maanantai 21. joulukuuta 2009

Ei liittymiä


Kaikki tarinat ovat pohjimmiltaan sankaritarinoita; sen eri muunnelmia.
Ja sankaritarina tarkoittaa, kertoo aina ihmisen henkilökohtaista kasvusta;
ihmisen eri persoonallisuuden ja luonteenpiirteiden etc. yhdistymisprosessista.
(Star Wars tyyppi-esimerkiksi.)

Eräs versio on se, että sankari lähtee kylästä, yhteisen turvaa tuovien valojen luota pimeään tuntemattomaan. Etsimään sitä voittavaa miekkaa, parantavaa seerumia, eheyttävää kaiken tiedon kiveä. On pitkään matkallaan, etsii, etsii. Löytää vaikeuksien ja taistelujen (sisäisten lohikäärmeiden kanssa käytävät mittelöt) kautta viimein, ja vaikka menettääkin, niin löytää paljon.
Mutta kun sankari tekee paluuta kotikylään, häntä ei enää tunnisteta, sankari on muuttunut liian paljon. Tiet ja polut ovat kadonneet, ehkä kasvatettukin umpeen.
Tai sankarissa on aistittavissa "kuoleman haju" (luovuuden peruskaavaan ja persoonan kasvuun kuuluu vanhan rikkoutuminen, tuhoutuminen uuden tieltä) ; ja silloin hänen hallussaan olevaa taikavoimaa ei tahdota. Sankari on muuttunut liian paljon, ja hän muuttaisi väistämättömästi liian paljon muiden elämää, eivätkä kyläläiset ole valmiita liian suureen huomisen tiedon ja toisenlaisten elämänpitojen määrään. He haluavat sittenkin pysyä entisessä, tutussa tylsässä mutta turvallisessa.
Liittymät ovat täten kadonneet; kadotettu kylään, ihmisiin, kylän ihmisten asioihin, suruihin, juhliin.
Sankari blokataan ulkopuolelle, hylätään.

Mikä jää tällöin sankarin rooliksi, mitä hän tekee, mitä hän voi tehdä?
Ei voinut olla lähtemättä, ja liikaa muuttunutta sankaria ei "päästetä" takaisin.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Jeesusta tapaamassa Mikaelin kirkossa


Olin naiseni kanssa (osittain) laulamassa joululauluja mukana muiden SU 13.12 Mikaelin kirkossa. Väkeä tupa täys, ja tapahtuman ohella tuli sivullinen muistikirjaa suodatettua kuulemasta, näkemästä, kokemasta.

Kristillisen symboliikan avausta, kotikonstein, näin tyhmällä päällä; teemalla että nypitään enkeleiltä siivet ja sorkkarauta vaan kannen väliin ja SKRAAKS!

Isä ja Poika. Mitäpäs jos Jungin transaktioanalyysin polkua mutkitellen olisi maallistettuna, ja ihmiseen palautettuna niin, että "Isä Jumala" vastaa ihmisen ydinminää, ja "Jeesus" Itseä. Tätä maallista hanua, joka mm. tällaisia blogeja työaikansa kuluksi kirjoittelee, naistaan ja lapsiaan rakastaa, töitäkin tekee ja niin edespäin.
Tällöin vaikeasti ymmärrettävä "jeesusuhri" voisi tarkoittaa tietyssä kohdin elämää, tietyssä iässä itsekkyydestä uloskasvattavaa tapahtumaa kohti muiden ihmisten hyväksi ponnistelemista.
Persoonallisuuden eheytymis-prosessi.

(Tällöin ymmärtää myös Tuulikki Saariston lanseeraaman Minä annan anteeksi itselleni -metodin tehokkuuden ja toimintamekanismin. Ihmisessä on eri puolet, tasot niin, että on jokin joka voi antaa nahansisäisesti jollekin anteeksi nämä arkipäiväiset tekomme.)

Toisaalta ydinminän aito omatunto (Itsellä on se kasvatettu omatunto ja oikean ja väärän kasvatettu taju sanattomine tunteineen) on ihmiseksi kutsutun eloonjäämisjärjestelmän sisäistä puhetta suunnista, joihin ihmisen tulisi suunnata. (Jumalalla tai ilman.)
Frankl puhuu että aito omatunto on tarkoituskompassi; näyttää suurin piirtein mihin suuntaan elämässä tulisi mennä.

Maria ja Joosef voisivat tarkoittaa anima -ja animuspuoliamme, sisäistä miestämme, naistamme. Sieltä heistä se "jeesuskin", itsekäs minällisyyskin sitten tietenkin syntyy.
"Talliin", eläimellisten vaistojen ja tarpeiden maaperään. Eläintasolta ihmislapsi liikkeelle lähtee.

