Halokehrät

                kuinka lujaa meillä juuri nytkin menee

         millaista elämä suurinpiirtein on

                   mistä nousee ylös ei-uskonnollinen lajitoveriempatia

 mistä hoputteemme rakkauden eri muotoihin



        aforistinen videorunoteos
    Halokehrät/ osa 13: Mitä jää?

Niukkuuden maailmassa + Persoonan valta + Selkeän ajattelun taito

Filosofi Ville Lähde on kirjoittanut tuoreesti kirjan Niukkuuden maailmassa, joka tarjosi ainakin minulle varsin paljon uutta ja hyvällä tavalla hankalaakin purtavaa. Olen ollut monessa kohdin väärässä, ja vanhanaikainen ajattelultani.  Jos haluaa kyseenalaistaa aikamme arvoja ja toimintatapoja ja löytää esimerkiksi uudenlaisen poliittisen ajattelun ituja, tämä on suositeltava kirja. 

Meillä on rajallinen pallo, ja rajalliset aineelliset resurssit – mitä tehdä?

Filosofi Maija-Riitta Ollilan Persoonan valta on viiltävän terävää ja kiinnostavaa faktaa meistä eläinihmisistä, joita valta tanssittaa lukemattomissa muodoissa. Erinomainen kirja, jonka yhteyteen sopii luonnollisesti Ollilan toinen saman teeman kirja Lauman valta (Edita 2008).

Sveitsiläisen kirjailijan ja taloustuntijan Rolf Dobellin kirja Selkeän ajattelun taito keskittyy avaamaan esille niitä asioita ja tilanteita, joissa aivomme tekevät nykyajassa systemaattisia virheitä. Kirja luettelee niitä 52. Näitä tapahtuu ja maailman kehittyessä monimutkaisemmaksi enevissä määrin, koska aivomme ovat kehittyneet nykyiselleen pääosin aikana, jolloin ihminen sai ravintonsa metsästämällä ja keräilemällä ja eli pienryhmissä. Siksi niiden optimointi ei sovellu kovin hyvin elämiseen tämän päivän maailmassa – tässä niille täysin uudessa ja vieraassa ympäristössä, jossa yksilön valta on saanut ennennäkemättömät ja kokemattomat suhteet.

Otin näistä kolmesta erinomaisesta kirjasta kollaasiksi kolme lainausta.

Yhteenliimauksesta syntyy mielestäni oleelliset viestit ja henkilökohtaiset kysymykset kenelle tahansa.

Elämä kysyy ja ihminen vastaa, tavataan sanoa tarkoituskeskeisen psykoterapiankin puolella.

                                                                            

”Jos tulevaisuuden tiekarttoja ei voida piirtää ennakolta, mistä pitäisi aloittaa?

Politiikan paluu on välttämätöntä. Jos halutaan yhteiskuntia, jotka pystyvät sopeutumaan aineellisen perustan mullistuksiin, on toimittava niiden puolesta. On kieltäydyttyvä hyväksymästä niitä ”realiteetteja”, jotka perustuvat virheelliseen kuvaan maailmasta. Tämä vakiintunut todellisuus ei tule tyhjästä, vaan sitä tuotetaan ja pidetään yllä koko ajan. Sen oletuksia ja luutumia vastaan pitää kamppailla niin tieteessä kuin julkisessa tilassa. Yksikään kirja, yksikään argumentti ei onnistu kertaheitolla. On kirjoitettava, puhuttava ja vakuutettava yhä uudelleen.

Niukkuuden maailmaan sopeutuva politiikka voi onnistua vain yhdistämällä aineellisen kulutuksen laskun ja eriarvoisuuden vähentämisen. Tällaista poliittista suuntausta ei ole olemassa tällä hetkellä muuten kuin marginaalisina ääninä. Sitä ei voi äänestää, sitä ajavaan puolueeseen tai liikkeeseen ei voi liittyä.

Marginaalinen ”neljättä tietä” edustava liike, joka yrittää tehdä tästä omaleimaisen ohjelmansa, omia tämän teeman symbolisesti itselleen, saa myös odottaa ”kriittisen massansa” kertymistä hamaan tulevaisuuteen. Niukkuuden ja tasavertaisuuden yhdistelmä on saatava laajemman poliittisen keskustelun ja kiistan kohteeksi, jotta myös valtasuuntaukset joutuvat ottamaan siihen kantaa.

