Runoilija.-palsta osa 23: Juha Kulmala

Juttu on julkaistu Voima-lehden numerossa 1/2018

Juha Kulmala (kuva: Marko Laihinen)

Runoprojektorin terävää surrausta

Viides runokokoelmasi Ränttätänttä [Savukeidas 2017] ilmestyi syksyllä. Ensimmäiseksi pitää kysyä, pitääkö paikkaansa, että nykyrunoilijoista olet pannut eniten lapsia alulle?

Todennäköisesti joo, minulla on laboratoriotyön historiaa naistenklinikalla. Kyllä niitä useita kymmeniä on.

Miksi tiedemiehen ura vaihtui runouden koeputkiin?

Mietin haluanko tehdä sitä rutiinipuurtamista lopun ikäni, tieteelle olisi pitänyt omistautua. Eikä se käytännössä ollutkaan niin jännää kuin mitä koululaisena ajatteli. Onneksi sitten, antikvariaatin pidon jälkeen, 90-luvun lama ja työttömyys pelastivat minut taiteelle.

Runokirjassasi on kosolti viittauksia musiikkiin – mitkä ovat eniten soineet kokoelman sisäisessä jukeboxissa?

John Lee Hookerin boogie, ja paljon muuta perusränttätänttää. Seesteisimmissä kohdin cooljazzia, vaikka Chet Bakerin trumpettia. Bachin pianolevytykset stimuloivat myös eteenpäin. Eli vanhaa kamaa.

Olet tunnettu esiintyjä myös runolavoilla. Mitkä tekijät tuovat luetun runon voiman?

Tekstin täytyy kantaa. Luen paperista, koska kyse on kirjallisuudesta. Olen myös koittanut pitää lakonisen tyylin, vaikka toki lavalla vähän show-elkeitä täytyy olla. Bändin kanssa esiintyessä biitti on tärkeä, se vie ajatusta eteenpäin. Musiikki saa myös yllättää, annan muusikoille mieluusti tilaa.

Ränttätänttästä on juossut omille teilleen poliittisesti ajankohtainen runosi juntit. Pitäisikö kantaaottavaa nykyrunoutta olla enemmän?

Kyllä sitä on, mutta sitä ei ehkä havaita. Runojen perinteinen julkaisu toimii viiveellä, ajankohtaiselle runolle ei ole sitä kautta oikein julkaisukanavia.  Lavarunous on usein hyvinkin kantaaottavaa. "Poliittisuuden" käsite runoilijoilla ei tosin aina vastaa ihan sitä, miten "poliittinen" tavallisesti esim. mediassa käsitetään.

Jos sinut aktiivityöllistettäisiin pääministeriksi, mikä olisi ensimmäinen sotekikysi?

Ollaan äkkiä kaltevalla pinnalla ja heikoilla jäillä yhtä aikaa, kun runoilijoista tehdään hallitsijoita. Perustulo/kansalaispalkka olisi seuraava ratkaisu taloudessa, sillä ruohonjuuritasolle pitää saada enemmän tekemisen vapautta ja todelliset työt on jaettava tasaisemmin.  Kontrollia sitten sinne, missä isot sijoitukset liikkuvat. Ympäristötuhon korjaaminen, tai sen yrittäminen, selviytyminen, vie joka tapauksessa seuraavien sukupolvien resurssit.

Turkulainen undergroundrunoilija Markku Into menehtyi äskettäin. Millä tavoin hän vaikutti kirjoittamiseesi?

Alkuaikoina Untsu kolahti vahvasti, ja oivalsin, että siinä kielessä ja rytmissä oli jotakin sellaista, miten voisin itsekin kirjoittaa. Myös se oli merkittävää, että hän osoitti tietä pois pönötyksestä, ja että runoilija voi saumatta olla osa rock- ja populaarikulttuuria. 

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Juha, kuinka pitkään aiot jatkaa tällä samalla linjalla?

En kovin pitkään, sillä mikä nyt on työn alla on pyrkimys jonnekin toisaalle. Boogie on ehkä loputon, mutta toisinaan kaipaa muitakin tahteja.

