perjantai 9. joulukuuta 2011

Työelämän mulkvistit


(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 9.12.2011)
Tykkään lukea talosuguru Alf Rehnin hymynaamaisia kirjoituksia. Taannoin hän totesi, että ne työpaikan ärsyttävät ihmiset ovat sittenkin niin tärkeitä. Ilman niitä tyyppejä kun meillä olisi tylsää, ja duunissa ei olisi sitä terveellistä dynamiikkaa mikä luo uutta. Päinvastoin kuin vihata ja kiukutella, meidän tulisi suoda ymmärrystä näille tärkeille henkilöille, ja muuttaa itseämme.
Just näin. Minullekin on kertynyt kokemusta näistä työelämän tärkeistä henkilöistä. Alf sai miettimään suorastaan lämmöllä kaikkia niitä ärsyttäviä pallopäitä, joita olen itse kohdannut, tai joista olen kuullut luotettavia selontekoja.

Tämä pikkujoulujen aika pulauttelee herkästi esille työpaikkojen henkilökemioiden katkeria kuplia. Sen kunniaksi, poksautetaanpas todellisista palasista kokoon täysin kuvitteellinen, oikea nykytyöelämän suurmulkvisti.

Valta-asema. Suorittavan portaan duunari pystyy laittamaan hiekkaa kaikkien rattaisiin. Varsinkin, jos hänellä on hallussaan työnantajalle jotakin kallisarvoista osaamista – silloin on varaa pysyä kusipäänä. Mutta voi voi, tavallinen työntekijä on nykyään kovin helppo erottaa ja palkata vaikka ulkomailta uusi osaaja tilalle, paremmalla asenteella. Eikä yrityspomotkaan sovi tähän koska ovat kaikki kytketty pörssimyrskyihin ja vaihdoksiin kiinni. No kävisikö mulkvistin pohjaksi joku perheyrityksen asioita vielä päivittäin sekoittava perustaja-tervaskanto?

Ei, kyllä frankensteinin hirviömme virkamies olla pitää. Mies tai nainen, sillä ei ole mitään väliä. Virkamiestä kun ei Suomessa niin vaan erotetakaan. Ja käsiin keskitetään paljon päätösvaltaa ja päähän kyvyiksi 60 –luvun johtajuustaidot.

Mulkvistimme voisi olla siis valtionlaitoksen, sairaalan tai kuntapuolen isompi tai pienempi virkapomo. Hierarkiasta kun löytyy kunnon mulkvisteille aina pesäpönttöjä. Ja toki mielellään saa olla perseen alla muhimassa lisäliimana se haalistunut puoluekirjakin.

Luonne. Onhan niitä kaikenlaisia limaisia paskiaisluonteita, mutta muodikkaaseen narsistiseen persoonallisuushäiriöön viittava toiminta istuu mulkvistillemme parhaiten. Siitä kun ei parannuta, ja päähenkilö kokee itse olevansa parantumattomasti terve ja aina oikeassa. Se taas tarjoaa muille aina uutta nieltävää. Tehokkaina työtapoina mm. kersanttimainen huutaminen ja kyykytys, röyhkeä omien ja kaverien etujen ajaminen, ja muiden manipulointi. Valehtelua, syrjimistä ja mustamaalausta unohtamatta. Näillä jo onnistuu rakenteellinen henkinen väkivalta, josta mulkvistit jäävät yllättävän harvoin kiipeliin. Aika moni pelkää sitä, että jos avaa suunsa, samalla aukeaa organisaatiossa lattialuukku omalta kohdalta.

Ikä. Mielellään se ”muutama vuosi vielä eläkkeelle.” Ja siitä eläkeiästä ei ole kellään varmuutta. Tiedän itsekin muutaman ihmisen, joiden eläkkeelle lähtöä odotetaan kuin kuuta nousevaa – hammasta purren, rystyset valkoisina. Mielikuvissa murhasuunnitelmista nautiskellen.

Työnarkomaani. Lousku Yhteisten Tavaroiden parisuhde, tai eronnut sinkkukinkku kastettuina laimistuneisiin hormoneihin maustavat ihmisestä hyvän työhullun. Toki rahanhimokin ja tittelinkipeys voivat vielä kannustaa lisää. Ja kun ei ole enää muuta omaa elämää kuin se työelämä, niin silloin muiden ilo ja riemu korpeaa. Kateus, ah, se on oivaa bensaa työpaikkatyrannille – toisten nuoruus, kauneus, luovuus, rohkeus ja mahdollisuuksien tähtitaivaat. Kateus varsinkin jos se oma unelmaura on tyssännyt. Alkoholin kanssa olisi myös hyvä jonkun verran läträtä. Kiristää toisaikaisen mulkvistin pipoa.

No, eiköhän näistä aineksista nyt jo sentään jonkinlainen mulkvisti mieleen piirry. Häntä nyt sitten hetken lämmöllä ajattelee hän, ja terveisiä mielessään lähettää.
Työterveyslääkäri (oikea) Juhani Seppänen pohtii kirjassaan Hullu työtä tekee työpaikkakiusaamisen perusolemusta. Hänestä kiinnostavinta ei ole se styranki tai kiusattu, vaan se muu yhteisö, joka sallii tylytyksen. Niinpä. Porsaita äidin oomme kaikki.
Kirjoittaja on Turussa asuva yhdensortin mulkvisti.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Mistä on erilaiset elämät tehty


Joulu kaikkineen on eräs vetoketju, joka paljastaa Suomessa vallitsevaa ihmisten eriarvoisuutta täysin paljaaksi.
Tuore faktatieto on karua luettavaa.

