sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Meille arjen mentalisteille hyödyllistä tietoa


Menestyksekäs mentalisti Pete Poskiparta on tuoreesti julkaissut kirjan Arjen mentalisti (2017 readme.fi).



Kirjassa on monta hyödyllistä aihealuetta käytännön opastuksineen nimenomaan arjen rientoihin. Esimerkkien avulla on helppo oppia ketjuttavan muistamisen perustekniikan, jota voi treenailla vaikka ostoslistojen ja salasanojen kanssa. Samalla saa jumpattua mukavasi myös sitä omaa luovaa ja hullunkuristakin visiointikykyä.

"Sellaista et voi muistaa, jota et ole havainnut."

Ihmisten nimien muistaminen on monin perustein hyödyllistä ja kohteliasuutta, jolla tekee helposti positiivista vaikutusta. Tätä ainakin itse pyrin petraamaan kirjan sinänsä yksinkertaisten neuvojen avulla. Monessa kohdin harjoitusten kohdalla mieleen tuli myös mindfullnessin opit, joissa on oleellista ns. puhdas havainnointi ja läsnäolo, mitkä ovat teoriassa helppoja mutta käytännössä vaikeita, mutta opeteltavissa olevia kykyjä. Hoksottimet tietoisesti auki oikeissa kohdin.

"Ensivaikutelma tehdään vain kerran."

Itselleni ehkä kiinnostavin uusi juttu perusteluineen ja selityksineen oli rapport. (Tulee ranskankielisestä alkusanasta rapprochement, jolla viitataan sovintoon, suotuisaan lähentymiseen ja suostuttelevaan ilmapiiriin.)
Rapportin sekä mikroilmeitä, valheenpaljastusta ja suggestioita koskevissa osissa tekijällä on vahva painotus niiden eettisessä käytössä. Tällaisia inhimilliseen käyttäytymiseen liittyviä taitoja tosiaan voidaan käyttää eri motiivien ja tarkoitusperien ohjaamima. Valitettavasti. Hyödyksi näitä arjessa voi käyttää esimerkiksi kaupanteko-tilanteiden yhteydessä.

"Kuulemme ja näemme sen mitä haluamme ja 
unohdamme sen mitä emme halua kuulla."

Poskiparta määrittää itsensä tiedeorientuneeksi, ja vilkkaana somepersoonana hän on tuttu mm. Skepsiksen keskusteluista. Tiede edellä, mutta jos toisenlaista esitetään pätevästi todistettuna, kantaa muutetaan. Sen johdosta erääksi tämän kirjan ansioksi voisi vielä nostaa kylmäluenta-käsitteen, jonka hän avaa "selvänäkijän" istunnon analyysin kautta. Se puhkoo hyvin auki sitä huuhaata, mihin moni ihminen uskoo silmät kirkkaina ymmärtämättä omaa toimintaansa ja omaa osuuttaan paikkaansapitävissä ennustuksissa. Aivomme tekevät kuperkeikkoja mielellään.
Oleellisia ovat, miksei sanataiteilijoillekin hyödylliset ympäripyöreät sanat, joihin kuulija löytää yleensä aina jonkin merkityksen omasta elämästään: "Onko elämässäsi ollut suuria mullistuksia viime aikoina, sillä näyttäisi vahvasti, että jokin asia on juuri päättynyt ja toinen alkamassa?"

Miten on, löytyikö osumaa? :-)

Arjen mentalisti on hyvällä tavalla populaari ja monipuolinen kirja, jossa on kansien sisällä on yllättävän paljon todennettua ihmistuntemusta, johon vielä mentalistin käytännön oma kokemus esiintymislavoilta tuo pätevyysleimansa ja lisähuomiot.
Kelpo huumorillakin vielä ryyditetty kirja, suosittelen tutustumaan.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Timo Salo: Mutta ennen muuta (Poesia 2017)




Timo Salon neljäs runoteos Mutta ennen muuta (Poesia 2017) on muhkea tapaus - sivuja kovakantisessa kirjassa on 136, ja se pitää sisällään erityylistä runoutta, visuaalisia runoja, valokuviakin. Uudissanoja, kielen mikropintojen leikkelyä, leikittämistä, tutkimista.
Useita kirjoja Suomen aforismiyhdistyksen Pilke-kirjasarjaan taittaneena hän on tehnyt taittotyön myös tähän omaan kirjaansa, ja sen takia runsailla typografisilla ratkaisuilla ja kokeiluilla on paljon suurempi merkitys kuin runokirjoissa yleensä. Ne pyrkivät alituiseen yhteistyöhön tekstin kanssa ja perusrajoitteet antavat runoille visuaalista asua.




