keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Voiman Runoilija. -palsta osa 15: Sirpa Kyyrönen

Juttu julkaistu Voima-lehden numerossa 9/2016





Juuremme kiinni ilman ihossa

Kolmas runoteoksesi Ilmajuuret (Otava) ilmestyi äskettäin. Kirjoitat siinä eri tavoin ihosta, miksi?
Iho ja tuntoaisti ovat kokemisen elin. Iho hengittää, ja sen kautta voi nähdä itsensä maailmassa. Valasteema taas tulee ihon ja nahan, sikiöiden ja vastasyntyneiden samankaltaisuudesta. Nisäkkäinä meitä ei erota kuin karvankasvun vaiheet.

Kuvaat kirjassasi äitiyttä rehellisesti, sokeroimatta. Millaisen polttopisteen neljän lapsen äitinä oleminen tarjoaa?
Se on materiaalin loputon lähde – ilon, ihmettelyn ja raivon paikka. Kaikki tunteet rehellisimmillään ja raadollisimmillaan. Este ja rasite kirjoittamiselle – samalla koen olevani etuoikeutettu, että saan olla siinä polttopisteessä.

Miten arkinen perhe-elämä ja kirjallisuustyö yhdistetään?
Tukiverkosto, huumori ja armollisuus arjessa kannattelevat. Edellinen kirja on kirjoitettu todellisuudessa, jossa joku pyöri koko ajan helmoissa. Viimeistelyn loppuvaiheessa tarvitsen päiväkausien itsekkyyden tekstin pöyhimiseen.
”Odota hetki, äidillä on lause kesken”, ei ole harvinainen. Tarvitsen hiljaisuutta myös joka päivä.

Runoissasi vallitsee rajattomuus luonnon ja ihmisenä olemisen välillä. Onko niiden välissä mitään ihoa?
Runomaailmassani ei ole eroa, kirjoitan liukuvasti. Pointti ei ole erot, vaan samankaltaisuudet. Kirjassa ei ole käytetty pistettä kertaakaan, ja koin nautinnollisena ja vapauttavana, että on se liuku tai kierto, joka vain jatkuu. Kirjoittaminen tuntui omalle iholle lämpimänä.

Mitkä ovat runokirjasi ilmajuuret?
Minulle ilmajuuret ovat valtava peikonlehti lapsuudenkodissa. Toisaalta ilmastokeskustelu tuli mukaan niin vahvasti; juurrummeko ilmaan, katkaisemmeko juuret, jotka pitävät meidät hengissä. Ilmajuuria tekevät ovat yleensä oheiseläjiä, loisia.

Olet ollut eri rooleissa lukuisissa runotilaisuuksissa vuodesta 2005. Minkä tärkeiden asioiden pilareina runous toimii?
Uskon runouden hyvää tekevään voimaan – kun runokuvat oikein kolahtavat, ne ovat fyysisiä kokemuksia. Runoudella on itseisarvonsa. Tilaisuudet taas ovat yhdessätekemisen muotoa, pidän erityyppisistä haasteista. Minun helppo olla sosiaalinen jossain roolissa.

Runoissasi ollaan paljon metsän huomassa, miten tärkeä metsä sinulle on?
Metsä on rauhoittumisen paikka. Olen kotoisin Hämeenkyröstä, maalta, jossa  kotikuusi näkyi ikkunasta. Metsä sitoo sisälleen kosteutta, puhtautta. Onneksi nykyisenkin asuinpaikan lähistöltä löytyy kaupunkimetsiä. Mene metsään ihminen!

Olet kertonut, että ajattelet kirjoittamalla, miten se tapahtuu?
Kirjoittaminen on väistämättä keskustelua. En kirjoita tyhjiössä, vaan vasten muiden kirjoituksia. Lukukokemuksista syntyy lauseita, jotka hakeutuvat runoiksi.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Miksi kirjoitamme soista ja valaista? Siksi koska ne ovat välitiloja, ja soveltuvat uhkaavien asioiden käsittelyyn. Suo ei ole kiinteää metsää, eikä vesistöäkään, ja myös valas on eräänlainen välitilan nisäkäs.




Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Sammakko 2016)

Arvio julkaistu Voima-lehdessä 9/2016