Logoterapiasta parempaa asennetta nuorisoalalle

 

Julkaistu Suomen Logoterapiayhdistyksen Fikkari-lehdessä 2/2025

 

Alkuun tärkein kuten entisajan uutisjutuissa: tässä ajassa logoterapiaa sovellettaisiin parhaiten nuorisotyön kentällä elämäntapaohjaajan muodossa. Tietoperusteisesti opastettaisiin, miten asiat viedään oikeasti käytäntöön muuttumaan automaattisiksi rutiineiksi. Kuten miten nukutaan ja palaudutaan riittävästi, miten syödään oikein ja miten liikutaan riittävästi. Epäterveellinen ruokavalio, lihavuus ja liikkumisen vähäisyys menevät vähemmän yllättäen käsikynkkää esimerkiksi lujasti yleistyneen masennuksen, ahdistuneisuuden ja keskittymishäiriöiden kanssa.

 

Samoin logoterapian peruspalikat omaksunut elämäntapaohjaaja voi mahdollistaa tarkoitusvetoista ryhmämuotoista toimintaa, joka tarjoaa perusteltua sosiaalista tekemistä ja yhteisesti jaettavia elämyksiä. Tällaista voisi olla esimerkiksi muuttoapu, ohjattu puistotyö, muinaismuistoalueen raivaus, yhteisötaideteos tai kaupunkikohteen siistimistyö. Tapaamisen paikkoja, vastuunjakoa, yhteisiä ruokailuhetkiä ja sitä kautta uusien ystävyyksien syntymistä.

 

Tähän työhön jo nykyisin soveltuvia ammattinimikkeitä ovat mm. kouluvalmentaja, koulunuorisotyöntekijä, etsivä nuorisotyöntekijä, yhteisöpedagogi, nuorten työpajaohjaaja, toimintaterapeutti, liikunnanohjaaja, personal trainer, eri koulukuntien coachit.

 

Ja samaan hönkäykseen ne tutut ikävät vaikeudet: rahaa ja yhteistyötahoja tarvitaan. Mikä taho maksaa elämäntapaohjaajan palkan ja toimintaresurssit, mistä ja miten hän tavoittaa osaamistaan tarvitsevat nuoret; millä heidät motivoidaan ja sitoutetaan. Miten päästään siihen tarkoituksellisten elämänainesten löytämiseen, ja kiinnostako ne pätkääkään?

Tässä kohtaa hyvä muistaa, että ihmiset aivot ovat valmiit vastuun- ja riskintuntoineen vasta siinä 25-vuotiaina. Kaikilla ei silloinkaan.

 

Tietämättömyys on kaikkien vaivojen äiti.

– François Rabelais

 

Oma lukunsa ovat kyvyt ja mahdollisuudet puuttua juurisyihin, joihin kuuluu vanhempien kasvatustaidot. Tyly fakta on, että osalla vanhemmista ei ole riittävästi osaamista, tietoa eikä kykyjä kasvattaa lapsilleen niitä perustaitoja, joilla elämässä pärjää. Myös vinksallaan olevat uskomukset ja mm. rasistiset asenteet ovat mallioppimisen kautta tahmaisen periytyviä. Lapsi ei niitä itse valitse. Mitä on hyvä elämä nykyisessä Suomessa ja miten se saavutetaan - moniarvoisessa yhteiskunnassa käsitykset voivat olla räikeässä ristiriidassa keskenään.

 

Joskus elämäntavoissa voi toki tapahtua pysyvä, iso muutos nopeastikin. Markku Ojanen puhuu vähän tutkitusta kvanttimuutoksesta kirjassaan Voiko persoonallisuus muuttua? Teoksessa myös Viktor E. Frankl mainittuna. Kenellä olisi tieto ja osaaminen, miten moisen positiivisen kvanttimuutoksen voisi "aiheuttaa" toiselle ihmiselle, niin olisi viisas ja todennäköisesti varakaskin. Uskonnolliset piirit selittävät ilmiötä uskoon tulemisena tms.

 

Omaan ihmiskuvaani ja elämäkäsitykseeni eivät uskonnolliset selitykset kuulu. Olen pähkäillyt, että em. ilmiössä on kyse eloonjäämisen ja elämänlaadun kannalta oleellisen tärkeän tiedon läpäisy tietoiseen mieleen varoituksena tai ennusteena, miten käy, jos näin jatkuu. Voimakkaan tunnekokemuksen tuomana, ja joskus visiona kuten Franklillakin oli käynyt. Tavallaan nähdään tulevaa, ja se tuo selviytymisvoimaa jatkaa eteenpäin.

 

Ihminen tottuu kaikkeen.

­– Fjodor Dostojevski

 

Ihmisen pohjimmaisina ja vahvimpina dnaohjureina ovat kuten muillakin nisäkkäillä selviytyminen ja lisääntyminen. Evoluutiomme on ollut selviytymisen voittokulkua, ja perusluonteeltaan todellakin kaikenkarvainen ihminen on äärimmäisen sitkeä eloonjäämisjärjestelmä. 

 

Suuri muutos lyhyessä ajassa näiden kahden päätarkoituksen kanssa on siinä, että syntyvyys laskee länsimaissa jyrkkää vauhtia. Lapset ja jälkikasvu eivät enää olekaan arvo, jota halutaan tai uskalletaan toteuttaa tai tavoitella. Syitä ovat mm. taloudellinen epävarmuus, myöhentyvä lastensaanti, itsekeskeisyys, pula kunnollisista miehistä, ura & lapsi, kulttuuriset tekijät, uudet ideologiat, ilmasto- ja sota-ahdistus jne. Osa ei voi saada lapsia vaikka haluaisivat.

