Kuva-aforismi

© 2015 Marko Laihinen

Puukenkki-orkester ja Prenttelin Hessun laulut

(Juttu julkaistu Laitilan Sanomissa 8.9.2015)

Elojuhlassa satapäinen yleisö

Vanhoja lauluja tuoreina esityksinä

Viikko sitten sunnuntaina oli Kauppilan umpihan museolla tarjolla perinteistä uuden sadon uutispuuroa ja alkupalaksi Prenttelin Hessun lauluja. Herkullisesta puurosta vastasi Laitilan Oppaiden Virpi Rantala, ja musiikkia aikojen takaa hämmenteli taidokkaasti Puukenkki-orkester.

Järjestäjien mukavasti yllätykseksi museolle tuli runsaasti väkeä, paikallisten lisäksi myös Prenttelin Hessun, Henrik Toivosen sukulaisia. Näihin kuului mm. kansanedustaja Ilkka Kantola. Olipa paikalla myös eräs varttuneempi rouva, joka lapsuudestaan muisti tämän pehtsalolaisen musiikkimiehen.

Laulut välittivät tietoa ihmisille

    Puukenkki soitti kappaleita, jotka oli kirjoitettu talteen Laitilasta yli sata vuotta sitten. Lauluihin on entisaikaan pujoteltu historiallisia tapahtumia muistiin, ja ne ovat aikanaan toimineet myös levitettävinä uutisina. Ohjelmistossa kuultiikin lauluja kertomassa mm. Maarian kirkon palosta, Krimin sodasta ja siitä, miten Laitilassa oli kerran tehty yhtenä vuonna kolme murhaa.

    – Moni näistä lauluista oli kuitenkin sellaisia, etten ollut kuullut niitä koskaan aikaisemmin, ja se toki teki ne vieläkin kiinnostavimmiksi, laulujen henkiinpuhaltaja Markus Rantanen toteaa. 

    – Osa melodioista on niin vanhakantaisia, että uskoisin, että laulut on tehty hyvin lähellä kyseisten tapahtumien kanssa.

   Hän ei lähtenyt orkesterin muiden kansanmusiikin ammattilaisten Satu Lankisen ja Niiki Nuutisen kanssa lauluja myöskään tietoisesti sovittelemaan, vaan vanhaa perustaa kunnioitettiin. Toki käytetyt moninaiset soittimet ja laulu tuottivat kappaleisiin oman harmoniansa ja luontaista tuoreutta.

Laulujen takana sitkeä mies

    Rantanen kertoi kappaleiden välissä kuulemiaan tarinoita Prenttelin värikkäistä elämänvaiheista. Kerrankin Hessu oli jo pääsemässä Laitilan kanttorin virkaan, mutta oli sijaisena mennyt kirkon kupeessa leuhkimaan kaverilleen, että soitinpa tänään helvetin hyvin – pappi sattui kuulemaan, ja tyssähti se työ. Sitkeyttäkin miehestä löytyi, sillä hän teki Poriin senaikaisia pätkätöitä kanttorinhommiin, ja kulki matkat kävellen. Samoin oli sisäistä notkeutta; Prentteli oli tunnettu peräti hurmoshenkisenä seurapuhujana, mutta sen tilaisuuden loputtua mies otti viulun ja sitten alkoikin jo pikapuoliin iloiset tanssit.

 – Useampi Prenttelin sukulainen on ottanut minuun yhteyttä, ja olen saanut kuulla mielenkiintoisia tarinoita. Selvästi niistä piirtyy esille, että kyseessä on todellakin ollut varsin erikoislaatuinen ja monitaitoinen persoona – varmaan vähän kuin sen ajan Vesku Loiri, ellei parempikin, Rantanen kertoo hymyillen.

    Puukenkki-orkester teki keväällä laajan koulukiertueen tämän samaisen ohjelmiston kanssa, mutta Kauppilassa saatiin viimeiseksi kuulla sen ulkopuolelta myös yksi pikkutuhma laulu, mikä herätti hymyä siellä täällä.

    Lähiajan suunnitelmissa on, että Puukenkki äänittää Prenttelin Hessun kappaleet talteen. Eipä varmaan Hessu itse olisi aikanaan osannut edes kuvitella, että hänen vuonna 1909 kirjurille laulamansa laulut olisivat näin hyvässä hapessa vielä 2015.

               Puukenkki-orkester on Markus Rantanen, Satu Lankinen ja Niiki Nuutinen.

Kuvat ja teksti Marko Laihinen

Sunnuntaisuomalaisen tentissä

Tämä haastattelu julkaistiin 6.9.2015 julkaistiin Tentti-palstalla lehdissä, joissa ilmestyy yhteinen Sunnuntaisuomalainen -liite.

Toimittajana Laura Määttänen.

Millainen on hyvä aforismi Marko Laihinen?

Suomen aforismiyhdistys täytti keväällä kymmenen vuotta. Yhdistyksessä on satakunta varsinaista jäsentä, ja se muun muassa järjestää aforismikilpailuja ja valitsee vuoden parhaan aforismikirjan. Tammikuussa 2017 Kansalliskirjastossa avautuvaa aforisminäyttelyä valmistellaan jo nyt. Yhdistyksen puheenjohtajana toimii kirjailija ja nuorisotyöntekijä Marko Laihinen.

Miten aforismi tyylilajina voi?
Aforismi voi ihan hyvin. Sen kulta-aikaa oli etenkin Samuli Parosen, Erno Paasilinnan, Paavo Haavikon aika, mutta viime vuosina aforismi on löydetty uudelleen. Tiivis ilmaisumuoto tulee luultavasti entistä suositummaksi infoähkyn aikana. 
Aforismikilpailuihin tulee mukavan paljon vastauksia, ja niiden kautta löytyy uusia kirjoittajia. Syksyllä käynnistetään tiedeaforismikilpailu, ja Helsingin metroissa ja valotauluissa pyöriviä aforismeja aletaan hakea jo seitsemättä kertaa. 
Aforismi on perinteisesti ollut miesten laji, mutta nyt naiskirjoittajienkin määrä on lisääntynyt. Aforistiikan sisällä käydään aina keskustelua siitä, mikä on aforismi, ja se on hyvä. Minusta aforismi on sanataiteeseen vangittua ajattelua.

Millainen on hyvä aforismi?
Hannu Hirvonen on sanonut, että tiivis aforismi vuotaa joka suuntaan. Hyvä aforismi tarjoaa lukijalle ajatuksellisen pähkinän, valottaa jotain uutta ja lisää tietoisuutta ja ymmärrystä elämästä. Hyvä aforismi on sanataiteellinen sudoku. Siinä on monta tasoa, ja se avautuu kerroksittain, jää muljuamaan kahden totuuden väliin. Aforismi ei koskaan kerro koko totuutta vaan esimerkiksi kuudestoistasosan siitä.

Miten kiinnostuit aforismeista?
Vuonna 1995 kirjoitin omakustanteisen aforismikokoelman nuorena, vihaisena miehenä, mutta vasta sen jälkeen kiinnostuin niistä toden teolla. Luin lapsena Valittuja Paloja, joissa oli aforismeja ja sitaatteja, ja kiinnostukseni alkoi kai niistä.

Mitä aiheita aforismeissa yleensä käsitellään?
Yleisimmät aiheet ovat valta, yhteiskunta ja raha. Paljon kirjoitetaan myös ihmisyydestä ja elämästä ylipäänsä. Sukupuolten välisiin eroihin liittyvät aforismit ovat vähentyneet. Aforismin voi kirjoittaa mistä aiheesta tahansa, ja aforismeissa käytetään toisinaan symbolista kieltä. Suomalaisille aforismeille tyypillistä on hyvin lyhyen ilmaisun ihanne, ja ehkä suomalainen kansanluonnekin näkyy niissä jotenkin.

