Andrei Tarkovski: Peili (1975)

Wikipedia kertoo siitä näin:
Tarkovskin seuraava elokuva Peili (Зеркало, 1975) oli henkilökohtainen, uniin ja muistoihin perustuva elokuva. Tarkovski käytti elokuvissaan usein rinnakkain mustavalkoista ja värillistä, sekä lavastettua ja dokumentaarista kuvamateriaalia, mutta Peilissä niitä rinnastettiin erityisen näkyvästi. Tarkovski kertoo elokuvan päähenkilön (joka nähdään vain ohimennen) elämäntarinan käyttäen välähdyksiä uutisdokumenteista ja unenomaisia tai aavemaisia lavastettuja kohtauksia. Mukana oli Venäjän lähihistoriaa Stalinin vainoista Ussurijoen rajakahakoihin.

Loistava elokuva, rakentunut ajattomasta materiaalista. Täynnä hienouksia.
Katsoin sen nyt toistamiseen viikon sisällä.

Kirjoitan lähemmäs vain yhden, minusta todella huiman kohtauksen sieltä elokuvan keskivaiheilta.
Siinä lapset ovat betonisella ampumaradalla harjoittelemassa kahden aikuisen miehen kanssa. On pakkasilmaa, aamupäivää, varisten ääniä, tuulta. Ohjaajana oleva mies kovistelee lapsia, vaatii äänekkäästi kuria. Keskiössä oleva poika on tullut jostakin muualta, ja tekee miehen mielestä täyskäännöksen väärin, kun tekee sen kokonaan ympäri 360 astetta.
Myöhemmin poika kaivaa pöydän ääressä repustaan käsikranaatin, jonka joku ohijuokseva lapsi heti sieppaa, ja samassa hetkessä sokka nykäistään irti ja raskas kranaatti heitetään kolahdellen ampumaradalle.
"Maahan!", huutaa toinen miehistä, mutta toinen syöksyy käsikranaatin päälle, rutistaa sen tiukasti rintaansa ja  kääntää selkänsä maastoutuneita lapsia kohden. Sekunnit kuluvat, äänenä voimistuvat sydämenlyönnit. Lähikuvassa näkyy, miten uhrautuneen miehen kallossa on reikä, josta avonaisen kalvon alta sykkii hänen sydämenlyöntinsä. 
Mutta ei tulekaan räjähdystä. Joku lapsista huikkaa, että se oli vain harjoituskäsikranaatti.
Tilanne raukeaa, ja mies etsii päähänsä takaisin sen rytäkässä irroneen päänsä muovisuojuksen, ja toteaa rauhallisesti toiselle, lapsia hetki sitten ankarasti kohdelleelle miehelle:

Pro aforismi: lähikuvassa Marko Laihinen

Sami Feiringin tekemä ja koostama juttu - julkaistu sivustolla 12.2.2015.

Täältä luettavissa kliks!

Stalker

Fiktio ei vanhene, sanotaan. Ajattomuutta pidetään eräänä tunnusmerkkinä myös niin sanotulle laatutaiteelle. Näitä pohdin, kun katsoin kirjastolainana Andrei Tarkovskin (1932 -1986) ohjaaman elokuvan Stalker vuodelta 1979. Itse asiassa katsoin sen uudelleen muutaman päivän kuluttua. Välissä keskustelin elokuvasta somessa ja luin myös Tarkovskin omia ajatuksia elokuvaansa kohtaan kirjastaan Vangittu aika. (Gummerus 1989).

Tarkovskin elokuvat ovat tyylilajiltaan lyyrisiä elokuvia ja sitä on myös kaksiosainen Stalker. Sen tarinallinen ydin kolisee hitaahkosti eteenpäin raiteilla jossa opas, Stalker johdattaa kahta miestä, Kirjailijaa ja Tiedemiestä salaperäiselle Vyöhykkeelle. Se on kielletty ja vartioitu Alue, jonka ytimessä sijaitsee salainen huone, joka toteuttaa siellä kävijän kaikkein syvimmän toiveen. Sinne asti pääseminen on monimutkaista, vaarallista ja esteiden täyttämää.

Elokuvan todelliset kuvauspaikat olivat Tallinnan lähellä hylätyn vesivoimalan miljöössä.

Vaikka vertauskuvallisen ajattelun mestari Tarkovski itse vastusti symboliikan käyttöä, niin Stalkerissa sen ”arkkityyppeihin” ja ympäristöihin nykypäivän katsoja avaa jo yleistiedollaan jungilaisia ovia ja muita psykologisia lähestymistapoja. Labyrinttimaista etenemistä alitajunnan mailla, ihminen kohtaamassa itseään. Kohti totuutta.

Stalker on äärimmäisen pikkutarkan ohjaajan konkreettista elokuvaa – puhdasta haikumaista havaintoa jota Tarkovski ihaili – ehkä juuri sen ansiosta Stalkerin kohtaukset, yksittäiset kuvat ja dialogit jättävät kosolti merkitysavaruutta ylleen. Katsoja saa oman tilansa kiinnittyä. Se on linjassa ohjaajan käsityksen kanssa, että taiteentekijällä palvelijan tehtäväluonne.

Toki elokuvasta voi havaita myös perinteisen sankaritarinan kulkua ja sen eri vaiheita.

DVD:n lisämateriaalissa lavastaja Rashit Safiullin kertoo elokuvan tekovaiheista. Stalkerissa käytettiin koekäytössä ollutta Kodakin filmiä, jota ei osattu kehittää laboratoriossa. Koko vuoden työ tuhoutui hetkessä silmien edessä. Shokin ja kieltämisen jälkeen Tarkovski kuitenkin lähti tekemään elokuvaa uudelleen, joskin sai puolet pienemmän budjetin. Vaikeudet voittaen, uudelleentehtynä elokuva loi samalla sisältöään eteenpäin. Uskon että osa Stalkerin voimasta syntyy juuri siitä, että sen sisällä on myös se ensimmäinen versio.

Tarkovski oli ollut vuosikaudet kommunistihallinnon kanssa ristiriidoissa, ja lavastaja totesi, että ensimmäisen version tuhoutuminen oli kenties tahallinen teko. Stalker oli Tarkovskin viimeinen Neuvostoliitossa tekemä elokuvansa.

Tarkovski kirjoittaa: Stalkerissa ehkä ensi kertaa tiedostin tarpeen hahmottaa yksiselitteisen selkeästi sen keskeisimmän positiivisen arvon, mistä ihminen saa, kuten sanotaan, elämäänsä voiman ja sieluunsa hengen.

Ei liene ihmeteltävää sattumaa, että Stalker palkittiin Cannerissa 1982 Ekumeenisen juryn palkinnolla. Elokuvan resiina kun lopussa pysähtyy sittenkin rakkauden ja rakastamisen kysymysten äärelle, ja päästää katsojansa kyydistään ihmisenä olemisen universaalille asemalle – sen johdosta Stalker on lähtemättömästi viiden tähden elokuva.

Lopuksi upea kohtaus elokuvasta Stalker, vaiheesta jossa sankarit ylittävät rajan ja siirtyvät Vyöhykkeelle. Eduard Artemyev luo raidekolinasta oman musiikillisen siirtymäilluusionsa tuonpuoleiseen, värien maailmaan.