sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Turun toriparkki ruoto suorana


Kerro kerro kuvastin,
mitä piilee alla toriparkin?

Tämän päivän Turun Sanomissa (28.12.2014) oli Talous-sivulla suora artikkeli, miten keskustan liiketilojen vuokrat ovat pudonneet jopa 40%. Neliövuokrat ovat tipahtaneet 60 eurosta 30-40 euroon.
Jutussa oli haastateltu keskustan kiinteistöomistajuudesta vastaavia Bill Ancaria, Sami Mataraa, Rauno Puolimatkaa ja Heikki Vaistea, joka on myös Turun Toriparkki Oy:n hallituksen puheenjohtaja.

Turun keskustan liikekiinteistöt ovat olleet entisinä kulta-aikoina ilmeisen erinomaisia rahantekokoneita, mutta nyt yskii pahemman kerran. Pääsyyksi Turun keskustan tyhjenemiseen nimettiin yleinen taloudellinen tilanne, mutta erityisesti kauppakeskukset ja suurmarketit, joihin valuu perheellisten ja vanhemman väen rahat. Tai kliinisemmin sanottuna kuluttajien ostovoima. Toimistoja imee keskustasta Kupittaa.

Toriparkin yksinkertainen bisneslogiikka on siis ajatella keskustan liikekiinteistöalue yhtenäiseksi kauppakeskukseksi, johon saadaan muualle - nyt yksityisautoillaan lähteneet kuluttajat - palaamaan takaisin, kunhan tehdään magneetiksi se ostoskeskusten mukainen parkkipaikka torin alle. Ja näin saataisiin raksuttamaan seteliä rakennusten omistaminen niin kuin vanhaan hyvään aikaan.
Eipä siinä mitään, mutta tämä on kuitenkin se rahallinen pohjatarkoitus kiinteistöjen omistajien näkökulmasta. He haluavat rahaa huomattavasti nykyistä enemmän, sillä nyt menee kirvelevästi tappion puolelle.

Erilaisia visioita eri arvomaailmojen edustajilta on paljon sen suhteen,
millaiseksi, miksi ja miten Turun keskustaa tulisi tulevaisuudessa kehittää.
Miksi yhteistä visiota on niin vaikea saada sopimaan samaan ikkunaruutuun katseltavaksi?

Entäs jos kuitenkin muuttuneilla liikekiinteistö- ja kaupantekomarkkinoilla (verkkokauppa etc.) on ylitarjontaa, ja ihmiset ovat jatkossakin vähän ostovoimattomia, ja haluavat tuupata rahansa jättimarketteihin ja ostoskeskuksiin - miten hankalaa on lähteä muuttamaan esim. keskustan liiketiloja asuintiloiksi tai muuhun tarkoitukseen?

Mielenkiintoinen seikka on myös se, että sermien takana on omistaja- ja kauppiasosastolla varmasti käynnissä aikamoista vääntöä ja kaupallista tappelua näistä asioista. Kuntarajatkin tärisee sen takia.
Toiset voitto on toisten häviö, ja taantuma lopettaa kokonaan joitain toimintoja.

Loppujen lopuksi on kyse - nyt ja tulevaisuudessa - rahaa omaavien ja rahaa käyttävien ihmisten arvoista, tarpeista ja haluista. Sitä nimittäin yleensä myydään, mitä myös halutaan ostaa.


Toriparkki-aihe voitti myös taannoisen
Turun kaupungin järjestämän piparkakkutalo-kilvan
yleisöäänestyksen.


maanantai 22. joulukuuta 2014

Graffitikulttuuri murrosvaiheessa


Tämä juttuni löytyy uusimmasta Nuorisotyö-lehdestä. (8/2014)

Luvalliset maalauseinät valtaavat alaa, ja graffittien tekeminen suhistelee yhä kirkkaammin kohti valtakulttuuria. Nollatoleranssia kokeiltiin taannoin Helsingissä, Stop töhryille ei toiminut, mutta vuosina 1998-2009 käynnissä pidetty hanke maksoi 23 500 000 euroa. Vartiointiliikkeet ja puhdistajat tienasivat ilmeisen hyvin. Yhteenottojen takia Stop töhryille aiheutti paljon erilaisia sukupolviarpia.

Turku on ollut tässä nykyisessä kehityskulussa poikkeuksellisen hyvin mukana - on julkisia teoksia, kiinteä maalauseinä Kupittaalla ja väliaikaisia maalauspaikkoja eri puolilla kaupunkia.
Tärkeä tekijä ja edistäjä positiiviselle kehitykselle on ollut Turun Nuorten Palvelujen toiminnanjohtajiin kuuluva Tatu Moisio, "graffittimaisteri", jonka tutkimustyö koski toiminnan motiiveja graffittikulttuurissa. (Turun yliopisto 2013)
Tatu oli myös artikkelini päähaastateltava ja avasi ovia ja kurkistusluukkuja mielenkiintoiseen graffittikulttuuriin, josta etukäteen tiesin loppujen lopuksi varsin vähän.

Luvattomat graffitit eivät tule todennäisesti koskaan katoamaan, koska siinä on pohjimmiltaan kyse punk-tyyppisestä kapinasta, joka painaa tekijälleen takaisin adrenaliinin erityksen nappulaa.
Luvattomat maalaukset tarjoavat omalla tavallaan myös mittausvälineen, jonka kautta nuoret (ja vanhemmatkin tekijät; ikäskaala maalareilla menee n.10 - 40+) kykenevät sankaroitumaan omassa piirissään - tehdään maalausteoilla selväksi kuka on rohkea, kuka uskaltaa, kuka on se kovin kaveri.

Parhaimmillaan graffiteissa on kyse luovasta ja yksilöllisestä, korkeatasoisesta ilmaisusta. Sen johdolla Suomessakin lajimuoto on siirtynyt ns. virallisten taidepiirien hyväksymäksi.
Kasvavassa määrin maalareilta ostetaan tilaustöitä erilaisiin kohteisiin.











lauantai 20. joulukuuta 2014

Aatteellinen kasvissyönti tuli Suomeen 1894

Tämän päivän (20.12.2014) Turun Sanomissa oli kakkossivulla mielenkiintoinen artikkeli Vegetarismi Suomessa 120 vuotta. Sen oli kirjoittanut Jukka Vornanen, joka on tutkinut suomalaisen kasvissyönnin varhaisvaiheita kulttuurihistorian pro gradussaan.




Kirjoituksesta muutamia kiinnostavia otteita:
Modernin länsimaisen vegetarismin katsotaan virallisesti syntyneen vuonna 1847, jolloin Englannissa perustettiin ensimmäinen kasvissyönnin edistämiseen pyrkinyt seura, Vegetarian Society.
Suomeen aatteellinen kasvissyönti rantautui vuonna 1894, jolloin julkaistiin ensimmäinen suomalainen kasviskeittokirja, Helene Seilingin tekemä ja Söderströmin julkaisema
Kortfattad vegetariansk kokbok.
Syksyllä 1894 perustettiin Helsinkiin Rauhankadulle ensimmäinen kasvissravintola.

Suomenkielinen vegetaristinen yhdistys perustettiin 1913 Salossa, ruotsinkielinen jo 1907.

"Kriitikot pitivät vegetarismia epäterveellisenä uskontona ja kasvissyöjiä kutsuttiin vegetafiileiksi. Kasvissyöjien omassa argumentoinnissa vegetarismia perusteltin useimmin terveydellisillä mutta myös eettisillä ja uskonnollisilla argumenteilla."

"Kasvisruokakursseja järjestettiin isoissa kaupungeissa ja vuonna 1910 vegetaristisia kasvisruokailuja järjestettiin Helsingin lisäksi Turussa, Tampereella ja Viipurissa."

Loppuun Vornanen kiteyttää hyvin:
"Reilu sata vuotta Humalistonkadun kasvisruokatarjoilun ja 120 vuotta suomalaisen vegetarismin synnyn jälkeen kasvissyönti ja lihansyönnin kritiikki ovat edelleen Suomessa ajankohtaisia keskustelunaiheita. Kasvissyöntiä ei sen historian valossa voi leimata nykynuorison oikutteluksi, vaan ilmiöllä on luultua pidemmät juuret maamme ja maanosamme historiassa."

Tämä aihepiiri on nousevasti kiinnostava, koska nykyään tiedetään jo varsin laajasti lihansyönnin ekologiset vaikutukset, joihin liittyvät aina elimellisesti myös ne eettiset kysymykset. Niihin jokaisen on jossain muodossa vastattava, ainakin itselleen. Se ettei halua miettiä käyttämäänsä ravintoa tai ottaa siitä selvää, on tietenkin myös valinta: kylläkin luokkaa pää pensaaseen. Moni ei halua tietää esim. ruantuotantoon liittyvistä epäeettisistä asioista, koska sitten saattaa tulla ongelmia sen oman lihansyömisen nautinnon suhteen.

