maanantai 30. maaliskuuta 2015

Runoilija. / VOIMA -lehti / Osa 2: Reetta Pekkanen


Tänään ilmestyneessä Voima-lehdessä (3/2015) Runoilija. -palstalla haastattelussa
Reetta Pekkanen. Hänen esikoisteoksensa Pieniä kovia nuppuja (Poesia 2014) sai vuoden 2015  Tiiliskivi -palkinnon.

Lisäys: 23.10.2015 kirja sai Katri Vala -palkinnon.

Hanki siis lehti käsiisi ja lue tavalla ja toisella ajankohtaisen runoilijan mietteitä!

Juttu luettavissa myös täältä, sivu 49 ja tästäkin:


Esikoisteoksesi Pieniä kovia nuppuja (Poesia 2014) sai Tiiliskivi-palkinnon, jonka tarkoitus on nostaa arvokkaaksi koettua teosta ylemmäs valtavirtaan. Mitä viestiä kirjallasi on valtavirralle?
Lähtökohtaisesti kirja on henkilökohtainen selonteko, mutta ehkä siinä on tiettyä hädän jakamisen tarvetta. Yhteinen ympäristö ja huoli siitä elää runoissa vahvana.

Runosi elävät luontoaiheissa – jos avaat kirjasi keskeltä, kuvaile millainen valokuva siitä aukeaa?
Teollisuusrakennuksia, joiden päälle on kasvanut jo sammalta. Vaikka luonto on joutunut kaupungin keskelle, niin silti se puskee sieltä esille.

Mistä omat juuresi luontoon ovat syntyneet?
En ole kaupungista kotoisin, vaan Outokummusta. Siellä on hieman erilaista kuin Hämeenkadulla Tampereella. Metsä on ollut tärkeä paikka lapsesta asti. Ehkä sen takia miellän luonnon osaksi omaa itseäni.

Runosi lävistää teräsvaijerina yksilön ankara tietoisuus ympäristön ja ihmisen repaleisesta tilasta – mistä asioista huuhtoutuu aitoa tulevaisuudenuskoa runoilijan rantaan?
Kun täällä kerran ollaan, täytyy pitää kiinni läheisyydestä ihmisiin ja muihin luontokappaleisiin. Rakkautta ei saa pyyhittyä pois vaikka on sitä kuonaakin.

Miten runoilija liimaa onnistuneesti yhteen eko-eettisyyden ja markkinatalouden? Jos olisi valta niin kuin on mieli?
Vaakalautaa pitäisi keikauttaa toiseen suuntaan – nyt markkinatalous määrää ja luonto on vain sille resurssia. Meidän tulisi saada aikaan konkreettiset rajat, joita ei voisi enää ikuisesti venyttää. Suunta pitäisi olla takaisin paikallisempaan, eristäytymättä kuitenkaan muusta maailmasta.

Pääaineesi yliopistossa oli suomen kieli. Mihin kylmiin asioihin nykyinen suomen kieli on tarttunut liikaa kiinni ?
Vastustan kysymyksenasettelua. Kielet ovat siitä ihania, että ne kukoistavat säännöistä välittämättä siellä, missä niitä tarvitaan.

Mainitse kolme kaunista suomen kielen sanaa?
Halu. Saapastelu. Miau.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Juuri nyt aurinko paistaa, mitä teet?
Lähden koirieni kanssa metsään.



Muutamat valitut sanat

tuuli on irrottanut muurahaiset maasta
Varjot,  joita muodostuu aina samassa kohdassa siltaa
vedenalaiset valonheittimet kun kävelen kotiin

Nyt kun on niin, että meidän on joka tapauksessa kuviteltava
tulevaisuus

kun valot palavat joka tapauksessa läpi yön
olen aika varma että tuntuu joltain
ja kävelen kotiin.    Rastas laulelee,


                               irrallaan tuulessa pikkuinen sukupolvi





Tilaa kirja täältä.



perjantai 20. maaliskuuta 2015

Mauri Mikkola Quintet: Lux Et Umbra

(Juttu julkaistu Laitilan Sanomissa 20.3.2015)