2010-luvulta tähän päivään Suomessa syntyneiden määrä on laskenut yli –25%. Tällä on hyvin suuria, kaiken läpäiseviä vaikutuksia tulevaisuudessa. Lapsettomien päättäjien määrä kasvaa, kiihdyttääkö se kehitystä? Valtio ei voi pakottaa vauvatalkoisiin, uskontokulttuurit jossain määrin. Mutta tässä kohden haluan nostaa nuorisopuolta jo koettelevan ilmiön esille logoterapian valoon, että tosiaan, yksi aivan keskeinen arvo ihmisten elämänpidoissa on muuttunut. Mitä sen tilalle on tullut, mitä sen tilalle tulisi tulla?

 

Logoterapian kovaa ydintä on mielestäni juuri arvojen avulla työskentely. Pääjakona ne tutut luovat arvot, elämysarvot ja asennearvot. Muistetaan taas, että isolla osaa nuorista menee oikein hyvin, eivät he tarvitse apua tai mitään terapioita. Mutta luoviin arvoihin voi liittää korkean nuorisotyöttömyyden ja muutoinkin epävarman työllistymisen - enää ei korkeakoulutus takaa hyvää työpaikkaa, vaan ehkä silppuisan soppariuran. Ei rahaa, ei perusresursseja.

 

Elämysarvoja meille on tarjolla liikaa, monesta löytyy tosin se hintalappu jossain vaiheessa. Psykologinen koukuttavuus ja dopamiinitalous ovat nostaneet viihtymisen liiallisuuksiin - onko ihme, jos sen vastineena pitkän tähtäimen ponnistelu on nuorille ylivoimaisen työlästä. Paljon on kyse tottumisesta - helppouteen, hetiyteen ja ja nopeaan mielihyvään jää kiinni hyvin helposti. Ja juuri tätä on tarjolla näyttöruuduista, syömisten ja juomisten muodossa.

 

Varsinaiset huumeet sitten viihdekäytön, todellisuuspaon ja itsehoidon äärilaidassa. Tätä kirjoittaessa Suomessa panikoidaan alfa-PVP:stä eli peukusta, joka on paljon vahvempaa kuin amfetamiini ja hankalasti hoidettava. Tänne suunnatun kaupan päätekijät löytyvät ulkomailta.

 

Entä juurisyinen ratkaisu nuorten huumeidenkäyttöön ja muihin peruspahoinvointeihin? Evoluutiobiologi ja psykologian tohtori Markus J. Rantala kertoo kirjassaan Masennuksen biologia rottakokeista, joissa rotilla oli tarjolla kuononpainalluksella huumeita, mutta ne eivät käyttäneet niitä, koska niillä oli sopivan hyvät elinolosuhteet, kavereita ja lajityypillisesti järkevää tekemistä. 

Sama juttu ihmisten kanssa, mutta emme kykene luomaan näitä tarvitseville.

 

Kumpi on helpompaa, laittaa sandaalit omiin jalkoihinsa tai 

päällystää kaikki maailman tiet nahalla? – sananlasku

 

Asennearvot. Nuorten kohdalla voisi nostaa vähän tylysti pohdintaan sen, miksi jostain syystä erityisen muodissa ovat uhriutuminen ja avuttomuus sekä kaikenlaisen tuen peräänkuuluttaminen? Tiktok ja muut sometöhnä-sovellukset ovat yksi varma syy tähän. Tutkittua on, että jos esimerkiksi luokassa vatvotaan mielenterveyspulmia koko ajan niin ne alkavat tarttua, ja kohta kaikki ovat vähän masentuneita.  Medioille kelpaa hyvin myös "Masennus on uusi Suomen kansantauti!" -jutut, ne myy ja vatvonta saa pyöriä ilman ratkaisuja pyörii kuin pesukone. 

 

Samalla on tapahtunut, että sinänsä normaaleista ihmisen elämään kuuluvista pettymyksistä, epäonnistumisista ja tuskaa tuottavia asioita on ryhdytty hinaamaan mielenterveysongelmien puolelle. Kohta kaikelle on diagnoosi, pilleri ja jokaisella hoitosuhde terapeuttiin, "maksettuun ystävään."

 

Frankl itse korosti sitä omien asemien parantamista, eteenpäin menemistä, henkisten voimavarojen kasvattamista ja omien pelkojen voittamista. Sen tarkoituksena on saada lisää inhimillistä vapautta ottamalla vastuuta itsestään. Pitää tehdä töitä ja nähdä vaivaa itsensä eteen eikä syytellä muita tai yhteiskunnan rakenteita. Näiden asioiden pitäisi olla nykyajassa enemmän in ja turha ruikutus ja se loputon tunnevatvonta vähemmälle. Sitkeyttä ja pitkäjänteisen sisukkuuden kasvatusta tilalle. Ugh!

 

Tähän kohtaan liittyen ehkä hieman yllättävä kirjavinkkaus, Arnold Schwartzeneggerin teos Ajattele isosti - 7 oppia menestymiseen. Mikä nimi tosin on harvinaisen huonosti suomennettu, sillä alkuperäinen kertoo pääviestistä Be Useful, Ole hyödyksi. Kirjan sisältö vaikutti sieltä ja täältä tutulta, ja sivulla 148 hän siteeraakin Franklia: "Et voi hallita sitä, mitä sinulle elämässä tapahtuu, mutta voit aina hallita sitä, miten suhtaudut ja reagoit siihen, mitä sinulle tapahtuu."

 

Kyllä iso-Arska, tuo entinen itävaltalainen on logoterapian ytimet lukenut ja omaksunut. Hän nostaa esille myös mielenkiintoisen ilmiön, jolle tutkijat ovat antaneet nimeksi helper´s high, hyväntekijän hurma. Kun ihminen auttaa muita, hän saattaa saada osakseen vahvan hormoniryöpyn ja mielihyvän. On hyvin loogista, että yhteinen eloonjääminen on evoluutiossa tullut palkitsevaksi meille laumanisäkkäille. Ja mistä Frankl ja logoterapia alati puhuu; muita kohden, pois itsekeskeisyydestä.

Minulle tuo suorapuheinen ja humoristinenkin kirja käytännön oppeineen kelpasi sellaisena vähän rotevampana logokirjana.

 

Kirjoittaja Marko Laihinen on nuorisoalan ammattilainen ja logoterapiaohjaaja LTI.