Kristillisyys käännytysuskontona on pohjimmiltaan tietenkin erinomaisen
väkivaltainen ja ei-suvaitseva uskonto. Vaikka mihin jälkikäteisiin sanahelinäkorppujauhoihin yritettäisiin piilotella.

"Tehkää kaikki muut kaltaiseksenne." Se on järjetön vaatimus josta on toisten kunnioitus hyvin kaukana.
Sitten toki hyväksytään ja kunnioitetaan jos uskot meidän uskontoon =
"Meidän Jumala on paras ja maailman vahvin jumala ja se voittaa teidän jumalanne tappelussa!" Lähetystyön maallista hyvää saavat ruskeanahkaiset ystävämme kaukana tuolla – kunhan uskot meidän herraamme.
Heti tietenkin huomaa että lähetyskäskyn pohjalla kyse on tietenkin "vain" ihmisten maailman itsekkäistä ja vallanhaluisista arvostuksista ja tarkoitusperistä. Unohtamatta yhteiskunnan alempiarvoisten hallintaa ja orjuuttamista lapsenomaisen uskon avulla unohtamatta.

Ihmisen itsensä teoista riippumaton Armon käsite on kyllä mielenkiintoinen; mistä se tulee, mitä se oikeasti on?
Ihmisen tiedostumisen etenemistä niin pitkälle, että tapahtuu elämäämuuttava "parannus", ja kärsimyksen syyt häviävät? Näin on monelle käynyt esimerkiksi vaimon hakkaamisessa,
alkoholismissa ja alivastuullisessa aikuispeuhaamisessa.
Armo kävi, ja homma loppus siihen paikkaan.

(Modernisti siellä Golgatalla ristillä riippumassa olisi tietenkin se keinotteluun taipuvainen liituraitainen markkinamies, joka alkaa meistä itse kustakin jo löytyä kun tätä vallitsevaa arvomaailmaa olemme tarpeeksi nielleet ja omaksi lihaksemme sitä muuttaneet?)

Ehkä ei parane kolkutella liikaa tällä kertaa tätä aivolohkon taikauskon ovea ja laaria. Siellä ne horoskooppiin, ufoihin, kummituksiin, new ageen ja jeesuksiin etc. liittyvät pohjaistukat muhivat ihmispsyykeen vuosimiljoonien kehityksen tuloksena.
Päätetään aforismiin aiheesta ennen kuin minäkin olen jossakin tuolla kadunvarressa joikaamassa kera Landolan ziizuz -lauluja.
:-)

(af.) Vastaansanomattomat hyvät teot, kiitokset ja ikivelat.







maanantai 7. joulukuuta 2009

Kaksi tärkeää todellisuutta ja niiden välinen tila


Nuorisotutkimuksessa on ehkä selkeimmin törmätty inhimilliseen ristiriitaan, kun aiheena on ollut tulevaisuus. Moni nuori näkee oman henkilökohtaisen tulevaisuutensa erinomaisen hyvänä; tulee hyvä koulutus, ammatti, rahaa ja toimeentuloa, puolisoa, perhettä ja lapsia – kaiken yllä kaunis, voimakas elämäänluottavainen auringonpaiste.
Ja sitten kun puhutaan vaikkapa kotikylän, suomalaisen yhteiskunnan tai maapallon tulevaisuudesta, käsitykset muuttuvat niin että mustat verhot vain vilahtavat. Telataan toivottomuuden väreillä, saastumme kuoliaiksi, sodimme toisemme hengiltä. Maailma muuttuu koko ajan turvattomammaksi paikaksi ja epävarmuus lonkeroituu yhä arkipäiväisempiin asioihin.

Miten tämä voi periaatteessa olla edes mahdollista?

Emmekö luota lajitovereihin, jotka sisimmässään kuitenkin ovat kuin me – samat perustarpeet ja samanlaiset henkilökohtaiseen elämään liittyvät unelmat ja toiveet löytyvät on niiden päälle pingoitettu nahan väri mikä tahansa?

(Toki iällä ja ihmisen psyyken ja persoonallisuuden ja tietoisuuden kerroksisuudella ja lokeromaisuudella on osuutensa tässä asiassa.)

Mutta, kun ihmisellä itsellään on lapsi, jälkeläisensä, niin silloin hän pakosti ajattelee asioita myös oman itsensä ulkopuolelta. Eloonjäämisjärjestelmä kun on.
(No, ei kaikki pallopäävanhemmat ajattele siltikään.)

Kun ihmisellä on lapsi – edes yksi, läheisyydessään josta on jollain lailla vastuussa, ajattelee tätä elämää syvemmin, murretuin värein.