Itse en ole syönyt lihaa yli 10 vuoteen, mutten ole mitenkään puhdasoppinen vegetaristi enkä katso olevani mikään erityinen ruualla hifistelijä tai nautiskelija. Jotenkin näen, että aikamme arvoja kuvastavat suoraan TV:n täydeltä yhä tulevat kokkiohjelmat: käsikirjoitettua kilpailua + yleisarvoheijasteena yksilöiden oma välitön mielihyvätyydytys suun kautta. Omnom.

Lähimpänä oma syömiseni rouskuttaa ehkä jotain simppeliä Välimeren ruokavaliota. Tosin, olen täysin vakuuttunut omien kokemusteni myötä mm. ravinnon ja henkisten pyrintöjen yhteenkuuluvuudesta. Omassa eettisessä kieltäytymisessäni ei ole kyse uskonnollisista perusteista.

Kasviksia menee varsin paljon ja siitä olen tyytyväinen, että seuraavalle sukupolvelle näyttävät kasvikset ruokana maistuvan hyvin ilman fanaattista kasvatusta aiheeseen.  Omassa lapsuudessa ja nuoruudessa tuli syötyä paljon liha- ja riistaruokaa isäukon metsästysharrastuksen sivutuotteena.
Mutta muuttuvat laulut, ja muuttuvat ihmisten ruokailutavat.


tiistai 2. joulukuuta 2014

Ei sul mittän kaupaks käyvi ideoi olis?





Suomen talous on kuralla. Olemme lamaantuneet. Köyhdymme.
Näin kopsuttaa tuoreesti ihan pahaa kakkua yhteiskunnan laitamaille Nordean expertti-ekonomistit.

EK:n luottamusindikaattori virkkoo: olemme pohjalla.

Finanssitalouden, työnantajatahon, pääoman ja rahanomistajien yms. suunnasta lääkkeiksi talouslamaan on ehdotettu mm. seuraavia toimia ja viipymättä:
1. Suomi tarvitsee lisää yksityisen sektorin työllisyyttä kasvattamaan verotuloja.
2. Tarvitsemme työvoimakustannusten leikkauksen parantamaan vientisektorin kilpailukykyä.
3. Tarvitsemme veronalennuksia tukemaan kotimaista ostovoimaa.
4. Työntekijöiden, säädösten, lakien ja koko AY-liikkeen on muututtava joustavammaksi.
5. Huippuosaajiin on santsattava.

Stupido from Turku ajattelee vastineeksi, että
1. pitää olla ensin ideoita, joista kyetään jalostamaan niitä aidosti kaupaksi käyviä tuotteita ja palveluja. Periaatteessa taloudelle ja kaupankäynnille on aivan sama mitä markkinoilla kaupataan – tarpeisiin tai hetken mielihaluihin ihan sama; pääasia että kauppa käy ja raha liikkuu – toki eettisesti ja ekologisesti riittävän kestävälle talouskasvulle voisi liputtaa loputtomasti.
On myös esitetty että suomalaiset eivät osaa myydä, tehdä itseään tykö kansainvälisillä talouskentillä, yritämme myydä vääriä tuotteita, meillä on liian vähän niitä hyviä ja laadukkaita tuotteita, työvoimakustannukset eivät olekaan todellinen syy ettei kauppa käy, vikaa on johtamisessa ja tuotesuunnittelussa ja markkinoinnissa, emme ole tarpeeksi avoimia, meiltä puuttuvat yhteiset visiot jne.
Joka tapauksessa; luovia hulluja tai hulluja luovia kannattaisi apurahoittaa tai palkata nykyistä huomattavasti enemmän.
2. tarkoittaa neuvottelupöydän toiselle puolelle heikennyksiä eli valtiolle, palkansaajille, työttömille. EK:n ja kumppanien tulisi kantaa oikeaa vastuuta yhteiskunnan kokonaispaketista.
3. tarkoittaa heikennyksiä valtiolle ja heikompiosaisille yhteiskunnan palvelujen vähentyessä kasvavien säästöpakkojen takia. Edelleen EK:n pitäisi kantaa vastuu kokonaispaketista ja sen vaikutuksista talouelämään, kaupankäyntiin, sosiaaliseen hyvinvointiin, koulutukseen jne.
4. Joustavuutta ymmärtääkseni on kasvavasti, ja sitä on varmasti mahdollista lisätäkin, mutta sillä on erilaisia hintalappuja. Oleellista on, että Suomessa on yli 400 000 ihmistä työttömänä ja toisaalla fakta, että suomalainen työelämä on haitaroitunut moneen kerrokseen. Olemme käytännössä eriarvoistuneet vauhdilla. Toiset ovat mukana ja pärjäävät, toiset ovat ulkopuolella ja köyhyydessä.
5. Sopii, mutta mitä tekevät ne 99% ihmisistä, jotka eivät ole niitä huippuosaajia, millaista elämää laadultaan heille annetaan?

Alf Rehnin Unelmien talous -kirja opetti monenlaisia.
Ehkä se mitä hän painotti kolumneissaan siellä täällä, oli että talouteen liittyvät asiat ovat erittäin monimutkaisia. Yksinkertaisia ratkaisuja eri riippuvaisuussuhteissa roikkuviin massiivisiin ongelmiin ei oikeasti ole. Pelkästään finassitalouden ja reaalitalouden erojen ja niiden keskinäisen vaikutusvallan ymmärrys olisi jo suuri voitto.

Vaihtoehtoja?
Itse povaisin, että koko työnteon käsitteen ja työelämän luodessa nahkaansa länsimaissa yhä harvempien toimesta perustulo on todennäköisesti se seuraava, isoa sivua kääntävä juttu. Se kelpaa periaatteessa eri puolueille toki eri syistä (paitsi demareille jotka jumittavat), ja kun sitä uskalletaan/tohditaan/kyetään kokeilemaan, niin saadaan talous- ja hyvinvointifaktaa pöytään.
Nykyiseen merkilliseen kontrolliuskovaisuuteen verraten perustulon lähtökohtana olisi aivan toisenlainen ihmiskäsitys. Yksilölle positiivista vapautta johonkin.

Taide -ja kulttuuripuoli olisi perustulolle ehdottomasti paras kokeilukenttä. Siellä on sitä hyödyntämätöntä potentiaalia ja työn paikkoja – luovasta hulluudesta ja ideatuotannosta alkaen.

Lisäys 3.12:
Tuoreen tutkimuksen mukaan kulttuuri- ja luovat alat kasvavat Euroopassa taantumasta huolimatta.
Teoston yhteenveto.
Kulttuuriuutisten juttu.





sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Nykyarvot tiivisteenä


Uskoisin, että erittäin monet viikkoja ja jopa kuukausia kestävät TE-koulutukset ja uravalmennukset voitaisiin näillä kahdella kysymyksellä käydä yksilöllisesti läpi vartissa.

1. Mitä myytävää sinulla on nykymarkkinoille?
Osaamista, työpanosta, kykyä, persoonaa, kehollisia palveluja jne.
Sellaisia, joille on oikeasti olemassa tarpeita ja ostajia.
Jos ei ole mitään kunnollista myytävää = ongelmia.
Ratkaisu: mene epämukavuusalueillesi, muuta itseäsi, hanki sitä rahaksivaihdettavaa myytävää.

Jos ei onnistu, se on voi voi.

(Suku -ja muut taustaverkostot, pääomat ja vakiinnetut asemat vähentävät huomattavasti itsensä
ja sen oman myytävän kauppaamisen vaikeutta. Eikä tarvitse muuttaa itseään niin paljotta epämiellyttäviin suuntiin.)

2. Minkä hintaista myytäväsi on?
Onko sinulla mahdollista saada markkinoilla myytävästäsi pyydetty/toivottu/minimi toimeentulo?
Jos myytäväsi on liian yleistä ja rahallisesti heikkoarvoista = ongelmia.
Ratkaisu: muuta itseäsi, ja hanki sitä rahallisesti arvokasta myytävää (tai korvaa se yhdellä, kahdella tai kolmella matalahintaisella työllä jos sellaisia saat) tai ryhdy sopeutumaan kerjäilijäksi marginaaliin.