 

 

 

Kirjailijoiden ammatillisesta itsetunnosta

  

Olen taasen lukenut Arto Pietikäisen kirjaa Joustava mieli, joka pohjaa kognitiivisen käyttäytymisterapian ja hyväksymis- ja omistautumisterapian menetelmiin. Kirja antaa paljon käytännön neuvoja, miten vapautua stressin, uupumuksen ja masennuksen syntysyistä.

Päätavoitteena on että ihminen kykenee elämään elinvoimaisena omien arvojensa mukaista hyvää elämää. Tässä hetkessä elämisessä on myös se oma vanha viisautensa.

Kirjassa on paljon valaisevia tapausesimerkkejä, Pietikäinen toimii mm. psykologina työterveyshuollossa. 

Ryhdyin huvikseni tähän pohtimaan, miten kirjailijan työ näyttäytyy kirjan metodien valossa. Kirjailijan työ kun on pohjimmiltaan varsin erilaista kuin esimerkiksi lähihoitajan, insinöörin tai projektipäällikön työ. Kirjailija saa ja joutuu suodattamaan tuotoksensa oman persoonansa läpi enemmän tai vähemmän aiheesta ja kirjallisuudenlajista riippuen, näin on, vaikkei nyt se erityinen luova poikkeusyksilö kokisikaan olevan maailmankirjallisuutta naputtamassa.

Työnsä luonteen vuoksi kirjailijat saattavat vaikuttaa olevan monesti hieman minä-keskeisiä ja tykkäävät mielellään puhua omista töistään ja aikaansaannoksistaan, uusista ideoistaan. Toki isoja  egojakin tavataan, kuten joka alalla.

Kirjoittamisen psyykkisen luonteen takia ehkei liene ihme, että tutkimusten mukaan taiteilijoista juuri kirjailijoilla on eniten mielenterveyden ongelmia.

Moni kirjailija on fiiliksissään ylös ja alas seilaava hybristelijä ja murehtija, sekä usein perfektionisti, täydellisyyden tavoittelija, mikä tarkoittaa, että viime kädessä ei mikään oma tuotos tunnu riittävän, mikään ei ole koskaan tarpeeksi hyvää, aina voisi olla jotenkin paremmin. Valmis kirja on vain päätetty, että no nyt se olkoot valmis.

Perfektionismi on myös virheiden pelkäämistä – kirjoittaja saattaa pelätä epäonnistumista sekä riittämättömyyden, huonouden ja häpeän tunteita niin paljon, että homma tahtoo mennä vitkutteluksi. Pitäisi-ajatukset vaivaavat. Sisäinen kriitikko pitää ankaraa metakkaansa koko ajan.

Perfektionisti ruokkii itsetuntoaan työsuorituksilla ja varsinkin kirjailija saattaa olla hyvinkin saumattomasti sulautunut ajatukseen: minä = työni. Eikä osaa tai kykene, tai ei edes halua erottaa itseään työsuorituksista eikä ole omaksunut sitä tosiseikkaa, että ajatukset ovat vain ajatuksia – mielen tehtävä on niitä tuottaa lajityypillisesti koneen lailla.

Ajatuksiin ja erilaisiin tunteisiin ei tarvitse reagoida, vaan voi asettua nk. tarkkailijaminän asemaan ja ottaa terveellisesti ja rauhassa ajatuksiinsa ja tunteisiinsa etäisyyttä. Valita ajatuksensa, olla se kippari. Toki täysin sama mielen mekanismi tarjoaa toisaalla juuri niitä kekseliäitä uusia luovia ideoita ja ongelmien ratkaisuja.  

Jos ihminen on sulautunut tekoihinsa, hän on yhtä hyvä tai huono kuin tekonsa.

Pietikäisen sanoin; ”Ajatteleva mielesi arvioi itseäsi, ja se muodostaa itsetuntosi. Se on mielipiteesi itsestäsi, minkä usein unohdat etenkin uupuneena. Jos osaat työsi hyvin, olet pidetty työkaveri ja esimiesten suosiossa, silloin olet arviosi mukaan hyvä työntekijä. Minkä ongelman huomaat tässä?”

Noh, mistä kirjailija peilaa töidensä, osaamisensa, luovuutensa ja mahdollisesti itsensä hyvyyttä tai huonoutta? Mitkä ovat niitä kirjailijan työnantajia, esimiehiä, työyhteisöä, asiakkaita?

Maksava yleisö ts. kirjojen ostajat. Jos kirja myy markkinoilla hyvin, se on kiinnostanut ja innostanut ihmisiä, myynti antaa kirjalle tietyn faktavakuutuksen sen onnistuneisuudesta.

Jos kirja ei myy, se ei myy. Sitten sitä toki voi aina perustella ammatillista itsetuntoa pönkittääkseen vaikkapa kirjansa taiteellisilla arvoilla, väärinymmärrystä löytyy aina, etujoukoissa tässä ollaan ja tietnekin sillä, miten se ei ole ollenkaan mitään massojen kamaa.

Oma lukunsa tässä on sillä, miten kirjabisneksessä muutoin menee. Näyttäisi kohentuneen äänikirjojen osalta, mutta selkeää tuoretta tilastointia en yhtäkkiä löytänyt. 

Sitäkin mieltä ollaan, että mm. painokustannusten halpenemisen ja kustannustoimittamisesta luistamisen takia kirjoja julkaistaan liikaa - tapahtuu inflaatiota laadun suhteen. Toisten mielestä paljon määrä ja matala julkaisukynnys Kenelle Tahansa ovat vain hyväksi.

Myyntiin ja sen edistämiseen liittyy se, että vuosien mittaan kirjailijan persoona, kirjoitusten ulkopuolisten roolien ja kirjoittajan henkilökohtaisen elämänpitojen esittelyn osuus on kasvanut. Eräs tapa on, että valmiiksi julkkiksista tehdään myös kirjailijoita. Raha puhuu, ja medialla on omat intressinsä, ja ihmisiä kiinnostaa se mikä on mielenkiintoista. Tähän kehityskulkuun on yksittäisen kirjailijan mahdollista vaikuttaa vähäisellä tavalla jos ollenkaan – varsinkin jos ei omaa vakiintunutta ja jollain tapaa vaikutusvaltaista asemaa kirjamarkkinoilla.

