lauantai 14. joulukuuta 2019

Jouni Teittinen: Sydäntasku (Poesia 2019)




Jouni Teittinen voitti taannoin tällä esikoiskokoelmallaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2019. Kiinnostuin siitä lukemieni arvostelujen ja tekstinäytteiden myötä.

Kirja tuli hankittua tekijältä, taisi olla ensimmäinen ostamani runokirja tänä vuonna. Olen saanut lähivuosina yliannostuksen nykyrunouteen, ja olen ottanut tietoisesti etäisyyttä.

Eräs syy, miksi kiinnostuin Teittisen runoista oli se, että kirjailijalla on itsellään lapsia.
Varsinkin taiteilijoista huomaa sen hyvin pian, onko omia lapsia vai ei - tunnistaako esimerkiksi tekstipaletista pakollisen epäitsekkyyden murtamia värejä. Sydäntaskussa on kokemukseni mukaan kosolti lapsien ja lapsuuden maalaamaa aineistoa. Miesnäkökulmallakin on merkityksensä.

Runoista löytyy toki tujuudetkin, mutta näinä vapaaehtoisen lapsettomuuden, ilmastoahdistuksen, kansanmasennuksen, toivottomuuden ja dystopiain kulta-ajassa Sydäntasku ui riuskoin vedoin vastavirtaan. Senkin voi mieltää valittuna tekona.

Kliseisen kehuvasti usein sanotaan, että runoteos on monitasoinen - tämä kirja on. Voi lukiessa ajatella, että runoilija puhuu omasta lapsuudestaan, tai omasta lapsestaan tarkoilla huomioinneilla, tai yleisellä tasolla hinaten samalla kaksin käsin tulevaisuuttakin näköpiiriin – samalla vintturoituu väistämättä omia henkilökohtaisia muistikuvia esille.

Lapsuutesi ei ole sinun, mutta sinua se katsoo.
Etsii merkkiä.

Kerronta ja taitto on sopivan väljää, ei täyteen ahdettua. Kieli on kirkasta - ei tarvita googlettelua runorattailla pysyäkseen.
Runopuhe etenee, se kertoo.

Tyylikäs, ennenvastaantulematon ratkaisu Teittiseltä ovat runot, joista on osa kuin pois pyyhityt, tai kulahtaneet, menettäneet jonnekin jotakin.

Eräs mihin lukiessa kertyi marginaaliviiruja, ovat runojen erinomaiset lopetukset. Niissä näkyy kirjoittajan taitavuus ja kiteyttäjän kyky. Vahva suositus tälle kirjalle. Tilaus täältä.


Kesän päättyessä suljettiin aurinko
muiden aurinkojen kanssa pussiin ja laskettiin mereen
ja äänesi särkyi pitkin sinua kuin heinikossa maannut lasi.
Lapset unohtavat auringon yhtä nopeasti kuin kaiken muun,
sanottiin, se on kuitenkin vain lapsuutta.
Eikä se vain unohdu: joka hetki unohtaa sen uudelleen,
pyyhkii muistiin oman muotonsa. Pitkän rannan, lapsuuden
josta lapsi astuu läpi kuin ruumiista.

 

tiistai 3. joulukuuta 2019

Kyykkyyn ja suoraksi


Kolumni on julkaistu Laitilan Sanomissa 3.12.2019


Yle uutisoi äskettäin, että moni 2000-luvulla syntyneet urheilijatkaan eivät pysty menemään kyykkyyn. Eräs syy on, että vapaa-ajan monipuolinen liikunta on jäänyt pois. Arki on tehty niin helpoksi, ettei tarvitse kyykistellä.

Hesarissa taas kokenut uimaopettaja kertoi, ettei helsinkiläislasten kroppa taivu enää selkäuintiin. Uima-asento on lähinnä istuma-asento, ja kättä ei saada vietyä pään vierestä veteen. Liikuntajohtaja Tarja Loikkanen myöntää huonon kehityssuunnan todeksi - liikkumattomuus on lisännyt motorista kömpelyyttä, moni lapsi ei osaa enää juosta epätasaisessa maastossa. Syynä on, että lasten kaikenlainen liikkuminen ja fyysinen aktiivisuus on vähentynyt, istuminen ja älylaitteiden ja tietokoneen edessä nököttäminen taas lisääntynyt.

Ei perkele. Mitä tälle kehityssuunnalle on oikeasti tehtävissä? Moralisoivan patun on helppo todeta, että silloin aikanaan Kaariaisten koulussa todellakin harrastettiin monipuolisesti liikuntaa opettajien Jaana ja Lippo Juvalan sekä Ilkka Simolan toimesta. Eivät olleet ihan kevyenkivoja ne voimistelutunnit tai hiihtolenkit - nyt niitä osaa arvostaa kyllä.

Taannoin olin kuuntelemassa evoluutiopsykologi Markus J. Rantalan kirjanjulkaisuluentoa Masennuksen biologia - evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin. Hänen pääteesejään on, että masennusta ja muita ongelmia aiheuttaa se, ettemme ole sopeutuneet tähän nopeasti muuttuneeseen elinympäristöön ja länsimaiset elintavat sairastuttavat. Eräässä diassa oli kuva lihavasta pojasta, joka istui yksin sohvalla, katsoi televisiota, söi perunalastuja ja joi limsaa. Kaupungistuminen, liikkumattomuus, viskeraalirasva, yksinäisyys sekä huonoa ravintoa ja juomaa. Näistä jokainen saattaa olla mm. masennusoireita laukaiseva tekijä - yksin, ja yhdessä varmemmin.

Rantalan isoin vääntötodistelu on siinä, että nykyinen psykiatria pitää oireita sairautena, ja joita varsinkin Suomessa lääkitään hanakasti mielialalääkkeillä. Juurisyyt ovat kuitenkin syvemmällä kuin "tyhjästä" ilmestyneissä aivokemian häiriöissä. Rantala eritteleekin 12 laukaisevaa tyyppisyytä, jotka saattavat johtaa masennukseen alttiuksien kanssa.
Kirjan luettua ei ihmettele, miksi masennus tyrmää Suomessa joka päivä 9 ihmistä sairauseläkkeelle, 3000 vuodessa. Metsästäjä-keräilijä on vaikeuksissa tässä modernissa ympäristössä, jossa moni asia on sälytetty yksilön vastuulle, eikä moni sitä vastuuta kykene itse hallitsemaan. Ei vanhemmat eikä nuoremmat.

Sitä ihmettelee, että miksei näihin helvetin huonoihin kehityskulkuihin puututa yhteiskunnan suunnasta nopeasti ja väkevällä otteella? Mitkä tahot jarruttavat omien etujensa tai elantojensa takia? Parempaan suuntaan emme ole menossa tätä rataa.

Murheellista on, että tämä suuntaus koskee erityisesti nuoria. Kokonaan ulos systeemistä tipahtavan nuoren hintalappu on vähintään 1-2 miljoonaa euroa, puhumatta tuskista ja ongelmista, joita syrjäytyminen tuo loppuiäksi tullessaan.

Lisää rahaa, lisää asiantuntijoita, lisää uudenlaisia ja pysyviä elämäntapamuutoksia tuovia toimintamalleja. Toinen vaihtoehto on, että no, näillä mennään, onnekkaita ne, jotka pärjäävät.

Kirjoittaja on Turussa asuva tattiotsainen mies