Jos ei onnistu, se on voi voi.


perjantai 7. marraskuuta 2014

Turku Rock Academy

(julkaistu Laitilan Sanomissa 7.11.2014)

Tamperelaisten mielestä oikein olisi, jos Turku sahattaisiin irti mantereesta ja hinattaisiin merelle. Helsinkiläinen kanta on, että parasta mitä Turusta tulee, on tyhjä Pendolino. Itse täällä asuvana raportoisin, että juuri nyt näyttää siltä, että osalle turkulaisista on puhjennut merkillinen uusperversio – valtava halu rakentaa parkkipaikkoja. Torin alle saveen, jokivarteen historiallisille paikoille, ihan mihin vaan. Vaikka entisissäkin parkkihalleissa on kosolti  tilaa. Sinänsä aikuisten ihmisten 5vee-ällittelyjä on aina hauska seurata, mutta sääli kun se laatikolta lentelevä hiekka sisältää myös verorahoja.

Mutta tulee Turusta onnistumisiakin. Kaupungin Nuorten palveluiden Tomi Arvas ja Mark Bértenyi loivat toimintamallin, jossa on yhdistetty tehokkaasti nuorisotyö ja bänditoiminta. OKM:n yli puolen miljoonan tuella Turku Rock Academy -konsepti kasvaa ensi vuonna valtakunnalliseksi. Uusina kaupunkeina mukaan tulevat mm. Helsinki, Vantaa, Espoo ja Rauma. 
Sopisi se Laitilaankin; vaikka kytkynä jonkun toisen kaupungin kanssa?

Malli sinänsä on yksinkertainen ja siinä on paljon samaa kuin esimerkiksi junioriurheilussa. Motivoituneet nuoret valikoidaan kahdeksi vuodeksi mukaan Academyyn, ja he saavat alan ammattilaisten opetusta kaikkeen, mikä liittyy bändialalle. Biisien teko, studiotyö, tuottaminen, musabisnes, levyt, videot, valokuvat, keikat, sopimukset jne. Yhtyeiden musiikilliseen sisältöön ei puututa - jokainen tekee omaa musiikkiaan - mutta Academyn väki varmistaa, että se oma juttu tehdään mahdollisimman hyvin.

Kaikille avoimia bändiklinikoita ovat Turussa vetäneet mm. Veeti Kallio, Paleface, Santa Cruz sekä amerikkalaiset MC Matre ja W.A.S.P-kitaristi Douglas Blair.

Koska Academyn aikuiset ovat viikottain nuorten kanssa tekemisissä, luottamussiteet ovat vahvat. Bänditouhun ohella on setvitty luontevasti nykynuorten arkeen ja elämisen taitoihin kuuluvia asioita. Kuunneltu, juteltu, kannustettu, neuvottu – ja toki patistettukin. 
Nuorisotyö on ihmissuhdetyötä, jonka olennaisena pohjana ovat luottamukselliset välit ja yksilöllinen kohtaaminen. Oikeastaan ne ovat ne ainoat toimivat työkalut.


Mark Bértenyi ja Tomi Arvas


(Osana taidejournalismi-koulutusta olen kirjoittanut laajemman artikkelin Turku Rock Academysta tuoreimpaan Nuorisotyö -lehteen. [6-7/2014]


perjantai 10. lokakuuta 2014

Mitä on taide, missä on taiteilijan tehtävä?


Näitä kysymyksiä olen pohtinut eri syistä viime päivinä.
En ole opiskellut suoraan näistä aiheista teoreettisesti missään oppilaitoksessa, ja sen takia tästä kudelmasta paistaa varmasti epätäydellinen valo läpi taide-teoriat tuntevalle.

Tässä asiayhteydessä tarkoituksellakin "viihdetaiteilijaksi" halvennettu muusikko Lauri Tähkä ohitti viralliset protokollat ja hierarkiat, ja sai supernopeudella rakennusluvan väliaikaiseen mainosmökkiinsä, joka sijoitetaan Turun kaupungintalon edustalla olevaan puistikkoon. Tähkä on kansan keskuudessa suosittu julkisuuspersoona, ja hänelle on kertynyt vuosien määrätietoisen uran kuorruttamana Nimeä. Tätä Nimeä toki Turun kaupunki aikoo käyttää hyväkseen jatkossa. Sop.muk.

Kirjailija Sofi Oksanen puhui Frankfurtissa jälleen puhujanpöntöstä suoria sanoja, joista eräät perinteisten arvojen ja hierarkioiden kannattajat ovat ottaneet herneitä nenäänsä. On ihmetelty millä valtuuksilla Oksaska siellä Suomen ulkopoliittisista asioista puhuu.

Taiteilijan vapaudet, taiteilijan erityisrooli. Minusta taiteilija on aina yhteiskunnallinen ja poliittinen, haluaa sitä tai ei. Oma taidekäsitykseni on lähietäisyydeltä sitä, mistä kuvataiteilija-taiteen tohtori-tutkija Mika Karhu on puhunut. Kutakuinkin, että taiteilijan vastuuta on tuoda esille mm. sosiaalisissa rakenteissa olevia asioita, voimakenttiä joita ei laajassa mitassa tiedosteta, mutta jotka vaikuttavat meihin kaikkiin. Kun ne saavat esim. ääntä, sanoja tai kuvallista ilmaisua, tiedostamisen jälkeen niille on mahdollista tehdä muutoksia arkisessa maailmassa.
Ylevästi: taiteilija pyrkii vaikuttamaan ja muuttamaan maailmaa, yhteiskuntaa, lähiympäristöään, omaa elämäänsä. Taiteilija pyrkii luomaan yhteyksiä, kuin neuronit synapseja toisiin neuroneihin.

Karhun työt ovat minusta todella vaikuttavia, livenä niitä oli jokin aika sitten Turun Taidemuseossa. Tutustu täältä.)

Toki taiteella on muita itseisarvoja kuten taidokkuus, esteettisyys, tuoreus jatkumossa jne.

Mutta onko taiteilijalla, ja ns. oikealla taiteella muulle yhteisölle evoluution meitä selkään puhaltaessa jokin elintärkeä tehtävä, hyöty, viesti? Käytetäänkö, tai osataanko käyttää taiteilijan omalaatuista todellisuudennäkökykyä, tuntoaistia siihen, että hän näyttää teoksillaan muulle yhteisölle tukahdutettuja, koteloituja asioita - eräänlaista hydepeiliä - jonka näyttämät omat kuvansa kohdatessaan muu yhteisö kykenee tuomaan ne ongelmansa ja elämää kapeuttavat tabunsa pintaan? Vapautumaan tai ainakin saamaan uusia näkökulmia vaikeisiin aiheisiinsa - ja ehkä saamaan aikaan eräänlaisen katharsiksen? (vrt. yksilöterapia, ja jokin etäinen tehtäväsukulaisuus on nähtävissä myös huumoriin yleensä, hovinarreihin ja standup-koomikoihin.)

Useat taiteilijat ovat taiteentekonsa kautta kyenneet antamaan tiedettä tarkempia ja merkityskerrostuneempia analyysejä ajankohtaisesta ajasta tai tulevaisuudesta ennusmaisia näkymiä. Tämän takia heitä on perinteisesti elätetty muiden toimesta.
Lukematon määrä merkittäväksi koettuja taiteilijoita onkin patsoitettu ja hukutettu arvostukseen ja suitsutukseen; toki vasta kuolemansa jälkeen. Edelläkävijän osa voi olla henkilökohtaisesti pirun ankea ja yksinäisyydestä ahdas. Kuten eräs ystäväni totesi, oma kokemus voi olla, että on taiteellisesti vammainen eikä kadehdittavan lahjakas.

Moni haluaisi kovasti olla se taiteilija, special-ihminen. Se korokkeelle nostettava luova poikkeusyksilö, Näkijä, jota muut ihmiset vuolaasti ihailevat ja arvostavat; idoli siihen kuuluvan eräänlaisen uskonnollisen lemun vallitessa. Jotkut harvat taiteilijat ansaitsevat töillään hyvän elannon, jotkut tuikiharvat jopa omaisuuden. Ah että saisi vain jumallisesti luoda omia töitään, ja kukaan ei ulkopuolelta sanoisi poikkipuolista sanaa! - tästä piirtyykin mieleen jo se kaakaopurkin yli-iloinen mainosvesseli - se joka tekee mitä tahtoo kun toiset vain mitä pystyy. Korostunut narsismi liittyy usein taiteilijoihin - joko avoimesti tai piilotellummin. Minä minä.

Taiteilijan tehtävä ei nyt hahmotellulla käsityksellä ole lähtökohtaisesti miellyttää muita ihmisiä töillään. (Kukkataulut ja sokeri-iskelmät yms. tarkoittavat jotakin aivan muuta.)
Viihdetaiteilijoilla miellytys on tärkein perusmotiivi - jos ei miellytä, ei kauppa käy, ei tule yleisöä ja ei ole viihdetaiteilijaa.