Voidaan myös ajatella, että pääsy riittävään ja uraa hyödyttävään julkisuuteen on eräs meriitti ja arvostuksen osoitus nykypäivänä. Televisio on edelleen se kattavin joukkoviestin, joissa kirjailijoita erilaisissa ohjelmissa näkyykin. Mutta sellainen julkisuus toki edellyttää sopivaa persoonallisuutta ja kyvykkyyksiä. Ja sopivaa naamaa.

Apurahoittajat.  Kirjailijan ammatti on siitä kummallinen, että suurin osa hakee ja tarvitsee apurahoja voidakseen keskittyä kirjoittamaan niitä kirjojaan. On sanottu, että kirjatekoprosessissa alusta loppuun kaikki muut saavat palkkansa työvaiheestaan paitsi kirjailija.

Apurahoitusta voi hakea julkisista myöntölähteistä ja yksityisiltä tahoilta. Käytännössä homma toimii niin, että kirjailija tekee työsuunnitelman tulevasta kirjastaan, ehkä kustannussopimus on jo mukana tai sitten ei, täyttää hakemuksen, lähettää sen ajoissa, ja sitten passiivisesti jää odottamaan, että miten mahtaa käydä. Jossain kohtaa sitten päätökset tulevat, myönteisinä tai kielteisinä, aina ilman mitään perusteluja. 

Jos kirjailija saa apurahaa, sen voi kokea niin, että on läpäissyt tietyt asiantuntijoiden vartioimat portit ja saa raadilta arvostusleiman rahan ja kirjoittamisajan muodossa. 

Jos taas kirjailija ei saa apurahaa, kirjailijan keksimää luovaa ideaa ei ole ostettu, se ei kelpaa ja kirjoittaja häviää apurahakilpailussa toisille kirjoittajille. Apurahoista ulkopuolelle jääminen saattaa ainakin hetkellisesti olla varsin vahvoin hampain kirjailijan ammatillista osaamista ja itsetuntoa nakertava määrittelytapahtuma. Helposti se otetaan nimenomaan henkilökohtaisena osumana – siitä kertovat mm. katkeransorttiset päivitykset somessa, kun rannalle on jääty ja kollegat toisaalla kiitollisna ja nöyrinä keulivat myönteisistä päätöksistään.

Kirjoittaminen on monesti aika hidasta puuhaa, niin luonnollisesti puolesta vuodesta pitemmät apurahat olisivat kaikkein toivotuimpia, mutta niitä on jaettavissa varsin vähän, harvoille ja valituille.

Tämä New Yorkerissa joskus ollut kuva pelkistää minusta hyvin apurahoitetun taiteilijuuden paradoksin ja tietyn ratkaisemattoman epävapauden.

TE-apurahoitus eli kirjailijan plan b. Eräs käytännön selviytymiskeino kirjamyynnistä ja apurahoista ulkopuolelle jääneelle kirjailijalle on ollut vetää yllensä työttömän työnhakijan status (jos on kantti kestänyt että tarkoitus pyhittää keinot) ja saada sieltä kautta minimitoimeentulo + kirjoitusaikaa. On esitetty juksaavaa teatteria TE-pöydän molemmin puolin. 

Samaa arjen selviytymismallia ja oman tekemisen turvaamista ovat käyttäneet hyödykseen Suomessa myös huippu-urheilijat. Järkevä malli olisi tietenkin jonkinlainen perustulomalli, mutta sellaisen aikaansaaminen määrittelyineen ei ole ainakaan nyt näköpiirissä. Ja nyt kun poliittisilla päätöksillä on tuotu aktivointimallit ja tiukennetut kelpoisuuspäätökset karenssisanktioilla TE-kentälle, niin se on poistanut kirjailijoitakin työkkärin listoilta.

Ulkopuolinen ei-taiteilijoiden neuvo kutakuinkin näissä tilanteissa on, että menkääs kynä- ja näppäinhipit ihan oikeisiin töihin, ja kirjoittakaa vapaa-ajallanne, jos kerran kirjanne ovat sellaisia, ettei niiden myynnillä elä.

Kirjailijoiden keskinäinen taloudellinen peruspohja ja muu liikkumatila mahdollisuuksien suhteen saattaa olla hyvin erilainen – esimerkiksi puolison tulot tai tulottomuus sekä lapsiperhearki tuovat omat lisätwistinsä ja rahalliset vaatimuksensa mukaan.

Oman käsitykseni mukaan kirjailijoiden ja laajemmin taiteiljakunnan kodeista löytyy niitä lapsiköyhiä, joista aina välillä yhteiskunnallisessa keskustelussa innostutaan olemaan huolissaan. Köyhyysriman katseluun alhaalta käsin liittyy usein statusahdistusta, häpeää, riittämättömyyden tunteita ja ne kutistuttavat rujoin kourin itsetuntoa. Ja pakottaa vankeuden lailla ajattelemaan rahaa jatkuvasti kuten nälkäinen ruokaa, janoinen juotavaa.

Moni kirjailija tekee lisäansioikseen alaansa liittyvää opetustyötä ja kirjoittaa lehtijuttuja, kolumneja. Plus muuta silppua ja sälää.

Osa kirjailijoista on puolisonsa elätettävänä, tai eri syistä eläkkeellä, silloin ei teoriassa tarvitse rimpuilla perustoimeentulon kanssa.

Eräs ratkaisu tosiaan on hakea aivan muusta työstä toimeentuloa. Osa kykeneekin oikein hyvin yhdistämään kaksi työtä keskenään - ne jopa tukevat toisiaan ja samalla ansaitaan hyvä toimeentulo.

