Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tampereen aforismiyhdistys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tampereen aforismiyhdistys. Näytä kaikki tekstit

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Pauli Luoma: Pudotteluja


Turussa asuva kirjailija Pauli Luoma (s. 1968) on julkaissut kuudennen teoksensa Pudotteluja. Tämän ja myöskin edellisen kirjansa Tästä huoneesta ei puutu kukaan on kustantanut Tampereen aforismiyhdistys.




Tunne edellä
Luoma on tunnettu aforistiikastaan, mutta ilmaisu on yhä vakaammin edennyt kohti tilavampaa fragmenttimuotoa.
– Kyseessä on sisällöllinen ero, aforismiin yritetään ladata jotain, fragmenttiin taas mennään löysin rantein. Jotain rivimääriä on ihan turha laskeskella. Millaisia ajatuksia teksti sisältää, niin se tietenkin määrittää myös käytettävää kieltä. Fragmentit ovat tavallaan älyllisiä vesimelonin kokoisia pähkinöitä. Ajatuksen kautta minimalismia, ei niinkään sanojen. En usko että enää tulen kirjoittamaan perinteisiä aforismeja.
Kirja on syntynyt mielenkiintoisen metodin ohjaamana.
– Kun lähdin kirjoittamaan, pyrin muistamaan ja löytämään tapahtumista tunnelman. Miltä nimenomaan mikäkin asia tuntui. Uskoin että jos en itse tavoita tunnetta, ei sitä tavoita lukijakaan.

1983
Ensirakkauteni otti minut pariksi tunniksi käsikynkkään Kansanpuiston hiekkatiellä, sitten jatkoi matkaa. Jälki, jonka hän minuun jätti, on varmaan myöhemmin kopioitavissa kuin kohokuva muuttuen ajan saatossa valonhämyiseksi.

Kaunokirjallisuuteen kastettua aikalaiskuvausta Turusta
Kirjan sisältö on kulkee selkeästi vuosilukuja pitkin 50 vuoden matkan Luoman syntymävuodesta 1968 aina tähän vuoteen. Eräs kiinnostuva tulokulma Pudotteluja-kirjaan syntyykin paikallisuudesta - on helppo kuvitella, miten samoja aikoja eläneet voivat nostaa ylös omia muistiankkureitaan Luoman tekstien avulla. Turun paikoista, pubeista, silloisista nuorison hittijutuista, ilmiöistä, ajan hengestä.

1980
Fiftarit, hileet, hevarit, pahikset tappelevat vuorotellen keskenään kauppatorilla. Kaiken kruunaa alamaailman keskus, vihreä Salora-kioskikompleksi, jossa on syvennyksiä. Niissä voi myydä viinaa ja muuta kiellettyä. Liikun täällä joskus iltaisin, öisin, kun kotona ei ole ketään. Pelkään pimeää ja että puutalomme kellarista tulee mörköjä. Välillä käyn tarkistamassa onko joku tullut kotiin. Ja taas ajan polkupyörällä ympäri keskustaa.

Taiteilijaosaamista ja muukalaislegioonaa
Luoman taiteilijamatkaan kirjailijaksi on kertynyt lukuisia, yllättäviäkin etappeja. Hän on elämänsä eri vaiheissa mm. harrastanut teatteria, ollut balettikoulussa, tehnyt kuvataidetta, tietty ajanjakso on mennyt kuvanveistoon kivimateriaalien kanssa. Taitava biljardi- ja snookermies on käynyt muukalaislegioonaankin tutustumassa. Kirjoittaminen on kuitenkin se mikä lopulta jäi voimaan.

2010
Jos joku lukee kirjojani ja sen jälkeen haluaa tavata minut, pitää mukavana ja kivana ihmisenä, johon haluaa samaistua, hieno juttu. Olen siltäkin osin epäonnistunut. Olen miellyttäjä.

En kohtele muita niin kuin itseäni. Tekisi mieli kysyä, mikä on tämä kolmas taho, joka kulkee välissämme? Ehkä se on eletty elämä.

Rehellistä kuvausta
Kirjan omakohtaisuudesta tulee luonnollisesti mieleen elämäkerrallisuus, millaista merkitystä tällä on kirjoittajalleen itselleen?
– Kirjoitin ensimmäistä kertaa tällaista konkreettista ja omaelämälähtöistä tekstiä, ja se oli ensi alkuun hyvin vaikeaa. Tämä kirja ei kuitenkaan ole mikään paljastus tai kostokirja, en minä siinä syyttele ketään tai mitään.

1979
Muutan äitini kanssa ennätyspakkasilla, 30 astetta, Portsan puutaloalueelle keskustan tuntumaan. Siellä ei ollut edes pientä lämpöpatteria. Koko yön olimme, täti mukana jeesaamassa, kääriytyneet tiiviisti yhteen, peittojen ja patjojen väliin kuin folioon pakattu ruoka-annos.

Pudotteluja-kirjan suuri inhimillinen koskettavuus syntyy rehellisistä kuvauksista, joiden kertomisessa Luoma on käyttänyt taitavaa kaunokirjallista osaamistaan. Fragmenteissa ei ole ylimääräistä, toisaalta niissä on sisällä kuitenkin sopivasti ilmaa ja tilaa liikuskella. Luova ilmaisumuoto nostaa tapahtumiin merkityskerroksia. Kun vielä muistaa, että niiden kirjoittajan ensisijaisena tarkoituksena on ollut pyydystää se inhimillisesti jaettava tunnesydän tapahtumien sisältä, niin kirjassa on objektiivisen kuvauksen tuntu.

1977
Minulla on uusia ystäviä. Laskemme jäistä mäkeä, hypimme keskeneräisten talojen parvekkeilta vuorivillakasoihin. Tällaiset rakennukset ovat kiinnostavampia kuin valmiit, ne ovat kuin salaisia labyrintteja. Joku kaveri toi silmälasini kotiin äidilleni. Ne löytyivät puusta.

Rehellisesti Luoma kertoo myös omista mielenterveyteen liittyvistä sairauksistaan ja niiden mukanaan tuomista vaikeista elämänhaasteista. Mutta myös niistä sulautuu onnistunutta tekstiaineistoa, ja kunnioitettava juttu löytyy siitä, ettei kirjoittaja ole suostunut jäämään vaikeuksiensa vangiksi. Myös sieltä täältä pilkistelevä mustahko huumori on siitä ehkä se selkein merkki terveellisestä välimatkasta.
Ja tottakait se terävä ajattelija on myös näissä fragmenteissaan läsnä, vaikkei niin etualalla olisikaan.

1991
Istun Aura-pubissa dramaturginaisen kanssa. Filosofinen keskustelumme menee niin syvälle kallonkoloihin, että tulen vainoharhaiseksi. Otin vessassa rauhoittavan lääkkeen ja juoksin katuja pitkin karkuun kuin myrkyttäjät perässä. Hän sanoi keskustelun perusteella minun olevan ikäistäni selvästi edellä.

Niin sitä sanotaan, että jokaisen taiteilijan jokainen teos pyrkii vastaamaan kysymykseen, että millaista on olla ihminen. Mielestäni Pauli Luoma onnistuu Pudotteluja-kirjassaan siinä häikäilettömän hyvin.

Pauli Luoma.

 Haastattelu tehty 28.4.2018.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Voima-lehden Runoilija.-palsta osa 18: Pauli Luoma



Pauli Luoma. (kuva: Marko Laihinen)

Tuo meissä lipuva vapaus

ilmestyi monen vuoden tauon jälkeen. Millainen prosessi se oli?
Kirjoitusvaiheet kestivät kaksi vuotta ja sain kirjan lopulta valmiiksi boheemin psykiatrini kekseliäisyyden avulla. Minulla on OCD-oireyhtymä, ja kirjoittamiseen liittyvät pakko-oireet kyettiin sivuuttamaan kun lähetin tekstit hänelle sähköpostitse. Hän ”joutui” säilyttämään ne työnsä takia, ja näin kasvoi kirjan materiaali.

Tekstisi ovat muodoltaan runofragmentteja, miten se valikoitui?
Kirjoitin ensin kafkamaisia tekstejä, mutta kyllästyin siihen. Sitten luin René Charin Hypnoksen muistikirjan ja avasi minulle fragmentin oven.

Olet tunnettu myös yhteiskuntakriittisenä aforistina – teetkö jossain vaiheessa vielä paluun aforistiikkaan?
En näillä näkymin. Jos kynästä irtoaa aforismia niin koen sen hyvin painostavana. Fragmentissa on paljon vapaammat ilmaisun ja kielenkäytön mahdollisuudet, se on rennompaa ja ilmavampaa kuin aforismi. Vaikka toki sinne mietelmäkirjallisuuteen myös kuuluu. Fragmentti on avoin joka suuntaan, ja sillä saa minkä tahansa ajatuksen toimimaan.

Jos Tästä huoneesta ei puutu kukaan olisi yksi valokuva, millainen se olisi?
Kubismin osastolle menee, teos ei ole ajatuksellinen kokonaisuus. Jokin rikkonainen kuva, koska eri sivujen ajatukset riitelevät keskenään.

Onko kirjailijalla taiteen nimessä jotakin vastuuta?
Jos taiteilijalta edellytetään vastuuta, hänelle laitetaan raamit. Jos taiteilija menee niiden ulkopuolelle, häntä rangaistaan. On paljon esimerkkimaita, missä näin on toimittu ja toimitaan.

Mitä taiteenlajeja olet itse tehnyt?
Aloitin teatterissa, olin myös balettikoulussa. Mutta jännitin muita ihmisiä niin paljon, että siirryin tekemään kuvataidetta. Ja siitä kirjallisuuteen, joka on se minun juttuni.

Mitä kirjoittaminen on parhaimmillaan, ja mitä pahimmillaan?
Parhaimillaan kirjoittaminen palkitsee itsessään, nostaa mielialaa ja poistaa tyhjyyttä. Pahimmillaan ehkä kun yrittää tehdä jotain sellaista, mikä ei sovi itselle. Oman jutun tunnistaa siitä, että se tuntuu hyvältä.

Minkälaisen teoksen tahtoisit kirjoittaa?
Parhaillaan työn alla oleva kirja on minulle uutta. En ole koskaan ennen konkreettisesti kirjoittanut omasta elämästäni käyttäen runollista ilmaisua. Haasteellinen kirja, vittumaisin kirja.

Edelleen runoilijoihin liitetään mielikuvissa rappioromantiikkaa, mitä mieltä olet siitä?
Kun juon viinaa, en ryyppää kirjailijana. Muiden pahoinvointi on yleensä kivempaa kuin omalla kohdalla. Kun juon, silloin juo syrjäytynyt Luoman Pauli, joka ei baarissa halua puhua kenenkään kanssa.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Miten saisit runollisuutta enemmän? Etsiskelen kirjaa, jossa olisi jotakin lyyristä ja mietelmällistä, jotakin sellaista josta saisi kiinni ja otettua vaikutteita.
Mutta todennäköisesti se on tuo seuraava kirjani.




Haastattelu on julkaistu Voima-lehden numerossa 2/2017