torstai 9. elokuuta 2018

Biisisanoittamo Turussa


Turku on yhtenä osallisena valtakunnallisessa Biisisanoittamo-hankkeessa. Siinä etsitään uusia, kaupunkiympäristöä kuvaavia laulusanoituksia.

Kilpailuaika on 1.8.–30.11.2018 ja viralliset säännöt löytyvät täältä.
Sivustoilta löydät myös oivia vinkkejä ja videoita omien laulutekstien tekemiseen.

Turun osakilpailun parhaan palkinto on mielestäni erityisen komea: onnistunein lyriikka sävelletään ja toteutetaan korkeatasoiseksi äänitteeksi Turku Rock Academyn osaamisella.

Jos kaipaat laulutekstiesi tekoon ideaa, sparrausta, apua, teknistä vinkkiä yms. niin lämpimästi tervetuloa Biisisanoittamon työpajoihin. Turussa ne ovat:
  • TO 16.8. Taiteiden yössä klo 17–19 Turun pääkirjaston sisäpihalla (sateen sattuessa kirjaston musiikkiosastolla)
  • TO 13.9. Ruuhkavuosisanoittamo Hansassa klo 10–12 (tarkka paikka selviää tuonnempana)
  • SU 16.9. Turun päivän Baarisanoittamo, Kortteliravintola Hugo klo 19–21
  • KE 26.9. Varissuon Biisisanoittamo klo 17–19 (tarkka paikka selviää myös tuonnempana)
Ajankohtainen info löytyy hankkeen kotisivulta ja Facebookista tätä kautta.

Olen näissä pajoissa ohjaamassa tekstien nikkarointia yhdessä sanataiteilija Veera Vähämaan kanssa. Kitarat mukana. Myös improtaituri Markus Kaustell toimii mukana työpajoissa.
Kilpailu ja työpajat ovat avoinna kaikenikäisille, voi tulla yhdessä ja erikseen tai vaikka perheen kanssa. Mukaan vain tekemään omia lauluja.

Marko Laihinen ja Veera Vähämaa. (kuva: Niina Niemi-Nagy)

Turussa Biisisanoittamon yhteistyökumppaneina ovat Turun kaupunki, Turku Rock Academy ja Kirjan talo.



maanantai 30. heinäkuuta 2018

Fingerporissa 19.7.2018


Näitä ideoita silloin tällöin lähettelen, nyt oli näemmä Jarla taasen yhdestä innostunut.
Hesarissa 19.7.2018.

Taannoin kun ensimmäistä Fingerpori-elokuvaa filmattiin Turussa, olin myös yhdessä päivässä avustajana mukana Fingerporin kuntalaisena.



sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Jazzkukko 2018

Suomen svengaavinta festivaalia Jazzkukkoa vietettiin jo neljättä kertaa, ja tänä vuonna sää oli tapahtumalle suosiollinen. Väkeä tuli lauantain puistokonserttiin mukavasti, ja mukana oli paljon ensikertalaisia. Tunnelma oli rento, ja musiikkikattaus tarjosi tänäkin vuonna monipuolisen valikoiman.

Salonkiorkesteri Timbuktu aloitti samaan aikaan kuin portit aukesivat kello 15:00.

Toms Rudzinskis Quartet soitti tiheän eteerisen keikan.




Viimeisessä kappaleessa vieraili myös tapahtuman perustaja ja sen taiteellinen johtaja, 
Laitilasta kotoisin oleva jazzkukko Kari Antila.




Laitilan Soittokunta esiintyi torilavalla kahteen otteeseen. 
Viihdyttävää ja taidokasta swing-meiningillä.




Maarit ja Sami Hurmerinta esittävät aurinkoisen setin joka kelpasi yleisölle oikein hyvin. 
Jäätelökesä-tunnelmissa kun oltiin. 




Turku Jazz Orchestra laulajanaan Sami Pitkämö valloitti yleisön ja sai aikaan tanssiakin. Kieltämättä Pitkämö on aivan huippu Frank Sinatran tunnetuksi tekemien kappaleiden esittäjänä. 
Myös Big Band oli oivassa iskussa.




The Yellow Mellow Band siirsi jazzfestarin yleisgroovea astetta rouheampaan suuntaan. Tirheä keikka jo peräti 30 vuotta toimineelta bändiltä.




Lauantain puistokonsertin viimeinen esiintyjä oli Ina Forsman Band. Sielukasta ja omaperäistä, taidokasta ja suurilla tunteilla.




perjantai 27. heinäkuuta 2018

Umamia ja kanakukkoa


Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 24.7.2018


Ihminen saa kyllästymisen tuuppaamassa uutuudenkaipuussaan helposti jonkun ihmeellisen ällin päähänsä. Joka ei tahdo antaa rauhaa ennen kuin sen on saavuttanut ja kokenut. Kas näin pohjustan tarinaa, miten lähdetään etsimään omasta kielestä makuaistimusta nimeltä umami.
Jokin aika sitten menin lukemaan misotahnasta. Se on japanilaisesta keittiöstä kotoisin ja valmistettu fermentoidusta soijapavusta ja riisistä. Ja kuulemma juuri sen kautta viides perusmaku umami tulee ihan parhaiten esille.