Mutta riippuu kirjailijan kyvyistä, osaamisesta ja persoonallisista avuista, mitkä työt realistisesti ovat kenenkin ulottuvilla – mihin hommaan pääsee, mitä kykenee tekemään – se on sitten vielä vähän toinen juttu, että tienaako siitä tarpeeksi. Riippuu myös työstä, jääkö sen jälkeen aikaa ja erityisesti henkistä kapasiteettia kirjoitustyöhön. 

Osasta ei ole oikein muuhun kuin kirjoittajaksi.

Kriitikoiden arvostus. Nykyään tietty arvostus saavutetaan jo siitä, jos kirjailijan kirja ylittää riman, jossa se edes otetaan arvostettujen medioiden kriitikoiden arvosteltavaksi. Aika moni joutuu tyytymään täyteen hiljaisuuteen, tai muutamaan kritiikkiin. Monelle kelpaisi mainiosti edes se lyttäys että olisi olemassa. Myös kritiikit ovat muuttuneet luonteeltaan.

Suosituimmilla kirjailijoilla on muhkeat markkinointibudjetit ja mediaverkostot taustatukenaan – paikkoja auringossa on Suomessa on varsin vähän.

Lukijoiden ja kirjablogistien arvostus. Näiltä tahoilta saatu oman työn arvostus on monelle kirjailijalle tietenkin kaikkein tärkeintä – saatu palaute kertoo, että vastakaikua ja yhteyttä on saatu aikaan. On se sitten positiivista tai negatiivista - itsetunnon kannalta moni haluaisi toki hörpätä hyvää palautetta isoin siemauksin.

Palkinnot ja muut kunnianosoitukset. Kirjallisuuspalkintoihin liittyy monesti kelpo rahatukko kouraan ja palkinto saattaa merkitä kirjalle hyvää myyntimenekkiä, mistä on jopa kirjailijallekin rahaa seurauksena. Saadut palkinnot merkitsevät ja painavat apurahojen saamisessa, palkintomenestykset ovat jälleen niitä muiden antamia kelpoisuusleimoja.

Kutsuvierailut festivaaleille ja residenssipaikat yms. ovat meritoitumisen muotoja. Kuten myös erilaiset puheenjohtajuudet.

Järjestötyössä kirjallisuuspuolella tosin yleensä sitä työtä on loputtomiin, rahallista korvausta ei.

Kollegoiden antama arvostus ja myötätunto. On se sitten rehellistä tai tahdikkaisiin valkoisiin valheisiin puettua, ne ovat silti monen kirjailijan ammatilliselle itsetunnolle hyvin tärkeitä. 

Toki sitä keskinäistä kateellisuutta toisten paremmasta osasta ja suoraa vihanpitoakin selkäänpuukotusten merkeissä esiintyy kirjailijoidenkin keskuudessa kuten muissakin ammattiryhmissä.

Taiteilijaeläke. Tämä on ehkä sellainen viimeisimpiä arvostuksenantoja taiteellisesta urasta, merkityksellisyydestä. Valtionpalkintojen kanssa.

Hautajaisavustus. Kirjailijaliitosta saa tähän tietääkseni rahallisen avustuksen, mutta Kirjailijaliitto on tunnetusti varsin tarkka siitä, ketä se kelpuuttaa jäsenikseen ja ketä ei.

Kirjailijan oma arvostus omaa työtään ja ammattiaan kohtaan. Tämä olisi voinut olla hyvinkin listan ensimmäisenäkin, mutta on tässä tarkoituksella viimeisenä. Kirjailijan ammatillinen itsetunto on aika monen muuttujan ja tuulimyllyn vaikutusvallan alueella. Jos niitä myönteisiä arvioita joutuu metsästämään suorituksillaan että itsetunnon leija pysyy ylhäällä, niin kirjailijan ammatissa todistustaakka voi olla hyvinkin raskas ja työsarka loputon.

Itse ajattelen, että viime kädessä kirjailija kirjoittaa mistä ja miten hänen pitää kirjoittaa jos kirjallisuustaidetta tehdään, kaikesta huolimatta, muista välittämättä. Ja että kirjoittaminen on vain eräs työhanska, jota persoona käyttää.

Joillekin voi tulla näistä rimpsuista mieleen sellainenkin, että koska Suomi on pieni maa ja pieni kielialue, niin täällä varmaan vähän kaikki tuntevat toisensa, niin että vaikuttaakohan näissä rahanjaoissa ja muissa suhteet paljonkin?

Ehkä sovitaan niin, ettei vaikuta ollenkaan – kyky objektiiviseen taiteelliseen arviointiin on Suomessa huimankorkea - niin virkamiehillä kuin raatien asiantuntijataiteilijoilla.

Jos katsoo tarvitsevansa itselleen lisäpalikoita tämän ammatillisen itsetuntoasian suhteen – on sitten kirjailija tai ei - suosittelen kyllä lämpimästi tuota em. Pietikäisen kirjaa tehtävineen.

Rusetteja vanhasta muistista Fikkarissa

Opiskelin 2000-luvun alkuvuosina logoterapiaa - Viktor E. Franklin kehittämää tarkoituskeskeistä psykoterapiaa ohjaajaksi asti Turussa, Paasikivi-opistossa.
Tämä artikkelini kesäteatterinäytelmän kirjoittamisen eri vaiheista ja logoterapian soveltamisesta ja vähän muustakin on julkaistu Suomen logoterapianyhdistyksen jäsenlehti Fikkarissa 3/2016.

KESÄTEATTERIA LOGOTERAPIALLA RYYDITETTYNÄ

Opiskelin 2000-luvun alkuvuosina logoterapiaa ohjaajaksi asti Turussa, Paasikivi Opistolla Pirjo Möllerin johdolla. Olen tehnyt paljon erilaisia töitä nuorisopuolella – tutuiksi ovat tulleet mm. työpajat, luovan toiminnan ohjaajan erilaiset tehtävät sekä etsivä nuorisotyö. Ikäjakauma asiakkaissa on ollut pienistä lapsista aikuisiin asti. Koen että logoterapiaopinnoistani on ollut tuolle alalle paljon sovellettavaa hyötyä.

