perjantai 17. maaliskuuta 2017

Kallen Kantapöydässä 17.3.2017




Aiheena tulevat Kiss my Turku -valokirjaimet ja Tom of Finland pössis.

Ohjelma kuunneltavissa täältä.

Toimittajana Kalle Talonen ja spekuloiva seurue tällä kertaa Mikko Kouki, Tuula Vainikainen ja mää.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Voima-lehden Runoilija.-palsta osa 18: Pauli Luoma



Pauli Luoma. (kuva: Marko Laihinen)

Tuo meissä lipuva vapaus

ilmestyi monen vuoden tauon jälkeen. Millainen prosessi se oli?
Kirjoitusvaiheet kestivät kaksi vuotta ja sain kirjan lopulta valmiiksi boheemin psykiatrini kekseliäisyyden avulla. Minulla on OCD-oireyhtymä, ja kirjoittamiseen liittyvät pakko-oireet kyettiin sivuuttamaan kun lähetin tekstit hänelle sähköpostitse. Hän ”joutui” säilyttämään ne työnsä takia, ja näin kasvoi kirjan materiaali.

Tekstisi ovat muodoltaan runofragmentteja, miten se valikoitui?
Kirjoitin ensin kafkamaisia tekstejä, mutta kyllästyin siihen. Sitten luin René Charin Hypnoksen muistikirjan ja avasi minulle fragmentin oven.

Olet tunnettu myös yhteiskuntakriittisenä aforistina – teetkö jossain vaiheessa vielä paluun aforistiikkaan?
En näillä näkymin. Jos kynästä irtoaa aforismia niin koen sen hyvin painostavana. Fragmentissa on paljon vapaammat ilmaisun ja kielenkäytön mahdollisuudet, se on rennompaa ja ilmavampaa kuin aforismi. Vaikka toki sinne mietelmäkirjallisuuteen myös kuuluu. Fragmentti on avoin joka suuntaan, ja sillä saa minkä tahansa ajatuksen toimimaan.

Jos Tästä huoneesta ei puutu kukaan olisi yksi valokuva, millainen se olisi?
Kubismin osastolle menee, teos ei ole ajatuksellinen kokonaisuus. Jokin rikkonainen kuva, koska eri sivujen ajatukset riitelevät keskenään.

Onko kirjailijalla taiteen nimessä jotakin vastuuta?
Jos taiteilijalta edellytetään vastuuta, hänelle laitetaan raamit. Jos taiteilija menee niiden ulkopuolelle, häntä rangaistaan. On paljon esimerkkimaita, missä näin on toimittu ja toimitaan.

Mitä taiteenlajeja olet itse tehnyt?
Aloitin teatterissa, olin myös balettikoulussa. Mutta jännitin muita ihmisiä niin paljon, että siirryin tekemään kuvataidetta. Ja siitä kirjallisuuteen, joka on se minun juttuni.

Mitä kirjoittaminen on parhaimmillaan, ja mitä pahimmillaan?
Parhaimillaan kirjoittaminen palkitsee itsessään, nostaa mielialaa ja poistaa tyhjyyttä. Pahimmillaan ehkä kun yrittää tehdä jotain sellaista, mikä ei sovi itselle. Oman jutun tunnistaa siitä, että se tuntuu hyvältä.

Minkälaisen teoksen tahtoisit kirjoittaa?
Parhaillaan työn alla oleva kirja on minulle uutta. En ole koskaan ennen konkreettisesti kirjoittanut omasta elämästäni käyttäen runollista ilmaisua. Haasteellinen kirja, vittumaisin kirja.

Edelleen runoilijoihin liitetään mielikuvissa rappioromantiikkaa, mitä mieltä olet siitä?
Kun juon viinaa, en ryyppää kirjailijana. Muiden pahoinvointi on yleensä kivempaa kuin omalla kohdalla. Kun juon, silloin juo syrjäytynyt Luoman Pauli, joka ei baarissa halua puhua kenenkään kanssa.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Miten saisit runollisuutta enemmän? Etsiskelen kirjaa, jossa olisi jotakin lyyristä ja mietelmällistä, jotakin sellaista josta saisi kiinni ja otettua vaikutteita.
Mutta todennäköisesti se on tuo seuraava kirjani.




Haastattelu on julkaistu Voima-lehden numerossa 2/2017



Luovan kirjoittamisen työkirja [Art House 2017]



Luovan kirjoittajan työkirja on vähän uudella vinkkelillä toteutettu luovan kirjoittamisen opas ja rentoon omaan kokeiluun houkutteleva työkirja. Alkuperäisjulkaisu Creative Writer´s Notebook: 20 Great Authors and 70 Writing Exercises (Quid Publishing 2015). Suomennos Urpu Strellman. 

Kirjassa on napakasti esiteltynä 20 tunnettua kirjailijaa ja informaation tiiviydessä on oma ansionsa. Lukeminen ja lukijan pohdintaa etenee hyvää vauhtia ja tulee tutustuttua itselle vähän tuntemattomiimpin kirjoittajiin ja heidän ajatuksiinsa.
Kirjan layout  on toimiva, sitaatit ovat olennaisia opettavia.