Suomessa vuonna 2009 köyhissä lapsiperheissä eleli 13 % lapsista, yhteensä 143 000 lasta.
Työttömyys aiheuttaa köyhyyttä, mutta köyhistä lapsiperheistä noin puolessa käydään töissä, mutta työllä ei saa raavittua kasaan kunnollista toimeentuloa. Ollaan pätkä ja osa-aikatöissä. Yksinhuoltajat ovat erityisen huonossa asemassa, ja heihin on tulonsiirtojen jälkeenjääneisyys purrut pahiten. Yksinhuoltajien koulutustaso on keskimääräistä alempi, jolloin he päätyvät matalapalkkaisempiin töihin. 15% köyhistä on korkeakoulutettuja.

– Aivan oleellista on, miten päästään eteenpäin nuorten koulutuksen varmistamisessa, sillä nykyään köyhyydessä iso ongelma on periytyvyys. Työelämän kehitystrendit ovat toinen tärkeä näkökohta: onko vähemmän koulutettujen mahdollista löytää sellaista työtä, jolla tulee toimeen, kysyy tutkimuspäällikkö Minna Salmi Terveyden ja hyvinvointilaitokselta.

Lähteenä TS 27.11.11 Ritva Setälän juttu Yhä useampi lapsi elää köyhyydessä ]

Köyhien aivojen pienenemisestä, statusahdistuksesta ja eriarvoisuuden muista suorista terveydellisistä vaikutuksista Hesarin Jani Kaaron juttu täältä.

Köyhyyden olemassaolossa kyse on suurimmalta osin tietoisesti poliittisesti luoduista tuloeroista, joka synnyttää väistämättä eriarvoisuutta.

Ihmisille on psykologisesti helpompaa, kun muut tienaavat mahdollisimman vähän omiin tuloihin verrattuna. Suomen historian professori, psykohistorioitsijanakin tunnettu Juha Siltala selittää tutkimustulosta: rahan tuottama onnellisuus on tietyn perustason jälkeen suhteellista, mutta oman aseman suhteellinen heikkeneminen tekee kyllä onnettomaksi.
– Ihminen on laumaeläin, jolla on jatkuva huoli asemastaan laumassa. Ihmisen neocortex, isojen aivojen kuorikerros, arvioi etupäässä suhdetta toisiin ihmisiin. Hälytyksen paikka on, jos asema huononee suhteessa toisiin. Stressi lisääntyy, terveys heikkenee.

Taskulaskinmoraalilla todetaan että näin vain on, ja näin pitääkin olla, ainoastaan tuloerojen tuomalla motivaatiolla Suomessa on työpaikkoja ja tavaraa vientiin joka tuo rahaa.

Suomessa vuodesta 1990 vuoteen 2007 rikkaimman kymmenyksen tulot lähes kaksinkertaistuivat, ja ylimmän prosentin peräti kolminkertaistuivat, kun taas alimman kymmenyksen tulot kasvoivat 12 %.

Kansantaloustieteen professori Matti Tuomala selvittää, että tuloerojen repeämisen suurin syy on vuoden 1993 verouudistuksessa. Silloin pääomatulojen veroprosentti eriytettiin ansiotuloista. Vuonna 2007 suurituloisimman yhden prosentin tuloista 62% oli pääomatuloa, kun 1990 vastaava luku oli 14%. Ammatinharjoittajat kuten asianajajat ja yksityisen sektorin lääkärit kykenevät muuttamaan tulojaan pääomatuloiksi.
– Muuta syytä tilanteelle en keksi kuin porvarillisten puolueiden vaalirahoittajien vaikutusvallan. Myös persut olivat vaaliohjelmassaan valmiit säilyttämään listaamattomien yhtiöiden omistajien osinkojen verovapaudet.

[Lähteenä TS 27.11.11 Lauri Seppälän juttu Tuloerojen kahdet kasvot]

Aldous Huxleyn fiktiivisessä kirjassa Uljas uusi maailma pullossa kasvatettavien sikiöiden aivoja säänneltiin hapella oikeankokoisiksi ennen syntymää. Näin varmistettiin oikea älykkyys ja sijoittuminen oikeaan yhteiskuntaluokkaan ja tehtäviin.

Todellisuudessa, sivistyksen liput ylhäällä liehuen, olemme lajitovereille tietoisesti täysiä petoja. Rahafasismia.








tiistai 1. marraskuuta 2011

While my guitar gently weeps


Joskus voi olla kuudessa minuutissa
harvinaisen paljon läsnä
kaikenlaista
koskettavaa
olennaista

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Rahan pimiöt. Varakas kehittää omasta elämästään muotokuvansa.


Mietin aamutuimaksi sananlaskua "Ei oppi ojaan kaada." ja Linkolan siitä tekemää muunnosta "Oppi ojaan kaataa." Molempiin löytyy oikeassaolevia perusteluja.

Tähän limittyy suoraan myös se vanha filosofinen kysymys; ollakko onneton sokrates vaiko onnellinen sika?

Kyse on siitä, miten ihmisen hienoviritteiseksi ja arvokirkastettu sisäinen paketti suhtautuu ja on vuorovaikutuksessa ympäröivän ulkoisen ympäristön kanssa, joka ei sitä vaikuta olevan. (=oppi ojaan kaataa.) Ristiriidoista pullahtavat pintaan ainakin taloudellisen toimeentulon hankkimisen eettiset vaikeudet ja aiheet onnellisuuteen.