Juha Kulmala: Ränttätänttä

Juha Kulmalan viidettä runoteosta Ränttätänttää (Savukeidas) klubitettiin maailmalle Bar Ö:stä 16.9.2017. Väkeä ja esiintyjiä oli mukavasti paikalla.

Kirja tuli nautiskeltua varsin ripeästi, olin sitä odottanut, ja tulen siihen palaamaan uusintakierroksien kautta. Ei pulputtunut tyhjäksi yhdellä lukukorkkauksella. Yksinkertaisesti loistava ja monipuolinen runoteos. Vahva suositus lukijoille ja myös runoutta kirjoittaville - se tarjoaa nautittavaa esimerkkiä, miten räpsyttää eläviä runokuvia kun sanaprojektorin veivaus on osaavissa käsissä.

Jos yhtäkkiseltään tätä vertaa edelliseen teokseensa Pompeijin iloiset päivät (Savukeidas 2013), niin mielestäni se kirja oli huomattavasti enemmän tummasävyinen ja melankolinen luonteeltaan. Ulos virranneissa runoissa oli toisenlaiset valot sisällä.
Uudessa kirjassa taas on paljon suoraviivaista, humoristista ja surrealistista runoutta, sitä ränttätänttää itseään, jossa on sopivasti rosoakin.

Jostain syystä muuten Doorsin Roadhouse Blues -biisi lähti heti resonoimaan omassa nupissa kirjan sisällön kanssa hyvin törmäävän nimen kanssa. :-)

Mutta toki löytyy täältäkin kirjasta myös niitä syvänteitä, joissa välkähtelee aforistinen lujuuskin puhumassa reunaehdoistamme. Esimerkiksi tätä Alkusoitto-runon siivua olen lukenut ja kirvoitellut auki moneen kertaan. Tulkintapintoja ja tunnelmia otettavaksi löytyy.

Ränttätänttässä on jopa yllättävän paljon poliittista ainesta, mutta se ei suinkaan ole mitään yhdestä luukusta julistavaa totuutta joka epäonnistuu aina, vaan toteavaa sorttia - toki ihan laadukkaalla ironisella twistillä, kuten runossa juntit. Viesti ei jää epäselväksi mistä aikamme ilmiöistä, henkilöistä ja aatesuunnista näissä säkeissä kuljetetaan.

oi finlandia

katso, sinun yösi koittaa

päivän toivo karkoitettu on jo pois

ja illan luhtakana

hämärissä soittaa

kuin itse helvetin pohjapelti sois

Kirjassa on runsaasti musiikkia – rokkia, jatsia ja bluesia - Kulmalan tapaan pujoteltuina sanarivien styrkkareihin.  Ja hyvin ne saundaa.

Lukijalle helposti lähestyttävä ja kiintoisa rakenteellinen ratkaisu on ollut myös kirjoittaa joka kuukauden läpi oma runonsa. Kuukausien oma kokoelma vaeltaa kierroksensa ryhdittäen samalla muitakin runoja. Runojen pituudet vaihtelevat yhden sivun runoista useampisivuisiin vyöryihin.

Jos luovia kirjoittajia vielä miettii, niin kokoelma tarjoaa monia kelpo esimerkkejä isommista ja pienemmistä runonteon erilaisista ratkaisukeinoista siihen, miten sanoa. Unohtamatta mitä sanotaan - Ränttätänttässä on sanottu varsin paljon.
Jos yhden erityisen työkalupakki-jutun poimii, niin useista runoista löytää tyylikkäitä, kitetyttäviä lopetuksia, mitkä ovat usein kirjoittajille vaikeita toteuttaa. Ja myös lennokkaita aloituksia, kuten vaikkapa tämän aukeaman runoissa:

Eipä muuta - osta tai lainaa Ränttätänttä, saat nykyrunoudesta itsellesi vastinetta.

todellisuus on se mitä jää

            kun muu puhutaan ympäriltä pois

Voima-lehden Runoilija.-palsta osa 18: Pauli Luoma

Pauli Luoma. (kuva: Marko Laihinen)

Tuo meissä lipuva vapaus

Viides kirjasi, Tästä huoneesta ei puutu kukaan (Tampereen aforismiyhdistys 2016) 

ilmestyi monen vuoden tauon jälkeen. Millainen prosessi se oli?