Jean-Paul Sartre kieltäytyi 1964 kirjallisuuden Nobel-palkinnosta, koska siinä olisi häneltä mennyt vapaus. Ateisti eli niin kuin saarnasi.

Moniko taiteilija uskaltaa uudistua sen jälkeen, jos ja kun on saanut osakseen sitä toisaalta uran, nimen ja aseman takia kipeästi kaivattua suosiota, menestystä – myös sitä kauan kaivattua ja peräänkontattua pikkuporvarillista, taloudellisesti keskiluokkamukavaa elämää? Jos se aito taiteellinen nahanluonti tarkottaisi sitä, että yleisön ja taidepiirien suosio saattaisi romahtaa hyvinkin nopeasti? Vaakakuppi on varsin selkeä - ja se aineellisesti mukava valinta tuoksuu väkevästi faustinkaupan tuotteelta.
Kirjailijoille on ymmärtääkseni käynyt monesti juuri niin, että kun se menestyskirja saattuu tulemaan, niin sitä samaa sitten jatketaan - sitä haluaa kustantaja ja ostava yleisö, koska se haluaa kokea uudelleen sitä samaa tunnekokemusta, kuin mitä sai siitä ensimmäisestä kirjasta.
Joku vankeudenlaji tuollainenkin on.

Muiden muassa Kandinsky teki sen uudistumisen vaimonsa kauhuksi. Picassoa on myöskin käytetty esimerkkinä uudistumiskykyisestä taiteilijapersoonasta.

Onko taiteilijoilla tällaisia yhteisölle tärkeitä näkijärooleja edelleen, vai onko keskitytty taiteen omaan sisäelämään ja sen loputtomiin rönsyihin, taiteeseen instituutioina, taiteen ja Kaupallisuuden yhteensovittamiseen (porkkana ja aasi), taiteen ja sosiaalityön yhdistelmiin koska niille myönnetään avustusrahaa?

En tiedä.

Lopuksi kuva taannoin maailmaa puhutelleesta tapauksesta. Espanjan Zaragozassa 80-vuotias paikallinen mummo päätti restauroida Elias Garcia Martinezin freskon Ecce homo.
Täyttääkö naisen luova, performanssinomainen projekti ja sen saama julkisuus ja kollektiiviset reaktiot myös nykytaideteoksen tunnusmerkit - ottaen huomioon vielä alkuperäisen teoksen aihe ja nimi?



perjantai 3. lokakuuta 2014

Turun Kirjamessuilla tänään

Tänään oli Kirjamessuilla muutamat ennaltakiinnostaneet tilaisuudet. 
Ruoka -ja viinimessut jäivät kokonaan kävelemättä.



Suomi-Areenalla keskusteltiin taas kerran että onko se kirja kuolemassa. 
Ei ole, ainakaan niiden ihmisten mielestä, joille kirjallisuus on ollut henkeä ja elämää 
siitä saakka kun ovat oppineet lukemaan, kuten Jörn Donner asiaa ilmaisi. 
Nykyinen ALV, yhteiskunnan verrattain vähäinen tuki kirjallisuustaiteelle, Amazonin vaikutus kirjakauppaan ja kustantajien liian vähäiset taiteelliset riskinotot olivat manittuina huolen aiheina. Yhteenvetona, että laadukas sisältö on edelleen se mikä ratkaisee ja hakee lukijansa - 
toissijaista, miltä alustalta lukija sen sitten haluaa lukea.
Itse jäin miettimään, miten lamasta lisää repeävä yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen ja tämä muu hetiyden kulttuuri näkyy kirjakaupassa, kirja-alalla, kirjallisuudessa, kirjoittajissa; 
nykyisissä ja tulevissa  lukijoissa.



Runoilija Helianne Kallio.


Runoilija Pirkko Soininen.


Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtaja Virpi Alanen haastatteli filosofi Johannes Ojansuuta hänen tuoreen Katoavaisuuden aineisto -aforismikirjansa tiimoilta. [Into Kustannus & Suomen aforismiyhdistys / Pilke -sarja 2014]
Vahvaa ilmaisua, henkilökohtaista olemassaoloa tekstien ja ajatusten takana - 
tämä käsitykseni vahvistui mielenkiintoisen keskustelun myötä. Ojansuuta:

Aikaa ei voi omistaa, ei myydä. Mistään ei käydä niin vilkasta kauppaa kuin siitä.

Pidän sinua sylissäni. Putoavat lehdet kiinnittyvät uudestaan.

Luonnollinen ihminen. Vaikeakulkuinen maasto.



Virpi Alanen haastatteli Juhani Ihanusta, joka on kääntänyt kirjailija ja lehtimies Karl Krausin (1874-1936) kirjoittamia aforismeja. Myrkyn käyttöohje kuuluu myös samaan tämän vuoden 
Pilke -julkaisusarjaan. Krausea:

Mitä lähempää katsoo sanaa, sitä kauempaa se katsoo takaisin.

Taiteen vaikutus on aluton ja siksi loputon.

Taiteilija on vain se, joka pystyy tekemään ratkaisusta arvoituksen.




Hyppäsin kaulalla roikkuneen kameran kanssa häikäilemättömästi siivelle,
 kun ammattikuvaaja räpsi Sofi Oksasesta minuutin valokuvia.
Kyllä hänessä kieltämättä omaa glamouriaan on.
Tilaisuus tekee siis myös valokuvausvarkaan.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Graffiti, Turku


Turkuun on täksi kesäksi pystytetty kaupungin toimesta kolme luvallista maalauseinää, taidekolmiota. Niistä lähdin vähän jutuntekoa nuuskimaan ja päädyinkin suihkeena tutkaamaan koko graffitikulttuuria. Itselleni jokseenkin täysin tuntematon alue ja siten kiinnostava kaikkine rönsyineen.
Ensimmäinen aalto tästä ilmiöstä saapui Suomeen 1980-luvulla samaan aikaan hiphopin ja breakdancen kanssa. Tuonnempana näistä sitten syvällisemmin vaan muutamia kuvia tähän kohtaan – ja itse asiassa valokuvat ja videot ovatkin tämän hetkellisyyden taidemuodon ns. elämään jäävää evoluutiota.


Äskettäin on valmistunut Turun BioCityyn kuvataiteilija Jukka Hakasen teos Biodiversiteetti. 
5 x 25 metriä ja 70 spraymaalipurkkia. Tilaajana Turun Teknologiakiinteistöt Oy ja teoksen aiheet ovat tulleet kaupunkilaisilta. Tämä on hänen lopputyönsä Helsingin taideteolliseen korkeakouluun ja on myös osa turkulaista Olohuone 306,4 km2 kaupunkitaidetapahtumaa.



Tämä on yksi kaupungin väliaikaista taidekolmioista Pansiossa. 


Kupittaan puiston alueella on myös kaupungin rakentama kiinteä luvalliseen maalaukseen tarkoitettu seinä. Paikalla oli nytkin maalareita joiden kanssa juteltiin. 
Tutkimusten mukaan graffitimaalarit ovat iältään noin kymmenvuotiaista yli nelikymppisiin.


Elämän värikkyydestä, hauskasta tekemisestä ja omatyylisestä itseilmaisusta tässä pohjimmiltaan on kyse. On sosiaalista toimintaa myös. Luvattomissa maalauksissa taustamotiiveina vähän erilaisia asioita - ne tarjoavat adrenaliinipaukkuja, kapinanpaikkaa ja mahdollisuuden mittaroida 
statuspituusjärjestystä alan harrastajien keskuudessa.  







P.S Siivosin tekstiäni 1.10 kun kävi ilmi, että tätä setää oli huiputettu 6 - 0.
Pikkutyyppi esitteli uskottavasti omina töinään toisen henkilön tekemiä maalauksia.
No, eiköhän moinen jotain kuvajaista ruutannut ainakin omille silmilleni ajan arvoista ja opituista toimintatavoista.




perjantai 19. syyskuuta 2014

Vanhaa nahkaa


(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 19.9.2014)

Suvella kun oli pirullisia helteitä, yks miäs totesi hikoilustaan: ”ko o vanh nahk jo, ni ei oikken pirä enä vettäs.” Onneksi kuumuus jäähtyi ohi, ja alkusyksyn parhaat ilmat ovat täällä.  Vuosien kokemuksen myötä oman termostaattini ”hyvänmeiningin” yläraja on siinä 25-asteessa. Kun menee yli, alkaa tämä hanu kypsyä.