"Ole sadisti. Viis siitä, kuinka herttaisia ja 
viattomia päähenkilösi ovat, 
pane heidät kokemaan kauheita, jotta lukija näkee, 
mistä heidät on tehty."
Kurt Vonnegut teoksessaan Bagumbo Snuff Box: Uncollected Short Fiction (1999) 


Suomalaisista kirjailijoista mukana ovat Katja Kettu ja Anja Snellman. Heitä käsittelevät osiot on koonnut kirjailija Jani Saxell. Ketun kohdalla kokeillaan Epäluotettavan kertojan metodia, ja Snellmanin myötä pohditaan mm. minän kanssa rimpuilua ja Lauman kaipuuta ja kammoa

Hyvä ratkaisu on myös, että kirjassa on tehtäville varattuna myös tyhjät kirjoitusrivit. Kynä käteen ja saman tein treenejä kokeilemaan. Epäilemättä ne synnyttävät kirjalle myös oman hauskaakin historiaa, joita on myöhemmin mukava lukea ja pohtia, yhdessä tai erikseen. Ja kirjoittaa lisää.

Suositeltava kirja, jonka tiedoista ja harjoituksista on hyötyä eri vaiheissa oleville kirjoittajille.





torstai 2. maaliskuuta 2017

Logomossa Suoraa puhetta




Tämän keskipäivän kulttuuriannos tuli tarjottuna Logomo-teatterissa Suoraa puhetta -esityksen kantamana.

Perinteinen teatteritoiminta lavalla oli vähäeleistä, sanottakoon hoikkaa mutta tehokasta, mutta oli sitä pientä fyysistä actioniakin sopivasti. Lopunikääni tosiaan osaan kuivata käden yhdellä paperipyyhkeellä. Draamaa ja vuoropuhelua oli saatu luotua ihan hyvin.

Pääasiassa olivat kuitenkin puheet. Joku ihminen puhuu toiselle, toisille ihmisille. Enemmän tai vähemmän tarkkaan valittuja vaikutusvaltaisia sanoja, lauseita. Ääntä menee korvista sisään, tapahtuu paljon asioita. Tuoreesti puheen vaikuttavuutta on voinut seurata Donald Trumpin taipaleen varrelta.

Itseäni on puheen voimat kiinnostaneet ensisijaisesti runopuheen elementteinä, samaan laariin toki menee uskonnolliset vaiktuspuheet, suggestiopuheet jne.

Kuuluisia puheita, jotka valottavat jotakin olennaista ja tunnistettavaa omasta inhimillisyydestämme. Samaa janaa toiseen suuntaan tulee vastaan äänekäs ja tästä päivästä kovin tutunoloinen mielipidepalstojen ja MV-luokan suoran kurkun mielipiteet.

Kaikki ihmiset omissa maailmoissaan! Hyvinkin paljon toisistaan poikkeavat todellisuudet ovat tosiaan nykyään läsnä joka hetkessä. Ja kipunoita syntyy kun rajareunat ja niiden varjot koskettavat jostain syystä toisen alueita, tunteita ja tarpeita. Muistui myös mieleen esimerkiksi NVC:n peruskuviot - jos ihan oikeasti erilaisuutta haluttaisiin ymmärtää ja päästä yhdessä eteenpäin asioissa, se vaatisi muuta kuin esim. tahallista sosioekonomista karsinointia eri kerroksiin, poliittista poroerottelua ja älyllistä epärehellisyyttä.

Erilaisista, ja hyvin esitetyistä puheista oli mielenkiintoista tutkata itsestä, että miten ne vaikuttivat, mitä tunteita herättivät, mitä itselle vetoavaa ja muistiinjäävää niissä oli.

Steve Jobsin elinkaarta tuntien oli vaikuttavaa, se että katsoo joka päivä peiliin ja kysyy mitäpä jos tämä olisi elämäni viimeinen päivä, haluaisinko käyttää sen näin, on tiukkasolmuinen kysymys. Samalla hän kehui kuolevaisuuttamme parhaaksi muutosagentiksi.

Samoin vakavasta loukkaantumisesta selvinneen Ulrika Björstamin puhe tosiaan puhutteli.

Ajattelumme on vapaa, se on loputtoman vapaa.
Sitten kun oppii pitämään häkkiensä ovet auki ajatusten tulla ja mennä.


keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Toivon tuolla puolen / ★★★★☆



Olin tänään elokuvapuolta hyvin ymmärtävän kaverini kanssa katsomassa Aki Kaurismäen uuden leffan Toivon tuolla puolen. Päivänäytös, ja yhtenä syynä tietenkin että Kaurismäen elokuvat on parasta katsoa valkokankaalta. Komeita, itsessään visuaalisesti kauniita ja omatunnelmaisia, hyvin lavastettuja kohtauskuvia. Roy Anderssonkin tuli mieleen.