Jazzilla kirjoitettua elämäkertaa

Tapaan aikanaan Laitilassa pitkään asuneen Mauri Mikkolan kahvilassa Aurajoen varrella. Sama vilkas ja eloisa persoona kuten ennenkin. Meillä puheliailla kaiffareilla ajatukset oksittuvat ripeästi asiasta toiseen, ja esiin muistellut jutut puhkeilevat helposti meluisaan yhteisnauruun. Jotkut vähän katselevat pitkään, sama se.
Mutta nyt asioiden keskiössä on tuo odotettu, muoviensa kääröistä kuoriutuva uunituore LP.
– Niin tai tämä on tupla-levy, Mauri korjaa heti alkuun.
Huh, aikamoinen järkäleteos uutta musiikkia jo materiaalinsa puolesta. Myöhemmin kotona kun siirrän sen tietokoneelle korvalappuja varten, niin saldoksi tulee 16 kappaletta ja 1 h 23 minuuttia.




Afrikasta alkuun
Teoksen sävellystyö lähti liikkeelle vuonna 2011, jolloin hän oli vaimonsa kanssa  matkustamassa Afrikassa.
– Ensinäkymiin Nairobissa lukeutui valtava nouseva kuu, joka nosti mukanaan kaukaisia muistikuvia lapsuuden hetkistä Rauman talvessa. Se oli sama kuu – ja siinä hetkessä tapahtui avaavia oivalluksia.
    Näin alkoi etenevä, muutaman vuoden kestänyt sävellystyö.
– Kappaleet ovat enimmäkseen puhtaasti intuitiolla sävelletty.
On hyvin mielenkiintoista kuunnella, miten hän jälkikäteen valottaa biisi kerrallaan esille niitä merkityksellisiä elämänvaiheitaan, joista kyseiset kappaleet ovat säveltyneet. Ehdottelen, että onko tässä kyseessä eräänlainen tietyn ajanjakson musiikillinen elämäkerta, taideteos? Tulkintani saa hyväksyntää häneltäkin.

Pitkällä tiellä
Albumin nimi Lux Et Umbra tarkoittaa valoa ja varjoa. Ja vaikka levyllä liikutaan isoissa linjoissa kirkkaasta tummempia sävyjä kohden, niin omassa elämässään miehellä on suunta ollut ilmeisen päinvastainen.
Myöhemmin kun olen levyyn ehtinyt kunnolla perehtyä, mietin sitä musiikillisen matkan pituutta, jonka Mauri on monen muun ohessa tehnyt sieltä Laineen talon ja Meijerin bänditilojen monentyylisen rockin kirjosta. Rockia, bluesia, heavya jne. – niitä aikoja yhtään väheksymättä, päinvastoin – ne kuuluvat elimellisenä osana koko pakettiin ja levyn musiikistakin niitä tunnistaa. Mutta musiikin opiskelun ja muiden vauhtia rikastavien tekijöiden myötä kitaristin kehityskaari ylöspäin on ollut huimaava. Ja ammattimuusikon ura on edelleen vahvasti nousujohteinen.
Toki levystä voidaan laittaa taas yksi uusi pojo myös laitilalaisen bändikulttuurin rintapieleen.
 – Ei tämän levyn musiikki olisi mahdollista ilman näitä kaikkia eri vaiheita. Ja omalta osaltani mielelläni kiitän Laitilan kaupunkia sen panostuksista ja tuesta bänditoimintaan.

Niin hyvin tehty kuin mahdollista
Sanoituksia tai lauluosuuksia ei levyllä ole. Kyseessä on puhdas instrumentaalilevy – henkilökohtainen taideteos - jossa musiikillinen ilmaisu, sävelletyt tunteet ja tapahtumat ovat kertojan roolissa.

    En ole jazzin erityisasiantuntija, mutta ei tämä ole ”epämiellyttävän vaikeaa” harrastelijallekaan. Toki kuuntelevaa syventymistä edellyttää. Sanallista viipalearviointia en tähän edes yritä; kannattaa hankkia levy ja kuunnella itse.
    – Eka levy on enemmän fuusio/jazzia, toisella puolen mukaan tulee progressiivisuutta lisää, tiivistää kaikki kappaleet säveltänyt Mikkola itse.   
    Haastattelun aikana vuolasta kehua useaan otteeseen saavat levyllä kvintettinä soittaneet muusikot. Johannes Peltola basso, Hannu Hiltula tenorisaksofoni, Karri Kerkelä rummut ja koskettimia on soittanut Mikkolan puoliso Kristiina Karsten. Vierailijana levyllä oli mukana sopraanosaksofoninsa kera Jaakko Martikainen.