Vanhaa nahkaa pitkin on hyvä tassutella eläkekeskusteluun. Hairahduin epähuomiossa jopa A-Talk -ohjelmaa katsomaan. Perinteinen vastakkainasetelma on edelleen kierteet naristen kiinni pultattu: työnostajapuoli sanoo, että eläkeikää on nostettava. Työnmyyjäpuoli vastaa, ettei nykyisilläkään rajoilla pärjätä, vaan työssäjaksamiseen ja työhyvinvointiin on panostettava. Aiheeseen kietoutuu lisäongelmina, että nykyihmisten elinikäodote on kasvanut (liikaa). Työttömyyslukema on noin 450 000 - riippuen toki tahosta, miten todellisuutta tilastoilla vääristellään. On kestävyysvajetta ja muutakin. Ohjelma-aika muodon vuoksi vähän kränäiltiin, lopussa kaikki hyvin, ja mitään edistystä mihinkään suuntaan ei tapahtunut.

Yksi ratkaiseva näkökulma jäi kokonaan puhumatta tai esilletuomatta. Eläkeasioissakin tulisi jokaisen ihmisen tilannetta kyetä tarkastelemaan henkilökohtaisesti, yksilötasolla. Edelleen puhutaan vain yleisellä tasolla massojen liikuttelusta, ja silloin mennään joka tapauksessa metsään. Yhtenäisiä massoja ei enää ole, vaan yksilöllisyyden aika.

Mitä tuumaa työtön vaatimuspuheista, että eläkeikää ja työaikaa tulisi nostaa? Tai hän, jolla on ollut paikat paskana jo muutaman vuoden, mutta jatkaa vaan pitäisi? Tai hän, joka selviää nykytyöelämän vaatimuksissa vain pillereillä tai viinaa tissuttamalla?

Ihmisillä, joilla on eri syistä kertynyttä varakkuutta, heillä on toki mahdollisuus maksaa mm. yksityistä eläkevakuutusta ja hankkia rahalla itselleen yksilöllistä kohtelua. Olkoot he onnellisia onnellisessa asemassaan vailla vähävaraisempien kateutta.

Toinen asia. Lähiaikoina olen tavannut eri yhteyksissä henkilöitä, joilla on upean ihmisyytensä ympärillä liian vanha nahka, ja sen takia ei pääse enää työelämän ovesta sisään. Halu ja tahto olisi erittäin suuri.  Korkeasti koulutettuja, monipuolisella kokemuksella ja sitkolla – ei kysyntää markkinoilla. Päiväys mennyt vanhaksi. Heippa. Ja heikentyvälle eläkkeelle matkaa on vuosia. Tämä jana on kurja, ja epäoikeudenmukainen. Ikääntymistä kun ei itse valita.

Eläkepommia olisi puhua ääneen enemmän tästä jyrkkenevästä suomalaisesta ikärasismista. Ja samalla suositella tulevaisuuttaan miettivälle nuorelle sellaisia elinkeinoja, ammatteja ja asemia, joista ei väistämätön ikääntyminen lyö kovin helposti laudalta.

Kirjoittaja on Turussa asuva aika vanha nahka.






tiistai 16. syyskuuta 2014

Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa (WSOY 2014)



Viime kuukausina on ollut sellaista vilskettä, ettei ole yksinkertaisesti ollut aikaa lukea romaaneja. Nyt tuli sellaista rakoa, että muutamissa pätkissä luin Mikko Kalajoen tuoreen kirjan. Se on järjestyksessään hänen toinen romaaninsa.

Huomasin myös, miten omat lukuasetukset päässä ovat selkeästi oman käsikirjoituksen viimeistelyfiilauksen takia aforistiikan ja runouden säädöissä. Romaanit ovat laveaa tavaraa. :-)

Pyrin välttämään juonipaljastuksia mutta niitä luiskahtanee joukkoon.

Ari Hiltunen on määritellyt:"Romaanissa on kyse sanoilla luodusta visuaalisesta todellisuudesta, joka rakentuu lukijan mielikuvituksessa ja saa hänet uskomaan fiktiiviseen todellisuuteen."

Kolme tärkeintä asiaa luettuani - varsinkin sitä jälkeen päin pohdittuani minulle syntyi vaikutelma, että kirjoittaja on luonut keskeisistä päähenkilöistään Sakusta, Heinistä, Jukasta, Veerasta ja poissaolevana alati mukanaolevasta äidistä Tarusta tahallaan eräänlaisia karikatyyrejä. Tämän ajan arvopuista veistettyjä kirjallisia marinonetteja, joita hän liikuttelee kertoakseen tarinaa, kirjansa sanomaa, pääviestejä. Tietyin kohdin henkilöhahmot eivät nimittäin minusta ole uskottavia perinteisessä mielessä. Heini on liian nuori ottamaan kirjassa kuvattuja aikuismaisia rooleja ja varsinkin ajatusmalleja, Jukka lipeää vähän liian älykkääseen dokujengiin asti varsin vauhdikkaasti kun lähtee luisumaan työpaikastaan. Jukan, Heinin ja Sakun keskinäisiä suhteita, arkisia jollain lailla positiivisia välejä ei juurikaan kuvata vai eikö niitä ole ollenkaan? Voiko kirjaston maailmassa (!) työskennellä niin tunteeton ihminen lapsiaan kohtaan kuin millaiseksi Taru kuvataan? Miksi Veera innostui Jukan kaltaisesta tyypistä? Sakussa on ehkä eniten perinteistä todenperäistä uskottavuutta - rakkauden puutos näkyy syömishäiriönä. Tosin hänelle puhuu jokin aika pitkiä vuorisaarnoja Zlatan Ibrahimovićin hahmossa: liekö Jumala, Perkele, opittu omatunto vaiko tämän ajan huono-osaisten puolelta ponnistavan voittaja-tyypin arvot ja persoonallistetut toimintametodit huipulle? En tiedä.

Minusta Kolme tärkeintä asiaa kyntää sivuillaan eniten tähän aikaan kohdistuvia moraalisia kannanottoja, kysymyksiä ja alleviivauksia. Siihen tarkoitukseen henkilöhahmo-marionetit on mielestäni ensisijaisesti tehty tai siihen ne ainakin ovat soveliaat.
Käytetty kieli on paikoin rujon rajua; se vastaa vallitsevaa todellisuutta kyllä.  Ja tietenkin luotu kieli luo myös omaa todellisuuttaan. Omaa kieltään ja kertovaa rakennettaan luovat myös - ainakin osittain todeksi otaksumani - napatut nettipuheenvuorot. 
Kirjassa on huumoria, mutta sen taltioimiseen tarvitaan jonkun sortin mieltymystä ja ymmärrystä mustaan huumoriin. Ei tätä miellyttämistarkoitukseen ole kirjoitettu. Kirjallisuustaidetta on tehty eikä viihdettä.

Moraalisen pohdinnan tuntua lisää myös jossain määrin kirjoittajan kunderamainen ulkopuolinen kommentointi tarinan kulun väleissä - välillä joutui pohtimaan, kenellä kirjoittajaminällä ja missä kerroksessa mikrofoni nyt on. Sinänsä ok. Kirjoittajalla on riviensä takana sanottavaa. Paikoin voluumi on kybällä ja sanojen reunat leikkaavan teräviä. 

Jalkapallon symboliarvo on lopulta varsin suuri - oppimisvaikeuksien kamppaamalle Sakulle se pomppii käytännön pelastuksen tienä. Valmentajalla on myös keskeinen rooli asioiden edistymisessä. 
Usko ja uskonnollisuus ovat kirjassa mukana vähintään eräänlaisena taustavaihtoehtona, ellei sitten peräti yhtenä jonkinlaisena tarjottuna, takaa kuultavana perinteisten arvojen moraalisena tukijalkana. Jokainen lukija tulkitsee näitä tietysti omalla tavallaan. 

"Vaikka ihmiset olisivat kuinka rikkinäisiä tai epäkunnossa, he pystyvät auttamaan toisiaan, kunhan ovat ajoissa. Ei tarvita ihmeitä, vaan aivan tavallisia asioita. Makaronin keittämistä, ilman pumppaamista jalkapalloon, pyykin pesemistä, kiipeämistä metalliseen mainostorniin keskellä yötä."