Liity, sopeudu tai poistu. Toisaalta mäkikiipijä Veikka Gustafssonin sanat - välillä ihmisen on luovuttava standardeistaan jotta voisi tehdä sitä mitä oikeasti haluaa. Tuskin hän vuoria valloittaa siksi että saa olla goretex-mainoksissa.

Jos käytetään taiteen suomia keinoja ts. yritetään päästä inhimillisin keinoin lähemmäs vallitsevaa ja muuttuvaa yhteistä ja yksilöllistä todellisuuttamme ja tekemään näkymätöntä näkyväksi, silloin kaikki muu paitsi 100% rehellisyys on idioottimaista. Mutta ongelmia tulee välittömästi, jos samaa lähtöasennetta soveltaa mm. nykytyöelämään. Pitää suostua teeskentelemään rehellistä mukana muiden.

Yksilön ja häntä ympäröivän käytännön maailman kitkoihin puree edelleenkin parhaiten raha. Nykyään monella ihmisellä on mahdollisuus muokata omaa elämäänsä yhä enemmän mieleisekseen ja omaksi kehittyväksi kuvakseen. Se on aitoa jumaluutta, rahan valtaa, ja sen takia tämä omistusoikeudenjakojärjestelmä on ollut suosituin.
Uskottavia vaihtoehtoja... eipä taida olla.

Ekologis-eettinen toivo liittyy yleisempään arvojen korottumiseen, mikä tapahtuu hitaasti tai nopeasti tietoisuuden lisääntyessä. Yksilö -ja laumakäyttäytyminen on muutoksen avainasemassa.

Ja kärsivällisyys.

tiistai 23. elokuuta 2011

Luonnollinen raakuus


Surffasin muutama päivä sitten luontopätkiä YouTubessa.

Eräs siivu herätti paljon tunteita ja ajatuksia. Jäi mieleen yhdellä katsomalla.
Ei ole yhtään ihme, että sadut on ulkoistettu ja puettu eläinhahmoihin jo aikojen alusta.

Villieläimissä, erityisesti apinoissa ihminen voi myös katsoa omaa kehityshistoriaansa, kuten avaruustieteilijät tiiraavat maailmojen syntyä tuolta hieman kauempaa. Jotenkin kaikki aika on koko ajan läsnä.

Kohtalonomaisuus. Vaisto, tietäminen, viisaus, ei tietäminen, kohtalo.

Modernissa sadussa; elämän virrassa on luonnollisesti kaikenlaisia asioita, hyvää ja pahaa. Itsessään neutraaleja.

Krokotiili voisi olla tässä faabelissa esimerkiksi heroiini tai pienestä huolimattomuudesta syntyvä liikenneonnettomuus.

Puheena oleva luontovideopätkä tästä.
Älä klikkaa jos tekee helposti häijyä.

tiistai 2. elokuuta 2011

"Raha ei tuo onnea"


Rahalla voi muun muassa hankkia lisää elinvuosia, terveyttä, aikaa, vapautta, hankkia valinnanvapautta ja vaihtoehtoja, kauniin kodin, loma-asuntoja, korjauspalveluja, lomaa, ystävyyksiä ja verkostoa, avata mahdollisuuksia, ostaa palveluja, opintoja, tarjota lapsilleen mahdollisimman hyvät henkiset ja materiaaliset lähtökohdat, mahdollisuuden harrastaa mitä haluaa, toteuttaa unelmiaan, elämyksiä, matkustaa, luoda turvallisuutta ja jatkuvuutta, hankkia vanhemmilleen hyvän vanhuuden, syödä ja juoda koko ikänsä paremmin ja laadukkaammin; itse asiassa rahalla voi rakentaa koko elämänsä enemmän omannäköisekseen.

Mutta silti, vanha totuus pitää paikkaansa: raha ei tuo onnea.



(Edellinen sarkasmi on tämän päiväisen Timo Harakan vetämän 10 kirjaa rahasta -ohjelman innoittamana. On tietenkin täydellistä paskapuhetta etteikö raha toisi sitä onnea mitä raha voi tuoda.)

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Terrorismimurhista katsovat takaisin mustat aatteet

Olen lukenut aamupäivän Norjan tapahtumista pyrkimyksenä asiaa itselleen motiiveineen jotenkin ymmärtää.
Varsin moni lajitovereista facebookissakin olisi varmasti toivonut, että tekijä olisi ollut joku islamkiihkoilija. Olisi saanut sytykettä roihuttaa sitä omaa vihaansa, joka on vain laadullisesti muutaman pykälän miedompaa kuin kyseisellä massamurhaajalla. Mutta samaa silti. Ihmisvihaa.

Norjalainen oikeistolainen kristitty oli todennäköisesti motiiveineen ainakin sillä asialla, että teki ristiretken tuhotakseen työväenpuolueen tulevaisuuden poliitikkoja ja ministereitä. Natsit tuhosivat toisen maailmansodan vaiheissa Puolan älymystöä ja eliittiä täsmälleen samassa tarkoituksessa.

"On niiden vasemmistolaisten päättäjien saatanan hyysääjien vika että pohjoismaat ovat menossa koko ajan yhä pahemmin helvettiin! Ne päästää ne kaikki vitun ulkomaalaiset ja islamhullut tänne!"
Noin kutakuinkin ajattelee vihainen ja pelokas äärioikeistolainen perustellessaan omaa maailmankuvaansa ehjäksi ja horjumattoman turvalliseksi, ja hoplaa, kaikki syylliset löytyvät oman itsen ulkopuolelta.

