Voiman Runoilija. -palsta osa 20: Henry Lehtonen

Juttu julkaistu Voiman numerossa 5/2017

Pystyyn jääneitä lauluja

Kuudes runokirjasi Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa (Sammakko 2016) on runoja rakkaudesta, hulluudesta ja kuolemasta. Millainen hulluus on ihmiselle hyväksi?

Positiivinen luova hulluus, jossa toimintakyky säilyy.

Olet kotoisin Turun Runosmäestä – paljonko lähiössä eletty lapsuus ja nuoruus puhuu runoissasi?

Kyllä sillä on iso vaikutus, en ole akateemisesta kodista. Esikoisteokseni Camping juontaa juuri lähiöiden rappioromantiikasta. Isä on duunareita, ja 90-luvun lama todellakin puraisi meitä. Tiukimmillaan nukuttiin farmari-Taunuksen takakontissa.

Mistä kirjallisuus sitten sinut löysi?

Olen tykännyt lukea lapsesta saakka. Kesällä mummolasta käytiin kirjastossa ja sadepäivinä tuli luettua paljon. Kaverini äiti, äidinkielenopettaja suositteli ja lainasi minulle isosta kotikirjastostaan Saarikoskea, Nerudaa. Teininä luin Bukowskia, Hemingwayta ja paljon muuta. Ja edelleen pidän lukemisesta, siitä kun kirjailijan luoma maailma imaisee sisäänsä.

Runoissasi näyttäytyvä stilleben – mitä käsite sinulle merkitsee?

Sitä kun hulluus varisee, silloin meillä on stilleben. Elämästä tulee helposti stillebeniä, kuin museoiden hedelmäasetelmia, mutta juuri sitä en sen soisi olevan, vaan että se sisältäisi enemmän hulluutta, surrealismia. Sellaista kuin vaikkapa Hieronymus Bocshin teoksissa. Sitä kun pistetään paskaksi ja luodaan uutta.

Miten rakkaus on muuttunut kun se on kulkenut kuuden runokirjasi lävitse?

Nuoruuteen kuuluu hullaantumisen tunteen etsiminen ja se sekoitetaan helposti rakkauteen. Vuosien kartuttua osaa suhteuttaa, näkee nyanssit ja löytää ne oikeasti merkitykselliset asiat. Kun jyrkät huiput eivät ole enää niin teräviä.

Miten hyvin runoilija, kirjanpitäjä ja jalkapalloerotuomari mahtuvat samaan heppuun?

Kyllä kait ne ihan hyvin mahtuvat. Iän myötä runoilijuus on jäänyt taka-alalle. Tietty sisäinen pakko laittaa kirjoittamaan, mutta en rakenna uraa. Se tuo oman vapautensakin kun ei ole paineita tuottaa tänäkin vuonna se uusi kirja.

Mitä hyvä fyysinen kunto sinulle merkitsee?

Äärimmäisen tärkeä juttu. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja vedenjakaja tulee tietyssä iässä väistämättä vastaan. Futiksen takia selkäni meni huonoon kuntoon ja pitää pysyä senkin takia hyvässä kunnossa. Tuomaritasot vaativat  myös spurtit. Cooperissa voisi nyt mennä 3000 m.

Mitä yhtäläisyyttä on jalkapallolla ja runoudella?

Kummatkin ovat kokonaisuuksia, jotka on purettavissa yksityiskohtiin. Molemmissa oivalluksia, taitoa, jotka johtavat läpimurtoihin kontekstin sisällä. Kielikin on liikkuva kudos, joka voi mahdollistaa mahdottomia asioita. Ilo.

Työskentelet kustantamossa – kolme toiveikasta asiaa kirjan tulevaisuudelle?

Kirja pitää pintansa ja runous löytää uudelleen ostavan yleisönsä. Apurahajärjestelmä pysyy ja kehittyy ja työn puolesta kelpaisi hittikirjailija.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Olet jokaisen kirjan kohdalla pohtinut, että onko se omien runojen kosmos nyt tullut nyt valmiiksi, että tuleekohan niitä runoja enää kirjoitettua?

Olen jo jonkun verran kirjoittanut edellisen kirjan jälkeen.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Sammakko 2016)

Arvio julkaistu Voima-lehdessä 9/2016

Tilaa kirja Sammakon kirjakaupasta.

Voima-lehden Runoilija.-palsta osa 13: Mia Rönkä

Juttu julkaistu Voima-lehden numerossa 7/2016

Mia Rönkä. (kuva: Marko Laihinen)

Runopenkki kukittaa elävän arvostusta

Olet biologi ja ympäristöekologian dosentti, jolta julkaistiin keväällä esikoisrunokirja Maanalaiset linnut (Sammakko). Miten tavallinen ihminen voi selättää ekoahdistustaan?

Voi pitää huolta omasta tontistaan ja siitä, miten arkeaan elää. Oma lähiluonto on tärkeä. Se mihin on tunneside, sitä haluaa suojella. Omilla teoilla on merkitystä – esimerkiksi sillä, että vähentää muovin käyttöä.

Tietokirjailija ja runoilija sinussa painivat, kumpi vie voiton?