Logoisaa ajattelua taiteen kentillä

Taiteen teko ja muut kulttuuripuolen jutut ovat olleet mukanani lähestulkoon koko ikäni. Kakkosvuoden logo-lopputyöni eteni lopulta runokirjaksi Reunamerkintöjä (2003).

Tämä vuosi on ensimmäinen, jolloin koko toimeentuloni tulee taiteen ja kulttuuritöiden parista. Puolipäivätyöni on esittää mahdollisen historiankirjoituksen tohtori Fiktio Faktaa. EU:n, yksityisten tahojen ja firmojen tukemana esiinnyn kansanmusiikinmaisteri Markus Rantasen kanssa Maestro ja Fiktio Kansanmusiikinmatkassa! -hankkeessa päiväkodeissa ja kouluissa.

Markus ohjasi myös Rusetteja vanhasta muistista -näytelmän nuorten livebändin, sovitti vanhat kappaleet ja sävelsi siihen sanoittamani uudet laulut.

Taiteentekoon, yleisen tason ilmiöiden sekä omien juttujen prosessointiin logoterapiasta on ollut paljon konkreettista hyötyä. Kuten myös NVC:stä ja HOT-mallista (hyväksymis- ja omistautumisterapia).

Logoterapeuttista ihmiskuvaa roolihahmon sisälle

Kirjoitin täksi kesäksi Laitilaan, Kaivolan kesäteatterille näytelmän Rusetteja vanhasta muistista. Lähtökohtana ja pyyntönä oli huomioida näyttelijöiden taitoja, kykyjä ja täsmäkirjoittaa heille hyvää näyteltävää. Näyttelijöitä oli lopulta mukana 13 + pari tuplaroolitusta. Harjoittelukausi pyöri kansalaisopiston kurssina.

Olin ensimmäistä kertaa näin ison ja uuden draamakirjoitustyön edessä. Pienempiä ja vähäroolisempia teatterijuttuja olin tehnyt, esiintynyt hieman itsekin sekä opiskellut itse draamakirjoittamista jonkun verran.

Aika varhaisessa suunnitteluvaiheessa ohjaaja Tiia Valavuo ehdotti, että mitenkäs sopisi iäkkääseen päähenkilöön muistisairaus mukaan. Hetken sitä makustelin, ja totesin mikä ettei. Se tarjoaisi samalla näytelmään hyvin myös sen syvemmän kerroksen – ettei kaikki olisi pelkästään kevyttä kesäviihdettä.

Logoterapeuteilta apua jutun juoneen

Tarinan juoni meni tiivistettynä niin, että pikkukylässä asusti vanharouva Fanny, joka ei – lupauksistaan huolimatta, suostunut muuttamaan mökistään naapuriin asti rakennettuun palvelutaloon. Monien mutkien ja juonittelujen jälkeen sinne muuttaa aivan lopussa Fannyn nuoruuden ihastus Frans, jolloin rouva pakkaa vähät tavaransa, nappaa Kekkosen kuvan kainaloonsa, laittaa luudan mökkinsä oven eteen ja ilomielin lähtee. Kas rakkaus meidät voittaa.

Sen verran itse prosessista, että käytännössä kirjoitin koko perusrungon lähtien taaksepäin kappaleesta Muistatko Monrepos'in. Laulu oli näytelmässäkin toisen puolen alun takaumassa, jossa oltiin Fannyn ja Fransin nuoruudessa, viiltävässä eron hetkessä Viipurissa, kun se sotakin jo tuloaan etäältä jymysi.

Alzheimerista tai muista muistisairauksista ja niiden eri vaiheista minulla ei ollut perustietämystä eikä ei omaa lähipiirin kokemusta. Sitten välkähti mieleen vanhasta muistista alan ammattilainen ja logoterapeutti Riitta Suomi, ja häneltä apuja kysymään henkilöhahmon ym. rakentamiseksi. Tarkoitus oli saada aikaan tietyssä sairauden vaiheessa oleva uskottava hahmo - tragikoominenkin kyllä, mutta oikealla tavalla, niin ettei yleisö nauraisi ns. väärissä kohdin väärille asioille. Riittalta sainkin hyvää pohjatietoa ja käytännön faktaa sekä esimerkkejä elävästä elämästä. Hän yhytti minut myös alan kouluttajan ja logotuntijan Minna Laineen kanssa, ja hän valotti minulle mm. asiaan liittyviä juridisia puolia. Näytelmään kirjoitin mukaan jonkin verran tiettyjä faktoja, ja ujutin niitä mm. nuoren lääkärin suuhun sanottavaksi.

Kävi ilmi, että Suomessa muistisairaudesta kärsiviä on noin 200 000. Kun huomioidaan läheiset, ymmärsin itsekin, että aihe koskettaa todella suurta osaa väestöä. Moni myös varmasti pelkää sairastuvansa. Oma eräs käsitykseni taiteen tehtävistä on, että pitää tuoda tärkeitä, vaikeitakin asioita päivänvaloon yleiseen tarkasteluun, ja antaa niille mikrofoni, niiden omat äänet puhuttavaksi.

Kyllä muistisairaus aiheena on tehty näytelmiä ja kaunokirjallisuutta toki ennenkin, ja uskon että jatkossa lisää. Nämä sairaudet kun ovat lisääntymään päin.

Kohtalonomainen muistisairaus

Tärkeä tuuri myös kävi, kun kirjoitusvaiheessa näin prisma-dokumentin, jossa amerikkalainen tutkijamies halusi selvittää, millaista hänen alzheimeriin lopulta kuolleen äitinsä elämä oli ollut. Miehelle laitettiin kulkua vaikeuttavat kengät, ääreisnäköä huononnettiin, kuuloa heikennettiin ja lisättiin outoja häiriöääniä. Tarttumisesta luotiin vaikeampaa. Tämä oli tutkijalle havahduttava kokemus. Tästä ohjelmasta ja s-postikeskusteluista Riittan ja Minnan kanssa tiivistyi mielestäni esille se olennainen kiteytys – muistisairaus on kohtalonomainen asia, sitä ei taatusti kukaan valitse itselleen. Tästä juontuu taas se aito empaattisuus, ja sitä yleisön suhtautumista lähdin tavoittelemaan päähenkilöä kohtaan. Tästä tavoitteesta puhuimme ohjaajan kanssa etukäteen ja mielestäni onnistuimme sen saavuttamisessa hyvin.