Kirja saa ajattelemaan, se haastaa pohtimaan omia suhtautumisia nykytodellisuudesta otettuihin teräviin lähi -ja yleiskuviin ja kehityskulkuihin. Lukuisat erilaiset perhevariaatiot, nykylasten asema, heidän kasvaminen näissä erilaisissa virityksissä. Yhteiskunnallinen jako kahteen eli hyväosaisuus/huono-osaisuus ja niiden vaikutukset lapsiin. Yksilöllisyys ja umpi-itsekeskeiset valinnat; miten moni ihminen karistaa omassa lähipiirissään olevat vaikeutensa ja ihmisssuhdeongelmat mielestään ryhtymällä Tarun lailla askartelemaan turvallisen etäisten pelastusprojektien kanssa? Ei tarvitse olla tunnetasolla kiinni ja mitä valheellisempaa itsepetosta, sen enemmän pumpuloi. 
Jukan kautta kuvatut nykyisen työelämän play-offit, joissa siivilöidään sisään kapenevaa, tietynkaltaista hyvin joustavaa ja pinnoitettua persoonallisuus -ja temperamenttityyppiä yrittäjähenkeä puhkuen. 

Miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin ihmiset käyttäytyvät? Millaista yhteisöllisyyttä tai ymmärryskuiluja tulevaisuudessa tulee olemaan, kun moniarvoisuus ja monet eri todellisuuskäsitykset väistämättä edelleen lisääntyvät? Kenelle se tarkoittaa kurjistumista ja syrjäytymistä, kenelle lisää onnen aiheita ja rikastumista eri muodoissaan?



perjantai 12. syyskuuta 2014

Monimediajuttua Kivellä soutajat -musiikkinäytelmästä


Eilen saatiin Taidejournalismi-koulutuksessa ripustettua nettinarulle työn alla pitkään olleet monimediajutut. Itse tein sen Laitilassa elokuussa pyörineestä Kivellä soutajat -musiikkinäytelmästä.

Laitilan omassa tarinaperinteessä eläneistä jättiläisistä tietää paremmin kertoa Laitilan kulttuurisihteeri Jukka Vehmas tässä tekstissään.

Opettavaista oli kokonaisuudessaan - omien kokemusten myötä nousi arvostus niitä media-alan ammattilaisia kohtaan, jotka tiukoissa aikatauluissa pakkaavat aamulla vehkeistön autoon, menevät yksin tekemään kentälle jutun, leikkaavat ja säätävät äänet kohdalleen ja vielä samana päivänä se tulee eetteristä ulos.

Erityisesti audiojutut kiinnostavat, itselle sittenkin vähän uutena juttuna. Korva-aistin kautta kun ulkoa tuleva informaatio poikkelehtii aivan eri lokeroita pitkin tajuntaan kuin silmien kautta. Kuulon kautta on tutkitusti suorempaa rööriä tunteisiin ja alitajunnan maille. Tämän tietävät taidokkaiden kuunnelmien kanssa tekemisissä olleet.

Liikkuvan kuvan osuus tulee kasvamaan verkossa lähivuosina todella paljon. Mobiililaitteiden kehitys - näytöt suurenevat, akut kehittyvät, linjat paranevat yms. tukee osaltaan sitä kehityskulkua varmasti paljon. Kohti silmän maailmaa.

Videosiivun katsominen on kaikkein helpointa - aktiivinen kuunteleminen on eri asia kuin kuuleminen, ja lukeminen se vasta työlästä puuhaa on - pitää lukea rivi kerrallaan, käännellä sivuja, imeyttää tekstit sisäiseen projektoriin, joka sitten heijastaa ne suodatuksen jälkeen oman kuuppan sisällä mielikuvitusvalkokankaalle nähtäväksi, tunnettavaksi.

Toki tämän subjektiivisen kokemisen takia monen mielestä lukeminen on kaikkein suurinta taidenautintoa.


Oman juttuni nähtäville ja kuultaville saa tästä KLIKS!

Tutustu myös muihin Taideakatemian juttuihin osoitteessa Tutka.pro.




sunnuntai 7. syyskuuta 2014

KIRJOITTAMISEN TAIDE & TAITO (toim.) Emilia Karjula


Kirja on Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ensimmäinen julkaisu. [Atena 2014]

Artikkelit siihen ovat kirjoittaneet Emilia Karjulan lisäksi Liisa Steinby, Jenni Linturi, Iida Rauma, Timo Harju, Päivi Kosonen, Lena Gottelier, Kalle Vainio, Katja Keisala, Taina Kuuskorpi, Kari Levola ja Niina Repo.

Jonkunlaisen keon kirjoittamisoppaita lähivuosina lukeneena arvioisin, että tämä tarjoaa sille suomenkieliselle osastolle paljon uutta teoriaa ja käytäntöäkin. Useiden eri alojen asiantuntijoiden artikkeliarsenaali tarjoaa yhdessä sellaisen kattauksen, johon ei yksittäinen kirjoittaja pystyisi. Sen takia lukeminenkin kesti varsin kauan. Paljon on sisältöä, ja uskoisin että ammennettavaa löytyy eri vaiheissa oleville kirjoittajille.

Olen mukana 6 kk:n Taidejournalismi-koulutuksessa, jonka sisällön tuottavat yhdessä Turun Taideakatemia ja Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaine. Kirjan kirjoittajista lähiopetusta ja käytännön kirjoitusharjoituksia meille ovat tarjonneet Niina Repo, Päivi Kosonen ja Taina Kuuskorpi. Verkko-opetuksen kautta Emilia Karjula. Tästä syystä kirjan sivut avautuvat itselle ehkä hieman enemmän.

Alussa Karjula ja varsinkin Steinby esittävät perusteluja luovan kirjoittamisen opetuksen akateemiselle olemassaololle. Verrattuna muihin tieteenlajeihin, eiköhän se paikka hyvinkin ole olemassa. Toivottavasti myös rahoittajat ymmärtävät luovan kirjoittamisen arvon.

Ajankohtaista, hyödyllistä tietoa itselleni tarjosi Linturin teksti Aineisto kirjoittajan apuna.
Huomioita taustatutkimuksen merkityksestä, miljööstä. "Kirjallinen kesämökki ei johdata lukijaa kirjailijan kesämökille vaan lukijan kesämökille. Miljöö ei siis tavoittele tiettyä kesämökkiä vaan kaikkien kesämökkien sielua, kesämökkiyttä." Eri aistit on syytä muistaa kirjoittamisessa - niillä lukija saadaan ankkuroitumaan tunnetasolla kiinni tarinaan.
Tarkastelupisteen muutokset tuovat rytmiä - tämän eri etäisyyksien hyväksikäytön ymmärtää tekstinkäyttöön helposti esim. valokuvauksen eri kuvanrajausten myötä.
Aiheen kohdalla Linturi painottaa armotonta rehellisyyttä. Aiheen on oikeasti kiinnostettava kirjoittajaa. Teema on näkökulma aiheeseen.

Iida Rauma kirjoittaa Romaanin rakenteesta. Alkaen heti lupaavasti:"Minua on aina ärsyttänyt tapa, jolla proosan rakenteita opetetaan." Hänen mukaansa yhtä hyvin kuin rakenteesta voidaan puhua teoksen dramaturgiasta, arkkitehtuurista tai kompositiosta - kaikki ne viittaavat tietoisesti harkittuun tapaan jäsennellä teksti.
Kaikenlaisia bestseller-rakennemalleja on olemassa, mutta Rauma tekee olennaisen eron; aristoteelliset rakenteet palvelevat emotionaalisen kokemuksen manipulointia. "Titanic myi siksi, että se onnistuu lypsämään katsojasta tunteita maksimaalisen tehokkaasti. Romaanitaiteella on muitakin tehtäviä kuin lukijan tunteiden liikuttaminen."
Tämän jälkeen hän esittelee monimuotoisia, kiinnostavia rakennevaihtoehtoja. Syystä että: "Koska rakenne ja sisältö eivät viime kädessä ole erotettavissa toisistaan, tietyn rakenteen suosiminen tarkoittaisi myös tietynlaisten sisältöjen suosimista. Mitä monipuolisemmin rakenteita kirjallisuudessa käytetään, sitä monipuolisempia ovat myös maailmankuvat ja ajattelu."

Runojen kirjoittamisen kanssa puuhaaville Rauman ja Timo Harjun yhdessä kirjoittama Kohtaa minut! Todellisten henkilöiden luominen proosan kertojaratkaisuilla ja runon puhujilla tarjoaa itse asiassa varsin paljon.
Runous todellakin on sitä kohtaamisen taidetta. Runossa on usein kyse vain muutamasta rivistä, joita lukija katselee ja kuuntelee kauan. Runojen monimerkityksellisyys korostaa niiden tulkitsijan osuutta ja siten myös kohtaamista. Harju kertoo, miten oli aiemmin ajatellut, että runot pitäisi jotenkin ymmärtää. (Veikkaan että sitä "ymmärtämistä" yrittää moni muukin ja pettyy sitten pahemman kerran kun ei ymmärrä - se lukutapayritys pitää runon ovet ja ikkunat kiinni.) Jossain vaiheessa Harju ymmärsi, ettei yritäkään ottaa runoa älyllisesti haltuun. Se taas vapautti siihen, että hän alkoi kohtaamaan jokaisessa runossa toisen ihmisen. Tämä oli hänestä ratkaiseva huomio. Tätä yleisavainta kannatta sovitella muidenkin jotka tuskailevat esimerkiksi kokeellisen nykyrunouden edessä.

