maanantai 14. joulukuuta 2009

Jeesusta tapaamassa Mikaelin kirkossa


Olin naiseni kanssa (osittain) laulamassa joululauluja mukana muiden SU 13.12 Mikaelin kirkossa. Väkeä tupa täys, ja tapahtuman ohella tuli sivullinen muistikirjaa suodatettua kuulemasta, näkemästä, kokemasta.

Kristillisen symboliikan avausta, kotikonstein, näin tyhmällä päällä; teemalla että nypitään enkeleiltä siivet ja sorkkarauta vaan kannen väliin ja SKRAAKS!

Isä ja Poika. Mitäpäs jos Jungin transaktioanalyysin polkua mutkitellen olisi maallistettuna, ja ihmiseen palautettuna niin, että "Isä Jumala" vastaa ihmisen ydinminää, ja "Jeesus" Itseä. Tätä maallista hanua, joka mm. tällaisia blogeja työaikansa kuluksi kirjoittelee, naistaan ja lapsiaan rakastaa, töitäkin tekee ja niin edespäin.
Tällöin vaikeasti ymmärrettävä "jeesusuhri" voisi tarkoittaa tietyssä kohdin elämää, tietyssä iässä itsekkyydestä uloskasvattavaa tapahtumaa kohti muiden ihmisten hyväksi ponnistelemista.
Persoonallisuuden eheytymis-prosessi.

(Tällöin ymmärtää myös Tuulikki Saariston lanseeraaman Minä annan anteeksi itselleni -metodin tehokkuuden ja toimintamekanismin. Ihmisessä on eri puolet, tasot niin, että on jokin joka voi antaa nahansisäisesti jollekin anteeksi nämä arkipäiväiset tekomme.)

Toisaalta ydinminän aito omatunto (Itsellä on se kasvatettu omatunto ja oikean ja väärän kasvatettu taju sanattomine tunteineen) on ihmiseksi kutsutun eloonjäämisjärjestelmän sisäistä puhetta suunnista, joihin ihmisen tulisi suunnata. (Jumalalla tai ilman.)
Frankl puhuu että aito omatunto on tarkoituskompassi; näyttää suurin piirtein mihin suuntaan elämässä tulisi mennä.

Maria ja Joosef voisivat tarkoittaa anima -ja animuspuoliamme, sisäistä miestämme, naistamme. Sieltä heistä se "jeesuskin", itsekäs minällisyyskin sitten tietenkin syntyy.
"Talliin", eläimellisten vaistojen ja tarpeiden maaperään. Eläintasolta ihmislapsi liikkeelle lähtee.

Kristillisyys käännytysuskontona on pohjimmiltaan tietenkin erinomaisen
väkivaltainen ja ei-suvaitseva uskonto. Vaikka mihin jälkikäteisiin sanahelinäkorppujauhoihin yritettäisiin piilotella.

"Tehkää kaikki muut kaltaiseksenne." Se on järjetön vaatimus josta on toisten kunnioitus hyvin kaukana.
Sitten toki hyväksytään ja kunnioitetaan jos uskot meidän uskontoon =
"Meidän Jumala on paras ja maailman vahvin jumala ja se voittaa teidän jumalanne tappelussa!" Lähetystyön maallista hyvää saavat ruskeanahkaiset ystävämme kaukana tuolla – kunhan uskot meidän herraamme.
Heti tietenkin huomaa että lähetyskäskyn pohjalla kyse on tietenkin "vain" ihmisten maailman itsekkäistä ja vallanhaluisista arvostuksista ja tarkoitusperistä. Unohtamatta yhteiskunnan alempiarvoisten hallintaa ja orjuuttamista lapsenomaisen uskon avulla unohtamatta.

Ihmisen itsensä teoista riippumaton Armon käsite on kyllä mielenkiintoinen; mistä se tulee, mitä se oikeasti on?
Ihmisen tiedostumisen etenemistä niin pitkälle, että tapahtuu elämäämuuttava "parannus", ja kärsimyksen syyt häviävät? Näin on monelle käynyt esimerkiksi vaimon hakkaamisessa,
alkoholismissa ja alivastuullisessa aikuispeuhaamisessa.
Armo kävi, ja homma loppus siihen paikkaan.

(Modernisti siellä Golgatalla ristillä riippumassa olisi tietenkin se keinotteluun taipuvainen liituraitainen markkinamies, joka alkaa meistä itse kustakin jo löytyä kun tätä vallitsevaa arvomaailmaa olemme tarpeeksi nielleet ja omaksi lihaksemme sitä muuttaneet?)