Mauri Mikkola Quintet


    Bändi ei suinkaan jää elämään pelkästään tähän levytykseen, vaan lähtee myös livekeikoille.
Projekti on saanut Varsinais-Suomen Taiteen Edistämiskeskuksen tukea ja löytyy digitaalisesta jakelusta mm. iTunesista. Osoitteesta maurimikkola.com sen voi tilata CD-muodossa.









torstai 19. maaliskuuta 2015

Andrei Tarkovski: Peili (1975)



Wikipedia kertoo siitä näin:
Tarkovskin seuraava elokuva Peili (Зеркало, 1975) oli henkilökohtainen, uniin ja muistoihin perustuva elokuva. Tarkovski käytti elokuvissaan usein rinnakkain mustavalkoista ja värillistä, sekä lavastettua ja dokumentaarista kuvamateriaalia, mutta Peilissä niitä rinnastettiin erityisen näkyvästi. Tarkovski kertoo elokuvan päähenkilön (joka nähdään vain ohimennen) elämäntarinan käyttäen välähdyksiä uutisdokumenteista ja unenomaisia tai aavemaisia lavastettuja kohtauksia. Mukana oli Venäjän lähihistoriaa Stalinin vainoista Ussurijoen rajakahakoihin.

Loistava elokuva, rakentunut ajattomasta materiaalista. Täynnä hienouksia.
Katsoin sen nyt toistamiseen viikon sisällä.

Kirjoitan lähemmäs vain yhden, minusta todella huiman kohtauksen sieltä elokuvan keskivaiheilta.
Siinä lapset ovat betonisella ampumaradalla harjoittelemassa kahden aikuisen miehen kanssa. On pakkasilmaa, aamupäivää, varisten ääniä, tuulta. Ohjaajana oleva mies kovistelee lapsia, vaatii äänekkäästi kuria. Keskiössä oleva poika on tullut jostakin muualta, ja tekee miehen mielestä täyskäännöksen väärin, kun tekee sen kokonaan ympäri 360 astetta.
Myöhemmin poika kaivaa pöydän ääressä repustaan käsikranaatin, jonka joku ohijuokseva lapsi heti sieppaa, ja samassa hetkessä sokka nykäistään irti ja raskas kranaatti heitetään kolahdellen ampumaradalle.
"Maahan!", huutaa toinen miehistä, mutta toinen syöksyy käsikranaatin päälle, rutistaa sen tiukasti rintaansa ja  kääntää selkänsä maastoutuneita lapsia kohden. Sekunnit kuluvat, äänenä voimistuvat sydämenlyönnit. Lähikuvassa näkyy, miten uhrautuneen miehen kallossa on reikä, josta avonaisen kalvon alta sykkii hänen sydämenlyöntinsä. 
Mutta ei tulekaan räjähdystä. Joku lapsista huikkaa, että se oli vain harjoituskäsikranaatti.
Tilanne raukeaa, ja mies etsii päähänsä takaisin sen rytäkässä irroneen päänsä muovisuojuksen, ja toteaa rauhallisesti toiselle, lapsia hetki sitten ankarasti kohdelleelle miehelle:




tiistai 17. maaliskuuta 2015

Roy Andersson: Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien




Tänään vasta ehdin katsomaan Anderssonin uusimman elokuvan. Odotuksia oli, ja ennakkoon olin lukenut aika paljon erilaisia tähän elokuvaan liittyviä tekstejä.

Edelliseen Sinä elävä -leffaan verrattuna, tässä oli humoristisuutta selkeästi vähemmän, mutta surrealistisuutta enemmän. Merkillinen duuripitoinen musiikki oli tässäkin voimakkaasti ja runsaana taustana.

Elokuva on todella voimakas taiteentekemisen muoto. Anderssonin työtapaa tuntien; kaikki on lavastettua, luotua. Tuurilla on aika vähän osuutta tämän tason ammattilasen töissä.

Muutaman päällimmäiseksi ensimmäiseltä katselukerralta jääneen kuvan rikon omiin pohdintoihini - ehdottomasti suosittelen omakohtaista leffan katsomista.

Kuolema aina jo läsnä meissä kaikissa olevaisissa - sen liitän ilmaisuun, että miksi kaikilla Anderssonin hahmoilla ovat jo vähän valkeat kasvot.