Pieni ongelma oli se, ettei sitä helvetin misotahnaa myydäkään ihan joka lähikaupassa. Tämä on toki yleistä muissakin hittiresepteissä, aina niissä on se yksi aineosa, pankojauho tai mirinsoosi josta ei ole ikinä kuullutkaan, ja jota ei ainakaan ruokakaapista löydy.
– Onk teil misotahna, ny tarvittais umami aromi?
– No kuule housuissas on misotahna ja ite olet umami!
Tätä rataa, ja ehkä kuuden kaupan jälkeen se pikku purnukka puolivahingossa löytyi. No niin, nyt sitä huippuhyvää ja lapsillekin maistuvaa misolohta uuniin värkkäämään!

Ei se maistunut oikeastaan miltään. Tai no ei hyvältä ainakaan. Eikä kelvannut mukuloille. Mutta ehtoolla pierut olivat sitä luokkaa, että tapetit alkoivat yläosastaan kiprustamaan auki. Knooh, hienoa että edes jotain uutta ja ihmeellistä elämystä pystyi perheelleen tarjoamaan. Voi olla niinkin, että koko umami on vain japanilaisten vahingoniloinen pikku jekutus.

Vuonna 2002 suunnittelin ammattikokki Rami Routsalon kanssa Kalantiin taidenäyttelyyn uuden leivontateoksen, kanakukon. Suolaisenmakea uusperinteinen vastine savolaisille.
Sittemmin Rami on kunnostautunut huipputatuoijana, ja uskon että moni kokkikin on ollut hänellä tikattavana. Näkemästä päätellen kun tatuoinnit ovat tv-kokkien perusasustetta.

Kanakukkomme pointtina oli tehdä leipäpiiras aineksista, joita löytyy nimenomaan Laitilasta. Joten vaalean kakkotaikinan sisälle sipulia, porkkanaa ja kanaa. Lisäksi mustaherukkahyytelöä, suolaa, pippuria sekä kevätsipulilla vihreä silaus. Pilkontaa, ja esikypsennys pannulla.
Katriinan parempi kakkotaikina: kolmen viljan sämpyläjauhoja, nesteeksi rasvatonta maitoa, rento loraus rypsiöljyä, hiivaa 50g/5dl nestettä ja suolaa tukeva hyppysellinen enemmän kuin yleensä ohjeissa.
Taikinan noustua kaulitaan 20 senttiä halkaisijaltaan olevia pyöreitä levyjä, hilloa pohjalle ja muut ainekset kerroksittain päälle, taikinan saumat piiloon pohjan alle. Voidellaan kananmunalla, reikiä kylkeen ja 200 asteen uunissa kypsänruskeiksi. Vegeversion saa soijasuikaleilla.

Näinä sukupuoli-identiteettien säätämisten aikoina kanakukko maistunee siltäkin osin trendikkään neutraalisti.
Ja voi sinne kanakukon sisälle jemmata myös esimerkiksi jotain kallista misotahnaa, joka on jäänyt jääkaappiin purkkiinsa kuivettumaan.

Kirjoittaja asuu Turussa ja jolle reseptit ovat aina viitteellisiä



tiistai 17. heinäkuuta 2018

The Yellow Mellow Band juhlii Jazzkukossa kolmekymppisiä

Juttu julkaistu Laitilan Sanomissa 17.7.2018



The Yellow Mellow Band Jazzkukon pääkonsertissa: vasemmalta Jussi Piirainen kitara, 
Pasi Laihonen laulu, Sami Soini basso, Kimmo Jokila rummut ja Henri Aitakari kitara.