Ehkä ei parane kolkutella liikaa tällä kertaa tätä aivolohkon taikauskon ovea ja laaria. Siellä ne horoskooppiin, ufoihin, kummituksiin, new ageen ja jeesuksiin etc. liittyvät pohjaistukat muhivat ihmispsyykeen vuosimiljoonien kehityksen tuloksena.
Päätetään aforismiin aiheesta ennen kuin minäkin olen jossakin tuolla kadunvarressa joikaamassa kera Landolan ziizuz -lauluja.
:-)

(af.) Vastaansanomattomat hyvät teot, kiitokset ja ikivelat.







4 kommenttia:

  1. Onhan siinä aikamoinen ristiriita, jos samanaikaisesti pitäisi rakastaa lähimmäisiä ja myös levittää omaa uskontoa kaikille. Niillekin, jotka eivät sitä halua. Sodat ovat ihmiskunnan historiassa melkeinpä yhtä tavallisia kuin rauhan ajatkin. Eikä tämä ole mikään ihme: kunnon sotimisella on saatu tekemistä tälle alati vaikeuksiin etsiytyvälle sukupuolelle. Jos samalla on palveltu isänmaan, hallitsijan tai uskonnon etua, se on se ja sama.

    Uskonto on tosiaan tarjonnut oivia tekosyitä sotimisen aloittamiselle. On ikäänkuin saatu kiinnitettyä huomio "jalompiin" tarkoitusperiin kuin maalliset pyrkimykset, vaikka ne olisivatkin olleet niitä todellisia syitä. Puhumattakaan vielä siitä, miten paljon "hurskaat ja oikeamieliset" kristityt ovat keskenään sotineet, katoliset ja protestantit meidän päiviimme saakka Pohjois-Irlannissa.

    Laihisen teksti on täynnä toinen toistaan loistavampia analogioita, mutta täytyy myöntää, että lopun aforismi ei minulle auennut, koska se on mielestäni luettelo, eikä siten sisällä ajatusta. Tai kyllä se varmaan sisältää, mutta se on niin taiten kääritty, etten osaa sitä avata.

    H.A.

    VastaaPoista
  2. Mietelmällä ajoin sitä kärmettä pyssyyn, että kristillisyyden nimessä tehdään toisille ihmisille niin hyviä tekoja kuten kehitysapu ja vähäväkisten auttaminen, mutta koska siellä on tuo meidän Jumala mukana, niin autettava jää minusta todellakin, ihmeelliseen kiitollisuudenvelkaan, josta ei poispääsyä ole. Uskonkauppaa.

    Samaa myyntiteemaa käyttää mm. vasemmistolaiset antamalla ihmisille ilmaisia plättejä toreilla.

    Hyvillä teoilla ja mm. kiittämisellä ja kehumisella voidaan käyttää myös aika pirullista valtaa toiseen ihmiseen. Sillä kuitenkin haetaan tietynlaista vastakäyttäytymistä. Kynnys olla oikeastakin asiasta eri mieltä kasvaa, jos toinen on niin kiva ja mukava ja minua kehuu kuin ilmaa palloon puhaltais.

    Hyveellisintä auttamista on minusta se kiinalaistyyppinen, tuntemattomaksi jäävä auttaminen, jolloin autettu olkoon sitten kiitollinen kansalaiselle Kuka Tahansa.

    (af.) Kristinusko on niin pirullista!

    ;-)

    VastaaPoista
  3. Sodasta vielä, että eräs taidehanu taannoin jumaloitsi julkisesti, että ssodat ovat itse asiassa luovuuden suurinta juhlaa!
    Ja teilattiin täysin.
    Mutta, siellä on kyllä minusta jokin totuus vakuumipakattuna sisällä.
    Koska luovuus on aina myös sitä vanhan rikkomista, purkamista, hajottamista uusien rakennelmien ja yhteyksien tieltä.
    Jotkut tutkijat sanovat, että luovuus on hyvin lähellä ongelman ratkaisua prosessiltaan, ja niin on toki sotakin; joskin jättiläismittakaavassa.

    VastaaPoista
  4. No nyt selkis! Ja tämä jälkimmäinen aforismi on mielestäni kansanomaisuudessaan paljon helpommin lähestyttävä. Vaikka ei toki ole taiteen päällimmäinen funktio olla helposti lähestyttävää. Joskus se voi silti olla ihan paikallaan.

    Ja tietysti tämä, että vihollista lähestytään kuin ylintä ystävää, onkin hyvin pirullista. Samalla se on sodankäynnin naisellista osa-aluetta. Näinhän ei mies tyypillisesti toimi, mutta nainen kylläkin. Esitetään hyvää ja ollaan pahoissa aikeissa. Juonitaan ja jeesustellaan.

    H.A.

    VastaaPoista