Voima-lehden Runoilija.-palsta osa 13: Mia Rönkä

Juttu julkaistu Voima-lehden numerossa 7/2016

Mia Rönkä. (kuva: Marko Laihinen)

Runopenkki kukittaa elävän arvostusta

Olet biologi ja ympäristöekologian dosentti, jolta julkaistiin keväällä esikoisrunokirja Maanalaiset linnut (Sammakko). Miten tavallinen ihminen voi selättää ekoahdistustaan?

Voi pitää huolta omasta tontistaan ja siitä, miten arkeaan elää. Oma lähiluonto on tärkeä. Se mihin on tunneside, sitä haluaa suojella. Omilla teoilla on merkitystä – esimerkiksi sillä, että vähentää muovin käyttöä.

Tietokirjailija ja runoilija sinussa painivat, kumpi vie voiton?

Ehkä molemmat voittavat, toteavat että tasapeli ja jatketaan tästä yhdessä. Kummankaan ei ainakaan tarvitse hävitä.

Jos runosi ovat maanalaisia lintuja, mitä siteitä niillä on maanpäällisiin lintuihin?

Ne kertovat ja merkitsevät samoja asioita: kulttuurisia yhteyksiä, vuorovaikutussuhteita, toivoa, kommunikointia.

Jos runokirjastasi ilmestyisi yksi puhekupla, mitä siinä lukisi?

Verso umpeutuneesta haavasta.

Millainen elävä organismi runokokoelmasi voisi olla: lajikuvaus?

Jokin haarautuva, juurtuva, itävä. Sanikkainen tai muu kasvi, joka voi katkeilla ja jonka pudonneet palaset pystyvät tuottamaan uuden yksilön. Eliö, joka kykenee uudistamaan itse itseään – toivoisin sille iättömyyttä.

Onko kirjasi jokainen sivu kastettu empatiaan?

Ainakin elävän kunnioittamiseen ja arvostamiseen.

Maanalaiset linnut -kirjaa on sanottu myös yhteiskuntakriittiseksi. Mitä meidän tulee ensimmäiseksi tehdä?

Pitää huolta ympäristön kantokyvystä, se on kaiken taustalla. Jos ekosysteemit eivät toimi, kaikki käy vaikeaksi. Toivon, että luonto kykenee tulevaisuudessa säilyttämään toimintakykynsä, ei vain ihmistä varten, vaan että muutkin eliölajit mahtuisivat tänne.

Mikä on ollut vaarallisin hetkesi tutkijana luonnossa?

Olisi hienoa sanoa jotain isoa ja dramaattista, mutta vaarallisinta on, kun valokuvaan makuullani tuolla pöpeliköissä. Punkin purema on riskialttein.

  

Voiko runo olla ihmiselle vaarallinen?

Asia jota pelkää, koetaan vaaralliseksi. Myös pelko itsessään voi olla vaarallista. Runo voi muuttaa asioita lukijassa tai kirjoittajassa, eli jos pelkää muutosta, runokin voi olla vaarallinen.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Mikä yhdistää runoa ja karhua?

Karhun valokuvaaminen muistuttaa osittain runon kirjoittamista. Sekä karhussa että runossa on arvoitusta ja voimaa, ja samoin kuin valokuvaa myös runoa tavallaan metsästän, yritän saada pyydystettyä. Ajatusta ei voi väkisin ottaa, kuten ei kuvaa karhustakaan. Saamisen ja löytämisen ilo yhdistävät.

Lähiluontoretkellä

Sammakko on julkaissut tänä vuonna Turun seudun luontoretkioppaan, kirjan päätekijöinä ovat Mia Rönkä, Ari Karhilahti ja Ann-Mari Rannikko.

Monipuolisesti asiantunteva, hyvin kuvitettu ja ohjeistettu tuhti kirja. Kiintoisat tarinat ryydittävät mukavasti asiatietoa, historiaakin sopivasti mukana. Koko jutun eko-eettinen taustafilosofia ja oman lähiympäristön juurtumien tuntemus ja kokeminen on globaalihötössä muutoinkin luonnollisesti kasvavaa trendiä.

Kohdevalinnat pohjautuvat alunperin Turun Sanomien Luonto Plus -ohjelmaan.
Ainakin itselle kirjassa on useita lähialueilla olevia luontopaikkoja, joista en ole tiennytkään. Pääkohteita on kaikkiaan 38.

Tuosta vaan punkemaan sisälle Varsinais-Suomen pisimpiin kuuluvaan luolaan.

Oma ensimmäinen retkeni oli Luolavuorelle luolalle. Löytyi helposti, mutta sen verran sieltä syvemmältä hönki vanhaa hippiä vastaan lievä ahtaanpaikan kammotus, etten yksin kovin syvälle luolaan tällä kertaa lähtenyt. Taskarilla kurkkailin kyllä. Mielikuvitusta heti jumppaava paikka.

Lähtiessäni paikalle tuli kolme geokätköilijänaista intoa puhkuen ja rupateltiinkin siinä tovi. Eivät olleet hekään siellä ennen käyneet. Ymmärrän taas enemmän tuon harrastuksen kiehtovuutta - muutama tuttukin geokätköilyn kyydissä painaa pitkin maisemia.

Toinen mielenkiintoinen paikka siinä aivan lähellä on entisen kaatopaikan ja maanajopaikan laki - 65 metriä merenpinnasta. Sieltä avautuu joka suuntaan avara näkymä - näkee niin kauas kuin jaksaa vaan katsoa.

Oi, ehdottomasti paikka runoilijain siivittyä Turun ylle, kun omassa arkikorttelissa ahtaita oloja tai kun taivas repeytyy myrskyihin!

Korkeasta paikasta johtuen, ehkä varreltaan töpöimmän vesitornin laella kiipeilemässä pieni satamanosturi.

Suosittelen mieluusti kirjaa ja toki myös näitä Luolavuoren paikkoja.