Keskittymiskyvyn liimailua

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 3.2.2026

Perttu Pölösen kirja Saisinko huomiosi? tuuppi ajattelemaan. Esimerkiksi miten rahasampoina mylläävät somekanavat suodattavat ja suosittelevat meille tarkoin algoritmein punottuja sisältöjä. Koukuttavia kohujuttuja, loputonta videovirtaa, kusipäistä trollausta ja negatiivisten tunteiden pumppausta jne. Tosiasiaa on, että nuorille suunnataan mielenterveydelle monipuolisen vahingollista materiaalia, mistä seurauksena kaikenlaista oirehtimista.

 

Joskus miettinyt, että mitäpä alitajunnan tantereilla löytöretkeillyt ja ihmisyyden töhniin kompastellut Sigmund Freud tuumaisi tästä somekulttuuristamme?

 

Silmiä avaava ja puhelinta sulkeva tutkimus Hesarista kertoi, miten jo parin viikon nettipaastolla keskittymiskyky koheni huomattavasti. Päätin kokeilla somet kärkenä, aloitin ennen joulua ja jatkuu edelleen. Voi olla, että jotain dopamiinikrapulaa oli alkuun ja yllykettä jatkaa räpläystä. Mutta tietty levoton häslinki nupissa on vähentynyt.

 

Ihan ehdoton en ole ollut, mutta yksikin Facebookin vilkaisu alkoi lisähuomiota pilkkivällä avautumisella EHKÄ PASKIN JOULU IKINÄ! Se oli siinä moneksi päiväksi.

 

Some pyrkii vastaamaan meidän nähdyksi tulemiseen tarpeeseen tykkäyspeukaloilla, hyväksynnän tarpeeseen uusilla seuraajilla, empatianhakuun sydämillä jne. Julkaisuilla näyttelemme ja esittelemme millaiseen identiteettiin pukeudutaan. Vähän niin kuin entisajan paperinukke. Pinnallista, mutta korvaushoitoa riippuvaiseksi tehdylle käyttäjälle.

 

Hallitus kaavailee somekieltolakia alle 15-vuotiaille ja ruutuajan rajoituksia pikkumukuloille. Kannatan. Mitä enemmän lapsille ja nuorille tapahtuu kohtaamisia kasvokkain, yhdessä olemista ja tekemistä sen parempi. Se on meille lajityypillistä käyttäytymistä. Ei se, että kyhjötetään yksin niska rytyssä ja toljotetaan pikkuruutua. 

Ja samaa aikuisille. Ehkä muutaman vuoden kuluttua näistä digihaitoista puhutaan ihmetellen kuten vapaasta tupakanpoltosta aikanaan.

 

Totta on väite, että someväylien kautta on saanut yhteyttä kauempiin tuttuihin ja kavereihin. Mutta samalla se on etäännyttänyt läheisiä ihmisiä toisistaan. Yksi syy on sen puhelinikkunan kautta tarjoutuva loputon uutuus ja liiallinen palkitsevuus aivoille. Mielihyväkeskuksen toleranssi kasvaa, tylsyyttä ei siedetä edes viittä sekuntia, joten kännykkä esille. Ja juuri tämä viipaloi keskittymiskykyä kuin kiireinen kokki kurkkua.

 

Osa asiantuntijoista liputtaa toki viran ja oman someseurakuntansa puolesta kieltoja vastaan. No, paras perustelu rajoittamisille mielestäni on, että useiden lähteiden mukaan älyvehkeiden ja somesovellusten kehittäjät eivät ole antaneet niitä omille lapsilleen. Miksei?

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja on kärttyäijä kun selvät asiat etenee niin hitaasti

 

 

 

Persevalokuvien syvempää filosofiaa peilaamassa

Alkuun jumppaa - jos sinulla on mielikuva, minkä muotoinen kroppa on Kim Kardashianilla, niin nyökkää ja nosta peukku.