Pitää siis aloittaa julkisesta valistuksesta ja poliittisesta toiminnasta, ja sitä pitää jatkaa. On oltava siellä, missä yhteiskuntien aineellista perustaa muokataan. Jotta voidaan hankkia aikaa aineelliselle muutokselle, on uskallettava käydä niukkuuden politiikkaan.”

– Ville Lähde: Niukkuuden maailmassa (Eurooppalaisen filosofian seura ry/ niin & näin 2013 s.166 -167)

                                                                       

”Tyhmät ottavat pika puoliin maailman lopullisesti valtaansa. Se johtuu siitä, että vähäänkään viisaamista on tullut liian fiksuja.

Liian fiksut ihmiset pelkäävät valtaa ja vallan hankkimista. He ovat liian herkkiä ryhtyäkseen kamppailemaan vallasta. He karttavat konflikteja, koska ne toisivat jollekulle mielipahaa. He kunnioittavat lähimmäisiään liikaa pelatakseen valtapelejä.

Liian fiksut kauhistelevat maailman jumalatonta maailmanmenoa. Kuinka valtaan ovatkaan hakeutuneet niin arvostelukyvyttömät ihmiset! Kuinka likaista peliä yhteiskunnallinen elämä onkaan! Miten noin yksiviivaisesti ajattelevat ihmiset ikinä ovat päässeet asemiinsa?

Kaiken takana on pietistinen hurskausihanne. Kun ei tee mitään, ei voi tehdä mitään väärääkään. Kun ei sotke itseään maailman pahuuteen, ei voi tahriintua. Filosofit ovat kuitenkin keksineet määritellä, että tekemättä jättäminenkin on teko. Taka-alalle astumalla ei voi välttää vastuuta.

Huoleton eristyneisyys on liian fiksun haave. Maailman kamppailuihin osallistuminen tekee kaikki osallistujat hiukan raadollisemmiksi, koska pelin kovuus heijastuu pelaajiin. Liian viisaan mielestä sielunrauhansa säilyttää parhaiten, kun pysyy etäämmällä. Mutta mitä iloa on fiksuista, jotka ovat liian avaramielisiä uskaltaakseen päättää, liian moraalisia taistellakseen arvojensa puolesta, liian herkkiä kantaakseen vastuuta, liian yleviä kaapatakseen maailman parantamisen valtaa.”

 – Maija-Riitta Ollila: Persoonan valta (WSOY 2005 s. 184 – 186)

                                                                       

YHTEISMAAN ONGELMA – Mikseivät järkevät ihmiset vetoa järkeen.

Kuvittele mielessäsi muheva maa-alue, joka on kaikkien kunnan maanviljelijöiden käytössä. On oletettavaa, että jokainen viljelijä tuo sinne niin monta lehmää laiduntamaan kuin mahdollista. Tämä toimii, kunnes joku alkaa salametsästää tai kunnes taudit alkavat riehua eläinten keskuudessa. Lyhyesti sanottuna: yhteismaan idea toimii, kunhan lehmien lukumäärä ei ylitä tiettyä rajaa eli kunhan maaperää ei riistetä liiaksi. Kun raja ylitetään, muuttuu kaunis ajatus yhteismaasta tragediaksi. 

Järkiperäisenä ihmisenä jokainen maanviljelijä yrittää maksimoida voittonsa. Viljelijä kysyy itseltään:”Mitä hyötyä minulle on siitä, että vien vielä yhden lehmän yhteismaalle?” Viljelijälle hyöty on se, että viemällä yhden lehmän lisää, hän voi myöhemmin myydä yhden lehmän enemmän: hyöty on siis +1.

Ylilaiduntamisen haittapuolen puolestaan jakavat kaikki viljelijät yhdessä. Yksittäiselle viljelijäle yhden ylimääräisen lehmän aiheuttama tappio on vain murto-osa -1:stä. Hänen näkökulmastaan on rationaalista antaa vielä yhden oman lehmän laiduntaa nityllä. Ja sen jälkeen sielä yhden. Ja vielä yhden. Kunnes maa turmeltuu ylilaiduntamisen vuoksi.