Kirjoitusvaiheet kestivät kaksi vuotta ja sain kirjan lopulta valmiiksi boheemin psykiatrini kekseliäisyyden avulla. Minulla on OCD-oireyhtymä, ja kirjoittamiseen liittyvät pakko-oireet kyettiin sivuuttamaan kun lähetin tekstit hänelle sähköpostitse. Hän ”joutui” säilyttämään ne työnsä takia, ja näin kasvoi kirjan materiaali.

Tekstisi ovat muodoltaan runofragmentteja, miten se valikoitui?

Kirjoitin ensin kafkamaisia tekstejä, mutta kyllästyin siihen. Sitten luin René Charin Hypnoksen muistikirjan ja avasi minulle fragmentin oven.

Olet tunnettu myös yhteiskuntakriittisenä aforistina – teetkö jossain vaiheessa vielä paluun aforistiikkaan?

En näillä näkymin. Jos kynästä irtoaa aforismia niin koen sen hyvin painostavana. Fragmentissa on paljon vapaammat ilmaisun ja kielenkäytön mahdollisuudet, se on rennompaa ja ilmavampaa kuin aforismi. Vaikka toki sinne mietelmäkirjallisuuteen myös kuuluu. Fragmentti on avoin joka suuntaan, ja sillä saa minkä tahansa ajatuksen toimimaan.

Jos Tästä huoneesta ei puutu kukaan olisi yksi valokuva, millainen se olisi?

Kubismin osastolle menee, teos ei ole ajatuksellinen kokonaisuus. Jokin rikkonainen kuva, koska eri sivujen ajatukset riitelevät keskenään.

Onko kirjailijalla taiteen nimessä jotakin vastuuta?

Jos taiteilijalta edellytetään vastuuta, hänelle laitetaan raamit. Jos taiteilija menee niiden ulkopuolelle, häntä rangaistaan. On paljon esimerkkimaita, missä näin on toimittu ja toimitaan.

Mitä taiteenlajeja olet itse tehnyt?

Aloitin teatterissa, olin myös balettikoulussa. Mutta jännitin muita ihmisiä niin paljon, että siirryin tekemään kuvataidetta. Ja siitä kirjallisuuteen, joka on se minun juttuni.

Mitä kirjoittaminen on parhaimmillaan, ja mitä pahimmillaan?

Parhaimillaan kirjoittaminen palkitsee itsessään, nostaa mielialaa ja poistaa tyhjyyttä. Pahimmillaan ehkä kun yrittää tehdä jotain sellaista, mikä ei sovi itselle. Oman jutun tunnistaa siitä, että se tuntuu hyvältä.

Minkälaisen teoksen tahtoisit kirjoittaa?

Parhaillaan työn alla oleva kirja on minulle uutta. En ole koskaan ennen konkreettisesti kirjoittanut omasta elämästäni käyttäen runollista ilmaisua. Haasteellinen kirja, vittumaisin kirja.

Edelleen runoilijoihin liitetään mielikuvissa rappioromantiikkaa, mitä mieltä olet siitä?

Kun juon viinaa, en ryyppää kirjailijana. Muiden pahoinvointi on yleensä kivempaa kuin omalla kohdalla. Kun juon, silloin juo syrjäytynyt Luoman Pauli, joka ei baarissa halua puhua kenenkään kanssa.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Miten saisit runollisuutta enemmän? Etsiskelen kirjaa, jossa olisi jotakin lyyristä ja mietelmällistä, jotakin sellaista josta saisi kiinni ja otettua vaikutteita.

Mutta todennäköisesti se on tuo seuraava kirjani.

Haastattelu on julkaistu Voima-lehden numerossa 2/2017