maailmassa sellaisessa elintasossa kuin esimerkiksi minä ja sinä, joka tätä luet. Tarvitaan lisää maapalloja. Henkilökohtaiset päästörajoitukset ovat toivottavasti kohta arkipäivää; koska toisen ihmisen vapaus loppuu siihen mistä toisen ihmisen vapaus alkaa.
Maailman mittakaavassa todellisesti Hyväosaisen, kuten minun, pitää ottaa jokin eettinen ja ekologinen kanta tähän omaan osaani. Niin on ristiriitaista että joka saumasta vetää, mutta se on ihmisen osaa.

Ei ole oikein, että jossakin toisessa maassa tehdään meidän elintasoomme verrattuna orjatyövoiman lailla tänne meille halpoja hyödykkeitä, kulutustavaroita. Millä, keiden antamalla oikeutuksella? Vapaan markkinatalouden lainalaisuuksien? 
Oli pysähdyttävää katsella valokuvaa kiinalaisesta lelutehtaasta, jossa työntekijöiltä puuttui käsistä paloja työkoneiden niitä nakerrettua, ja se tietoisuus, ettei niillä työntekijöillä ole koskaan ikinä mahdollisuutta ostaa sillä omalla palkallaan omalle lapselleen nukkea, joka täällä on lapsilla ihan tavallinen. Ei ole reilun kaupan tuotteita ei.
Neosolidaarisuus yli kansallisvaltioiden, lippujen liehumisen ja aseellisten puolustus(hyökkäys)-joukkojen ja ekologisuuden päälle rakennettava tiedostunut säätely; siinä on keinot millä maailma ja ihmiset sen pinnalla hengittävät huomennakin.
Nykyisessä tulevaisuudenkuvassa näkyvät monet uhat on ahdistava tiedostaa, varsinkin jos on itsellä oma lapsi.
Minulla on.

Ja oman lapsuuteni, vasemmistolaiseen ajatteluun kasvattaneet juureni muistan lopun ikääni.
Sen minkä tietää, niin sen totisesti tietää.

Ilman erityistä katkeruutta.
Tästä tuli tällainen elämä, ja ei voi tietää millaiseksi se vielä ehtii matkata.