Fannyn kasvattityttären Elsan suuhun laitoin yleisessä puheessa ja arvokerroksissa olevia piilotettuja asenteita: omaishoitajuus on helvetillistä orjan hommaa, jossa oma elämä katoaa, perintö ja rahat kiinnostavat rehellisesti eniten. Lopussa hän suhtautui suorasanaisen aggressiivisestikin Fannya kohtaan; tätäkin tapahtuu oikeassa elämässä, siksi tällaisia asioita on tärkeää tuoda myös ilmaan sanotuksi. Mutta vanha rouva olikin tehnyt kaikki asiakirjat hyvissä ajoin sairauden laadun selvittyä, ja teki tilasta ja muusta sukupolvenvaihdoksen Elsan kasvattipojan Tatun kanssa. Onnellista loppua kaikin puolin – siihen pyrittiin eri rusettien nauhat solmimaan tässäkin näytelmässä.

Yhteenvetoja

Fannya esittänyt Anvi Lindqvist teki mielestäni vahvan roolisuorituksen – varsinkin kun oli ensi kertaa näyttämöllä, ja rooli ei ollut mitenkään helppo. Uskottavaa suoritustaan ja hahmonpiirtoa todistanee myös eräs lehtiarvostelija, ”kun mammasta ei oikein tiennyt milloin on järjissään tai ei”. Vaan näin juuri se menee oikeassa elämässä, muistisairauden tietyssä vaiheessa.

Paljon tuli erilaista hyvää palautetta, jonkin verran toki myös korjaavaa palautetta. Sitä osan otan kopiksi omaan käsikirjoitustyöhöni – tiettyjä asioita kun ei tiedä eikä opi kuin vasta tositoimien kautta. Ensi kerraksi olen viisaampi.

Voi myös olla, että omalla tavallaan arka aihe jätti osan katsojista ehkä tulematta. Oli myös katsojia, jotka kävivät katsomassa näytelmän toiseen kertaan. Se kertoo että oli aidosti puhutellut, tarjonnut jotakin merkityksellistä sisällöllistä elämystä.

Itselle oli ihmeenkaltainen elämys nähdä kirjoittamani hahmot ja juonenmutkat elävinä, ja oli hauska nähdä, miten näyttelijät olivat tuoneet niihin omaa taitopakettiaan mukaan ja elävöittäneet ne. Myös näytelmän runsas ja taidolla esitetty musiikki oli onnistunutta ja se sai paljon kiitoksia osakseen.

Loppusaldona Rusetteja vanhasta muistista -näytelmän näki kaikkiaan nelisentuhatta katsojaa, ja se oli ihan kelpo tulos Kaivolan kesäteatterinkin mittapuissa.

Marko Laihinen

Asuu Turussa, (s. 1970) ja on kirjailija, nuoriso- ja vapaa-ajanohjaaja sekä mahdollisen historiankirjoituksen tohtori Fiktio Fakta.

Mukana Torasäkeet-kokoelmassa

Loppukeväällä 2015 Kolera-kollektiivi julkaisi Torasäkeet-antologian, jonka on toimittanut runoilija Susinukke Kosola. Kirjaan on koottu 26 runouskentän toimijalta runo ja teksti, joissa sai valottaa vapaamuotoisesti omia käsityksiään runon yhteiskunnallisuudesta yms.

Allaoleva runo on oma osallistumiseni - se jäi loppuvaiheissa pois Halokehrät-kirjastani, koska siellä vastaavaa aihepiiriä oli jo käsitelty riittävästi, ja myös typografinen muoto oli turhan poikkeava muusta linjasta. No, tästä kirjasta se löysi heti oman paikkansa.

Ja tässä kirjassa oleva vapaamuotoinen tekstini:

Mielipiteen kirjoitus osaston yleisölle

Monologi.

Puhuja lausuu vanhanaikaisella paatoksella. Elehtii, ja hiestyy.

Rekvisiitta: kansakoulun vintiltä löytynyt vaneerinen puhujanpönttö.

Asu: pelkkä sinapista tehty poolopaita.

Logoterapian perustaja Viktor E. Frankl [1905-1997] mittaroi, että raha on vallankäytön banaalein muoto. Meille, jotka tänään kiskomme onnettomina tai onnellisina lauttureina uusliberalismin rahannostokoneita maailman taloussavanneilla, voisi todeta, että meille – kaupallisuuden lauma-apinoiksi väkisin taannutetuille – raha on vallan banaanein muoto.

Oi miksi näin pääsi käymään, miksi pysymme pakkotyössä taloustehtaassa, jonka pyramiditarkoitus on pörssittää ani harvoista sisäpiiriyksilöistä miljardöörejä, alfojen alfoja, heitä jotka käyttävät valtioita huvipursinaan?

Minne pelokkaisiin nurkkiin kyhjöttämään ovat voitetut humanismiin ja edistykseen uskoneet henkilökohtaiset puolustusvoimat – lakipykälien varjoissa piileskelevien tahojen mykkäilmeiseen tottelemiseenko? Onko suuret yhteiset tarinat lopultakin rypistelty hiljentyneiksi palloiksi – heitetty pois jonnekin oman edun, oman lähilauman ja oman eturyhmän vaitonaisten, valkearystyisten rivien taa?

 Jos emme hirmukuntoile ja syö superfoodeja oman hyväosaisuutemme oksallaolon säilyttääksemme, niin rahatyöpäivän kemiallisessa yössä baarikommunisteina saatamme jeesustella; tihkumme sydämestämme vallan kumouksellista myötätuntoa lajitovereille koko maailman ääriin saakka! 