Ehkä molemmat voittavat, toteavat että tasapeli ja jatketaan tästä yhdessä. Kummankaan ei ainakaan tarvitse hävitä.

Jos runosi ovat maanalaisia lintuja, mitä siteitä niillä on maanpäällisiin lintuihin?

Ne kertovat ja merkitsevät samoja asioita: kulttuurisia yhteyksiä, vuorovaikutussuhteita, toivoa, kommunikointia.

Jos runokirjastasi ilmestyisi yksi puhekupla, mitä siinä lukisi?

Verso umpeutuneesta haavasta.

Millainen elävä organismi runokokoelmasi voisi olla: lajikuvaus?

Jokin haarautuva, juurtuva, itävä. Sanikkainen tai muu kasvi, joka voi katkeilla ja jonka pudonneet palaset pystyvät tuottamaan uuden yksilön. Eliö, joka kykenee uudistamaan itse itseään – toivoisin sille iättömyyttä.

Onko kirjasi jokainen sivu kastettu empatiaan?

Ainakin elävän kunnioittamiseen ja arvostamiseen.

Maanalaiset linnut -kirjaa on sanottu myös yhteiskuntakriittiseksi. Mitä meidän tulee ensimmäiseksi tehdä?

Pitää huolta ympäristön kantokyvystä, se on kaiken taustalla. Jos ekosysteemit eivät toimi, kaikki käy vaikeaksi. Toivon, että luonto kykenee tulevaisuudessa säilyttämään toimintakykynsä, ei vain ihmistä varten, vaan että muutkin eliölajit mahtuisivat tänne.

Mikä on ollut vaarallisin hetkesi tutkijana luonnossa?

Olisi hienoa sanoa jotain isoa ja dramaattista, mutta vaarallisinta on, kun valokuvaan makuullani tuolla pöpeliköissä. Punkin purema on riskialttein.

  

Voiko runo olla ihmiselle vaarallinen?

Asia jota pelkää, koetaan vaaralliseksi. Myös pelko itsessään voi olla vaarallista. Runo voi muuttaa asioita lukijassa tai kirjoittajassa, eli jos pelkää muutosta, runokin voi olla vaarallinen.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Mikä yhdistää runoa ja karhua?

Karhun valokuvaaminen muistuttaa osittain runon kirjoittamista. Sekä karhussa että runossa on arvoitusta ja voimaa, ja samoin kuin valokuvaa myös runoa tavallaan metsästän, yritän saada pyydystettyä. Ajatusta ei voi väkisin ottaa, kuten ei kuvaa karhustakaan. Saamisen ja löytämisen ilo yhdistävät.

Lähiluontoretkellä

Sammakko on julkaissut tänä vuonna Turun seudun luontoretkioppaan, kirjan päätekijöinä ovat Mia Rönkä, Ari Karhilahti ja Ann-Mari Rannikko.

Monipuolisesti asiantunteva, hyvin kuvitettu ja ohjeistettu tuhti kirja. Kiintoisat tarinat ryydittävät mukavasti asiatietoa, historiaakin sopivasti mukana. Koko jutun eko-eettinen taustafilosofia ja oman lähiympäristön juurtumien tuntemus ja kokeminen on globaalihötössä muutoinkin luonnollisesti kasvavaa trendiä.

Kohdevalinnat pohjautuvat alunperin Turun Sanomien Luonto Plus -ohjelmaan.
Ainakin itselle kirjassa on useita lähialueilla olevia luontopaikkoja, joista en ole tiennytkään. Pääkohteita on kaikkiaan 38.

Tuosta vaan punkemaan sisälle Varsinais-Suomen pisimpiin kuuluvaan luolaan.

Oma ensimmäinen retkeni oli Luolavuorelle luolalle. Löytyi helposti, mutta sen verran sieltä syvemmältä hönki vanhaa hippiä vastaan lievä ahtaanpaikan kammotus, etten yksin kovin syvälle luolaan tällä kertaa lähtenyt. Taskarilla kurkkailin kyllä. Mielikuvitusta heti jumppaava paikka.

Lähtiessäni paikalle tuli kolme geokätköilijänaista intoa puhkuen ja rupateltiinkin siinä tovi. Eivät olleet hekään siellä ennen käyneet. Ymmärrän taas enemmän tuon harrastuksen kiehtovuutta - muutama tuttukin geokätköilyn kyydissä painaa pitkin maisemia.

Toinen mielenkiintoinen paikka siinä aivan lähellä on entisen kaatopaikan ja maanajopaikan laki - 65 metriä merenpinnasta. Sieltä avautuu joka suuntaan avara näkymä - näkee niin kauas kuin jaksaa vaan katsoa.

Oi, ehdottomasti paikka runoilijain siivittyä Turun ylle, kun omassa arkikorttelissa ahtaita oloja tai kun taivas repeytyy myrskyihin!

Korkeasta paikasta johtuen, ehkä varreltaan töpöimmän vesitornin laella kiipeilemässä pieni satamanosturi.

Suosittelen mieluusti kirjaa ja toki myös näitä Luolavuoren paikkoja.