Miten paljon aforismikirjallisuutta ilmestyy?
– Vuosittain ilmestyy parikymmentä aforismikirjaa, ja osa niistä on omakustanteita, joita ei toisinaan ole toimitettu kovin hyvin. Se on harmi. Jonkin verran ilmestyy myös kirjoja, joita voi lukea sekä aforismikirjana että runokirjana. Rajanveto ei toisinaan ole kovin selkeää. Aforismeissa on aina faktaa mukana, mutta runoudessa sitä vaatimusta ei ole. Aforismeja julkaistaan myös internetissä mutta ei kovin paljon.

Mitä aforismien kirjoittaminen vaatii?
Sitä pystyy opiskelemaan, ja siihen pääsee nopeasti sisälle. Kannattaa kuitenkin olla todella varovainen, sillä tämä tie on loputon. Alussa kannattaa lukea aforismikirjoja ja kasvattaa sitä kautta kykyä aforistiseen ajatteluun. Aforismin kirjoittaminen on asioiden pureksimista ja oman suhteen jäsentämistä ympäröivään yhteiskuntaan. Ajatuksellista painokkuutta on oltava, ja huumori on tärkeässä roolissa, etenkin ironia ja sarkasmi. Perinteiselle aforismille on keksitty erilaisia muotomääritelmiä: aforismi on tiivis ja ajatuksellisesti proosalause, joka alkaa isolla kirjaimella ja päättyy pisteeseen. Kyse on kuitenkin kaunokirjallisuudesta ja luovasta kirjoittamisesta, joten vaarana on, että tiukat muotovaatimukset eivät toimi vaan alkavat vaikuttaa sisältöön.

Minkä aforismin haluaisit nostaa esiin juuri nyt?
– Tämä on omani: lapset ovat toinen iho maailmaa vasten. Lapset tarjoavat syviä, positiivisia tunteita, mutta on tuskallista katsoa tulevaisuutta omien lasten muotoisten ikkunoiden kautta.

Karjalainen -lehdessä. 

Mukana Torasäkeet-kokoelmassa

Loppukeväällä 2015 Kolera-kollektiivi julkaisi Torasäkeet-antologian, jonka on toimittanut runoilija Susinukke Kosola. Kirjaan on koottu 26 runouskentän toimijalta runo ja teksti, joissa sai valottaa vapaamuotoisesti omia käsityksiään runon yhteiskunnallisuudesta yms.

Allaoleva runo on oma osallistumiseni - se jäi loppuvaiheissa pois Halokehrät-kirjastani, koska siellä vastaavaa aihepiiriä oli jo käsitelty riittävästi, ja myös typografinen muoto oli turhan poikkeava muusta linjasta. No, tästä kirjasta se löysi heti oman paikkansa.

Ja tässä kirjassa oleva vapaamuotoinen tekstini:

Mielipiteen kirjoitus osaston yleisölle

Monologi.

Puhuja lausuu vanhanaikaisella paatoksella. Elehtii, ja hiestyy.

Rekvisiitta: kansakoulun vintiltä löytynyt vaneerinen puhujanpönttö.

Asu: pelkkä sinapista tehty poolopaita.

Logoterapian perustaja Viktor E. Frankl [1905-1997] mittaroi, että raha on vallankäytön banaalein muoto. Meille, jotka tänään kiskomme onnettomina tai onnellisina lauttureina uusliberalismin rahannostokoneita maailman taloussavanneilla, voisi todeta, että meille – kaupallisuuden lauma-apinoiksi väkisin taannutetuille – raha on vallan banaanein muoto.

Oi miksi näin pääsi käymään, miksi pysymme pakkotyössä taloustehtaassa, jonka pyramiditarkoitus on pörssittää ani harvoista sisäpiiriyksilöistä miljardöörejä, alfojen alfoja, heitä jotka käyttävät valtioita huvipursinaan?