Haastattelin Timoa kirjastaan tämän vuoden Turun kirjamessuilla, ja keskustelusta irronneita kiinnostavia asioita olen ujutellut tähän mukaan.

Runokirjan eräs pakote tai sääntö on kolmipalstaisuus, jonka alkuperäinen tarkoitus oli pitää lukuvauhti nopeana, mutta käytännössä kääntyikin päin vastoin. Kolmipalstaisuus hidastaa lukemista koska se tarjoaa mahdollisuuksia rikkoa lukutapaa ja loikehtia riviltä toiselle.

Tarkan ladontatyön ansiosta myös &-merkki esiintyy teksteissä poikkeuksellisen runsaasti, ja lukija alkaa keksiä sille helposti tarkoitusmerkityksiä. Onko se kuin käsikynkkä rinnastetuilla asioille, vaiko lauseen loppuun jotakin oleellista vielä kiinnittävä sanajunanvaunun koukku?
Joka tapauksessa kirjan runoissa tempo ja rytmi vaihtelevat hyvin paljonkin - välillä sivu mätkähtää täyteen rivejä joihin on yksinkertaisesti pysähdyttävä.

Minusta mielenkiintoinen ilmiö on, että Salon runoissa tapaa sieltä täältä vanhan suomen sanoja, laulusäkeen torsoja, vanhahtavaa ilmaisumuotoa - elegiakin löytyy. Eräänä selityksenä tälle hän kertoi, että tietyllä tapaa hänen vanhempansa olivat 50-lukulaisia, ja heillä oli runsaasti kirjahyllyssä nahkakantisia, kultakirjaimin kirjattuja kirjoja. Muutoinkin varhaisessa elämässä hänen mukaansa siellä Pohjanmaan maalaismiljöössä raksutti vähän erilainen aika, ja siksi kirjoittalle ehkä on tullut tiettyä perittyä nostalgiaa, nostalgikon vikaa, joka tahtoo näyttäytyä luonnollisesti myös runoissa. Minusta se on pelkästään kiinnostava ja omaperäinen juonne, kuten myös pohjanmaata, pohjanmaalaisuuttakin koskevat runosäkeet.

(Äskettäin Turussa vieraillut Sting totesi lehtihaastattelussa, että elämämme 10 ensimmäistä vuotta ovat ne, joista sitä luovaa sisältöä ammennetaan myöhemmin eniten, ja uudestaan ja uudestaan.
Ehkä näin on.)

Mikä on keskeistä: lyriikka on
rauhoittava keskittymishäiriö.  

Kirjassa kivi esiintyy monessa muodossa, ja sille on löydettävissä erilaisia tarkoituksia ja symbolisia painoarvoja runoissa. Salon itsensä mukaan kysymys on osaltaan menneisyyden murikoista joista jo tässäkin puhetta, jotakin esi-isien haamumaisia katseita. Sisyfoskivistä, jotka liittyvät kirjan teemoihin ja tarjoavat välillä myös odottamattomiakin askelluspintoja eteenpäin.

Eräs eri muodoissa toistuva teema kirjassa on hallitsemiseen liittyvä, kontrollin teema.
Runoista on irroitettavissa myös kirkasta ja omaperäistä aforistiikkaa, tässäkin kirjassa niitä on kuten hänen aikaisemmissakin teoksissaan.


epäilen kauneutta, kauneus on 
selittämättömällä hallitsemista

kielillä puhutaan toisten kieliä

meriä ja merkityksiä hallitaan, siis hallitaan reittejä niiden yli

kulttuurin lyhennelmä on kuri 

Ironia kysyy luottamusta, sekin
                                          vielä.

romantiikkani kerrottu ruusu


Mutta ennen muuta -kirjassa on ainakin minulle myös niitä pullonkaulaisia tihentymiä, tuntemattomia sanoja, käsitteitä joita joutuu googlettelemaan – ajatuksellisesti ahtaita ja hitaita kohtia. Ne ovat lukijalle eräänlaisia umpikujia, hetkellisiä suunnankadotuksia, monimutkaisuuksia. Ymmälleenjääntejäkin. Toisaalta, ei taiteen kuulukaan olla helppoa.

