tiistai 14. kesäkuuta 2022

Joukko-oppia ja keinolaumoja

 

Kolumni julkaistu 14.6.2022 Laitilan Sanomissa

 

Kitkerähkö kiitos vielä Neuvostoliitto-pelkoisille jenkeille ja ranskalaisille vasemmistoälyköille. Heidän ansiostaan myös Kaariaisten koulussa aloitettiin 1977 meidän ekaluokkalaisten matematiikan opetus pohjautuen joukko-oppiin.  1 + 1  ei ollutkaan enää 2, vaan kahden yksialkioisen joukon muodostama unioni. Meillä Ytössä ainakin vanhempien reaktio tähän Uuteen Matematiikkaan oli luokkaa "No mitä helvetti tämä ny sit taas o?!"

 

Jotain hämäriä muistikuvia tuosta ajasta on. Tiikerit ovat tuolla omassa joukossa rinkulan sisällä, ja ankat taas tuolla, omassa ympyrässään sisällä. Ja siihen se sitten jääkin.

Omien flikkojeni osalta apuni matematiikan tehtäviin on hyytynyt kolmanteen luokkaan. Sen jälkeen menee aivan liian vaikeaksi. Omat epätoivoiset pohdintayritykset ovat olleet lähinnä "No mitä helvetti tämä ny sit taas o?!". Ja kiukkusätkyn jälkeen alkaa väsyttämään ihan sairaasti. Eli eräänlainen union toteutuu.

 

Mutta joukko-opin tuomaa ymmärrystä olen mahdollisesti soveltanut toisaalle. Mistä juontuu syrjäytyminen, miksi joku jää ulkopuolelle, miksi yksinäisyys on terveydelle kokonaisvaltaisen vaarallista? Ihminen on laumanisäkäs, jolle yksin jääminen merkitsee kuolemanuhkaa. 

 

Olin Turun Seikkailupuistossa töissä, kun kuulin ensimmäisen tapauksen, jossa erään pikkasen pojan syntymäpäiville ei tullut kukaan. Kaikilla kutsutuilla oli varmasti jokin syy, mutta tunnekokemus päivänsankarille oli luokkaa tiskirätin kuivaksi vääntäminen.

 

Tanssipaikoilla on paljon enemmän naisia kuin miehiä, minkä lisäksi monet parit tanssivat vain keskenään. Monelle iloisin odotuksin laittautuneelle naiselle käy niin, ettei koko illan aikana kukaan tule hakemaan tanssimaan. Saa vain seinustalla katsella muiden iloista pyörimistä. 

 

Tai se iäkkään rouvan lehtikommentti, että eniten hän pelkää vanhuudesta sitä, ettei olisi enää ketään, kenen kanssa puhella. Niinpä. 


Valitettavan tuttua ovat nykyajassa hautajaiset, joissa vainajaa ei ole ketään saattamassa.

 

Ystävyydet, kaveruudet ja parisuhteet ovat siitä hankala laji, että siellä jos missä toimii vapaa markkinatalous ja varsin raadolliset kysynnän ja tarjonnan lait. Ystävyyttä ei voi määrätä tai pakottaa, ihminen kun ei voi valita aitoja tunteitaan tai halujaan.

 

No, mitä me muut ja yhteiskunta sitten voisi tehdä paremmin? Esimerkiksi luoda lisää kohdennettua, laadukasta vapaa-ajan toimintaa nuorille ja nuorille aikuisille. Tarjota heille rentoja kohtaamisen paikkoja, tilaisuuksia olla samanhenkisten parissa ja tehdä merkityksellisiä asioita yhdessä. Toiminnan sivutuotteena voi rakentaa niitä aitoja ystävyyksiä.

 

Itse nimitän menetelmää hieman tylysti keinolaumaksi, jossa mukanaolo vahvistaa ja auttaa siihen osallistuvia yksilöitä menemään omassa elämässään eteenpäin. Keinolauma on tuloksia tuovaa ja juurisyihin vaikuttavaa mielenterveyslääkitystä. Monesti parempi vaihtoehto kuin se pilleripurkki käteen, lääkkeitä väheksymättä.