Vakavuus, aikuisten hymyttömyys. Työ. Raha. Yhtenä pääosassa ovat kaksi kauppamiestä, joiden myytävää ovat onnettomat pilailuvälineet: vampyyrinhampaat, naurupussi josta rutistamalla lähtee samanlaisena toistuva, äkkiä synkäksi käyvä mekaaninen nauru. Tämän lisäksi uutuus, ruma yksihampainen kuminen naamari. Kukaan ei osta, kauppa ei käy. Miehillä on aina sama mainospuhe, ja hengetön ajatus, että he auttavat ihmisiä. Jotenkin erittäin teräväpiirtoinen tarkoituksettoman nykytyön vertauskuva - työtä, jota tehdään vain rahan takia. Pyramidimuodostelmassa: kauppamiehet patistavat yhtä rahatonta jälleenmyyjäänsä maksamaan, ja heitä rahattomia taas patistetaan maksamaan ylemmäs omalle välikädelleen.

Koskettava kohtaus on lasten juhlatilaisuudesta. Nähdäkseni mukana oli vammaisia lapsia. Eräs tyttö kertoo runostaan sitä ulos tankkaavalle aikuiselle, ja samalla pykälä kerrallaan ehkä punoutuu auki elokuvan kantavaa aihetta.

Kyyhkynen istui oksalla lepäämässä ja miettimässä. Mitä se mietti? Sitä kun sillä ei ole rahaa. Sitten se lensi kotiin.

Järjetöntä - kyyhkynen miettimässä rahaa! Ei luontoeläin sellaisia joudu miettimään!
Mutta lentääkö kyyhkynen lapsen käsitemaailman läpi juuri aivan oikeaan? Moniko lapsi kuuntelee ja imeyttää tätä rahattomuuspuhetta kotonaan parhailaan?
Raha on nykyolevaisuutemme, Talous on kaiken yllä ja inhimillisyyden ja solidaarisuuden ulottumattomuuksiin vangittu, onko näin?

Yksinäisyys on eräs teemoista, joka kulkee elokuvan sisällä siellä ja täällä. Ykisnäisyyden kolkkous.

Lapsiin ja lasten kanssa olemiseen Andersson liittää elokuvassaan aitoa elämäniloa, aitoa onnellisuutta. Se jättää miettimään, mitä meille tapahtuu ja missä kohden - yhtäkkiä me aikuisina olemme pystyynkuolleita, miettimässä vain rahaa ja siitä huolehtimassa, että aamulla on noustava aikaisin töihin. Onko vaihtoehtoja - millaiset todelliset valinnan vaihtoehdot ovat eri sosioekonomisilla luokilla? Toisilla on enemmän, toisilla vähemmän.

Todella kiehtovia, surrealistisia kuvia tarjoavat kuninkaan Kaarle XII:n saapuminen pikkukuppilaan ennen ja jälkeen Pultavan taistelun. Näissä menee paljon tavaraa kiintoisasti ristiin, ja on loistavasti toteutettu. Hevosen kavioista kopiseva suuri voima pienessä tilassa jäi mieleen.

Merkillinen alitajuntainen ilmentymä on valtava metallinen pyörivä soitin, johon sisälle herrat siirtomaaherrat läiskivät ruoskalla mustaihoista alkuperäiskansaa. Tuli alle, ja alkaa syntyä omanlaistaan suggestiivista soittoa joka ulottuu kauas.
Hienolla heijastuskuvalla lasioviin avautuu varakkaan vanhustentalon ovet, ja shamppanjalaseja täytellen nämä vanhukset katsovat pihalla tulessa olevaa soitinta.
Mistä kaikesta näissä kahdessa kohtauksessa oli kyse - minne historiaviittaukset, mitä kysymyksiä?

Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien on ihmisyyttä käsittelevän trilogian viimeinen osa.
Useaan otteeseen elokuvassa toistuu ristiriitainen tilanne, jossa puhelimessa vielä toistamalla todetaan, että on hienoa kuulla kun teillä menee hyvin. Ja puhuja itse on parhaillaan kurjassa tilanteessa. Kuuraamassa lattiaa, tai pistooli kädessä.