Toisaalta kirjassa taas on suurta kepeyttä, sitä leikkiä, huumoriakin narisemassa tässä kuitenkin jossain määrin arkkitehtorisessakin runoteoksessa.
Kirjassa on valtavasti yksityiskohtia, ja uskaltaisin tekijän ja kustantajan toimintatapaa tuntien väittää, että niistä jokainen on kyllä mietityssä kohdassaan.
Lukijalle tarjotaan paljon, tarjottimen täydeltä; sanotaanko nykyrunoutta pohjanmaan kautta.




meren jäytämä kylä Haisboro
[nimi lausutaan Haisborough]     kivikirkko, kiviaitaa, Haisbro,
                                                                                                    Myrsky huuhtoi rantahiekasta
                                                  eräänä keväänä näkyviin lähes   miljoonan vuoden takaiset esi-

                                                  ihmiskulkueen jäljet, kahdessa   viikossa meri oli pyyhkinyt ne


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Sisaruspuut - runo Runousaamiaiselle 8.10.2017


Runon kirjoitin Pienen Kirjapuodin Runousaamiaiselle SU 8.10.2017. 

Virikkeenä Kaarina-Teatterin loistava Rakkaudella sisaresi –näytelmä, teksti irronnut 
5.10.2017 nähdystä ennakkonäytöksestä.



Sisaruspuut


Matkalla Laitilaan
valtatien varrella
avohakkuualue, siihen jätetty
kuin unohdettu
kaksi toisensa kanssa ainaelänyttä
oksiltansa yhteen lomittunutta haapaa

              Sisaruspuut.

sanon ”sisaruspuut” aina kun ajan siitä ohi, ja katson
outo kauneus – kehyksenä ympärillä
se kaikki muu
runneltu puuttomuus

kaksi runkoa, vain yhden suuren puun ääriviivat


”Ja sitten; aina, kun joku näistä perheenjäsenistä vuorollaan kuoli,
he tulivat vielä lyhyesti näyttämölle, laskemaan käsistään yhden valkean ruusun
siihen olohuonepöydän valaistuun lasimaljakkoon.”


Valkoinen muoviruusu on todellinen kuoleman kukka.


tahdon ajatella, että metsäkoneen kuljettaja on heltynyt,
ja jättänyt sisaruspuut hyödyttöminä siihen, oman kauneutensa takia
                         olen luultavasti täysin väärässä
                         en osaa vaihtaa puita rahaksi

        Onko teatterin lavastaja valheentekijä, vai luoko hän
        meille todempaa kuin tosi?

myös näytelmän katoavassa, poislohkeavassa
perheympäristössä, puutalossa
ovat kaksoissisaret, omassa maailmassaan
Nora, Rina
kylmän huvilan kellossa naksuu edelleen
menetetyn loiston ja kirjeen aika –
elävät toisella aikavyöhykkeellä
Pietarin kumuloiste kuuluu ja sininen veri
elävät todellisen elämän scifiä
eivät sopeutuneet, he eivät sopeutuneet


jotakin vanhaa, kaarnoittunuta kuorta
rätsyy ihmisistä rikki
valkea nila paljastuu sormien luista, sormioksien pettua
vilkaisen salin hämäryyteen, useampi meistä
miehistä ja naisista pyyhkii silmäkulmiaan


      Kenen kyyneliä me teatterissa itkemme?


lopussa lavastaja lakaisee kaiken pois
seinät siirtyvät kevyesti sivuun, Solgård
emigranttihuvila purettiin oikeassa elämässä
ja nyt kadutaan, oikeassa elämässä kadutaan usein

kaksossisarukset kuolivat, Nora, Rina
heistäkin tuli kukkia
      
               näytelmä, eläviä kukkia


Seuraavina päivinä, ajattelen yhä tätä, ja puhun
tyttäreni kanssa siitä, jaamme

        Puristan käteni nyrkkiin.
        Katson.
        Tottakai siinä on valkea ruusu.