Erään kaupallisen sivuston mukaan nykynuorison suosikkiammatteja on päästä Instagram-vaikuttajaksi. Minäkin pohdin siitä helppoa lisätuloa, siellä 1000€/kuva on normaalia. 

Käytännössä komeron tiukimmat raappahousut jalkaan, sitten peilin edessä otetaan omasta perseestä sata valokuvaa hymyn kanssa ja kliks: paras otos julkaistaan koko maailmalle. Ja kohta jo plinksuu kännykkään sydäntä ja peukkua, ja omalle perseelle niitä Seuraajia, jonka jälkeen myös mainostajat kiinnostuvat. Taas uusi potentiaalinen asiakaslauma on kerääntynyt tuoreen influensserin hanurin taakse. 

Suosittu persekuviensa julkaisija on rahanarvoista, kärpäspaperimaista liimaa tavarakauppiaille. Sillä myyjäpuoli tietää, että iso osa ihmisistä tekee ostoksia kahdella tavalla. Joko tekee kuten heidän karismaattinen johtajansa näyttää mallia tai sanoo, tai sitten puolisokeasti niin kuin muutkin. Ettei erotuttaisi porukasta.

Vaan eipä ole laihisen persevalokuvalla markkina-arvoa verrattuna Kardashianin otoksiin. Yhy yhy. Minulla on Instassa VAIN 91 seuraajaa ja Kimillä jeesuksen tavalla 210 miljoonaa. En siis ole kiinnostava tyyppi. Yhy yhy. Toiset ovat kauniimpia ja niillä on näköjään aamusta yöhön mahtavaa elämää. Niillä on enemmän tykkäyksiä ja Seuraajia. No niin, nyt puhkesi itsetunto ja tuli masennus, kateusahdistus ja tuskan parahdus.

Mihin Instagramin ja vastaavien nuorekasta yksilökulttuuria korostavien digisovellusten juttu perustuu? Ne ovat sosiaalisen palautteen välineitä meille ihmisille, joilla on loputon tarve verrata itseään muihin. Tahto kuulua juuri tietynlaiseen laumaan. Tämä koskee naisia, miehiä ja mitä tahansa sukupuolta olevia.

Joillakin oman perseen valokuvaajilla se hyväksynnänhaku ja julkisuudenkipeys etenee pakkomielteeksi, riippuvuudeksi. Julkaistaan kuva ja tekstipostaus, saadaan tsemppipalautetta, ja se aiheuttaa mielihyväisiä tunteita. Haluamme kylpeä lämpimissä, ihailevissa kehukommenteissa.

Toki jonkun mielestä tässä on kyseessä vain itsekeskeinen digitaalinen itsetyydytys.

Samalla olemme superherkkiä kielteiselle palautteelle. Jos yksikin k***pää sanoo, että avautumiseni oli hattarahöttöä tai mikä pahempaa, ettei se minun persekuvani ole muka ihana ja söpö, niin se on saman tien todella ikävää vihapuhetta, kiusaamista, loukkaavaa ikärasismia, intersektionaalista sovinismia, rodullistamista, vähemmistöläisen maalittamista ja mitämuutaniitäon. Ja äkkiä soitto iltapäivälehteen, josko kohujuttua kerjääntyisi. Koska se tietää lisää Seuraajia. Eli mainostuloja eli rahaa. 

Eniten toki tienaavat näiden sovellusten omistajat - kun Facebook 2012 osti omaan lypsyimperiumiinsa rahantekokone Instagramin, hintalappu oli miljardi dollaria.

Jos haluaa avartaa ymmärrystään digiriippuvuuksien maailmasta, oiva kirja on Adam Alterin Vastustamaton - miksi emme pysty lopettamaan tsekkaamista, skrollaamista, klikkaamista ja seuraamista. [Terra Cognita 2017]

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja miettii, mitä entisaikaan olisi tehty omien persevalokuviensa tyrkyttäjille

Kolumni on julkaistu Laitilan Sanomissa 23.3.2021