Persevalokuvien syvempää filosofiaa peilaamassa

Alkuun jumppaa - jos sinulla on mielikuva, minkä muotoinen kroppa on Kim Kardashianilla, niin nyökkää ja nosta peukku.

Erään kaupallisen sivuston mukaan nykynuorison suosikkiammatteja on päästä Instagram-vaikuttajaksi. Minäkin pohdin siitä helppoa lisätuloa, siellä 1000€/kuva on normaalia. 

Käytännössä komeron tiukimmat raappahousut jalkaan, sitten peilin edessä otetaan omasta perseestä sata valokuvaa hymyn kanssa ja kliks: paras otos julkaistaan koko maailmalle. Ja kohta jo plinksuu kännykkään sydäntä ja peukkua, ja omalle perseelle niitä Seuraajia, jonka jälkeen myös mainostajat kiinnostuvat. Taas uusi potentiaalinen asiakaslauma on kerääntynyt tuoreen influensserin hanurin taakse. 

Suosittu persekuviensa julkaisija on rahanarvoista, kärpäspaperimaista liimaa tavarakauppiaille. Sillä myyjäpuoli tietää, että iso osa ihmisistä tekee ostoksia kahdella tavalla. Joko tekee kuten heidän karismaattinen johtajansa näyttää mallia tai sanoo, tai sitten puolisokeasti niin kuin muutkin. Ettei erotuttaisi porukasta.

Vaan eipä ole laihisen persevalokuvalla markkina-arvoa verrattuna Kardashianin otoksiin. Yhy yhy. Minulla on Instassa VAIN 91 seuraajaa ja Kimillä jeesuksen tavalla 210 miljoonaa. En siis ole kiinnostava tyyppi. Yhy yhy. Toiset ovat kauniimpia ja niillä on näköjään aamusta yöhön mahtavaa elämää. Niillä on enemmän tykkäyksiä ja Seuraajia. No niin, nyt puhkesi itsetunto ja tuli masennus, kateusahdistus ja tuskan parahdus.

Mihin Instagramin ja vastaavien nuorekasta yksilökulttuuria korostavien digisovellusten juttu perustuu? Ne ovat sosiaalisen palautteen välineitä meille ihmisille, joilla on loputon tarve verrata itseään muihin. Tahto kuulua juuri tietynlaiseen laumaan. Tämä koskee naisia, miehiä ja mitä tahansa sukupuolta olevia.

Joillakin oman perseen valokuvaajilla se hyväksynnänhaku ja julkisuudenkipeys etenee pakkomielteeksi, riippuvuudeksi. Julkaistaan kuva ja tekstipostaus, saadaan tsemppipalautetta, ja se aiheuttaa mielihyväisiä tunteita. Haluamme kylpeä lämpimissä, ihailevissa kehukommenteissa.

Toki jonkun mielestä tässä on kyseessä vain itsekeskeinen digitaalinen itsetyydytys.

Samalla olemme superherkkiä kielteiselle palautteelle. Jos yksikin k***pää sanoo, että avautumiseni oli hattarahöttöä tai mikä pahempaa, ettei se minun persekuvani ole muka ihana ja söpö, niin se on saman tien todella ikävää vihapuhetta, kiusaamista, loukkaavaa ikärasismia, intersektionaalista sovinismia, rodullistamista, vähemmistöläisen maalittamista ja mitämuutaniitäon. Ja äkkiä soitto iltapäivälehteen, josko kohujuttua kerjääntyisi. Koska se tietää lisää Seuraajia. Eli mainostuloja eli rahaa. 

Eniten toki tienaavat näiden sovellusten omistajat - kun Facebook 2012 osti omaan lypsyimperiumiinsa rahantekokone Instagramin, hintalappu oli miljardi dollaria.

Jos haluaa avartaa ymmärrystään digiriippuvuuksien maailmasta, oiva kirja on Adam Alterin Vastustamaton - miksi emme pysty lopettamaan tsekkaamista, skrollaamista, klikkaamista ja seuraamista. [Terra Cognita 2017]

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja miettii, mitä entisaikaan olisi tehty omien persevalokuviensa tyrkyttäjille

Kolumni on julkaistu Laitilan Sanomissa 23.3.2021

Meidän jokapäiväiset kuvaruutumme

(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 18.7.2014)

Virallisten liikunta- ja ulkoilusuositusten mukaan lapselle tulee sallia ruutuaikaa viihdemedian ääressä korkeintaan 2 tuntia päivässä. Ruutuaika on sitä istumista television, älypuhelimen, tietokoneen tai pelikonsolin edessä. Jos pari tuntia  ylittyy usein, alkaa ilmetä pahenevasti niska- ja hartiaoireita, silmäkipuja ja lihasvaivoja. Jos siinä lysyssä mähittämisen, räpläämisen tai sormen hinkkaamisen ohessa samalla hontataan kaloria lärviin enemmän kuin kuluu niin lihoo.

Meidän huusholli tuskin on ainut paikka, missä koulujen kesäloma-aika on saanut nämä ”mediaviihtymiset” lähtemään kinttaista. On sitä aikaa, ja on niitä vempaimia, joilla saa heti teroitettua tylsyyden sängen pois. Lailla atk-viruksen yleistyneet älykännykät, tablettitietokoneet ja muut vastaavat ovat muutaman vuoden tuore ilmiö laajassa mitassa, ja niiden aiheuttamia isoja käytännön elämäntapojen muutoksia eletään nyt todeksi.

No ni, sit lakata jo pelaamast! Ei käy, turha kinut lissä! Ny se kännyk pois ko syärä! Mikä taas piippa? Ei sitä telkkari yäkaure vahrat! Suaristas selkäs! Ääne pois! Kui ni es jaks men ulos? Kui ni kaik muukkin vaan pela? Aipäri ei sit pelat mökil! Semmost ei ostet! En tiär misä sun laturi o! Ja niin edelleen sata kertaa päivässä. Todella turhauttavaa. Ja jos rajoittaa, mukulat pelaavat ja kyttäävät ruutuja kaveriensa luona. Olen uhannut keski-ikäisen täysin turhalla pärinällä, että jossain kohden lentää kaikki päkättimet kaattikselle ja tilalle jokainen ompelee itselleen virikkeeksi yhden steinernuken.

Psykoterapeutti Raul Soisalo luennoi kerran tutkimuksestaan, jossa oli ihmetellyt miksi ja miten internetistä voi jäädä riippuvaiseksi. Jokainen nettileski tietää, että ilmiö on totta. Syy koukuttuu esille siitä, että netti- ja pelimaailma -  ja uutiset - tarjoavat loputtomasti ihmismielelle kiinnostavaa uutta. Aivojen mielihyväkeskukselle jokainen uusi juttu, uusi kuva tai video tuo pienen hormonisuihkauksen: uusi:tirsk! uusi: tirsk! Tätä palkintoa halutaan lisää, ja syntyy riippuvuutta. Kenelle vähemmän; kenelle enemmän ja helpommin.   

Lapsen ja aikuisen digiriippuvuuden voimakkuusasteen voi helposti arvioida siitä raivokohtauksesta, jonka kyseinen henkilö saa, kun hänen ikuisesti uutta erittävän digituttinsa käyttöä rajoitetaan.

Raha sanoo, että kehitys menee pakotetusti yhä voimakkaammin nettiverkkoja kohti. Mukana pysyäkseen suurimman osan meistä tulee hankkia tietyt vehkeet ja päivitettävä osaaminen tässä tietoyhteiskunnan ajassa, tai syrjäytyy. Moni taas syrjäytyy oikeasta elämästä juuri näiden ihmisyyttä kapeuttavien teknologisten korvikkeiden takia.

No, paljonkos sitten itse vahtaan erilaisia kuvaruutuja päivässä? Kulunut kuu paistoi futiksen MM-kisoja, ja päälle tiedontoimittajan opiskelua ja läksyjä. Plus omat kirjoitusprojektit plus oma tiedonliikutus netissä ja somessa: varmasti 10 tuntia joka päivä. Ymmärrän koko ajan paremmin ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita selkeästä fyysisestä työstä, josta tulee jotain valmistakin.

Kirjoittaja asuu Turussa ja räkyttää tietoyhteiskunnan talutushihnassa