Henkilökohtaisesti ilkein kohtaus on se, jossa koe-eläinapinalle (evoluutiomme eräälle vaiheelle joka elää samaa aikaa kanssamme), tehdään jotakin tuskallista aivosähkökoetta. Apinaan on onnistuttu luomaan paljon, eläimessä todellisuudessa olemassaolevaa inhimillisyyttä, tunteita, ajatteluakin. Ja kokeen valvoja katsoo ikkunasta ulos jaaritellen puhelimeen, apinasta mitään välittämättä.

Kun elokuva tulee DVD:nä, pitää hankkia se. Ja katsoa sitten uudestaan.
On kyllä vahva elokuva - kieltämättä jälkeen päin Turun kivitalot ja Yliopistonkadun alkukevään elämä näytti väreilevän yhtä valjulta ja valkeakasvoiselta kuin elokuvassa.



perjantai 6. maaliskuuta 2015

Päätyyn asti, Pertti Kurikan Nimipäivät!

(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 6.3.2015)




Toukokuussa Wienissä pidettävissä Euroviisuissa Suomea edustaa punk-bändi Pertti Kurikan Nimipäivät kappaleella Aina mun pitää. Näin siivitti selkeät äänestyslukemat.  Yhtyessä soittavat Sami Helle basso, Toni Välitalo rummut, Kari Aalto laulu ja kitaristina on Pertti Kurikka.

Yhtyeen alkujuuret löytyvät vuodelta 2009, jolloin kehitysvammaisille palveluja tuottava Lyhty -yhdistys järjesti taidetyöpajan, jonka kautta soittajamiehet löysivät toisensa. Yhteinen, aivan oman musiikin bändi syntyi. Sittemmin on tullut legendaarista jälkeä, mm. Kovasikajuttu –dokumenttielokuva ja paljon energisiä livekeikkoja kotimaassa ja ulkomailla.


Itse sain punkkiin ja uuteen aaltoon ”pakkokasteen” Ytön kylässä silloin 70 –ja 80 –lukujen taitteessa. Isoveli ja saman ikäluokan kaverinsa niitä silloin tuoreita musiikinlaatuja kuuntelivat. Paljon ja kovalla volyymilla. He tekivät kotistereoihin ja putkiradioihin piuhapatentteja, että saattoivat itsekin rämpyttää sähkökitaroilla sinne vimmaisaan spirittiin mukaan.

Pertti Kurikan Nimipäivien punk on kaikin puolin todella hyvää laatua. Ja mikä tärkeintä, mielestäni he toteuttavat täydestä sydämestä sitä punk-musiikin yhtä perussanomaa: vituttaa niin saatanasti kun ulkoapäin ohjaillaan tätä mun omaa elämää!

Samalla tässä sopimattomassa punk-rytäkässä saavat pitkää nokkaa ne poliitikot ja korkeavirkamiehet, jotka ovat maksaneet miljoonia hienosta ja kauniinmyyväksi hiotusta Suomi -brändistä.

Toivon mukaan jotain ottavat opikseen myös ne pallopäät, jotka ovat kehdanneet julkisesti torjua kehitysvammaisten tulon sinne omalle asuinalueelleen – koska ”sen oman asunnon rahallinen arvo laskee ja muutoinkin asuinalueemme status kärsii.” Joo-o.

Virallisella Suomella ja monilla sen kansalaisilla on suuria vaikeuksia hyväksyä erilaisuutta ja epäsovinnaisuuksia. Heikentyvä taloustilanne pulpauttelee vähän väliä mediapintaan niitä polttouunille haisevia todellisia ajatuksia. Koventunut suvaitsemattomuus on sitä todellista ja epäinhimillistä Suomi -fiilistä, minkä tietävät omassa elämässään ne, jotka saavat muulta laumalta sitä monoa päähänsä. Kehitysvammainen, työtön, vanha, syrjäytynyt, alkoholisti, maahanmuuttaja, luuseri, köyhä, lihava, mielenterveyspotilas…

Veikkaan, että Pertti Kurikan Nimipäivät voittaa Euroviisut tänä vuonna. Ja vaikka näin ei kävisi, joka tapauksessa nämä neljä ihmistä ovat jo nyt työntäneet puolestamme lajitoveriempatian tietä paljon leveämmäksi Suomessa ja maailmalla. Erittäin kunnioitettavaa. Ei kun päätyyn asti jätkät vaan ja tiukasti sillä omalla asenteella!