Minne pelokkaisiin nurkkiin kyhjöttämään ovat voitetut humanismiin ja edistykseen uskoneet henkilökohtaiset puolustusvoimat – lakipykälien varjoissa piileskelevien tahojen mykkäilmeiseen tottelemiseenko? Onko suuret yhteiset tarinat lopultakin rypistelty hiljentyneiksi palloiksi – heitetty pois jonnekin oman edun, oman lähilauman ja oman eturyhmän vaitonaisten, valkearystyisten rivien taa?

 Jos emme hirmukuntoile ja syö superfoodeja oman hyväosaisuutemme oksallaolon säilyttääksemme, niin rahatyöpäivän kemiallisessa yössä baarikommunisteina saatamme jeesustella; tihkumme sydämestämme vallan kumouksellista myötätuntoa lajitovereille koko maailman ääriin saakka! 

Mutta Maanantaina kiiruhdamme rahan palvelukseen taloustehtaaseen – ajoissa kuten ennenkin, peläten ulkopuolelle putoamista, kuten muutkin. Tämä koskee myös rahataloudelle tarpeettomia ihmisiä. Työttömien tehtävärooli on istua ja pysyä perse auki inflaatioventtiilin päällä, ja roikkua samalla palkkakehityksestä tiukasti kiinni. Olla se varoittava esimerkki rahattomuudesta, köyhyydestä!

Myyjä ja Ostaja; kas siinä ainoat merkitykselliset nykyammatit. Myymme päätä, lihaa tai työpalvelua. Sopeuttaa, sopeutua, alistua. Eläköön eriarvoisuus, eläköön!

Sokeutua: koska yhden vaurastuminen ei ole mistään eikä keneltäkään pois – kyllä, meistä jokainenhan voi teoriassa omistaa vaikka puolet maapallosta – niin ehkä jonain päivänä Me Ahkerat Suomalaiset olemme kaikki vuorollamme hymyillen ihmettelemässä kiiltäväpintaisen lehden sisällä, varpaat paljaina, että miten alhaalla se raja olikin, jolloin raha lakkasi lisäämästä onnellisuutta.

Kun rahaa tulee yli kuukauden reunojen, myötätuntoa hengittävä idealismi silmien sinestä alkaa kovin helposti rappeutua mustavalkoiseksi, tulee sahalaitaisia ajatuksia, ja yhä pienempiä ”epämukavuuksia”  karttava pikkuporvarillisuus peruuttaa vähitellen omaan ikääntyvään yksityispihaamme: bdiip, bdiip, bdiip… kuten marimekkokuosein ja muumeilla koristeltu teurasauto. Nuoruuden haihatteluja ja muuta rahan ansaitsemistamme häiritsevää rääkyvää ainesta ja voimakenttää olosuhdetta kärrätään pois tapettavaksi. Jätettä, kertamaksu. Kuljettajien naamat maksettu pois, ja myös myyjä menettää omista kasvoistaan oleellisia kauniita paloja.

Välihuomautus: Paavo Haavikko ajatteli, että jokaisella runolla on aina konkreettinen alkusyntynsä. Siten hänestä esimerkiksi Kalevalan sampo olisi saattanut olla Bysantin rahan väärennyslaitteet. Oi runonlaulajain taivassampo, tuo finanssikapitalismin manuaalimalli! Että rahaa voisi luoda itse, kuten nykypankit, tyhjästä!

Toki eettis-ekologisesti kestävää talouskasvua voimme liputtaa hulmuten, mutta koska sinä ja minä olemme valinnoissamme niin epärationaalisia, sellaista rakentumista on vielä kovin vähän.