Vuonna 1988 Sami Soini ja Jyrki Varjo päättivät Kievarin rappusilla kahden miehen konferenssissa, että pitää perustaa etelärockin bändi. Näin myös tapahtui. Ja niin ihmeellistä kuin onkin, tänä päivänä tuo kolmekymppinen bändi on treenattu tirheään keikkakuntoon.
– Jos kerran Neon 2 teki comebackin, niin sitten mekin, nauraa Soini ja kertoo, että oikein hyvillä fiiliksillä jo odotetaan tulevaa esiintymistä.
The Yellow Mellow Band esiintyy Jazzkukon puistokonsertissa torilavalla juuri ennen viimeistä esiintyjää Ina Forsmania. Tämän vuoden vuoden jazzit  sinertyvät tyylikkäästi bluesvoittoisaksi illan ympäriltä tummetessa. Svengi saa vähän tuhdimpaa potkua osakseen, toki linjaan sopivasti annosteltuna.
– Ne meidän junttabiisit jätetään Jazzkukon keikkalistalta pois, bluesimpaa settiä on luvassa ja siitä suurinpiirtein puolet on uudempaa tuotantoa.
Soini kehaisee samalla Henri Aitakaria uusien biisien säveltämisestä, jo useamman vuoden bändissä soittanut ”kokelas” on onnistunut niissä oikein hyvin. Myöskin todellinen fiilissoittaja ja keikkakonkari Kike Jokila on istunut yelkkareiden rumpuihin ja kokoonpanoon mainiosti. Eikä bändin aikomus ole jättää keikkailua yhteen juhlalauantaihin. 
– Suomessa varsinkin kesäaika tarjoaa paljon bluestapahtumia ja meille sopivia keikkamahdollisuuksia. Muun muassa keikkahankintaa varten meillä on tarkoitus tehdä lähiaikoina myös taltiointia.


Alueellisille kokoonpanoille tilaa
Jazzkukon taiteellinen johtaja Kari Antila pitää oleellisen tärkeänä, että festivaalilla on aina ollut mukana myös laadukasta paikallista osaamista. Tänä vuonna The Yellow Mellow Bandin lisäksi Laitilan Soittokunta on vahvasti mukana lauantain pääkonsertissa.
– Jazzkukko ry:n tarkoituksena on tuottaa Vakka-Suomen alueelle jazz- ja rytmimusiikin koulusta ja kehittää sitä toimintaa eri tavoin. Ja mikäpä olisi parempaa kehittämistä kuin tarjota paikallisille ja alueellisille kokoonpanoille esiintymismahdollisuuksia niinsanotusti isomman yleisön edessä.
Toisaalta Antila korostaa sitä, että Jazzkukko-tapahtuma halutaan olevan kuuntelijoitten, harrastajien ja muusikoiden yhteinen tapahtuma, johon kokoonnutaan joka vuosi.
– Alueellinen ja kaikkien yhteiseksi kokema Jazzkukko, kiteyttää Antila tavoitteet.

Kari Antila


maanantai 9. heinäkuuta 2018

Voiman Runoilija.-palsta osa 28: Hanna Storm

(Julkaistu Voiman numerossa 6/2018)

Hanna Storm

Puhekielellä todellisuutta lähemmäs

 Esikoiskokoelmasi kutsun itseni kylään (Aviador 2018) on tuore tapaus. Moni haaveilee oman runoteoksen aikaansaamisesta – kerro miltä se sinusta tuntuu?
Pikkuhiljaa tosi hyvältä. Hioin sitä aivan loppuun asti ja vasta nyt julkkarien jälkeen olen ehtinyt fiilistellä. Hienoa kun sen sai valmiiksi.

Olet pujottanut ja uuttanut runosi minä-muotoon. Miksi?
Koska se tuntuu luontevalta, vahvalta. Olen aiemmin kirjoittanut runoja myös muissa muodoissa ja ehkä varonut sitä, että runojen sisältö yhdistettäisiin suoraan kirjoittajaan.

Mitä tapahtuu kun onnistuneesti esittää oman runonsa ääneen?
Tuntuu että aika pysähtyy siinä hetkessä, ja itsen ja yleisön välille muodostuu lyhyt yhteys. Pääsee itsekin tekstiin sisälle toisella tapaa ja joskus olenkin esityksen jälkeen kirjoittanut runosta uuden version.

Olet koulutukseltasi kirjallisuustieteen tohtori. Antaako analyyttinen tietomieli helposti runoilijalle tilaa tulla ja olla?
Antaa, varsinkin nyt kun lopetin tutkijantyön pari vuotta sitten. Ei se toki muutoinkaan ole pilannut omaa luomista ja teksteistä nauttimista.

Ovatko runouden ja myös muun taiteen ainoat todelliset kattoaiheet seksi ja kuolema?
No ei. Esimerkiksi Tua Forsströmin runoissa kuvataan pieniä hetkiä arjessa ja luonnossa, ja väliin tehdään viiltäviä ihmissuhdekuvauksia. Toisaalta, voiko olla ihmisen tekemää runoutta, joka ei olisi ihmiskeskeistä?

Olet myös aktivisti – minkä asian puolesta viimeksi?
Viime lauantaina olin TransTurku -mielenosoituksessa.

Missä kohden runoilija ja performanssitaiteilija sinussa pitävät toisiaan kädestä kiinni?
Jos vaikkapa yleisö on rauhaton, pitää ottaa esiintyjän roolia enemmän, hidastaa, painottaa. Pitää vahvan tauon. Toisaalta rajoja ei ole, kirjassakin on pari tekstiä, jotka ovat olleet mukana myös runoperformanssissa.