Tolpat jotka itse kilkutamme nyt tähän kohtaan, syyt ja seuraukset mitkä vaikuttavat tulevaisuuteen.
Menneen maailman jo tunnemme.

Aiheeseeni liittyen Lyhyt Elokuva isosta asiasta.


keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Valotetun kuvan värejä


Viime keväänä oli Raision kirjastossa valokuvanäyttely, jonka kuvat oli pyydetty tavallisten ihmisten kotialbumeista. Avajaisissa olin, ja eräs kuva pysäytti mustavalkoisuudellaan. Ihan ääneeni siinä sanoitin kuvan herättämiä tunnelmiani. Kylmänväristyksiä kävi, kun selkäni takana ollut vanhempi mies sanoi, että hän se on tuo tuossa kuvassa oleva pikkupoika. Pipopäinen poika, sotalapsi, pikkusiskonsa kanssa kyytiä odottamassa Ruotsista takaisin Suomeen. Puhuttiin siinä jonkun verrankin esille sitä, mitä kaikkea kuvan takaa löytyi. Tilinpäätöksenä – tuo nyt yli seitsemänkymppinen mies totesi yllättäen, ettei parempaa aikaa elämässään ole ollutkaan, kuin mitä se Ruotsissa oloaika oli.

Viime viikolla fillaroin saman Koskelan luo tekemään haastattelua yhteen toiseen lehteen. Pihamaalla katselin, että talossa oli tehty mittavia remontteja, kattoa nostettu ja sen sellaista muuta pientä. Vuonna -36 syntynyt kirvesmies oli edelleen voimissaan.

Juttelimme melkein kolme tuntia. Aurinkoisen vaimonsa keittämää kaffetta ja nisua otettiin välillä. Matkattiin viimein takaisin sinne sotalapsuusaikaan ja Ruotsiin. Hän kertoi, että kulttuurishokki oli ollut valtava. Heillä kotona Pyhäjoella oli 11 –lapsinen köyhä perhe, ja Ruotsissa vastaanottavaan perheeseen kuului insinööri-isä, sairaanhoitaja-vaimo ja heillä yksi poika. Sosiaalinen luokka ja tavat olivat aivan toiset. Ruumiillista kuritusta ei tunnettu ollenkaan. Sitä hän tähdensi, että häntä ja siskoaan pidettiin perheen oman pojan kanssa täysin samassa arvossa. Mitään eroa ei ollut.

Mustavalkoiseen kuvaan alkoi juontua tarinasta hienoja värisävyjä.

Suomalaispojasta oli myös ihmeellistä, että perheen vanhemmat osoittivat toisilleen avoimesti hellyyttä – ei päivää etteikö suukkoa pientä olisi vaihdettu aamulla. Pieniä veneretkiä tehtiin lasten ehdoilla, vanhemmat leikkivät lasten kanssa ja herkkujakin syötiin joskus.

Toki Koskelakin tuntee ihmisiä ja tarinoita, joissa ei ollut sotalapsilla käynyt yhtä hyvää onnea kuten heillä.

Kyllä jykevän ja suoraluontoisen miehenkin silmiin vähän kyyneliä puhaltui kun hän tuota aikaa muisteli ja minulle siitä kertoi. Ja sama täällä. Hyvistä asioista, pahoista asioista. Saatoin kuvittaa sitä kauhua, miltä oli pienestä pojasta tuntunut seistä kotipihalla muiden kanssa, ja kuulla ja katsoa aivan jo lähelle tullutta sodan jylyä, kun naapurikuntaa Kalajokea pommitettiin. Ja ne lähdön hetket Ruotsiin, repäisy pois kotoa, maalle vieraalle tuntemattomien ihmisten luo.

Vaikkei hän tarkemmin eritellyt, niin myönsi, että varmasti nuo osakseen saamansa monet myönteiset kokemukset olivat varmasti vaikuttaneet häneen ja myöhempään elämäänsä paljonkin. Siihen millainen hän itse on ollut aviomiehenä, kolmen pojan isänä. Pitkässä työelämässä mukana muiden. Seitsemän kuukautta Ruotsissa oli muokannut elämänasennetta ja suhtautumista toisiin ihmisiin lopuksi ikää. Ei ole mies nykyäänkään esimerkiksi maahanmuuttaja-asioissa kovin jyrkkä mielipiteissään.

Ensi kesänä Koskelan ja sen ruotsalaisen perheen ”pojan” pitäisi tavata.

– Ei ollakaan nähty sitten 68 vuoteen.

Uskon että on tuleva ukkojen kädenpuristus sydämellisyyttä ja iloa täynnä.


Kyllä täällä pohjantähden alla asuu myös monia oikeasti hienoja ihmisiä.