En ollut lukenut elokuvan juonenmutkista etukäteen paljoakaan, mutta väkisinkin siitä jotakin toki tiesi. Oli aiheeltaan varsin ajankohtainen, pakolaisuus, mutta silti se oli puristettu ihan taidolla elokuvataiteen läpi. Jossain kritiikeissä elokuvaa on arvioitu epätasaiseksi, ehkäpä kerronnassa on paikoin vähän kulmikkaasti vaihtuvat erityyliset tasonsa, mutta ei se itseäni häirinnyt.
Kyllä se Kaurismäen elokuvien oma aika tuossa ihan hyvin rauhallisesti kuvineen tikitti.

Oman tulkintani mukaan elokuvan sanoma oli puolustuspuhetta humaanille ihmisyydelle - hyville ihmisille - mutta ei ollut niin alleviivaava tai moralisoiva kuin ehkä odotin. Mikä oli hyvä asia. Koska aihe itsessään törmäyttää keskenään kaikenlaisia ristiriitaisuuksia, joista tunnetusti ollaan Suomessakin polittisesti ja muutoinkin kovasti eri mieltä.

Toivon tuolla puolen avasi ja jätti jälkipurtavaksi yllättävän paljonkin ajateltavaa. Voi ajatella, että valtiot ovat erilaisia, rajallisia, monin tavoin suhteellisia systeemejä. Laivoja, joihin sotavesistä pakenevat yrittävät pelastautua, ja pestautua. Paljon on aina myös puhdasta tuuria mukana - minne synnyt, millä verkostolla, millä geenipaketilla jne.

Sitten mitä tarkoittaa ja aiheuttaa absoluuttinen köyhyys ja suhteellinen köyhyys, kyvyt, osaamiset, rahat ja varakkuudet, jotka asemoivat ihmisiä tiettyihin erilaisiin "markkinahierarkioihin" haluamme tai ei. Elokuvassa tämä puoli näyttäytyy esimerkiksi siinä, miten kuvataan pakolaisten haastatteluja, poliiseja ja karkoituspäätösten tekijöitä. Määrätyt rajat ovat olemassa systeemeissä, ja koneisto toteuttaa sitä, mitä poliitikot ja virkamiehistö kippareina säätää. Teoriassa kansalaiset heidänkin yläpuolellaan.

Mitä on idealistinen maailma ja idealistinen ihmiskäsitys, mitä on realistinen maailma ja sen todenkarvaisempi käsitys ja ymmärrys ihmisestä?

Miten myös median ja netin välittämä todellisuuskuva myös turruttaa ja kyllästyttää ja siten muuttaa aika salakavalastikin omia suhtautumisia, asenteita?

Tiettyä asennepalttoota voi kokeilla ajattelemalla, että jospa itse olisin sisäministerinä, mitä silloin tekisin, ja mitä joutuisin erilaisten voimakenttien keskipisteessä tekemään?
Joka tapauksessa näitä kysymyksiä on hyvä pohtia jo nyt, ennen kuin ympäristöpakolaiset alkavat kolkutella Euroopam ja solidaarisuutemme ovia.

Perusinhimillisyyttä on auttaa toista ihmistä aidossa hädässä. Yhteiskunnallisessa kehikossa asiat mutkistuvat. Mutta mikä luo tilanteen jolloin auttamisen tahto herää ja milloin ei, miksi ihminen auttaa toista ihmistä, tai miksi toinen taas ei? Ja miten sitten asettuu se paljon puhuttu, myös perusihmisyyteen kuuluva tahtomus saada itselleen ja perheelleen parempaa elintasoa, parempia elämän olosuhteista? Moraaliset tunnot, hyöty työmarkkinoille, erilaisten uskontokasvatusten erot, sopeutuminen ja ei-sopeutuminen jne.

Näihin pohdintoihin liittyen eräs upea, yksinkertainen mutta paljonpuhuva ja humoristinenkin kohtaus elokuvasta: Sakari Kuosmasen esittämä Wikström vie uutena ravintoloitsijana roskia roskikseensa, jonka kulmalla nukkuu syyrialaista pakolaista Khalidia esittävä Sherwan Haji. Syntyy kiista, toiselle omistajana se pikku nurkka on jätteiden paikka, toiselle olohuone. Syntyy kiista, mitä yritetään ratkaista voimainkoetuksella, jolloin kumpikin tirvaisee toista nyrkillä nokkaan. Seuraavassa hetkessä kaikki ovat tilannekatsauksessa ravintolassa, ja peacemeiningissä pakolainen saa lapata ruokaa suuhunsa ja asioita pohditaan eteenpäin.

Sakari Kuosmanen oli muutoinkin roolissaan yllättävänkin karismaattinen. En oikein edes tiedä mitkä asiat sen tekivät.

Tietyntyylistä musiikkia oli taasen varsin runsaasti Kaurismäen entiseen tapaan, ja kyllä aika nakutettuna esimerkiksi Tuomari Nurmio tuohon kertomukseen istui.

Ja yllättävänkin koskettava ja monia lankoja yhteensolmiva oli lopputekstien yhteydessä soiva Kurjuuden kuningas.

Niin. Niitä yksin yksinäisiä, onnen kerjäläisiä ja kurjuuden kuninkaita sitä itse kukin viime kädessä täällä ollaan.