Näytetään tekstit, joissa on tunniste some. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste some. Näytä kaikki tekstit

lauantai 7. helmikuuta 2026

Keskittymiskyvyn liimailua

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 3.2.2026

Perttu Pölösen kirja Saisinko huomiosi? tuuppi ajattelemaan. Esimerkiksi miten rahasampoina mylläävät somekanavat suodattavat ja suosittelevat meille tarkoin algoritmein punottuja sisältöjä. Koukuttavia kohujuttuja, loputonta videovirtaa, kusipäistä trollausta ja negatiivisten tunteiden pumppausta jne. Tosiasiaa on, että nuorille suunnataan mielenterveydelle monipuolisen vahingollista materiaalia, mistä seurauksena kaikenlaista oirehtimista.

 

Joskus miettinyt, että mitäpä alitajunnan tantereilla löytöretkeillyt ja ihmisyyden töhniin kompastellut Sigmund Freud tuumaisi tästä somekulttuuristamme?

 

Silmiä avaava ja puhelinta sulkeva tutkimus Hesarista kertoi, miten jo parin viikon nettipaastolla keskittymiskyky koheni huomattavasti. Päätin kokeilla somet kärkenä, aloitin ennen joulua ja jatkuu edelleen. Voi olla, että jotain dopamiinikrapulaa oli alkuun ja yllykettä jatkaa räpläystä. Mutta tietty levoton häslinki nupissa on vähentynyt.

 

Ihan ehdoton en ole ollut, mutta yksikin Facebookin vilkaisu alkoi lisähuomiota pilkkivällä avautumisella EHKÄ PASKIN JOULU IKINÄ! Se oli siinä moneksi päiväksi.

 

Some pyrkii vastaamaan meidän nähdyksi tulemiseen tarpeeseen tykkäyspeukaloilla, hyväksynnän tarpeeseen uusilla seuraajilla, empatianhakuun sydämillä jne. Julkaisuilla näyttelemme ja esittelemme millaiseen identiteettiin pukeudutaan. Vähän niin kuin entisajan paperinukke. Pinnallista, mutta korvaushoitoa riippuvaiseksi tehdylle käyttäjälle.

 

Hallitus kaavailee somekieltolakia alle 15-vuotiaille ja ruutuajan rajoituksia pikkumukuloille. Kannatan. Mitä enemmän lapsille ja nuorille tapahtuu kohtaamisia kasvokkain, yhdessä olemista ja tekemistä sen parempi. Se on meille lajityypillistä käyttäytymistä. Ei se, että kyhjötetään yksin niska rytyssä ja toljotetaan pikkuruutua. 

Ja samaa aikuisille. Ehkä muutaman vuoden kuluttua näistä digihaitoista puhutaan ihmetellen kuten vapaasta tupakanpoltosta aikanaan.

 

Totta on väite, että someväylien kautta on saanut yhteyttä kauempiin tuttuihin ja kavereihin. Mutta samalla se on etäännyttänyt läheisiä ihmisiä toisistaan. Yksi syy on sen puhelinikkunan kautta tarjoutuva loputon uutuus ja liiallinen palkitsevuus aivoille. Mielihyväkeskuksen toleranssi kasvaa, tylsyyttä ei siedetä edes viittä sekuntia, joten kännykkä esille. Ja juuri tämä viipaloi keskittymiskykyä kuin kiireinen kokki kurkkua.

 

Osa asiantuntijoista liputtaa toki viran ja oman someseurakuntansa puolesta kieltoja vastaan. No, paras perustelu rajoittamisille mielestäni on, että useiden lähteiden mukaan älyvehkeiden ja somesovellusten kehittäjät eivät ole antaneet niitä omille lapsilleen. Miksei?

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja on kärttyäijä kun selvät asiat etenee niin hitaasti

 

 


 

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Ja rakenteet rutinalla muuttuvat


Jo vuonna 2007 alkanut #metoo-kampanja on lähiaikoina ollut Suomessakin ansiokas. Rohkeiden naisten myötä sen on tuonut julkisuuden valoon miesten harjoittamaa seksuaalista häirintää ja muita rakenteellisen vallankäytön ongelmia. Kun tietoisuus asioista on levinnyt laajalle julkisuuspakon työntämänä, paluuta entiseen ei enää ole. Ajattelun, asenteiden, arvojen ja toimintatapojen on muututtava ulkoisen paineen edessä, tai vaihtoehtona on lattialuukun klonksahdus.

Tällä hetkellä mm. se perinteikäs maskuliininen taiteilijamyytti hieman orpona ihmettelee pysäkillä, tatti kourassaan, että mitenkäs tästä nyt sitten suditaan uuteen maaliin. Toki nämä isot kulttuuriset muutokset koskevat myös naisia, halutaan tai ei.

Sosiaalisen median ”keskusteluissa” – jota hakuammuntaa yhä enemmän inhoan – on tehty puolin ja toisin syyllistäviä yleistyksiä. Jos nyt kerron minäkin, miten ne asiat siellä somessa nyt joka tapauksessa koetaan, niin kaikki miehet ovat sikoja, ja ikuisessa valkoisen miehen vallankäytön syyllisyydessä! Ja mies-oletetut saavat syyttää omista ongelmistaan vain itseään! Kaikki naiset taas ovat tiukkapipoisia hiekkapilluja, jotka käyttävät todellisuudessa miehiä hyväkseen kauko-ohjattavina hyötyolioina! Ja nykyämmät vielä mätkivät feminismilamauttimella palleille aina kun tulee tilaisuus!

Simmottis. Kun vielä huomioi, että pääpiirteisiä sukupuolimääritelmiä on nykyään parisenkymmentä, niin vaikeaa on. Toki ymmärrän mustavalkoiset Suomi-Filmi-haikailijat: salskeat miehet tekivät miesten työt ja kauniit naiset tekivät naisten työt. Ja kaikki söivät puulusikalla samaa lihasoppaa herran pelossa aamen. Ja jos olikin jotain pershomoja konttuurin kaapissa, niin niistä ei puhuttu.

Itse ymmärrän feminismin niin, ettei mikään juttu tai asia ole etukäteen sallittu tai kielletty vain sukupuolen perusteella. Sen syvällisempään ei oma järki riitä.

Osaltaan #metoo on saattanut ihmiset jo ylivarovaisiksi – on parempi olla sanomatta ja tekemättä mitään, minkä joku vallantahtoinen kaaho saattaa yhtäkkiä kokea seksuaaliseksi häirinnäksi ja sitten ollaankin jo pyörimässä somekohun grillitikussa. Siis näkemiin eurooppalaiset poskisuudelmat, halaukset ja smalltalkit. Heilautetaan kättä viiden metrin päästä, niin on ennenkin näillä peltoisilla seuduin lähimmäistä tervehditty.

Kulttuurirakenteet ovat käytännössä loputon rakennustyömaa, jonka olemusta muutetaan ihmisten ja elinolosuhteiden toimesta. Jatkuvasti yhteisöelämän vanhoja sääntöjä puretaan, tutkitaan, vaihdetaan, rakennetaan uutta paremmalle tiedolle. Tehdään uusia virheitä, taas korjataan. Se on päättymätöntä kivuliastakin luopumista, uuden aloittamista. Joskus se eteenpäin menokin näyttää taka-askelien ottamiselta.  Mutta onneksi näillä mennään.

Kirjoittaja on Turussa asuva henkilö, jonka mielestä ihminen asuu muuttumisen vapaudessa


Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 6.4.2018