Yhteismaan ongelma (engl. Tragedy of the Commons) – on sanan syvimmässä merkityksessä –yhteisyys. Suuri erhe syntyy siitä toiveesta, että yhteismaan ongelma voitaisiin ratkaista kasvatuksen, valistuksen, tiedotuskampanjoiden, paavin julistuksen tai tv-evankelistojen saarnojen avulla tai vetoamalla ihmisen sosiaaliseen omaantuntoon. Niiden avulla sitä ei voi ratkaista. Jos haluaa todella ratkaista yhteismaan ongelman, on vain kaksi vaihtoehtoa: yksityistäminen tai sääntely. Käytännössä tämä tarkoittaa, että muheva maa annetaan yksityisiin käsiin tai niitylle pääsyä aletaan rajoittaa. Kaikki muu johtaa amerikkalaisen biologin Garret Hardingin mukaan turmioon.

Yksityistäminen on yksinkertaisempi ratkaisu, mutta myös sääntelylle voi löytää hyviä perusteluja. Miksi takerrumme yhä uudestaan yhteismaan ideaan? Koska evoluutio ei ole varustanut meitä tämän sosiaalisen ongelman varalta. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin meillä on lähes koko ihmiskunnan historian ajan ollut käytössämme rajattomat resurssit. Toiseksi elimme vielä 10 000 vuotta sitten noin 50 ihmisen pienryhmissä. Kaikki tunsivat toisensa. Jos joku ajatteli vain omaa etuaan ja käytti yhteisöään hyväkseen, se huomattiin heti, kostettiin ja rangaistiin pahimmalla mahdollisella tavalla: maineen mustauksella. Tietyllä tapaa tämä rangaistus toimii tänäkin päivänä häpeän muodossa: varot tyhjentämästä ystävän jääkaappia, vaikkei poliisi seisokaan vieressä. Mutta anonyymissa yhteisössä tämä ei enää päde.

Kaikkialla, missä hyöty koituu yksilöille, mutta kustannukset lankeavat yhteisölle, väijyy yhteismaan ongelma: hiilidioksidipäästöissä, hakkuissa, vesien saastumisessa, kastelussa, radiotaajuuksien liikakäytössä, yleisissä käymälöissä, avaruusromun kanssa, pankkien kohdalla, jotka ovat ”liian suuria päästettäviksi konkurssiin”.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että itsekäs käyttäytyminen olisi ehdottoman moraalitonta. Maanviljelijä, joka vie yhteismaalle vielä yhden lehmän lisää, ei ole epäihminen. Yhteismaan kohtalo on vain seuraus siitä, että ryhmäkoko kasvaa yli sadan ihmisen, ja siitä, että saavutamme systeemien uusiutumiskyvyn rajat. Ei tarvitse olla kovinkaan älykäs tajutakseen, että joudumme tulevaisuudessa tämän asian kanssa tekemisiin yhä useammin.

Oikeastaan yhteismaan ongelma on Adam Smithin ”näkymättömän käden” vastakohta. Tietyissä tilanteissa markkinoiden näkymätön käsi ei johda optimaaliseen tulokseen – päinvastoin.

Tietenkin on  ihmisiä, jotka pyrkivät kovasti siihen, että he ottaisivat toiminnassaan huomioon sen vaikutukset ihmiskunnalle ja ekosysteemille. Tällainen yksilön vastuun varaan rakentuva politiikka on kuitenkin aina sinisilmäistä. Meidän ei pidä laskea ihmisen moraalisen järjen varaan. Lyhyesti sanottuna on olemassa vain ne kaksi mainittua ratkaisua: yksityistäminen tai sääntely.

Miten hienosti Upton Sinclair sanookaan:”On vaikea saada joku ymmärtämään jotakin, jos hänen toimeentulonsa on riippuvainen siitä, että hän ei ymmärrä.”

– Rolf Dobelli: Selkeän ajattelun taito (HS KIRJAT 2012) 

TOTORO

(julkaistu Laitilan Sanomissa 5.11.2013, tässä editoimaton versio.)

Totoro on japanilaisen piirroselokuvien mestarin Hayao Miyazakin paras elokuva vuodelta 1988. Olen nähnyt sen parikymmentä kertaa, kun flikat ovat kumpikin tietyssä iässä halunneet katsoa sen uudestaan ja uudestaan.

    Totoro on tunnepitoinen ja oikeaa elämää maiskutteleva kertomus lapsuudesta ja mielikuvituksesta. Siinä eräs perhe muuttaa vanhaan taloon, jonka vieressä kasvaa valtava puu, jonka sisältä löytyy – sattuman kautta –asumasta eräänlainen puun henki, totoro. Iso, karvainen ja lempeä olento, joka eri tavoin auttaa perheen tyttöjä pienempien totorojen ja kissabussin kanssa. Perusdraaman elokuvaan tuo lasten ja isän huoli äidistä, joka on sairaalassa. Taidolla jätetään kertomatta, mikä häntä vaivaa.

   Unikirja muuten tulkitsee, että puiden näkeminen unessa tarkoittaa perheasioita.

    Lenkin varrelta poimin taskullisen monisatavuotisen tammen tipauttamia terhoja; siemenet ovat elokuvassakin tärkeässä roolissa. Jo oli pikkumukulan silmät ymmyrkäisenä kun niitä näytin: aitoja tammentotoroja! Yritin sitten heikolla bilsallani selittää sitä, että miten tällaisessa yhdessä pienessä kovassa pahkurassa onkin periaatteessa sisällä jo se koko valtava puu. Jos vaan hyvät olosuhteet tuurittuvat ympärille kohdalleen. Ihmettä ja kummaa. Myöhemmin niitä ollaan istutettu sinne ja tänne. Uusia koteja totoroille, ilmastomuutosta vastaan. Sitä vihreää taloutta, jos ehditään. Moni näkee edelleen metsän ydinjutun tukkipinona ja rahatuppona.

    Elokuvassa on luonnollisesti paljon yhtäläisyyttä suomalaiseen kansanperinteeseen ja muinaisuskoihin. Pihapuita näkyy talojen vieressä, ja niitä istutetaan edelleenkin. Kansantarinoissa metsä oli luonnonhenkien koti, ja täynnä erilaista väkeä ja voimaa; sinipiikoja, haltijoita, maahisia ja menninkäisiä. Vesissä molski Ahti, Wellamo ja Hiisi, jolla peloteltiin lapsia vaaranpaikoista etäälle. Voimakkain oli metsän kuningas Tapio ja hänen puolisonsa Mielikki. Haltijat olivat portinvartijoita, suojelijoita ja omistajia, niiltä anottiin lupia. Lahjomalla ja uhraamalla näille pyrittiin saamaan riistaa, menestystä, hedelmällisyyttä ja onnea. Yhteistyö tuolloin elannon antaneen luonnon kanssa oli tiivistä.

    Maailmalla monessa alkuperäiskulttuurissa on myytti alkupuusta, elämänpuusta joka oksillaan kannattelee taivaankantta. Juuret maassa yhdistävät elävät ja kuolleet, manalat ja taivaat. Puu on syntymisen, lisääntymisen ja kuolemisen symboli. Ja uusien sukupolvien jatkumisen elävä vertauskuva. En yhtään ihmettele bonsai-puiden kanssa väkertäviä intopiukkasia; heidän harrastuksessaan on elämästä läsnä kaikki oleellinen.

   Suomalaiset pyhät puut kuuntelivat huolia, puhuivat takaisin, paransivat sairauksia ja vaikuttivat ihmisen kohtaloon. Epäilemättä puut toimivat silloin ja edelleen; kyse on siitä mihin ihminen aidosti uskoo. Tiede edellä voisi selittää, että ihminen käyttää puuta välikappaleena, sen avulla voi ammentaa syvimpiä tunteita ja tarpeita alitajunnan alueelta sanoiksi, sisäiseksi puheeksi.

   Sitten tulivat kirvespapit ja hakkasivat pyhät puut nurin ja pingottivat vanhojen luontouskojen päälle kristillisen temmellyskenttänsä. Peljättelivät ensin helvetillä ja tarjosivat sitten lääkkeeksi omaa kirkonkylmää jeesus-lohduketta. Lätkäistiin ikisyyllisyys ja taottiin kuuppaan opittu omatunto ja ennen kaikkea, käsitettiin ne kaikenmaailman totorot huit helvettiin. Ja kuten nähdään, siitä olikin seurauksena maan päälle ahneeton hyvyys ja lähimmäisten rakkaus, luonnonsuojelua unohtamatta.