 

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja on tehnyt viime aikoina etsivää nuorisotyötä

 

 


 

Sinisilmäisyydestä

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 22.3.2022

 

Olin kauan sitten varatun työtehtävän takia Raision poliisiasemalla. Sinne on keskitetty Lounais-Suomen turvapaikkakäsittelyt ja tilapäisen suojelun hakemukset.

Ovella oli hieman jonoa, ja ulkona oli kaksi bussia tarjoamassa lämmintä odotteluaikaa.

 

Vartijoiden ja turvatarkastuksen kautta isohkoon aulaan, joka oli lähestulkoon täynnä ukrainalaisia. Enimmäkseen eri-ikäisiä naisia ja lapsia, myös joitakin miehiä. SPR oli paikalla tarjoamassa apua, keittoa tarjottiin. Lapsille oli tuotu leluja ja kuvakirjoja. Oli hälinää, vähän väliä tuli poliisi ja kutsui passi ja paperit kädessä jotakin nimeltä, ja pian oikea ihminen löytyi ja virallisia papereita mentiin tekemään.

 

Oli pysäyttävää joutua yhtäkkiä juuri näiden ihmisten ympäröimäksi, joita oli tähän mennessä nähnyt vain uutiskuvissa. Herätti monenlaista tunnetta ja ajatusta. Työparini totesi jälkeen päin, että siellä oli salillinen traumatisoituneita ihmisiä. Niin oli. Hätää kärsineitä ihmisiä. Tätä kirjoittaessa Ukrainasta on lähtenyt sotaa pakoon jo miljoonia ihmisiä, ja jo tuolla ollut määrä tuntui valtavan paljolta.

 

Mekin odottelimme jonkin aikaa, ja siinä tuli vaihdettua lyhyitä katseita ihmisten kanssa. Oli vanhoja mammoja, ja nuoria äitejä, jotka hytkyttelivät sylivauvaansa. Lapsia ja nuoria puhelimillaan.

 

Eräällä hieman levottomasti kävelleellä naisella oli hämmästyttävän hohtavat siniset silmät. Huomasin penkillä hänen tyttärensä, lähellä samaa ikää kuin oma flikkani. Silmien niin sinisten myötä oli helppo tunnistaa sukulaisuus. Välkähti mieleen J. Karjalaisen kappale Laura Häkkisen silmät. Toivon, ettei tuolle tytölle käy niin kuin laulun tarinassa, ettei hukkuisi kesken näiden tanssien, vaan saisi nykyistä onnellisemman elämän ja saisi elää itsensä mammaraiseksi.

 

Näiden kohtaamisten ansiosta Venäjän diktaattori Vladimir Putinin aloittaman ja johtaman hyökkäyssodan järjettömyyden mittakaava kasvoi entisestään. Juuri heidän ja meidän kaltaisia ihmisiä Ukrainassa tapetaan parhaillaan tietoisilla ohjusiskuilla.

 

Ja tietenkin toiselta puolen on kuollut tuhansia venäläisiä, joilla myös isät ja äidit ja tähän kevääseen saakka yltäneet elämänpidot. En tiedä, millaisia valinnanvaihtoehtoja heillä on ollut.

 

Uskon, että monella muullakin entisellä hipillä on lähiviikkojen ravistamana se elämän tosiasioihin kannanottoa väistävä sinisilmäisyys karissut. Karmeiden tosiasioiden, paskapropagandan ja hetkessä muuttuneiden Suomen tulevaisuuskuvien myötä arvot ja käsitykset on loksautettu toisenlaiseen marssijärjestykseen. Todennäköisesti ne asetelmat ovat voimassa lopun ikää. 

 

Yhteinen vihollinen yhdistää, Nato-korttiin tulee signeeraus, Ukrainan armeijalle menee rahaa tilipäivästä. Semmost se sit o, kuten oma äiteni tapasi sanoa minkä tahansa asian päätteeksi.

 

Kirjoittaja asuu Turussa eikä keksi yhtään keinoa, miten luottamus idän suuntaan palautettaisiin