Kyykkyyn ja suoraksi

Kolumni on julkaistu Laitilan Sanomissa 3.12.2019

Yle uutisoi äskettäin, että moni 2000-luvulla syntyneet urheilijatkaan eivät pysty menemään kyykkyyn. Eräs syy on, että vapaa-ajan monipuolinen liikunta on jäänyt pois. Arki on tehty niin helpoksi, ettei tarvitse kyykistellä.

Hesarissa taas kokenut uimaopettaja kertoi, ettei helsinkiläislasten kroppa taivu enää selkäuintiin. Uima-asento on lähinnä istuma-asento, ja kättä ei saada vietyä pään vierestä veteen. Liikuntajohtaja Tarja Loikkanen myöntää huonon kehityssuunnan todeksi - liikkumattomuus on lisännyt motorista kömpelyyttä, moni lapsi ei osaa enää juosta epätasaisessa maastossa. Syynä on, että lasten kaikenlainen liikkuminen ja fyysinen aktiivisuus on vähentynyt, istuminen ja älylaitteiden ja tietokoneen edessä nököttäminen taas lisääntynyt.

Ei perkele. Mitä tälle kehityssuunnalle on oikeasti tehtävissä? Moralisoivan patun on helppo todeta, että silloin aikanaan Kaariaisten koulussa todellakin harrastettiin monipuolisesti liikuntaa opettajien Jaana ja Lippo Juvalan sekä Ilkka Simolan toimesta. Eivät olleet ihan kevyenkivoja ne voimistelutunnit tai hiihtolenkit - nyt niitä osaa arvostaa kyllä.

Taannoin olin kuuntelemassa evoluutiopsykologi Markus J. Rantalan kirjanjulkaisuluentoa Masennuksen biologia - evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin. Hänen pääteesejään on, että masennusta ja muita ongelmia aiheuttaa se, ettemme ole sopeutuneet tähän nopeasti muuttuneeseen elinympäristöön ja länsimaiset elintavat sairastuttavat. Eräässä diassa oli kuva lihavasta pojasta, joka istui yksin sohvalla, katsoi televisiota, söi perunalastuja ja joi limsaa. Kaupungistuminen, liikkumattomuus, viskeraalirasva, yksinäisyys sekä huonoa ravintoa ja juomaa. Näistä jokainen saattaa olla mm. masennusoireita laukaiseva tekijä - yksin, ja yhdessä varmemmin.

Rantalan isoin vääntötodistelu on siinä, että nykyinen psykiatria pitää oireita sairautena, ja joita varsinkin Suomessa lääkitään hanakasti mielialalääkkeillä. Juurisyyt ovat kuitenkin syvemmällä kuin "tyhjästä" ilmestyneissä aivokemian häiriöissä. Rantala eritteleekin 12 laukaisevaa tyyppisyytä, jotka saattavat johtaa masennukseen alttiuksien kanssa.

Kirjan luettua ei ihmettele, miksi masennus tyrmää Suomessa joka päivä 9 ihmistä sairauseläkkeelle, 3000 vuodessa. Metsästäjä-keräilijä on vaikeuksissa tässä modernissa ympäristössä, jossa moni asia on sälytetty yksilön vastuulle, eikä moni sitä vastuuta kykene itse hallitsemaan. Ei vanhemmat eikä nuoremmat.

Sitä ihmettelee, että miksei näihin helvetin huonoihin kehityskulkuihin puututa yhteiskunnan suunnasta nopeasti ja väkevällä otteella? Mitkä tahot jarruttavat omien etujensa tai elantojensa takia? Parempaan suuntaan emme ole menossa tätä rataa.

Murheellista on, että tämä suuntaus koskee erityisesti nuoria. Kokonaan ulos systeemistä tipahtavan nuoren hintalappu on vähintään 1-2 miljoonaa euroa, puhumatta tuskista ja ongelmista, joita syrjäytyminen tuo loppuiäksi tullessaan.

Lisää rahaa, lisää asiantuntijoita, lisää uudenlaisia ja pysyviä elämäntapamuutoksia tuovia toimintamalleja. Toinen vaihtoehto on, että no, näillä mennään, onnekkaita ne, jotka pärjäävät.