    Pienikin metsäkylpy tekee ihmiselle tutkitusti nopeasti hyvää. Sen takia täälläkin moottoritien varressa, kulmikkaiden betonivuorten varjoissa tuo pieni metsän rääpäle on ollut erityisen tärkeä paikka. Pikkuflikankin olen saanut mukaan sinne kävelemään, ihmettelemään ja olemaan, jahka on aina ne pienet eväät mukana.

Kirjoittaja asuu Turussa ja on metsäkansan puupäisiä vesoja.

elokuvan traileri tästä.

Buck of Brimstone

Vanhan liiton miehet lyövät ässää pöytään

Väkevän rockin Buck of Brimstone

Laitilalaisista pitkän linjan muusikoista koostuva Buck of Brimstone julkaisee esikoispitkäsoittonsa nimeltään Harry´s Roadhouse & Motel. Bändi on Pasi Laihonen laulu, Jyrki Varjo kitarat, Sami Soini basso ja Mika Luoto rummut. Kiinnityksen talliinsa tehnyt levy-yhtiö RetroU Art. ja albumin julkistamiskeikka tapahtuu perjantaina 20. syyskuuta kotokaupungin Kukonkulmassa.

Bändin alkuhistoria juontuu muutaman vuoden taakse. Biisien sävellys -ja sanoitustyö on syntynyt voimakaksikon Pasi Laihosen ja Jyrki Varjon yhteistyöstä, ja ennen kaikkea halusta pätkäistä rockkenrollia oikein kunnolla. Soittajat koottiin biisiaihioille, treenattiin pirusti ja levyllinen materiaalia äänitettiin. Mutta kun keikkailun piti alkaa kunnon höyryllä niin basisti otti ja lähti. Tästä kosahti pakollista luovaa taukoa, kunnes joku aika sitten palaset alkoivatkin loksahdella vauhdilla paikoilleen. Basistiksi tuli Sami Soini, joka otti homman haltuun ripeässä aikataulussa. Soinin myötä myös uusia biisejä on syntynyt runsaasti.  Samaan syssyyn levy-yhtiön edustaja tuli mutkan kautta pelipaikalle ja ilmaisi kiinnostuksensa kuulemaansa ja näkemäänsä kohtaan.

    – Kyllähän tämä sellainen tietynlainen unelmien täyttymys pitkällä rokkiuralla on, myöntää Varjo valoisana.

Aidot innostuksen kipenät huomaa kyllä myös muiden äijien puheista. Henkilökemiat kuplivat kohdillaan.

Luomusaundit kunniaan!

Bändin tahtomus rokata kunnolla on mielestäni saatu onnistuneesti taltioitua levylle. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen nokipallot lentelivät ilmassa – Brimstone-padan alla pesässä palaa sitä kuumaa valkkiaa. Skaala levyn biiseissä on jopa yllättävän suuri: yksinäisestä resonaattorikomppauksesta todella vetävän bluesrokin, ja kiltsitaustakuorojen kautta jyrisevän vahvaan hevimeininkiin.  On nähty vaivaa, on käytetty osaamista ja sitä ainoastaan kokemuksesta syntyvää hienopiirteistä rockin tyylitajua.

Rock on pohjimmiltaan vahvasti tunnetta ja rytmiä, jossa yksittäiset ja varsinkin bändin yhteissaundi ovat olennainen osa. Buck of Brimstone ei kikkaile nykypäkättimillä, vaan soi aidoilla, rupisen karheilla rocksaundeilla. Studiossa ei ole klikkailtu kaupan tavaraa, vaan on uskottu luomumeininkiin ilman puuterointia. Tästä syystä jossain paikoin hendrix-soundi tuntuu morjestavan kuulijaa, tai toisaalla punttia vipattaa vanha kunnon jytä.

    – Juu, tätä levyä ei ole ylituotettu,  toteaa Mika Luoto ja on oikeassa. Liikaa ei äänityksessä ole harrastettu edes päällekkäisiä raitoja, vaan triona on jyskytetty menemään. Se ei toki estä pujottamasta oikeisiin kohtiin hienouksia, ja sellaisia tarjoaa Luotokin heittämällä erittäin osuvaa kapulointiaan näihinkin rattaisiin. Pro.