Väittäisin, että jokaiselle kirjoittajalle uutta apupalikkaa tarjoaa Päivi Kososen Luova omaeläkerrallinen kirjoittaminen - itsetuntemusta kirjoittamisen opetukseen.
"Kirjoittaessamme olemme tekemisissä elävän ja tuntevan minämme kanssa, jota juuri muisteleminen, esimerkiksi muisteleva kirjoittaminen pitää elossa ja eloisana - elävässä jatkuvuuden tunnossaan."
Kosonen sivuaa Celia Huntin teoriaa, jonka mukaan kirjoittajakoulutuksessa on kyse perimmiltään kahden taidon opettamisesta: kirjoittamisen taidosta sekä oman äänen löytämisen taidosta. Mystinen oma ääni viittaa itseyden tuntoon; kun kirjoittaminen toimii, kirjoittajalle avautuu väylät omaan itseen, loppumattomiin mahdollisuuksiin ja rikkauksiin.
Omiin sisäisiin kirjoittajapersooniin tutustuminen tarjoaa tietoista työkalua alitajuisiin prosesseihin ja elävänoloisten fiktiivisten henkilöhahmojen luomiseen.
Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen lisää itsetuntemusta, mikä on siinä mielessä oleellista, ettei yksinkertaisesti voi kirjoittaa muista sitä, mitä ei itsestään tiedä.
Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on henkilökohtaisesti monesti myös erilaisista lukoista ja tunnekoukuista vapauttavaa  - sillä on taas suoraa merkitystä omaan arkikokemukseen, hyvinvointiin ja se säteilee myös päämäärätietoiseen kirjoittamiseen.
Kosonen toivookin, että omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta tulisi Suomessakin hyväksyttyä akateemista toimintaa: jokaisen opiskelijan ja opettajan tunnustettu itsetuntemuksen väline ja kaiken kirjoittamisen tunnustettu alkulähde.
Käytännön opiskelusta koettu vinkki vitonen; jos jossain kirjoittajakoulutuksessa näkyy opettajana Päivi Kosonen, sinne kannattaa pyrkiä.

Palautteen merkityksestä, sen kirjoittamisesta, saamisesta ja siihen suhtautumisesta kirjoittavat Lena Gottelier ja Kalle Vainio. Palaute on ensiarvoisen tärkeää - elimellisen oleellinen osa koko kirjoitusprosessia. Kirjoittajan tulee saada tietää - rehellisesti muttei julmasti - tekstinsä heikkoudet ja vahvuudet. Palautteella on suurta merkitystä myös kirjoittajaidentiteetin muodostumiseen. Palautteen antajan on tiedettävä oma vastuunsa ja oikeat tavat antaa palautetta. Vuoroinvaikutusta.

Emilia Karjulan artikkeli on nimeltään Muusat kirjoittajan tukena. Erään taiteellisen tutkimusmatkan alku. Hän osoittautuu surrealistiksi, mikä edellyttää työskentelytavoissa aina tietynkaltaista rohkeutta. Pitää uskaltautua menemään arkitodellisuudesta sinne epävarmoille reunamaille, unien logiikkaan. Kynäkin kädessä matkustusvälineenä se onnistuu. Karjula tarjoaa väyliä löytää tietä omien muusiensa luo. Hyödyllistä ja avartavaa - tarjoaa monelle varmasti aivan uutta ajattelun näkökulmaa.




Miten kirjoittaa heistä, jotka eivät ole meitä? Pohdintaa diskursiivisesta vallankäytöstä kirjoittaa YTT Katja Keisala. Hän on laittanut kriittisen diskurssianalyysi-mikroskooppinsa alle Anja Snellmanin romaanin Parvekejumalat (2010) ja sen luomat kuvat maahanmuuttajista. Me, ja ne. Artikkeli on varsin terävä, ja se viipaloi ko. romaanin aika ohuiksi siivuiksi, joiden todellista sisältöä ja viestiä on lukijan helppo pohdiskella tutkijan antamaa valoa vasten.
 Kirjoittajaa se haastaa miettimään ja tarkistamaan omien tekstiensä kohdalla, että tukeeko itsekin vallitsevia ideologisia rakennelmia vai vastustaako niitä. Fakta on, että kirjoittaja käyttää diskursiivista valtaa. Tarinoiden kautta me tulkitsemme maailmaa ja tarinoiden kautta viritämme asenteemme, pingotamme ennakkoluulomme ja luudutamme käsityksiämme.
Vaikka moni kirjoittaja haluaa ehdottomasti pestä kätensä kaikenlaisesta poliittisesta osallistumisesta (hyh!) leimautumisen pelossa, tosiasiaa on, että kirjoittaminen ei tapahdu poliittisessa tyhjiössä. Tekstit ovat mukana muovailemassa maailmaa, yhteiskuntaa ja ryhmien välisiä suhteita. Siksi on tärkeää tuoda ilmi, millaisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja niissä muovautuviin ihmiskohtaloihin tarinoiden sisältämät merkitykset ovat yhteydessä.
Keisalan artikkeli hinasi ainakin itselleni näkyväksi vaikutusvaltaisia asioita, joita en ollut tiedostanut aiemmin. Kykyä nähdä paremmin asioiden ja ilmiöiden pinnan läpi - kaikkien asioiden ja valtasuhteiden taustalla oleviin; tietoisesti tai tiedostamattomasti ohjailtaviin valtarakenteisiin asti.
Väistämättä tämän jälkeen on olemassa omille kriittisille ja ns. yhteiskunnallisille teksteille eräänlainen "diskurssien tarkistuslista", joka pitää käydä läpi ennen julkaisemista, ettei paljastu aivan tolloksi. Paikoin akateemiset pultit olivat vähän kireään kierrettyjä, mutta tämä oli kirjan tärkein yksittäinen artikkeli minulle.
Kieltämättä Keisalan analyysin jälkeen myös tutkimuspöydällä makaava Snellmanin romaani asettautuu monin kohdin aika outoon valoon. Herättää ansaittua pohdiskelua ja yleisten asenteiden punnitsemista. Ehkei kaikki kokeneet ammattikirjailijatkaan täysin tiedosta valtaansa ja vastuutaan, joka heillä on kynänsä ja erityisesti oman kielensä kärjessä.

Taina Kuuskorpi avaa yhteiskirjoittamisesta artikkelissaan Yhdessä luovuksissa. Tapausesimerkkien paljous osoitti, etten tiennytkään että mallia on Suomessa toteutettu näinkin paljon.
Edellisvuoden Paimion aforismipäivien jälkeen ideoin, että erityisesti aforismikokoelma olisi otollinen toteuttaa muutaman kirjoittajan voimin. Toteutuisi luonnollisesti moniäänisyys ja tietty terveellinen ristiriitaisuuskin tässä nykyisessä monien totuuksien maailmassa. Aforismi olisi ehkä lajiltaankin sellainen, jota olisi käytännössä helpohko käsitellä yhdessä. Uskoisin, että tällä tavoin toteutettu kirja olisi sisällöllisesti laadukkaampi kuin yksittäisen tekijän tekemänä, tai ainakin se mahdollisuus on.
Erityisen mielenkiintoinen sellainen olisi ajatella ja kirjoittaa ikonimaalareiden hengessä, kokonaan ilman tekijyyksiä. Aforismeissa kun erityisellä tavalla jopa korostuu se minä-tekijyys: minä olen kirjoittanut tämän aforismin, se on minun aforismini. Sitä myyttistä luovaa poikkeusyksilöä, joka ruuttaa jumallista tekstiä inzpiraazionin suuren hengen puristelemana on minusta syytäkin ravistella. Ehkä ekologinen luovuus ja tiimityö tulee väkevämmin mukaan myös luovaan kirjoittamiseen.
Artikkelissa selvitetään yhteiskirjoittamisen hyviä ja huonoja puolia kuten myös tärkeät taloudelliset ja tekijänoikeudelliset seikat.
Kuuskorpi esittää ytimekkäästi eri tutkimusten konsensus-yhteenvetona myös sen, mitä se luovuus sitten on.
"Luovuus on kyky tuottaa teos (työ, tuote), joka on sekä uusi (omaperäinen, odottamaton) että soveltuva (käytännöllinen, toimiva, hyödyllinen)."
Idean tulee olla myös laadukas. Luovuus on myös uusien asiayhteyksien näkemistä eli assosiointia, jota tarvitaan ongelmanratkaisutilanteissa, joissa mahdollisten vaihtoehtojen määrä on rajaton. Kirjoittamisessa ilmenevät myös muut luovuudelle annetut määreet, kuten epätavallisten ideoiden, käsitteiden, tekniikoiden ja intuition käyttäminen.