Minä en vaan kykene selittämään edes teoriassa, miten maailmasta tulee turvallisempi ja parempi paikka elää äärimmäisiksi käyvin oikeistolaisin opein? Jokaiselle täälläkin käsiase ja oikeus puolustaa omaisuuttaan ja omaa pihaansa? Kuolemantuomio takaisin. Kidutus sallitaan. Kovemmat vankeustuomiot. Lisää vartijoita. Lisää sähköaitaa. Rajat kiinni.
No, en ole lyhytnäköisen ja "onnistuvan" oikeistolaisen ideologian ja elämänkatsomuksen selittäjä; se jonkun muun tehtävä.

Samaan hengenvetoon todettakoon, että virallinen sivistyneisyys ja varsinkin nykyvasemmistolaisuus liehuttaa monissa kohdin suvaitsevaisuuden lippua, vaikka todellisuudessa on kyse paskahousuisesta välinpitämättömyydestä. Samat asiat näyttäytyvät hyvin erilaisesti eri sosioekonomisissa luokissa - esimerkiksi vieraiden ihmisten, kulttuurien ja uskontojen maahanmuutto. Se mikä ylhäällä on vapautta ja kansainvälisyyttä, kulttuurien suurenmoista rikkautta, on toisille mitä pelottavin uhkatekijä mikä pakottaa yksilön taistelemaan perusresursseista ja asemasta yhteiskunnassa. Yhdenlaiset vastaukset eivät vastaa kaikille; kaikkia ei oteta huomioon.

Humanistien on kovennettava omia otteitaan. Paradoksaaliselta kuulostava lause tarkoittaa sitä, että jos vastapuoli käyttää aatteidensa tekoina aseita ja pommeja, ei siihen sateenkaarenväriset saippuakuplat ole oikeaa vastaenergiaa. (Näissä kohden on hyvä myös miettiä sitä, että mitäpä jos itse olisi päävastuussa mitä tehtäisiin, niin kuinka silloin toimittaisiin? Vastuu muuttaa ääntä kallossa.)
Oman ihmiskäsitykseni valossa en ole erityinen rauhanmarssien tyyppi. Arvostan suuresti heitä ketkä ovat. Asioiden on kohdattava samassa energiassa muutoksen aikaan saamiseksi.

Henkilökohtaisesti kannatan sitä, että uskonto olkoot jokaisen ihmisen henkilökohtainen asia. Sitä ei saisi sekoittaa valtiolliseksi tai mihinkään muuhunkaan vallankäyttöön, jotka ulottuvat toisten ihmisten vapauden alueille. Olen siis ateistirasisti. Inhoan kaikkien uskontojen hihhuleita tasa-arvoisesti.


Tietenkin rasismi on tämän kilpailuyhteiskunnan ydin. Kapitalismin ydin. Me vastaan muut - voitto -häviäjät. Hävitettävät. Kyse on siitä, kuka tai mikä eturyhmä hyötyy vallitsevasta talousjärjestelmästä, - osaa sen - kuuluu sen arvomaailman voittajiin ja menestyjiin, ja ketkä sitten taas kuuluvat häviäjiin, kilpailuideologian luusereihin.
(Suomessa karkeasti ottaen 70 prosentilla menee hyvin, 30 prosentilla enemmän tai vähemmän huonosti. Jälkimmäinen luku kasvaa.)
Oleellista on myös ymmärtää, että moni niin kutsuttu yksilön kohtaama onni ei ole sitä yleisön olettamaa tuuria tai sattumaan nähnytkään. Taskulaskimet ovat.


En usko mihinkään kaikenkattavaan kommunistiseen ratkaisuun edes utopiatasolla. Nähty on kenttäkokeet. Se edellyttää liian suurta tietoisuuden ja vastuun tajua osallistujiltaan toimiakseen oikein. Pienessä, paikallisessa muodossa sellainen sen suuntaisesti kyllä toimii.
Parempi maailma lienee suunnassa jossa on lähtökohtaisesti jokaiselle vapautta, demokratiaa mutta myös rajoituksia ja säännöstelyä ihmisen ahneille ja itsekkäille yllykkeille muiden ihmisten toimesta. (Vähän sama asia kuin että viime kädessä on pakko laittaa suojatielle riittävän korkea koroke. Muille vaaraa aiheuttavat kaaharit eivät muuten hidasta kuin pelosta että oma auto menee rikki.)

Takaisin alkuaiheeseen. Yritykseni hakea selittäviä syitä mahdollisimman kaukaa jotta niihin olisi mahdollista edes jotenkin tarttua. Väitän, että yhden yksilön sosiaalinen kyvyttömyys, viha, katkeruus ja kostonhalu on eri asioiden lähes välitöntä suoraa tuotetta. Voi olla yksilön kasvatuksen tulosta, yhteiskunnan kasvatus -ja osallisuusjärjestelmän heikkouden tulosta, vallitseva kilpailuideologia arvottaa ihmiset hyviin ja huonoihin, tarpeellisiin ja tarpoeettomiin. Geneettinen paketti, persoonallisuus, omat kokemukset ja omat valinnat; kaikki nämä luovat olosuhteita, joista syntyy juuri olosuhteiden mukaisia ajatuksia, puheita ja tekoja.
Vaikuttavia tekijöitä on loputtomiin; tätä selitystä ei hallitse loppujen lopuksi kukaan.

Fakta on, että vaikka tekisimme miten oikein tahansa, on mahdollista että se oma lapsi alkaa käyttämään huumeita tai tappaa ihmisiä. Ei ole mitään takeita antaa, ja tämä tietoisuus on monelle hyvin ahdistavaa. Mutta elämässä on paljon asioita, joita emme omasta luulostamme huolimatta lainkaan hallitse tai omista. Tarvitsemme luottamusta toisiin ihmisiin ja heidän apuaan.

.ihminillisyys


Toisaalla, meidän on kasvattajina ja yhteisönä pyrittävä tekemään mahdollisimman hyvin nämä asiat, koska se estää ulkopuolelle jäämisen. Ensisijaisessa avainasemassa on rahan myöntäminen riittäville resursseille varhaiskasvatukseen, päivähoitoon, kouluun, mielenterveyspalveluihin. taas on lista loputon. Pitkän tähtäyksen suunnitelmia.
Avainasemassa on myös aikuisten maailma arvoineen ja vallitsevan ideologian kyseenalaistaminen. Muutoin on lisättävä peruskoulun oppikirjoihin että ihmisellä onkin kaksi pakkoa, kuolema ja talouskasvu.


Lapsi kasvatetaan ihmiseksi. Se on muun yhteisön tehtävä.





keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Logomosta himaan


Olin pulpahtamassa Turun uuden Logomon näyttelyssä. Anti oli hyvä, ja paikoin hyvinkin väkevä.


Ehkä vahvimmin puhutteli Zed Nelsonin valokuva 9 -vuotiaasta Katiesta.

Tyttö oli voittanut lasten kauneuskilpailun.
Hänet oli meikattu aikuisten tavoin, puettu tietynlaiseen vaaleanpunaiseen asuun, pyöritelty koruihin, voittohuivi olkapäälle ja tietenkin se idioottimainen kruunu päähän.

Kaikki oli aikuisten hänen päällensä laittamaa.

Kuva oli kuva aikuisten maailmasta.


Tytön katse on harvinaisen tyhjä.
Kuvassa ei näy tyttöä enää ollenkaan.


Puheen alla oleva valokuva näkyy tämän takaa.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Millainen on aforisti?


Suomen kielen professori Kaisa Häkkinen luennoi 17.6 Paimiossa valtakunnallisilla aforismipäivillä aiheesta, miten aforismia voisi tutkia. Esityksessä oli mukana myös riemastuttava, aforistien persoonatyyppejä litanioiva valikoima. Tätä on toki rakennettu asiaa koskevien kanssa. :-)

Millainen on aforistikko?

guru - ikuisten totuuksien esittäjä
kasvattaja, opettaja - (opittujen) ohjeiden antaja
kapinoitsija - aktiivinen vastustaja
kriitikko - epäkohtien osoittaja
toisinajattelija - vaihtoehtojen esittäjä
syrjästäkatsoja - välihuutaja
hovinarri - ilkeänhauska yllättäjä
herättäjä - uudenlaisen ajattelun aktivoija
innostaja - ilon ja toivon tuoja
tarkkailija - hyvien havaintojen tekijä

vai jotakin muuta?

Itse vertasin siten, että jos kirjallisuuden eri lajit olisivat nyt esimerkiksi pöllöjä,
niin silloin romaani olisi toki huuhkaja jne. mutta aforismi olisi metsän toisen laidan varpuspöllö, jota luonnehtii eräs lintukirja: Pieni mutta aggressiivinen lintu.

Vaikka on outolintu, niin aforismi on se omapäinen reunarikkoja tekevä kirjallisuuden lajinsa.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

"ARTUR"

Tämä kolumnina lähetetty Laitilan Sanomille:

Hiljaisuudesta!

Väkersin aikani kuluksi yhtä ääniteosta. Musiikkia, puhuttua tekstiä ja äänitapetiksi mm. kävelyä pisaroivassa maanantaiaamussa. Yllätyin äänitysluurien takaa, miten paljon liikenteen melua on tässäkin asuinpaikassa. No, jos moottoritien vieressä asuu, tietyin kellon ajoin koneiden metakka on tauoton. Vaikka meluun tottuukin, sen vaikutukset eivät katoa. Ihmisestä riippuen se vaikuttaa helposti uneen, oppimiseen ja ruuttaa stressihormoneja liikkeelle. Väsyneenä melu ottaa vielä enemmän pattiin: pienikin metakka kuin haarukalla kahdeksikkoa lautaseen.

Se vahvistuu mihin kiinnittää huomiota. Näin myös aistien kanssa. Jos haluaa esimerkiksi vilkastuttaa nenänsä toimintaa, kannattaa lukea Patrick Süskindin kirja Parfyymi.

Äänitysten kautta palauttelin mieliin hetkiä, milloin olen ollut aivan hiljaisessa, kutakuinkin äänettömässä paikassa. Yllättävän vähän löytyi. Eikä johdu vain siitä, että mesoan ja pölötän yksinäni ihan kiitettävästi.

Joskus Karhutunturin lähistöllä Sallassa, kun kännykästä katosivat kaikki tolpat niin samalla muun maailman äänet myös. Mykkä, kauaskatsova hiljaisuus. Sitten vesierämaassa, Taalintehtaan tuolla puolen eräässä vanhassa kivisessä kansakoulussa – yhtäkkiä yläkerran kamarissa: ei mistään mitään ääntä. Tuplien takana tuulessa heiluneet koivutkin pitivät suunsa kiinni ja voimistivat sen hiljaisuuden. Kolmannen kerran Laitilassa eräässä kyläpaikassa aamulla, kun ulkona oli jähmettynyt, aamuvalon kova pakkanen, ja asennossa seisova koko metsä. Hiljaisuudella tarkoitetaan myös liikkumattomuutta.