Silloin kun rockissa uskalletaan ja osataan luottaa vähiin mutta isoihin, selkeisiin elementteihin, jäljessä on onnistuessa rajusti potkua. Uskon että valitut ratkaisut toimivat todennäköisesti myös Buck of Brimstonen keikoilla. Ja nimenomaan niitä hyviä keikkoja bändi haluaa puskea sarviinsa.

Mistä uutetaan rehellisyys musiikkiin?

Varjo itse määrittelee olevansa hyvin pitkälle nimenomaan fiilissoittaja, ja kertoilee prosessista, miten ne omat ajatukset ja tunteet ovat kitaran kautta pukeutuneet biisien riffeiksi. Asioilla on vastaavuutensa tosielämässä.

    – Kyllä tämä levyn musiikki on varsin vilpitöntä.

Tietty rehellisyyden vaikutelma tässä albumissa on kieltämättä läsnä. Varjon kitaroinnin jälki on terävää ja luonteeltaan kiukkusta sorttia. Levyn suoruuden fiilis juontuu varmasti monesta eri tekijästä, mutta eräs voi olla, että Laihonen ja Varjo ovat kyenneet luomaan vuosien kiteyttämänä rockmusiikkia, missä on jo vahvasti läsnä ja paljon havaittavissa sitä persoonallista omaa. Tellinkejä on purettu, ja valmista tavaraa on lyöty kuuluville. Sitä jotakin aitoa ja henkilökohtaista musiikillista signeerausta on hienosti vedetty levyn alle ja paksulla kynällä. Näin todettakoon ilman mitään makeutettua kotiinpäin vetoa kaverien suuntaan. Mutta hattua nostaen.

Teksteissä 1 + 1 = 3

Buck of Brimstonen sanoitukset toivat ensikuulemalta mukanaan vähän  kummallisiakin fiiliksiä. Erilaisia tunnelmakuvia ja symbolisia mielleyhtymiä. Levyllä ei ole yhden pinnan remuenglantia, jonka päätarkoitus on liimata getoon bändipuuppauksen päälle nyt vähän jotain sanoja talahase lasse sinne päin.

Biisien lyyrikoista ja niiden sisällöllisestä kokonaisuudesta vastaava Laihonen muotoileekin, että Harry´s Roadhouse & Motel on omalla tavallaan vanhanaikainen teemalevy. Musiikillisesti ja sanoiltaan.

    – Sanoitusten eräs etäinen ja inspiroiva pohja on ollut Norman Mailerin romaani Adolfin linna. Levyn motelli toimii valtatien varrella moraalisten valintojen paikkana.

    No ilmankos. Tällä levyn viimeinenkin biisi sai sanottavansa. Vaan eipä selitellä ja napiteta enempiä biisien merkityspintoja kiinni, vaan jätetään vapautta kuulijoiden omille tulkinnoille. Mutta mielestäni on luovaa ja juurevan salaperäistäkin, että levyn tekstien kokonaisuudelle löytyy ikään kuin kaukainen verisukulainen kirjallisuudesta.

Kuvapitoiset ja syvälliset sanat pukeutuvat istuvasti levyn paksuun rocknahkaan ja luovat tyylikkäästi yhdessä sitä jotakin kolmatta, uusia kuvioita tanssivaa yhdistelmäänsä. Hyvän ja pahan tuolta puolen. Väkevästi oikeaa elämää hengittäen.

(Juttuni on julkaistu Laitilan Sanomissa 13.9.2013)

Tilaa levy täältä.

Buck of Brimstone jyrisee menemään isolla dieselvaihteella.
(Bändikuva:Matti Pyykkö)

    

Rakenteiden muodonmuutoksia

(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 30.8.2013)

Elämä on muuttumista, vain muutos on pysyvää,  kaikki on muutoksen liikkeessä ikuisesti – käytössä latteiksi pyöristyneitä toteamuksia, mutta totta.

