torstai 30. huhtikuuta 2009

Ja sinä päivänä yhtenäinen kansa oli kadonnut


Matkalla autokoulun kirjallisiin ymmärtelin esille sitä
tosiseikkaa, että nyky-Suomessa elää rinnakkain ja päällekkäin
todella paljon erilaisia todellisuuksia.
Gallupin mukaan suomalaiset määrittelevät varakkaaksi
henkilön, joka ajaa 50 000 euron autolla, asuu 300-700 000 €:n
asunnossa, on yli 100 000€:n säästöt tai 
vähintään 60 000€:n vuositulot. (TS 16.4)
Minä en tunne ketään kuka asuu tällaisessa todellisuudessa.
Edellämainitut ihmiset elävät aineellisesti, ja usein sitä kautta myös henkisesti 
hyvässä todellisuudessa.
Sitten on ok-todellisuutta, keskinkertaista, heikkoa, huonoa, paska-todellisuutta ja 
katasrofaalista todellisuutta jota myös maanpäälliseksi helvetiksi voi kutsua.

Koska on erilaisia todellisuuksia, on selvää ettei keskinäistä ymmärrystä, vuoropuhelua tai edes tietoa toisenlaisesta elämisen olemassaolosta
välillä ole.
Jos et tiedä, niin et tiedä, veisteli Brecht.

Koska on toisistaan paljon poikkeavia todellisuuksia, on erilaisia 
käsityksiä miten yhteisiä asioita pitäisi hoitaa.
Valta on myös jakaantunut eri todellisuuksia edustaville ihmisille eri tasoisesti.
Niillä joilla on valta (ja omaisuutta), ovat yleensä sitä mieltä että juuri näin sen
kuuluukin mennä, on oikeudenmukaista etc.
Suuren osan heikompien todellisuuksien edustajien mielestä on olemassa
paljon epäoikeudenmukaisuutta, vääryyttä ja toisten hyväksikäyttöä.

Minusta eettisesti olennaista on se, että millä hyväosainen ihminen perustelee itselleen ja muille sen oman hyvän osansa suhteessa toisiin? 
Mikä antaa oikeutuksen; joskus suorastaan velvoituksen kuulua sinne alle 10% kärkeen maailman mittakaavassa? Siellä minäkin olen, ymmärtääkseni.
Ja jatkokysymys, pitääkö edistää ja toimintaa, jossa myös lajitoverien
todellisuudet kirkastuisivat ja rikastuisivat kokonaisvaltaisesti?

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Vauhdikas kevät


On ollut asioille syntyjuurensa, niille on ollut välillä
pitkästyttävät itämisvaiheensa,
ja nyt ne ovat puhjenneet todellisuuden kukinnoiksi.
Pystyy seuraamaan miksi, ja minkä takia.

Ihmisellä on hyvä fiilis, kun hänellä on elämänhaasteista
aaltoja ja hän pysyy ja kykenee niiden harjalla menemään.
Riemua, ja tietoa, että nämä asiat ja uudet oppimiset muuttuvat
aikanaan taas uusien juttujen kasvualustoiksi ja niin edelleen. 

Nykyään keskeneräisyys, tunnelmat siitä on minulle positiivinen juttu.
Sen takia mm. tämänkin blogin nimi.

Joskus sitä on sellainen olo ja tuntemus, että vähän jo
osaa katsoa asioiden läpi.
Ei mitään boogie-wookieta, vaan yksinkertaisten juttujen
ymmärtämistä.

Se on hyvä meininki!


torstai 9. huhtikuuta 2009

Terapian taskulamput ja otsavalon suunta

Hain kasan kirjoja kirjastosta että uutta
työtäni paremmin haltuun ottaisin. Furmanin ja Aholan kirjasta
löytyi tuttuja mutta äärimmäisen oleellisia asioita:

"Lyhytterapia perustuu näkemykselle, jonka mukaan ongelmat,
joiden vuoksi ihmiset hakevat apua, eivät ole heidän
varsinaisia ongelmiaan, vaan varsinaisia ongelmia ovat
ne ratkaisuyritykset, joiden avulla he yrittävät
ongelmiaan ratkaista.
Tämän näkemyksen mukaisesti ihmisten käyttäytymiseen liittyviä
ongelmia voidaan ratkoa tehokkaasti ilman, että tiedetään, 
mistä kyseiset ongelmat johtuvat."