Ja kerran keskellä päivää, Kiikalassa eräässä savusaunassa – ensimmäisen heitetyn löylyn kohinan jälkeen tuli niin hiljaista, että melkein päästä sattui. Ja meitä oli lauteilla sentään muutama ihminen. No, hiljaisuutta voi kokea myös yhdessä. Hiljaisuuden retriitit ovatkin hyvin suosittuja – en ole tosin kokeillut, millaista olisi viikonloppu toisten kera sanomatta sanaakaan. Ehkei onnistuisi. Joku tirskahdus ja sanaripuli pärähtäisi kumminkin.

Muutama vuosi sitten hiljaisia paikkoja kartoitettiin Turusta esille oikein virallisesti. Asukkaat niitä jonkun verran sentään ilmoittivat. Lähes äänettömiä paikkoja ei enää ole.

Hiljaisuus ei rajoitu pelkästään ääniin. Tietty vuodenaika tai maisema voi olla hiljainen, ja värimaailmasta löytyy hiljaisia yhdistelmiä. Musiikin pohja on hiljaisuudessa, tauoissa. Runo voi puhua hiljaa. Huone saattaa olla hiljainen; ehkä vielä hiljaisempi, jos siellä on tyhjiä tuoleja, seinäkellon iäkäs askellus, ja putkiradiosta vaimeasti esiintyy harmonysistersit.

Ihmisen sisällä voi olla riitasointuista metakkaa, stressinperkelettä, tai sopusointuisesta ja tasapainoisesta elämästä säveltyvää syvän tyyntä pintaa.

Ajatuskuplissamme on se hauskuus, että niitä pitkin voi myös loikkia taaksepäin kyselemään itseltään, että mistäs pula ja puute. Jos otsan takana liikkuu epämääräisiä ajatuksia jostain Lapin erämaista, purjeveneilystä, kesäyön kävelystä hiekkatiellä, yksinolosta, majakasta, kesämökin terassista katse järvelle - ihmisen tarpeena saattaa ehkäpä olla pieni hiljaisuuden kaipuu. Korvat auki, hiljaisuudessa on loppujen lopuksi paljon ääntä. Hiljaisuudelle ei kannata olla kuuro.

Kirjoittaja on Turussa asuva sanojen sirkkelöijä.


Kirjoituksessa mainittu ääniteos "ARTUR" löytyy täältä.

tiistai 3. toukokuuta 2011

runosiivu 1 //


Joskus sinä olit

Karamellihuvilan keväänviileä turkoosi, levännyt kamari

kaunis ja vähän liian makea tähän aikaan kastettuna

puulattian vuosien haamunaarmut, yllä lepäävät paksut maalikerrokset


näistä ajoista


kun muiden suostutelleet äänet lähteneet retkelle korissaan

yksi kokonainen kuorimaton päivä, sinä sanot et tule

sinä jäät, et tule, ja jäät virkatulle peitteelle makaamaan

ulkovaatteet ylläsi, katsot

vanhassa tapetissa rikkireunaisia varjoja

lehtien liikkuvat äänet kaunisvirheisen ikkunalasin takaa


pihan koivussa kesä leikkimässä

elokuvaa


tästä hetkestä.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Kapitalismi hillottaa osaajansa


(Tämä kolumni on julkaistu Laitilan Sanomissa 1.4.2011 - ja tämä on stilisoimaton versio :-)


Kapitalismi hillottaa osaajansa

Katselin miten 10 kuukautta täyttänyt tyttäreni opetteli olohuoneessa kävelemään vaaleanpunaisen kärrynsä kanssa. Liikkeiden samankaltaisuus toi kuvajaisen mieleen, että ehkäpä noin 90 vuoden kuluttua hän menee elämässään eteenpäin rollaattorilla; yhtä varovaisesti, ja askeliaan tarkkaan oikeille paikoilleen sovitellen.

Jokainen ihminen saa elämältä kaksi pistettä. Alun ja lopun; millaista elämänpitoa näiden kahden pisteen väliin jää? Mistä päättää itse, mistä muut?

Minulla ei ateistina ole uskonnollista turvarättiä, eikä sen takia myöskään kuoleman jälkeistä elämää muuta kuin sydämissä, muistoissa, tehdyissä teoissa. Tasan tarkkaan en usko new age –sekoiluihin, joissa me itse valitsemme vanhempamme ja tulemme tänne henkenä hengailemaan ja omia ”kehitystehtäviämme” suorittamaan. Ja sitten meistä tulee enkeleitä. Ei, oikeasti yhä useammalla suojelusenkelillä on nykyään amk-tutkinto.

Vaikka se vaikeaa paikoin onkin, uskon ihmiseen, ihmisen järkeen ja siihen, että jos jonnekin, kykenemme maan päälle sitä taivasta rakentamaan yhteisvoimaisesti.

Psykopatia tarkoittaa narsistisen luonnehäiriön vaikeinta muotoa. Psykopaattinen ihminen on kylmä, tunteeton ja täydellisen välinpitämätön muista ihmisistä. Itsekkyys on hänellä pohjaton.

Kanadalainen oikeustieteilijä Joel Bakan todistelee esimerkein kirjassaan Yhtiö, miten osakeyhtiöiden toimintatapa on suoraan rinnasteinen psykopaattiselle käyttäytymiselle. (Samaa aihetta käsittelee Richard Sennetin Työn uusi järjestys.)

Yhtiöiden päätarkoitus on aina –yhteiskuntavastuullisenakin- tuottaa voittoa omistajilleen. Piste. Säädetyt lait pakottavat yhtiöiden työntekijät toimimaan tismalleen tämän päätarkoituksen mukaan. Yhtiöissä työajalla työntekijöiden on enemmän tai vähemmän omaksuttava tämä arvomaailma ja sen kylmät toimintatavat. Tunteille ja humanismille ei ole sijaa, sillä loppujen lopuksi se on palkansaajille tulos tai ulos.

Toki on suurta eroa sillä, työskenteleekö reaalitalouden yrityksessä vai operoiko globaalina keinottelijana turbo- tai korppikotkakapitalismissa. Kuitenkin, pääoman kartuttaminen vapautetuilla markkinoilla perustuu ihmisten eriarvoisuuteen ja hyödynnettävyyteen taloudellisesti. Monen mielestä tässä kohden tulee tuhahdus so what, mitä sitten, niin se on aina ollut?

On sanottu, että helpompi on keksiä erilaisia maailmanloppuja, kuin kapitalismille vaihtoehtoa. Suoraa vastakohtaa ei olekaan olemassa; tosin ilman vastavoimia kapitalismi on myös diktatuuri.

Väitän, että Suomessa kirkkokin on juuri tämän takia rähmällään: talousarvot ovat lonkeroituneet inhimillisille alueille lailla belsebuupin. Ihmiset eivät enää välitä heikommistaan. Oikeisto-oppi opettaa toistellen, että huono-osaisuus on oma syy. Toisaalta, minkä ikäisenä me sitten olemme ihan yksinään sen oman onnemme seppiä? 2vee, 13vee, 41vee, 85vee?

Katson ja mietin tyttöäni. Tällä hetkellä Suomessa hyväosaisia on noin 70 % väestöstä. EU-lasketusti köyhiä on 900 000, lapsiköyhiä 150 000 ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria 60 000. Tarkoittaa, että laskennallisesti voidaan 20 oppilaan luokasta kuudelle ekaluokkalaiselle ennustaa, että sori, sinä et tule pärjäämään kilpailukykymarkkinoilla. Sinun osasi tulee olemaan muihin verrattuna huono; saatat kuulua jopa kurjalistoon.

Kapitalismi hillottaa osaajansa. Huvipurtiloi keskiluokkansa. Kellaroi ei-osaajansa.

Kun minun tyttöni on 7 vuoden kuluttua kouluiässä, näillä arvoilla ja kovien talousarvojen keitoksilla ihmisten jako kahteen on Suomessa jyrkentynyt, raadollistunut. Ymmärrän hyvin, miksi pelko oman lapsen syrjäytymisestä on uusi moderni pelko. Siihen on syynsä.

No. Markkinatalous on aina mahdollista luoda myös sellaiseksi, että siellä on jokaiselle halukkaalle ihmisarvoinen, oma, vapauden paikka. Rahat ja elinehdot voidaan periaatteessa aina jakaa myös oikeudenmukaisesti. Eettisesti, ekologisesti. Jokaisen ihmisen arvoa kunnioittaen yhtä lailla kuin omaakin.

Maan päällä kun tapahtuu ihmisen tahto.

Kirjoittaja on Turussa asuva sanatyöläinen, joka vaalien alla kirjoittaa omasta mielestään oikealta vasemmalle.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Kuinka kauas nuotit kuuluvat?


Sunnuntaiaamuna laitoin hetken mielijohteesta soimaan
Bachin Suite n:ro 1 em Sol Maior BWW 1007 eli
pelkkää barokinajan sellomusiikkia.
Pikkulikka oli sylissäni, ja selkeästi aivan
ihmeissään kuulemastaan musiikista – todellakin pelkkänä korvana.
Tuijotti soitinta, jotakin tavoitteli.
Mietin että melkein vierestä kuulee, miten aivot rutisee uutta terveellistä
synapsia neuronien välille.

Kasteltiin kukkia, kuunneltiin musiikkia.
Välillä katsottiin ulos miten kauniilta näyttivät auringonpilkistykset hangilla.
Oli rauhallista, vaivihkaista.

En tiedä milloin hän nämä kyseiset kappaleet sävelsi.

Tuli merkillinen olo, kun mielikuvittelin miten paperi oli rapissut
nuottien tulla Bachin kädestä, hyräillyt kenties,
niitä oli soitettu henkiin,
kappaleet olivat jääneet elämään koska olivat sisältäneet Jotakin hyvästä,
niitä oli kyetty uudella tekniikalla taltioimaan eri versioina ja
laajempi yleisö niitä saattoi kuunnella,
tuli cd-tason äänitteet, joita nyt yksi 9 -kuukautinen tyttö
jossain Härkämäen asunnossa, kolmannessa kerroksessa
haltioituneena kuunteli vuonna 2011.

Ei ollut ikinä ennen sellaista kuullut.
Bach elää, kuten Rannanjärvikin.

Aika hienoa.


Myöhemmin kun hän nukkui syömisensä jälkeen vaunuissa ja käveltiin ulkona
mietin Erno Paasilinnan aforismia:

Ainoa neuvoni nuorelle kirjailijalle: älä innostu. Älä
innostu koskaan. Mistään. Kuvaa ja pysyttele poissa.

Olemme elämän kuvaajia. Se on innostavaa.
Kuvaamme omaa todellisuuttamme, kuvaamme yleistä todellisuutta.
Olemme myös elämän kuvaajia; meistä näkyy toiseen suuntaan
katsottuna hyvin, ja paljon.

Ehkä kaikki.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Hetket


Väistämättömät omakohtaiset pohdinnat
elämän ja kuoleman kysymysten kanssa jatkuvat
kun suvun nuorta verta kuollut.


Hyvin surullista.


Jokaisessa surukin on ainutlaatuista, ainutkertaista.
Sitä ei voi suorittaa, kiiruhtaa - sen pitää antaa tehdä omaa työtään ihmisessä.
Ottaa sen ajan minkä ottaa.