Siitä tietää, että valtio ja osa talouselämästä on taas laitettu uimaan käsipohjaa taantumassa, kun lähes jokaiseen ongelmaan esitetään kuorossa ratkaisuksi rakennemuutosta. Sote, kuntarajat, eläkeikä, armeija, poliisi, Nokia, valtio-omistajuus, työmarkkinaratkaisut, hallintomallit, teollisuus, työelämä,  kirkko, opiskelu, maaseutueläminen jne. Uutisia jos hörppäisi paljon päivän mittaan, voisi tulla hikka että Suomessa on kaikki huteraa ja päin persettä.

Pienet ja isommat rakennemuutokset pitävät sisällään samankaltaisen draamankaaren. On alku, jolloin luodaan uusi ratkaisu johonkin tarpeeseen. Tästä ovat lehahtaneet Angry Birdsitkin ympäri maailmaa. Sitä seuraa kukoistusvaihe, joka etenee syksypisteeseen, jossa sisäisten tai ulkoisten muutospaineiden takia on löydettävä kykyä uudistua. Jos siihen ei ole riittävää resurssia tai tuuria, murrosvaihe lopettaa toiminnan. Näkyvinä esimerkkeinä tästä ovat mm. tyhjät liikehuoneistot, ontot tehtaat, jätetyt talot, historiaan uponneet elinkeinot. Onnettomat ihmiskohtalot.

Jos uudistustyö taas onnistuu, asiat muuntuvat, ja toiminta kykenee muodonmuutoksen jälkeen vastaamaan oikein tämän ajan ja lähitulevaisuuden kysymyksiin. Prosessi jatkuu, fenixlintu on käynyt siinä pesimässä.

Hallittuja rakennemuutoksia ei ole olemassakaan. Uutuuksissa tapahtuu aina asioita, joita ei voi ennakoida. Seuraa hyviä asioita, seuraa huonoja asioita. Ne havaitaan vasta kun jokainen elää niitä todeksi omassa elämässään.

Joskus muutoksissa menetetään iäksi jotakin kallisarvoista. Iso mittakaava ehkä voittaa, kuten valtio tai firma, mutta yksittäiset ihmiset kokevat tappioita henkisissä tai aineellisissa asioissa. Siksi rakennemuutoksia yleensä vastustetaan. Jos muutokset uhkaavat omaa kotipaikkaa, toimeentuloa, työpaikkaa, asemaa tai mainetta, niin hanttiinhan myö laitetaan het, ja Rokan Antin hengess!

Uudistumisvaatimukset sisältävät aina pakkoja, väkivallan laatuja. Lisäksi nykymaailmassa ulkopuoliset tekijät määrittelevät yhä enemmän kaikkea itsenäistä päätöksentekoa. Raha ratkoo hyviäkin saumoja.

Varsinais-Suomessa toteutetaan tänä vuonna useilla eri paikkakunnilla näitä asioita käsittelevää Rakennemuutos ja yksilön kokemus –taidehanketta. Laitilan osatapahtuma on Walon talolla elokuun viimeisenä päivänä. Kannattaa mennä mukaan ja siten muuttaa sen tapahtuman rakenteita.

Itse olen kahden turkulaistaiteilijan kanssa avannut Mynämäen työväentalon kautta paikallista ja yleistä työväenliikkeen muodonmuutoksen historiaa. Eri teoksista kokoamme iltamat, jotka pidetään 14.9 – tervetuloa sinnekin.

Aikanaan väkevä ja ihmisvoimaa tiiviiksi koonnut talkoohenki lienee näissä molemmissa tapahtumissa ytimenä. Itse liitän hyvää sellaiseen aikaan, jolloin ihmisillä oli aikaa ja tarmoa tehdä yhdessä arvoiltaan magneettisten asioiden eteen. Kyläillä toistensa luona ilman käskemisiä. Moni sanoo, että pelkkä television tuleminen sammutteli talkoiden aikaa. Muita isoja syitä voivat olla yleinen vaurastuminen, yhä yksilöllisemmiksi sisustettavat elämämme ja jopa hyvinvointivaltio itse.

Retrotteleva aikamatka ”vanhoihin hyviin aikoihin” on tässä tapauksessa helppo tehdä; telkkari vaan kiinni ja mene odottamatta naapuriin ehtokylään muuten vaan vähän puhelemaan. Vois saar kaffet ja pullaki.

Kirjoittaja on Turussa asuva kriipustaja