Kirjan lopussa pitkän linjan kirjailijat Kari Levola ja Niina Repo kertovat varsin seikkaperäisesti,  mitä se sitten on se kirjailijan elämä eri vaiheissaan. Ehkä tärkeintä sitkeyden lisäksi on varustautua lähtökohtaisesti taloudellisesti niukkaan ja epävarmaan toimeentuloon. Käytännön apuja tarvitaan varmasti sieltä ja täältä. Monipuolinen kannattaa olla sekä avoin erilaisille työtilaisuuksille.
Mutta kuten Repo kirjan hyväksi lopuksi kiteyttää:
"Kirjoittajan kannalta tärkeimpiä asioita ovat kuitenkin halu kirjoittaa, halu kertoa juuri tämä tarina ja jos halua löytyy, on kaikki muu kestettävissä. Ei siis muuta kuin matkaan."









sunnuntai 31. elokuuta 2014

Humanismi tarvitsee henkilökohtaiset puolustusvoimansa


Alf Rehn kirjoitti 30.8 Hesarin RAHA -osastolle hyvin selkeän kolumnin Härski pärjää nöyrää paremmin.
Pääviestinä se, että markkinajärjestelmä suosii niitä, jotka osaavat käyttää järjestelmää hyväkseen.

"Siksi olisikin tärkeää, että jo lapset oppisivat pyytämään: Näin neuvottelet oikein. Näin osoitat oman arvosi. Ja näin vastaat, jos joku kyseenalaistaa arvosi."

Olen huomannut, että ns. humanisteilla on usein vaikeuksia tehdä kauppaa omista työpanoksistaan, markkinoida itseään ja omaa osaamistaan niillä tavoin, jotka markkinoilla pätevät ja tuottavat tulosta. Hyvin pitkälle vallitseva taloussavannin ympäristö määrittelee toimintatavat, jotka humanistit kokevat usein epämukaviksi - yksilö sopeutuu tai ei sopeudu näihin vaatimuksiin. 
Yleensä syynä siihen, että on jäänyt jossain asiassa rannalle johtuu siitä, ettei yksilö ole kyennyt tai halunnut sopeutua muutokseen.
Miksi - ei-pesua-kestävä humanisti ajattelee lähes kaiken kaupanteon sisimmässään aina jotenkin faustinkaupaksi, jossa joutuu myymään sieluaan, arvojaan alennukseen ja itseään tirisemään markkinagrilliin – liian pienellä palkkatupolla itse sytyttäen?

The Catastrof Brothers pärjää markkinoilla. 
Elinkeinona aikuisilla äijillä on esittää rosvoa ja poliisia.

Kuitenkin - joka tapauksessa - raha ratkaisee ne asiat, jotka raha ratkaisee. (Oman havaintoni mukaan "mutta ei raha tuo niitä elämän tärkeimpiä asioita" -mussutusta esittävät ne, joilla itsellään on riittävästi rahaa peruselämään. He eivät yleensä näe myöskään tekijyyksiä, miten raha näyttelee ratkaisevaa roolia myös ns. pehmeiden ja henkisten asioiden olemassaolon takana. Näistä enemmän ja tarkemmin myöhemmin.)
Toki monilla aloilla kuten kirjallisuudessa se oma työpanos suodatetaan aina oman persoonallisuuden lävitse - se on siten laadultaan erilaista, kuin työpanoksena asentaa pistorasia seinään. 
Raha on toimintaresurssia; arvokkaiden ja vähemmän arvokkaiksi koettujen asioiden toteuttamiseksi. 
Humanismi tarvitsee henkilökohtaiset puolustusvoimansa.
Tähän liittyy myös keskeinen ajankohtainen poliittinen liikenneympyrä, jossa ideologiat eri suunnista pysähtymättömästi kurvaavat ja vilkuttelevat toisilleen: miksi joku ihminen on köyhä? Onko syy yksilön, onko syy yhteiskunnan vai onko syy markkinasuhdanteiden ja mikä on puhtaan tuurin osuus? Vastaus elää ikuisesti tapauskohtaisuudessa ja siitä, mistä tietopohjasta tai poliittisesta tötteröstä asiaa tirkistellään.

Edellä mainittujen takia kannatan lämpimästi Rehnin esittämää ajatusta, että taloustaitoja voisi opettaa jo lastentarhassa.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Sirkuksen terapeuttisuus


Olin eilen katsomassa Turussa Sirkus Finlandian esitystä.
Illan sananmukainen kohokohta oli kun tykillä ammuttiin nainen ilmalentoon:
KA-BOOM-> -> -> RobinValencia!!
Tässä BBC:n juttu hänestä.

Tätä joka kerta vaarallista ammatinharjoittamista en ollut ennen livenä nähnyt, Aku Ankoissa ja videoilla kyllä.

                                                  Robin Valencia vilkuttamassa yleisölle 
                                                  ennen sujahtamistaan työpaikalleen.

Logoterapiassa huumori on hyvin tärkeällä sijalla, se on peräti elintärkeää.
Kun ihminen nauraa, hän saa samalla itselleen välimatkaa myös omiin ongelmiinsa, pääsee siten ainakin hetkeksi eroon tunnekoukuista ja samalla saa tilaa oivaltaa uusia, ehkä paremmin toimivia näkökulmia elämänsä asioihin.

Ehdottomasti tuota samaa tervehdyttävää vaikutusvaltaa on hyvissä sirkusesityksissä. Ne parhaimmillaan vangitsevat ihmisen huomion täydellisesti, omat ajatukset ja arkiset murheet unohtuvat. Toimiva hyvin tehty sirkus tarjoaa yllätyksiä, aitoa jännitystä, klovnien huvittavaa kohellusta;
silmille jotakin sellaista uutta, mitä ei ole koskaan ennen nähnyt. Tunteita, hajuja, makuja.

Symbolisessa mielessä sirkuksesta, sen muodostamista elementeistä ja kokonaisuudesta on helppo nähdä läpi myös niin sanotun todellisen elämän kaikki kuvajaiset ja ilmiöt.

Lisää kansalle sirkushuveja!  – varsinkin heille, joilla on se leipä tiukassa.
On sitten pula oikeasta tai henkisen tason leivästä.


tiistai 19. elokuuta 2014

Lahden Runomaratonin runovideokilpailu 2014


Osallistuin Lahden Runomaratonin järjestyksessään ensimmäiseen runovideokilpailuun,
ja lopputuloksissa raati asetti teokseni sijalle 1.

Erityisen mukavaa oli kuulla, että myös netissä ennakkoon avoinna ollut yleisöäänestys
oli ollut samaa mieltä.

Kaikki palkitut tekstit ja runovideot ovat nähtävissä TÄÄLTÄ.

Runovideoni Rakkaus on sairaalaravintola näkyy TÄSTÄ.
(Kuulokkeiden kera parhaiten kuuluu.)


Ammattiliitto JHL kirjoitti asiasta TÄHÄN TAPAAN.
"Taiteilijan vapaudella hän pohtii runovideossaan rakkauden olemusta, mutta samalla teos on yhteiskuntakritiikkiä kilpailuyhteiskunnasta, jossa jokaisen on revittävä itsestään myytävää."

Etelä-Suomen Sanomat tuoreeltaan UUTISOI.

torstai 14. elokuuta 2014

Turun taiteiden yötä alkuillasta


Varsinaista asiaa oli Mikko Kalajoen uuden romaanin Kolme tärkeintä asiaa -julkkareihin, mutta tuli kierreltyä muutama kaarros kaupungilla. Valokuvasin ja äänittelin sanatonta puheensorinaa, katuääntä jazzilla ja capoeira-meininkiä.


Mikko Kalajokea haastatteli Pienessä kirjapuodissa 
Anna-Riikka Carlson. 

Kauko Röyhkä veti Sammakon Kirjakaupan täyteen.

Niin täyteen, että kirjakauppias Lahtinen jäi itse 
sovinnolla ulkopuolelle.

Turun pääkirjaston edustalta balanssia.

Tuntemattomat rakastavaiset katsovat joen yli 
Titanikin suuntaan. 

Titanikissa taas oltiin ehkä kiinnostavimman taiteen 
live-luomisen äärellä: