tiistai 28. heinäkuuta 2009

Laumasta boom-boom-outside


Omasta mielestäni olen vaihteeksi pukertanut taatusti oman osani siihen
ajatteluun, joka etsii sitä uutta, punavihreää vasemmistolaisuutta. En usko tulleeni hullua hurskaammaksi, mutta sain kaavittua itselleni nenun eteen ne olennaiset kysymykset, joihin ei
minusta ole perinteiseltä vasemmistolaiselta pohjalta vastauksia antaa. 
En ole ollut erityisen pidetty esittämieni ajatuksieni kanssa. Toisaalta, koen että itse olen vapaa rooleistani  ajattelemaan uskaliaasti ja pusertamaan myös niitä faktoja pintaan. Itsensä pettäminen mm. liian lyhyesti ajateltuun katteettomaan optimismiin on vääjäämätön este jotta sitä oikeaa, ja positiivistakin aikaan saisi.

Ja sille ei voi mitään, että jos vasemmistolaisista näkökulmista näitä nykymaailman juttuja lähtee ajattelemaan, niin ainakin minua alkaa heti vituttamaan ihan saatanasti. Kaikki onkuin taikaiskusta huonosti, väärin, epäoikeudenmukaisesti  ja epätoivoisesti. Ollaan alistettuja ties minkä instanssin taholta; kapina ja mesominen on ainut keino ja se vitun valittaminen. 
Valittamisen tarkoitus, kuin lapsen itku, on saada äkkiä joku muu tekemään sitä omaa oloa paremmaksi tai muuttamaan olosuhteita. On tarkoituksenmukaista valittamista, mutta paljon enemmän sitä alivastuullista lysmäperseisyyttä. "On jonkun muun syy, että minulla on kurja fiilis!" Jos oma kiska on keskeneräinen tai on alistetussa asemassa, voi sen toki sublimoida esim. poliittiseen vaikuttamiseen kuten läheisriippuvuuden hoitotyöhön. Ok, tulee tuloksia mutta jos ei samalla rakenna omaa pakettiaan uudelleen perusmotiivi kalvaa koko ajan.

Henkisen tason persaukisuus on pahinta köyhyyttä jota tapaa nykyajan vasemmistoliikkeissä.
"Ei ole."

Tälle asialle voidaan vaikuttaa ainoastaan vaikuttamalla heikommassa asemassa olevien lasten ja nuorten elämään. Vaatii tahtoa, rahaa ja resursseja; pitkän tähtäimen näkökykyä. Mutta koska meillä on erittäin moniarvoinen yhteiskunta, kaikki eivät ole sitä mieltä, että näin pitäisi tehdä.

Eräs henkisen tason suuri ilmentäjä, indikaattori on se, että on toiminta sitten mitä tahansa, kun siinä on mukana syvänmielen iloa, hauskuus ja tyydyttävä kokemus tarkoituksellisesta toiminnasta, niin silloin myös syntyy jotakin todellista uutta ja luovaa. Vasemmiston kulta-aikoina oli poliittisen toiminnan ympärillä tanssia, laulua, teatteria; juuri sitä peräänkuuluttamaani "mesipimppiä ja tömäkkää kyrpää." Inhimillistä, humaania vitaalista voimaa.

Eilen katsoin elokuvan Tuulen viemää. Siinä oli kohtaus, jossa jenkit olivat ratkaisevasti tuoneet ylivoimansa rintamalle. "The South will never rice again." Siinä kohden ajatuksiini floppasi myös oma käsitykseni Vasemmistoliiton ja laajemmin vasemmiston tilasta.
Tiedän että oma uskon murentumiseni häiritsee monen omaa pakettia, mutta maailma kulkekoon eteenpäin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti