tiistai 11. lokakuuta 2022

Mistä tekijöistä johtuu nuorten hyvinvointi?

Laitilassa on kehkeytynyt tyypillinen vääntö nuorten skeittipuistosta. Naapurusto on käyttänyt normaaleja valituskeinoja ja jäädyttänyt hankkeen hallinto-oikeuteen. Ja poliittisesti ohjattava kunnallisbyrokratia on sutinut hiekkaa päälle. Aloitteen tästä liikunnallisuutta ja sitä kuuluisaa yhteisöllisyyttä edistävästä paikasta on tehnyt nuorisovaltuusto, mutta nyt ei löydy oikeaa paikkaa.

 

Eräässä toisessa kunnassa on varastossa jo kaikki materiaalit ja spraymaalit luvallista graffittiseinää varten. Aloitteen tästäkin on tehnyt nuorisovaltuusto. Joskin edellinen, koska siellä on jo vuosia etsitty soveliasta paikkaa minne maalauskolmion voisi pystyttää, mutta vielä ei vaan ole sopivaa paikkaa löytynyt.

 

Ja ne moponuoret ovat tietenkin se häiriöinen ongelmavyyhti lähestulkoon kaikille muille, paitsi moponuorille ja mopokauppiaille.

Ehkä paras ratkaisu olisi, että kunnat teettäisivät nuorille oleilupaikan jostain avohakkuualueen keskeltä, kaukana kaikesta asutuksesta. Toki valvontakameroilla varustettuna. 

 

Joskus ärhäkkäistä ulostuloista pohtii, että nuoret ovat uudet "vammaiset" - suvaitaan toki että heitä on olemassa ja että heille järjestetään palveluja, mutta ei meidän takapihalle. Ei. Kämpän arvo tippuu ja ties mitä tapahtuu. Yllättävän moni aikuisosastolta näyttää unohtaneen ne omat nuoruudensekoilunsa ja sietokykyä ei irtoa.

 

Näihin kiistoihin on varmasti perustelunsa puolin ja toisin, niihin en ota kantaa. Vaan siihen, että juhlapuheissa ja vaalikampanjoissa nuoria nostetaan hartioille tulevaisuuden toivoiksi ja heiltä suorastaan kerjätään omia aloituksia ja ideoita nuorten asioita koskien. Ja sitten kun niitä saadaan, niin voi tössähtää kelkka sepeliin kuten edellä kuvattu. Jollekin voi turhautuminen ihan tiristää fiilistä, että nuorten aloitteilla pyyhitään persettä. Nykynuorten pitäisi ymmärtää esittää sellaisia riskittömiä toivomuksia, joita aikuiset päättäjät ja virkahenkilöt - he entiset nuoret - tahtovat toteuttaa.

 

Keväällä Jyväskylässä nuorisopäivillä grillattiin ihan hyvin ministeriä ja korkea-arvoisia kumppaneitaan siitä, miksi ne nuorten asiat tuppaavat päättäjiltä unohtumaan siinä vaiheessa, kun tehdään päätöksiä käytännön tasolla. Kiemurteleva mussutus meni siihen suuntaan, että noku niit asioita kunnissa sitten laitetaan vierekkäin, niin toiset asiat ovat sitten vaan niinku vähemmän tärkeämpiä kuin ne toiset asiat.

 

Eräs ratkaisu on, ettei niitä nuorten asioita laiteta samaan vaakaan mm. elinkeino- tai terveysasioiden kanssa, vaan pidetään huoli ja suojellaan, että ne menevät omaa kehitysrataansa pitkin omalla budjetillaan. Se on pitkäjänteisten tulosten yksi avain.

Näitä mietin tänään, kun olin mukana Osallisuuden Osaamiskeskuksen nuorille järjestämässä työpajassa, jossa pohdittiin keinoja ja väyliä, miten nykynuoret voivat vaikuttaa heille tärkeisiin asioihin. Demokratian peruspalikoista siis kyse. Mukana oli aktiivisia nuoria, mutta puolet ilmoittautuneista jätti tulematta. Jostain syystä eivät tulleet ne äänet kuuluviin.