Kuollut ihminen, hänen elämänsä muistottuu sitten ajan kanssa.
Elämään toisten ihmisten sydänmuistoihin.


Joskus olen näkevinäni hyvinkin selvästi millaiseksi
elämän pidoiksi ihmisten pitäisi tällä jo olemassa olevalla sivistyksellä ja
teknisen maailman osaamisella kyetä.
Mutta emme kykene.
Minä räpellän, sinä räpellät loppujen lopuksi aivan toissijaisten asioiden parissa.
Räpellämme.

Vaikka jokainen tietää, että omalla ja jokaisen Toisen kohdalla
ovat vain nämä rajalliset Hetket.

Elämä on annettu tai meidät on tänne pyytämättä tuupattu,
mutta elää se tulee.
Päivien mittarointi kertoo loppujen lopuksi aika vähän.

Elää omat Hetkensä.


On sitä jumalaa, Jumalaa tai ei.
On sitä kuolemanjälkeistä elämää uskonnollisessa tai ateistisessa mielessä.

Hetket ovat katoamattomat.






sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Jokainen ihminen saa omasta elämästään kaksi pistettä!


Nimittäin elämän ja kuoleman pisteet.
Ne varmat kaksi pistettämme.

Väistämättömyyden hetket, miltä ne tuntuvat mahassa, päässä, tietoisuudessa?
Hetket jolloin hammaslääkärin ovi aukeaa ja kutsu käy, kun on hypännyt stadionin tasanteelta ja sekuntien kuluttua kohahtaa veteen, hetket jolloin on todistanut syntymän pakollisuutta?

Lähipiiristäni on kuollut iäkäs mies.
Minulle monin tavoin esimerkillinen ja opettavainen ihminen.
Ystävä.

Hyvä ihminen, niin voi vilpittömästi sanoa.
Ihminen joka ei tehnyt elämästään minkäälaisia valituksia.
Se mikä oli, se oli hyvää.

Kohtalonomaiset asiat on mahdollista kääntää inhimilliseksi suoritukseksi. Olen opiskellut sen logoterapiasta, ja olen sen nyt itse nähnyt mitä se oikeassa elämässä voi tarkoittaa.
Hienoja asioita, toisia ihmisiä auttavia asioita.

Ihminen tulee väistämättä vanhaksi, ja kuolee.
Mutta minne kuolee, mitä syntyy?

Kuolemantapaus herättää minussa vanhoja, vahvoja tunnemuistoja.
Saattaa mustasti ajattelemaan myös omaa ja läheisten katoavaisuutta.
Kuolinilmoituksen saattojoukoista nimet hilaantuvat vuoron perään ylemmäs jos kronologisesti täältä lähdettäisiin.

Minulla ei ole uskontoa; uskon siihen että tämä yksi maallinen vaellus on se, mitä meillä on.
Ajattelen, että mitä vähemmän meillä olisi jähmettyneitä, keskenään sotivia uskonnollisia rakennelmia, sen enemmän meillä olisi aitoa keskinäistä lähimmäisenrakkautta.

Meistä jokainen on maahan muuttaja.

(Tässä aforismissa piilee alku, loppu ja periempatia.)

Ymmärrän, että kuolemanpeloissa ihminen on luonut valtavasti uskomusjärjestelmiä sitä turruttamaan pois tietoisuudesta. Että elämä jatkuisi kuoleman jälkeen. Että jokin "musta laatikko" minusta jatkaisi, ei koskaan kuolisi.
Että muistaisitko vielä nimeni, jos tapaamme taivaassa?

Ymmärrän myös, että olkoot ihmiset sitten omassa uskossaan turvassa.

Oman tai läheistensä kuolevaisuuden tiedostaminen voi tuottaa valtavaa eksistentiaalista ahdistusta, pohjatonta mustuutta, mutta on se myös käännettävissä siihen asennoitumiseen, ettei tätä elämää todellakaan kannata tuhlata. Ei mielellään sekuntiakaan.

Elettäväksi tämä on lahjan tavoin saatu. On sitä luovaa jumalaa tai on meidät pyytämättä tähän näytelmään sartretellen heitetty.


Jokaisella on ne kaksi pistettä.
Ei ole se ja sama, mitä niiden kahden pisteen välissä on täältä kokenut, tänne tehnyt.

(Ajatella, ihan jokaisella ihmisellä sama juttu!)


Eletyt elämät jäävät – joka tapauksessa – elämään.
Ihmiset muistottuvat toisensa mieliin, sydämiin; tarinoituvat.



Ajattelen perhosen muodonmuutoksia.







sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Saarikosken niityillä

Tyttö poimii käteensä voikukan, oman kuvansa.

Sanoista vahingossa kaunis solmuke.

Hymyilen, sanon, sinä olet oikeassa.


Kaikki kukat auringon kukkia.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Miten ikinä ovat suostuneet?

Elokuvantekijät siihen, että kesken kaiken heidän elokuviaan voidaan televisiossa näyttää mainoksia lähes kymmenen minuutin välein, kymmenen uutisia, säätä, tulosruutua etc.?
Tällaista soosia sunnuntaina MTV-3 -kanavalta, kun katsoin vielä itsessään heikon leffan Pilvilinna joka romahti. Kiinnosti koska edelliset nähnyt.

No, rahastahan tietenkin tekijät ovat tuon paskaksi leikkelyn sallineet. Idioottimaista.

Huomasin myös, etten juurikaan katso MTV-3:n ohjelmatarjontaa. Enkä aio jatkossakaan imuttaa alitajuntaani mainoshöttöä ja "elokuvia" siltä kanavalta.