Seuraavalla kerralla
matkalla Laitilaan
näen valtatien varrella sisaruspuut
ja näen tämän näytelmän
näen Noran, Rinan





© Marko Laihinen

perjantai 6. lokakuuta 2017

Black Sabbath, 49 vuotta


(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 6.10.2017)

Olin nuoruudenkaverini kanssa katsomassa elokuvateatterissa konserttidokumentin Black Sabbathin viimeisestä keikasta. The End -kiertue päättyi 4.2.2017 Birminghamiin – kaupunkiin, josta vuonna 1968 nämä muusikkoudesta unelmoineet työläisnuoret lähtivät liikkeelle.

Ainut mitä jäin kaipaamaan, oli alkuperäisen kokoonpanon rumpali Bill Ward, jolla on iso tekijyys sabbath-soundissa. Riitelyt olivat kuitenkin niin syvät, ettei lopulta viimeistä viimeistä yhteistä turneeta saatu aikaan.

Itselleni Black Sabbath oli se nuoruuden kaikkein merkityksellisin bändi. Sinänsä huvittavaa, että ensimmäinen levynsä ilmestyi muutama päivä sen jälkeen kun olin syntynyt, joten ei ihan aikalaisia oltu.

Mutta niissä säröisissä riffeissä, outojen rakenteiden raskaasti junttaavissa biiseissä oli sitä jotakin, mikä resoinoi väkevästi. Ozzyn Osbournen laulamista ja basisti Geezer Butlerin tekemistä sanoituksista en paljotta ymmärtänyt, mutta melodioissa, laulusaundissa oli ja on omintakeista voimakenttää.

Sivumennen todettakoon, että kun näitä ikääntyneitä rockäijiä katselee, ei  välty ajattelemasta, että miten hemmetissä näinkin iso osa on selvinnyt vuosikausien bileistä? Entisaikaan kun käytettiin porvoonmitalla niitä vanhanaikaisia huimausaineita sun muuta. Itse asiassa Ozzy oli taannoin palkannut lääkärin selvittämään, miksei hän ole jo kuollut. Vaan yllättävän hyvin klaarasi tuon viimeisenkin keikan.

Varppeen yläasteella minulla oli parikin erilaista Black Sabbathin selkälippua farkkutakin selässä, ja toki bändipaitoja. Oli tärkeää viestiä muillekin mistä diggaa, ja mihin porukoihin kuuluu.
Kun vielä sai opeteltua jostain Tony Iommin Children of the grave -kitarariffistä pienen pätkän, niin se oli vahva kokemus – jostain samalle taajuudelle pääsemisestä kyse. Ja sitä veivattiin uudestaan ja uudestaan.

Bändin imagoon liitettiin satanistista lisuketta, se lisäsi kiinnostusta ja myyntiä. Mutta dokumentistakin kävi hyvin ilmi, että fuulaa se vain oli. Vaan jotkut hihhulit taitaa vieläkin pyörittää jytälevyjä väärinpäin löytäen niitä vihtahousuviestejä.

1980-luvulla musiikki oli LP-levyillä, cd oli vasta tulossa. Sabbathin älppäreitä kuunneltiin, levynkansiapäällisteltiin, ja kuunneltiin paikoin niin lujaa kuin stereoista sai irti.

Yleensä alkoholista Suomessa puhuttaessa ei yleensä virkota siihen liittyvistä hyvistä ja hauskoista jutuista. No olihan se kivaa porukalla kunnon juopottelutiimellyksessä luukuttaa itse kunkin lempparibiisejä ja kinastella, mikä biisi ja bändi juuri sillä hetkellä oli paras.

Laitilassa Black Sabbath oli kyllä vahvassa kurssissa – eräillä Munamarkkinoillakin oli paikallisista osaajista tuplamiehistöinen bändi soittamassa pelkkää Sabattia. On jäänyt mieleen.

Mutta kyllähän nuo rock-ukot sen yhteisen soittonsa ryhdikkäästi veivät finaaliin. Koko metallimusiikille ja monille ihmisille jatkossakin merkityksellinen juttu sai tyylikkään päätöksensä. Black Sabbath, The End.




Kirjoittaja on Turussa asuva entinen hevinuori ja pitkätukka.