Kirjoittaja asuu Turussa ja miettii äänestysprosentteja ja vaalikampanjoiden sisältöjä, jos äänestysikäraja laskettaisiin viiteen ikävuoteen

 

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 11.10.2022

 

 


 

 

tiistai 16. elokuuta 2022

LE-LU

Vuonna 1977 Terhi, Sirpa, Outi, Hannele, Katja, Markku, Jukka ja mää istuttiin Kaariaisten koulun punakeltaisissa paripulpeteissa ja opeteltiin lukemaan Juvalan Jaanan opetuksella. Heti alkuun todettakoon, että kaikki opimme lukemaan ja peräti ihan sujuvasti. Menetelmä oli silloin vielä tavaaminen, ja jostain syystä muistan, että sana LE-LU oli ensimmäinen, josta itselleni se lukemisen oivallus knapsahti päälle: äl ee le, äl uu lu: lelu!

 

Lukemisen kyvystä alkoi ympäröivä maailma aueta. Koulukirjoja luin jossain määrin kyllä, mutta oma ykkössuosikkini oli Aku Ankan, kylmän maidon ja limppuvoileivän pyörryttävän hyvä yhdistelmä. 

 

Ytön korvessa kun asuttiin, niin kirjastoauto tarjoomuksineen oli äärimmäisen tärkeä. Todellinen kulttuuripalvelu. Takaosassa olivat sarjakuvat, ja sieltä suosikkeja olivat Lucky Luke, Asterix, Ahmed Ahne ja Avaruusagentti Valerian. Villin lännen maailmaan sijoittuvat sarjakuvat innostivat, kuten West, Lännentie ja Tex Willer. Korkeajännitykset tulivat tutuiksi tietenkin, suosikkeina agentti ja ilmojen korkkarit. Myöhemmin nuoruuden medialukutaitoa kehittivät jallut ja ratot ja Poliisi kertoo -kirjat. Niissäpä oli sitä aidosti kiinnostavaa ja jännittävää sanakamaa valokuvien kera. Ja mielikuvitus kehittyi niin, että pieni prutina vaan kuului pään ulkopuolellekin.

 

Jos tähän päivään hypätään, niin täällä huushollissa on yksi kirjapesä keittiössä ja toinen sängyn vieressä. Useampaa kirjaa luen samaan aikaan - on ostettuja ja kirjaston kirjoja ja sanomalehtiä. Oma lukemisen lelu on kiitettävästi villiintynyt.

 

Yle uutisoi äskettäin taas kerran, miten huonolla tolalla lukutaito on osalla lapsista. Ja jos sanavarasto on suppea ja sen päälle vielä ei ymmärrä mistä kyse, on suuri vaara, että nykyvaatimusten edessä tipahtaa kelkasta hyvin äkkiä. 

 

Yksi mitä voisi tehdä paremmin, on purkaa ne jonot, jossa tutkimuksiin pääsyä odottavat ne lapset ja nuoret, joilla on myötäsyntyisiä oppimisvaikeuksia. Siellä nepsyjonossa ollaan helposti vuosikin, ja ilman diagnoosia asianmukaisiin palveluihin ja tukimuotoihin ei pääse. Varhain on parhain.

 

Itse olen ottanut lukuvaivoihin haastetta vastaan, ja syksyllä ilmestyy yhteistyössä opettaja Hanna Tähtisen ja kuvittaja Emmi Oksan kanssa selkokielinen nuortenkirja, jonka ykköskohderyhmä ovat yläkouluikäiset pojat, joita ei v****akaan kiinnosta lukeminen. Saas sitten nähdä, miten onnistumme.

 

Kirjoittaja asuu Turussa, ja tietää olevansa onnekas maksuttoman suomalaisen opetus- ja kirjastosysteemien ansiosta.

 

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 16.8.2022

 


tiistai 14. kesäkuuta 2022

Joukko-oppia ja keinolaumoja

 

Kolumni julkaistu 14.6.2022 Laitilan Sanomissa

 

Kitkerähkö kiitos vielä Neuvostoliitto-pelkoisille jenkeille ja ranskalaisille vasemmistoälyköille. Heidän ansiostaan myös Kaariaisten koulussa aloitettiin 1977 meidän ekaluokkalaisten matematiikan opetus pohjautuen joukko-oppiin.  1 + 1  ei ollutkaan enää 2, vaan kahden yksialkioisen joukon muodostama unioni. Meillä Ytössä ainakin vanhempien reaktio tähän Uuteen Matematiikkaan oli luokkaa "No mitä helvetti tämä ny sit taas o?!"