Tämän takia ratkaisukeskeisyyteen perustuvissa terapiamuodoissa
keskitytään asiakkaiden toiveiden ja tavoitteiden selvittämiseen, voimavarojen kartoittamiseen ja jo näkyvissä olevan myönteisen
kehityksen vahvistamiseen. On perustaltaan positiivinen ja kannustava menetelmä
ja ilmapiiri on syiden ja menneen maailman möhkimiseen verrattuna aivan toisenlainen.

Ok, tietyt syvällä sanattomuudessa, tunnetason alkurenkaissa olevat
puutteellisuudet ja väärin kasvatetut järjestelmät vaativat toisentyyppistä käsittelyä
riippuen toki persoonallisuudesta, mutta silti.

Todella paljon riippuu siitä, mihin ihminen päättää huomionsa valon suunnata.
Sen näkee, mitä valaisee.

Lapsuus on katselijaksi kasvattumista, nuoruudessa opetellaan huoneet ja talot, 
ja aikuisena tiedetään mitä tehdään, tiedetään
mihin suuntaan sen oman valokeilansa suunnata. 

Ehkäpä jokainen on sen oman onnensa seppä, viime kädessä.
Pitää osata takoa ajatuksensa, tekonsa tietynmuotoisiksi, että
ne sopivat tämän maailman oviin avaimiksi.

Oviin, joiden takana onnelliset päivät asuvat.
Happy Day´s.


lauantai 4. huhtikuuta 2009

Vanhat miehet jatkavat opetuksiaan


Olin keskiviikkona Raision kirjaston aulassa valokuvanäyttelyn avajaisissa. Monia oikeasti hienoja kuvia eri vuosikymmeniltä.

Puhuttelevaisin oli kuva jossa sotalapset olivat laukkuinensa lähdössä takaisin Ruotsista kotiin. Merkillinen tunnelma, pipopäinen poika katselemassa sivulle. Puhuin ääneen vaikuttuneita ajatuksiani ja kuinka ollakaan, eräs vanhempi mies kuuli ja ryhtyi mieluusti juttusille. 

Kävi ilmi, että juuri hän oli kuvassa oleva seitsemänvuotias poika. Välissä 67 vuotta. Väristyksiä kävi selkäpiissä kun hän avasi kuvan auki pienillä tarinoillaan. Ei ollut katkera, päinvastoin– Ruotsissa vietetty aika oli ollut hänen elämänsä parhainta aikaa. Oli nähnyt aivan toisenlaista kulttuuria ja ihmistenvälistä elämää; pappa antoi mammalle joka aamu pusun lähtiessään töihin; olivat he lapset siinä lähellä tai ei. Kasvatus oli vapaan oloista vaikkakin säntillistä. Ruumiillisesti ei kuritettu; sellainen jättää omat jälkensä. Lasten hakkaamisella on paljon selitetty suomalaisten ja ruotsalaisten ihmisten ja yhteiskuntien nykyisiäkin suuria eroja. Osa meistä on edelleenkin vaan niin helvetin metsästä.

Nyt mies on saanut yhteyden tämän ruotsalaisperheen poikaan, nykyisin jo tietenkin vanhaan ukkoon Sveniin, ja he tapaavat näiden kaikkien vuosien jälkeen. 
67 vuotta vuosirenkaita, mutta ei unohtamista.

Kohtaaminen on varmasti hyvin liikuttava hetki ja ET-lehti on lupautunut stoorissa olemaan mielellään mukana.
Saadaan lukea sitten mekin.
 

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Matkan kertomuksia


Pieni, tulivuorten puhaltama saari jolle laskeutuu
yli 1 000 000 ihmistä vuosittain ja
lähtee sieltä myös pois hetken ajan kuluttua.

Meri oli käsittämättömän suuri ja
hitaassa voimakkaassa aallossa sinivärein.

Kasvitieteellinen puutarha; siellä kukat, siellä kevät.
Mukana muiden myös vanhuutensa ympäröimä mies –
katsoin häntä, seurasin lyhyet askeleet, otin kuvankin salaa
ymmärsin sittenkin itseäni katsovani; jos en ennen kuole niin myös minä muutun lihaltani, psyykkeeltäni, aisteiltani:
kuihdun kuin mikä tahansa muukin tässä
kasvitieteellisessä puutarhassamme.
Ihmisyyden ydin jää, paljastuu sieltä kauniisti rypyttyneen ihon alta ja 
                     se voi rikastua
                                                                                                 elämänsä loppuun asti.
Mutta ei se sitä automaattisesti tee.
Tahtoa tarvitaan.
Vapaasti.