Kirjoittaja on Turussa asuva tattiotsainen mies 

Traumaliikuntapäivät

Monella on tuskallisia muistoja koululiikunnasta. Oman käsitykseni mukaan naisilla vielä miehiä enemmän. Niitä unohtumattomia epäonnistumisia, huikeita luuseritunteita ja nöyryytyksiä muiden edessä; pakotusta ja simputusta. Tiettyjä liikuntamuotoja moni vihaa syvästi aikuisenakin. 

    Aihe sekoittui töissä aamukaffepuheisiin, ja koska totuus on, että omien pelkojen kohtaaminen saattaa lieventää vanhoja ahdistuksia, niin ideoimme Traumaliikuntapäivät. Koko Kupittaan urheiluhalli käyttöön, myös läheiset ulkokentät ja uima-altaat ja eikun kohden pahimpia vanhoja voikkapainajaisia!

    Mitkä lajit laittaisivat monille jo etukäteen kainalot hikeen ja palaa kurkkuun? Joka väliin ainakin sitä joukkueiden muodostusta ”jako kahteen” –periaatteella – parhaimmat atleetit valitsee, ja niitä viimeisiä lukutoukkia tms. mietitään tosi, tosi pitkään. Joukkuelajit koettiin monesta suusta tuskallisiksi, mutta pesäpallo löi itsensä kunnarina ilkeimmäksi lajiksi. Eräskin oli flikkana käynyt muutaman vuoden Pohjanmaalla koulua, missä oli lähes aina pelattu pesäpalloa ja muut luokassa olivat kutakuinkin SM-tasoa.

    Myös kori- ja lentopalloa muisteltiin hikisinä inhokkeina – kehomuistoina jomottivat yhä ne kivikovista palloista rutsahdelleet sormivauriot ja punahohkaiset käsivarret. Eikä ne senaikaiset tarra-strollersitkaan nyt niin kovin hyvin nilkkojen nyrjähtelyjä estäneet. Tosin parhaiten kramppaava koululiikuntalaji -100 metrin juoksu kylmiltään kiskaistuna – siihen halpislenkkarit ovat  ne ainoat oikeat kipittimet.

    Mitäs muuta – outoja tanssahteluja ja haarahyppyä tamburiinin tahtiin, ja oi, telinevoimisteluja muisteltiin oikein pahalla. Siellä oli kättä murtunut hevosella, ja kaikkien muiden seuratessa silmä kovana kiivetty paksua hamppunarua pitkin kattoon – eli se 10 cm. Ja yritetty paikat tärräten vetää sitä yhtä helvetin leukaa.

    Traumaliikuntapäivillä tutun verenmaun suuhun suihkauttaisi vanha kunnon Cooperin testi! Minkä eräs tyttö oli joutunut juoksemaan toiseen kertaan, kun opettaja ei ollut uskonut tulosta. Ah heitä unohtumattomia liikunnanopettajia muisteltiin myös – sanoisinko todella suurella lämmöllä. Kankeamman sortin tyttöä oli ”autettu” ja rutattu venyttelynurkassa se pää väkisin sinne polviin.

    Nuorelle polvelle tiedoksi, että entisajan energiajuoma oli kiehuvankuuma mehu, joka juuri ja juuri oli tiivisteestä väriään vaihtanut. Mutta jo vain virkistyi kitalakea myöten ja jaksoi tuutata hengenhädässä sukkulaviestiä tai hiihtää paniikissa koulujenvälisissä.

    Korkeushyppyä, kolmiloikkaa ja kilpikonnakelluntaa – Traumaliikuntapäivien toivelistaan voi vapaasti liittää omia tukaluuksia.

    Mutta mites meillä siellä pienessä Kaariaisten kyläkoulussa? Liikunta-knowhow oli huipputasoa Lippo Juvalan ja Ilkka Simolan toimesta. Muut lajit olivat ok, mutta juoksua inhosin. Mutta niin vain juuri lenkkipolulla Lipon kanssa täällä Turussa taannoin tavattiin ja rupateltiin. Kun meinasi vilu jo tiivistyä puseroon, hän totesi: Jaahas, eiköhän jatketa urheilua että kunto kasvaa!” Näin tehtiin. Jos ei nuaren juakse ni vanhan ei eres kontta.

Kirjoittaja on Turussa asuva tapahtumien suunnittelija

(Julkaistu Laitilan Sanomissa 7.8.2015)