sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Kuinka kauas nuotit kuuluvat?


Sunnuntaiaamuna laitoin hetken mielijohteesta soimaan
Bachin Suite n:ro 1 em Sol Maior BWW 1007 eli
pelkkää barokinajan sellomusiikkia.
Pikkulikka oli sylissäni, ja selkeästi aivan
ihmeissään kuulemastaan musiikista – todellakin pelkkänä korvana.
Tuijotti soitinta, jotakin tavoitteli.
Mietin että melkein vierestä kuulee, miten aivot rutisee uutta terveellistä
synapsia neuronien välille.

Kasteltiin kukkia, kuunneltiin musiikkia.
Välillä katsottiin ulos miten kauniilta näyttivät auringonpilkistykset hangilla.
Oli rauhallista, vaivihkaista.

En tiedä milloin hän nämä kyseiset kappaleet sävelsi.

Tuli merkillinen olo, kun mielikuvittelin miten paperi oli rapissut
nuottien tulla Bachin kädestä, hyräillyt kenties,
niitä oli soitettu henkiin,
kappaleet olivat jääneet elämään koska olivat sisältäneet Jotakin hyvästä,
niitä oli kyetty uudella tekniikalla taltioimaan eri versioina ja
laajempi yleisö niitä saattoi kuunnella,
tuli cd-tason äänitteet, joita nyt yksi 9 -kuukautinen tyttö
jossain Härkämäen asunnossa, kolmannessa kerroksessa
haltioituneena kuunteli vuonna 2011.

Ei ollut ikinä ennen sellaista kuullut.
Bach elää, kuten Rannanjärvikin.

Aika hienoa.


Myöhemmin kun hän nukkui syömisensä jälkeen vaunuissa ja käveltiin ulkona
mietin Erno Paasilinnan aforismia:

Ainoa neuvoni nuorelle kirjailijalle: älä innostu. Älä
innostu koskaan. Mistään. Kuvaa ja pysyttele poissa.

Olemme elämän kuvaajia. Se on innostavaa.
Kuvaamme omaa todellisuuttamme, kuvaamme yleistä todellisuutta.
Olemme myös elämän kuvaajia; meistä näkyy toiseen suuntaan
katsottuna hyvin, ja paljon.

Ehkä kaikki.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Hetket


Väistämättömät omakohtaiset pohdinnat
elämän ja kuoleman kysymysten kanssa jatkuvat
kun suvun nuorta verta kuollut.


Hyvin surullista.


Jokaisessa surukin on ainutlaatuista, ainutkertaista.
Sitä ei voi suorittaa, kiiruhtaa - sen pitää antaa tehdä omaa työtään ihmisessä.
Ottaa sen ajan minkä ottaa.

Kuollut ihminen, hänen elämänsä muistottuu sitten ajan kanssa.
Elämään toisten ihmisten sydänmuistoihin.


Joskus olen näkevinäni hyvinkin selvästi millaiseksi
elämän pidoiksi ihmisten pitäisi tällä jo olemassa olevalla sivistyksellä ja
teknisen maailman osaamisella kyetä.
Mutta emme kykene.
Minä räpellän, sinä räpellät loppujen lopuksi aivan toissijaisten asioiden parissa.
Räpellämme.

Vaikka jokainen tietää, että omalla ja jokaisen Toisen kohdalla
ovat vain nämä rajalliset Hetket.

Elämä on annettu tai meidät on tänne pyytämättä tuupattu,
mutta elää se tulee.
Päivien mittarointi kertoo loppujen lopuksi aika vähän.

Elää omat Hetkensä.


On sitä jumalaa, Jumalaa tai ei.
On sitä kuolemanjälkeistä elämää uskonnollisessa tai ateistisessa mielessä.

Hetket ovat katoamattomat.