Sinut tunnetaan perusteellisena ihmisenä ja listojen ystävänä. Mikä listaus on viimeksi ollut kohdallaan?
To do -listalla oli tuoreimpana matkan varaaminen Ahvenanmaalle ja instapostaus Mummin kullat -bändin keikasta. Esimerkiksi Spotifyn musiikkikirjasto saattaa auttaa jäsentämään elämää. On minulla listattuina myös kaikki viimeisen 12 vuoden aikana lukemani kirjat…  

Sää suasit aika karheenrohkeeta puhekiältä sun runoissas, kui nii?
Täysin kirjakielinen runo jossa kuvataan vahvoja tunteita ja kokemuksia, ei toimi. Puhekieli on lähempänä todellisuutta.

Kokoelmassa toistuu muutamaan kertaan säe ”en haluu olla paha, haluun olla paha” – ratko hieman sen saumaa auki?
Tahdon antaa lukijalle täydet vapaudet sisällön tulkitsemisen suhteen, mutta itse pidän säkeestä, koska siinä on ne kaksi ristiriitaista halua samaan aikaan.






tiistai 12. kesäkuuta 2018

Kaffel

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 12.6.2018


Olen hyvin huolestunut nuorisosta, kuten keski-ikään lässähtäneen toki kuuluukin olla.  Syynä tuoreet tilastotiedot: suurinta osaa nykynuorisoa ei enää innosta juopottelu, ei tappeleminen eikä pikkurötöstely. Nykyään ilmeisesti kapinoidaan kunnollisuudella eikä kunnioiteta vanhempien hienoja perinteitä.

Mutta huolestuttavinta on, ettei edes kaffe enää näy tippuvan uudelle sukupolvelle. Näin on omankin lähipiirin tutkimuksen perusteella – ei yhtään kaffettelijaa. Oi mikä tapain turmelus! Ja kun muistetaan vielä laskevat synnytystilastotkin, niin ilmeisesti ei enää ”pk-seuran ” merkeissäkään korppuja kastella.

Laskin, että olen juonut kahvia noin 43 vuotta ja omalta osaltani olen koittanut ryystökulttuuria ylläpitää. Jo vähämukulana lorisi muovimukiin omat sumpit, ja ekalla luokalla piti välillä samariinia kiskaista, kun korvensi ja kärrynpyörät hölskäytti mahahapot kitalakeen. 1970-luvulla kun oli yleisenä tapana, että myös kakaroille kaadettiin tsufeeta kera sen kotona leivotun kuivan käntyn kanssa. Kaffetta tuli nokan eteen kotona, sukulaisilla ja naapurissa. 

Jo vain teki kofeiini hyvää tälle muutoinkin pikkuisen vilkkaalle ja impulsiiviselle poikaselle – laitilaks diagnoosi kuului: mut ol se villane mukul, karas pisi seini ja huus mennessäs ko metä eluk. Olissik sil pitän antta viäl vähä enemän kaffet et olis raohottun?
(En nyt viitsi tässä kirjoituksessa moralisoida energiajuomista ja jonnepärinöistä, vaikka toki hyvin huolestunut olen niistäkin.)

Ja voi kiky sentäs - olen onnekkaasti ollut työpaikoissa, joissa on joskus oltu kaffetunnilla tosiaan se tunti. On uudet ideat ja huonot vitsit pulputtaneet. 

Eräs parhaita tuoksuja on jostakin ulkosalla nenään kiemuroituva juuri keitetyn pannukaffen haju. Tai kuten Ramón Gómez de la Serna sen on sanaporoiksi jauhanut: ”Jokaisessa kilossa kahvia on kolme kiloa kahvin tuoksua.” Siitä ei tiedä kunnollinen nuoriso, eikä myöskään kiilaavasta päänsärystä, mikä iskee meille kofeiiniaddikteille vieroitusoireissa.

Kahvihifistely on tyyristä ja trendikästä, mutta siitä en niin perusta. Vaaleapaahtoinen ja ei-laiha perusmeininki toimii parhaiten. Kokeilupaketteja tulee ostettua, mutta otetaan nyt vaikka joku nälkkäsenpiän tuplaespresso – maksaa 7 euroa, maistuu eiliseltä lämmitetyltä pannujämältä ja juonti kestää 3 sekuntia taukojen kanssa.

Suomen kärkisija koko maailman kahvinkittaajakansana on siis uhattuna. Viime vuonna täällä juotiin enää 53 miljoonaa kiloa kahvia, se on peräti pari prosenttia vähemmän kuin 2016. Kaffettelulla on edelleen Suomessa oma seremoniavoimansa, siinä on sitä todellista sosiaalista liimaa. Paitsi kunnolliselle nuorisolle. Nih.


Kirjoittaja asuu Turussa, ja on kahvilla jo aika monesta asiasta