Kirjoittaja on Turussa asuva kirjoittaja, joka haaveilee pappaluokan punk-bändin perustamisesta



Pertti Kurikan Nimipäivät: Aina mun pitää KLIKSPUNKTÄÄLTÄ!


keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Runoilija. / VOIMA -lehti / Osa 1: Susinukke Kosola


Olen saanut Voima-lehdestä 2/2015 alkaen mieluisaksi toimitustyöksi uuden Runoilija. -palstan,
jossa kohdataan tavalla ja toisella ajankohtainen runoilija kysymyksien kohdevaloissa.

Korkkaamisen kunnian sai osakseen Susinukke Kosola.
Hanki siis lehti ja lue!

Juttu luettavissa myös täältä, sivu 49. Ja tästä.


Runokentän kuuma tapaus


Esikoisteoksesi .tik. (Kolera-kollektiivi 2014) on saanut arvostetuilta runokriitikoilta runsaasti myönteistä huomiota osakseen. Teoksellesi on ollut tilausta. Miltä se on tuntunut?
Aika huojentavalta, koska tein tuon kirjan aika eristyksissä tavanomaisesta kustannusmaailmasta. .tik. on henkilökohtaisesti tärkeä kirja. Pelkäsin että se olisi hutilaukaus pimeyteen, mutta on käynyt selväksi, ettei julkaisu ollut turha teko.

Miksi se on henkilökohtaisesti tärkeä?
Siinä on tarinoita, jotka halusin saada suuren yleisön tietoon. Tahdoin antaa täysin subjektiivista ääntä ja näkökulmaa poikkeaville kokemuksille. Sellaisille, joihin vain harvat samaistuvat. Yksilön kokemuksia suhteessa tähän yhteiseen kulttuuriin.

Daniil Kozlov (s.1991), sinä tunnet parhaiten Susinukke Kosolan, kuvaile millainen runominä hän on?
Vihainen teinipunkkari, idealisti, joka on juuri lukenut Kropotkininsa ja on vihainen kun työväenluokkaa sorretaan. (naurua) Ja kirjoittaa ymmärrettäviä runoja, joita voi kuola roiskuen ulvoa baareissa.

Jos sinusta pyyhittäisiin runo pois, mitä jäisi jäljelle?
Ehkä kuiva analyyttinen esseisti tai tuopin ääressä pätijä. Runollisesti; olisin päivänkakkara ilman terälehtiä, ruma ja alasti. Ei, olen oikeasti hyvin kiinnostunut myös luonnontieteistä, vaikka yliopistossa pääaineena onkin kotimainen kirjallisuus. Olisin nörtti.

Sinua on kuvailtu myös anarkistilyyrikoksi ja punk-runoilijaksi. Jos saisit pitää eduskunnan puhujapöntöstä minuutin puheen, mitä se käsittelisi?
Anarkistina minulla ei ole sinne asiaa – kuulun puhujapönttöön, joka on ulkona ja selin eduskuntataloon. Puhuisin edustuksellisen demokratian ongelmista – siitä miten enemmistön diktatuuri jyrää marginaaliryhmät kokonaan vaille omaa ääntään. Siitä miten poliitikkoja eivät sido vaalilupaukset. Puoluekurista ja itse äänestysprosessista. Päätöksenteosta, joka koskee elämiä, joista edustajat eivät tiedä mitään. Lopuksi kehottaisin edustajien menemään oikeisiin töihin, vaikkapa kirjoittamaan runoja.

Mitä ominaisuutta et myisi itsestäsi mistään hinnasta?
(miettii) Toivoisin, etten empatiaani myisi. Kyky empatiaan on tärkein ominaisuus rauhanomaisen ja oikeudenmukaisen elon kannalta.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Voiko itseltään kysyä mitään kuulostamatta kyseenalaiselta hahmolta, Daniil? Ei, en usko, Susinukke.



Muutamat valitut sanat

Istuin ja katsoin miten
              hänen kasvonsa olivat
              ihon peittämät
                             hirttosilmukka talutushihnana
                             haavasta pulppusi
                                           epäorgaanista kemiaa
              vanhentuneita yhdisteitä
kuin joku vitun Sex Pistols ja Sid.

             Ihmisessä on viisi litraa verta.
             Siitä saisi monta romaania
                             mutta hyvä jos
                             ehtii raaputtaa edes runon
                             ennen hyytymistä.






Tilaa Susinukke Kosolan .tik. -kirja täältä.


Runoilija keskellä risteystä. [kuva: Marko Laihinen]