(osoittelee sormella) Mutta hei, mitäs sinä myyt markkinoille, mikä on juuri sinun kauppatavarasi hinta rahassa mitattuna? Mistä roikkuvat kiinni arvokkaimmat hintalappusi? Missä on muista ihmisistä nokkima paikkasi statuspituusjärjestyksessämme? Minkä sosioekonomisen ääriviivatotuuden sinusta piirtää pankkitilisi saldo? Häpeätkö sitä? Oletko markkinataloudellisesti riittävän harvinainen tai muuten kiinnostava? Mikä on sinun osaamisesi tehdä rahaa ja korkojen kasvatuskykysi? 

Mitä vittua, oletteko te kiinnostuneet runoudesta!?

Välihuomautus kaksi: VM, EK ja TE-toimistot tulevat edellyttämään, että jatkossa runoilijoidenkin tulee tuottaa ainoastaan karvattomiksi ajeltuja vientituotteita, sellaisia, joille löytyy ulkomailta maksukykyisiä asiakkaita.

Samalla kertaus yksi: Runojenkin päävärit sekoittuvat kohtalonomaisista, ei-itse-valituista, mutta elämän loppuun asti säteilevistä kiteistä, kuten vanhemmat ja heidän oppineisuutensa, varallisuutensa, uskontonsa jne. Lapsuuden olosuhteet, geeniperintö, aivokemiat, muisti, ns. opittu omatunto, aika ja maa johon syntyy jne. 

Henkilökohtaisten kalterien varjo alleviivaa kovalla valolla runojen ohuet ihot – myöhemmin räpsyy mukaan sattumia, kokemuksia elämästä. 

Kollektiivisesta, tuhansien vuosien psyykepankista liukenee putkena tavaraa; jossain kohtaa alkaa tahdonvapauden ja minän illuusioiden varjoleikitys. Luinen nahkapussi sisäelimineen voimistelee nuoruutta kiiltävillä tangoilla ihmeissään: luullen hetken, että kaikki on mahdollista. Alkuasukasaivot pyörittävät päässämme välittäjäaineet muljuen omaa rulettiaan, kuula menee usein sekaisin, kallomme rahisee nykyolosuhteissa hyvin väärää aikaa.

(lähtee kävelemään ympäri esiintymislavaa kädet selän takana)

Se, mikä minulle on näinä tiettyinä kevätaamuina katkeraa, on nähdä yksilöiden, eri yhteisöjen ja ihmisyyden kaikki upeat potentiat, ja sitten nämä realismin matalat ja yhä jyrkentyvät nokiset portaat, minne joudumme kilpaillen konttamaan ainutkertaiset voimavaramme.

Helvetti. Rahan takia.

Kysyikö joku, missä toivo on? Sitä en tiedä, mutta ihminen asuu muuttuminen vankeudessa.

Korjaan, vapaudessa.

Tämän bloggauksen kuvituskuvana tärähtänyt öinen otokseni Laitilan Lankjärveltä, jossa jälleen elokuun viimeisenä lauantaina vietettiin ns. venetsialaisia, ja jonka yhteydessä osa ampui ilotulitusraketteja.  

Runoilija.-palsta: Tommi Parkko (VOIMA 7/2015)

Haastattelussani runonjuuritason toimija ja runoilija Tommi Parkko.

Poimi tuorein Voima-lehti telineestä, tai lue juttu täältä. (sivu 49)

Ja tästäkin:

Runonjuuritason toimija

Olet ollut aloittajien joukossa Turun 90-luvun runoliikkeessä ja viemässä runoa kapakkaan, perustamassa yhdistyksiä ja kustantamoja, Nihil Interitiä ja Poesiaa, Runoviikkoa ja Paimion aforismipäiviä jne. – mistä moinen aloitteellisuus?

Ehkä siitä, että estyneenä ja arkana ihmisenä en ole päässyt mihinkään mukaan, joten on pitänyt itse perustaa porukat joihin on sitten otettu sisään. Ei, vaan oma toimintatapani on toimia yhdessä muiden kanssa. Usein on myös parasta luoda kokonaan uusia rakenteita kuin pyrkiä vaikuttamaan vakiintuneissa malleissa.

Vuoden 2012 jälkeen olet tehnyt yli 80 keikkaa ja ajanut tuhansia kilometrejä runon aseman edistämisen takia. Miksi?

Olen käynyt puhumassa kirjastoissa, kouluissa, äidinkielenopettajille – kaikille jotka voivat hyödyntää runoa omassa työssään. Yo-kirjoituksissa voi olla runoaineistoa ja runo on mukana nykyisessä opetussuunnitelmassa. Muutoinkin lähtökohtaisesti asioille pitää pyrkiä tekemään jotakin - on joutavaa käydä keskusteluja, joiden tarkoituskaan ei ole konkretisoitua.

Jos runous ei olisi kutsunut sinua työntekijäkseen, missä ammatissa Parkko voitaisiin nähdä?

Todennäköisesti kirjastossa – olisin kirjallisuuden suurkuluttaja jotain toista kautta. Isäni oli myös lukutoukka ja isoisäni perusti maaseudulle kirjastoseuran.

Miksi juuri runo sinua kiinnostaa?

Runo on yksi tiedon muoto, jota ei voi ilmaista muiden lajien kautta. Runo on henkilökohtainen – ei tekijä tai ego ole tärkeää, mutta kirjoittaja on itse vastuussa runonsa outoudesta tai arkipäiväisyydestä.

Olet jo viisi vuotta asunut puolet vuodesta Turussa ja puolet Italian Assissa ja matkaat tätä väliä. Mitä haittoja, mitä etuja?

Pystyn jakamaan hyvin omaa toimintaa ja tekemistä – työnjako sujuu hyvin. Se myös laittaa tiettyjä rajoja puuhasteluun. Haittana että välillä olen molemmissa poissaoleva, mutta s-postit liikkuvat. Suomessa en kirjoita omia runojani.

Eräs uusi runoilijayhteistyösi on Autismisäätiön kanssa. Mistä siinä kyse?

Runoilijan työssä on paljon autistisia piirteitä, mutta positiivisina koettuina ominaisuuksina. Pyrimme välittämään autismin kirjojen ihmisille näitä onnistumisen mahdollisuuksina – yritetään löytää kohtaamisia, joissa kirjoittaminen antaisi heille lähtökohtia ja roolimallia omalle tekemiselle. Tarkoitus on myös lisätä yleistä tietoisuutta autismin kirjosta.

Jos laitat ennustajanlasit päähäsi, missä runonsuunnassa saattaa tapahtua seuraavaa kiinnostavaa murtumista?

Mitä tulee lavarunouden jälkeen, mikä tekee nykyisen muodon vanhanaikaiseksi? Toisaalla on kiinnostavaa, millä uusin tavoin runon puhujuutta voidaan hajottaa.

Tietokirjoja runosta olet tehnyt, mutta edellinen runokirjasi Pelikaani (Savukeidas) ilmestyi 2011, milloin tulee seuraava?

Omien runokirjojeni ilmestymistahti on näköjään seitsemän vuoden välein vaikka muuta yrittäisi. Runonkirjoittajana olen hidas, teen omaan tahtiini. 2018.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Mitä tavoitteita tällä omalla toiminnalla haluaisit saavuttaa?

Runouden kannalta toivoisin, että runous säilyttää elinvoimaisuutensa. Henkilökohtaisesti sitä toivoisi, että minut huomattaisiin myös runoilijana – tulisi jotain niin vakuuttavaa, että se nostettaisiin esille.

Muutamat valitut sanat

Laivakellon kilahtaessa tuuli pyöristää kivet miehiksi,

jotka soutavat merelle valaan perässä

                            kuin he vasta nyt näkisivät sen mitä näkevät,

kirjan sivuilta viileille vesille karanneen.

Tommi Parkko. (Kuva: Marko Laihinen)