Mutta Maanantaina kiiruhdamme rahan palvelukseen taloustehtaaseen – ajoissa kuten ennenkin, peläten ulkopuolelle putoamista, kuten muutkin. Tämä koskee myös rahataloudelle tarpeettomia ihmisiä. Työttömien tehtävärooli on istua ja pysyä perse auki inflaatioventtiilin päällä, ja roikkua samalla palkkakehityksestä tiukasti kiinni. Olla se varoittava esimerkki rahattomuudesta, köyhyydestä!

Myyjä ja Ostaja; kas siinä ainoat merkitykselliset nykyammatit. Myymme päätä, lihaa tai työpalvelua. Sopeuttaa, sopeutua, alistua. Eläköön eriarvoisuus, eläköön!

Sokeutua: koska yhden vaurastuminen ei ole mistään eikä keneltäkään pois – kyllä, meistä jokainenhan voi teoriassa omistaa vaikka puolet maapallosta – niin ehkä jonain päivänä Me Ahkerat Suomalaiset olemme kaikki vuorollamme hymyillen ihmettelemässä kiiltäväpintaisen lehden sisällä, varpaat paljaina, että miten alhaalla se raja olikin, jolloin raha lakkasi lisäämästä onnellisuutta.

Kun rahaa tulee yli kuukauden reunojen, myötätuntoa hengittävä idealismi silmien sinestä alkaa kovin helposti rappeutua mustavalkoiseksi, tulee sahalaitaisia ajatuksia, ja yhä pienempiä ”epämukavuuksia”  karttava pikkuporvarillisuus peruuttaa vähitellen omaan ikääntyvään yksityispihaamme: bdiip, bdiip, bdiip… kuten marimekkokuosein ja muumeilla koristeltu teurasauto. Nuoruuden haihatteluja ja muuta rahan ansaitsemistamme häiritsevää rääkyvää ainesta ja voimakenttää olosuhdetta kärrätään pois tapettavaksi. Jätettä, kertamaksu. Kuljettajien naamat maksettu pois, ja myös myyjä menettää omista kasvoistaan oleellisia kauniita paloja.

Välihuomautus: Paavo Haavikko ajatteli, että jokaisella runolla on aina konkreettinen alkusyntynsä. Siten hänestä esimerkiksi Kalevalan sampo olisi saattanut olla Bysantin rahan väärennyslaitteet. Oi runonlaulajain taivassampo, tuo finanssikapitalismin manuaalimalli! Että rahaa voisi luoda itse, kuten nykypankit, tyhjästä!

Toki eettis-ekologisesti kestävää talouskasvua voimme liputtaa hulmuten, mutta koska sinä ja minä olemme valinnoissamme niin epärationaalisia, sellaista rakentumista on vielä kovin vähän.

(osoittelee sormella) Mutta hei, mitäs sinä myyt markkinoille, mikä on juuri sinun kauppatavarasi hinta rahassa mitattuna? Mistä roikkuvat kiinni arvokkaimmat hintalappusi? Missä on muista ihmisistä nokkima paikkasi statuspituusjärjestyksessämme? Minkä sosioekonomisen ääriviivatotuuden sinusta piirtää pankkitilisi saldo? Häpeätkö sitä? Oletko markkinataloudellisesti riittävän harvinainen tai muuten kiinnostava? Mikä on sinun osaamisesi tehdä rahaa ja korkojen kasvatuskykysi? 

Mitä vittua, oletteko te kiinnostuneet runoudesta!?

Välihuomautus kaksi: VM, EK ja TE-toimistot tulevat edellyttämään, että jatkossa runoilijoidenkin tulee tuottaa ainoastaan karvattomiksi ajeltuja vientituotteita, sellaisia, joille löytyy ulkomailta maksukykyisiä asiakkaita.

Samalla kertaus yksi: Runojenkin päävärit sekoittuvat kohtalonomaisista, ei-itse-valituista, mutta elämän loppuun asti säteilevistä kiteistä, kuten vanhemmat ja heidän oppineisuutensa, varallisuutensa, uskontonsa jne. Lapsuuden olosuhteet, geeniperintö, aivokemiat, muisti, ns. opittu omatunto, aika ja maa johon syntyy jne. 

Henkilökohtaisten kalterien varjo alleviivaa kovalla valolla runojen ohuet ihot – myöhemmin räpsyy mukaan sattumia, kokemuksia elämästä. 

Kollektiivisesta, tuhansien vuosien psyykepankista liukenee putkena tavaraa; jossain kohtaa alkaa tahdonvapauden ja minän illuusioiden varjoleikitys. Luinen nahkapussi sisäelimineen voimistelee nuoruutta kiiltävillä tangoilla ihmeissään: luullen hetken, että kaikki on mahdollista. Alkuasukasaivot pyörittävät päässämme välittäjäaineet muljuen omaa rulettiaan, kuula menee usein sekaisin, kallomme rahisee nykyolosuhteissa hyvin väärää aikaa.

(lähtee kävelemään ympäri esiintymislavaa kädet selän takana)

Se, mikä minulle on näinä tiettyinä kevätaamuina katkeraa, on nähdä yksilöiden, eri yhteisöjen ja ihmisyyden kaikki upeat potentiat, ja sitten nämä realismin matalat ja yhä jyrkentyvät nokiset portaat, minne joudumme kilpaillen konttamaan ainutkertaiset voimavaramme.

Helvetti. Rahan takia.

Kysyikö joku, missä toivo on? Sitä en tiedä, mutta ihminen asuu muuttuminen vankeudessa.

Korjaan, vapaudessa.

Tämän bloggauksen kuvituskuvana tärähtänyt öinen otokseni Laitilan Lankjärveltä, jossa jälleen elokuun viimeisenä lauantaina vietettiin ns. venetsialaisia, ja jonka yhteydessä osa ampui ilotulitusraketteja.