 

Jotain hämäriä muistikuvia tuosta ajasta on. Tiikerit ovat tuolla omassa joukossa rinkulan sisällä, ja ankat taas tuolla, omassa ympyrässään sisällä. Ja siihen se sitten jääkin.

Omien flikkojeni osalta apuni matematiikan tehtäviin on hyytynyt kolmanteen luokkaan. Sen jälkeen menee aivan liian vaikeaksi. Omat epätoivoiset pohdintayritykset ovat olleet lähinnä "No mitä helvetti tämä ny sit taas o?!". Ja kiukkusätkyn jälkeen alkaa väsyttämään ihan sairaasti. Eli eräänlainen union toteutuu.

 

Mutta joukko-opin tuomaa ymmärrystä olen mahdollisesti soveltanut toisaalle. Mistä juontuu syrjäytyminen, miksi joku jää ulkopuolelle, miksi yksinäisyys on terveydelle kokonaisvaltaisen vaarallista? Ihminen on laumanisäkäs, jolle yksin jääminen merkitsee kuolemanuhkaa. 

 

Olin Turun Seikkailupuistossa töissä, kun kuulin ensimmäisen tapauksen, jossa erään pikkasen pojan syntymäpäiville ei tullut kukaan. Kaikilla kutsutuilla oli varmasti jokin syy, mutta tunnekokemus päivänsankarille oli luokkaa tiskirätin kuivaksi vääntäminen.

 

Tanssipaikoilla on paljon enemmän naisia kuin miehiä, minkä lisäksi monet parit tanssivat vain keskenään. Monelle iloisin odotuksin laittautuneelle naiselle käy niin, ettei koko illan aikana kukaan tule hakemaan tanssimaan. Saa vain seinustalla katsella muiden iloista pyörimistä. 

 

Tai se iäkkään rouvan lehtikommentti, että eniten hän pelkää vanhuudesta sitä, ettei olisi enää ketään, kenen kanssa puhella. Niinpä. 


Valitettavan tuttua ovat nykyajassa hautajaiset, joissa vainajaa ei ole ketään saattamassa.

 

Ystävyydet, kaveruudet ja parisuhteet ovat siitä hankala laji, että siellä jos missä toimii vapaa markkinatalous ja varsin raadolliset kysynnän ja tarjonnan lait. Ystävyyttä ei voi määrätä tai pakottaa, ihminen kun ei voi valita aitoja tunteitaan tai halujaan.

 

No, mitä me muut ja yhteiskunta sitten voisi tehdä paremmin? Esimerkiksi luoda lisää kohdennettua, laadukasta vapaa-ajan toimintaa nuorille ja nuorille aikuisille. Tarjota heille rentoja kohtaamisen paikkoja, tilaisuuksia olla samanhenkisten parissa ja tehdä merkityksellisiä asioita yhdessä. Toiminnan sivutuotteena voi rakentaa niitä aitoja ystävyyksiä.

 

Itse nimitän menetelmää hieman tylysti keinolaumaksi, jossa mukanaolo vahvistaa ja auttaa siihen osallistuvia yksilöitä menemään omassa elämässään eteenpäin. Keinolauma on tuloksia tuovaa ja juurisyihin vaikuttavaa mielenterveyslääkitystä. Monesti parempi vaihtoehto kuin se pilleripurkki käteen, lääkkeitä väheksymättä.

 

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja on tehnyt viime aikoina etsivää nuorisotyötä

 

 


 

Sinisilmäisyydestä

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 22.3.2022

 

Olin kauan sitten varatun työtehtävän takia Raision poliisiasemalla. Sinne on keskitetty Lounais-Suomen turvapaikkakäsittelyt ja tilapäisen suojelun hakemukset.

Ovella oli hieman jonoa, ja ulkona oli kaksi bussia tarjoamassa lämmintä odotteluaikaa.

 

Vartijoiden ja turvatarkastuksen kautta isohkoon aulaan, joka oli lähestulkoon täynnä ukrainalaisia. Enimmäkseen eri-ikäisiä naisia ja lapsia, myös joitakin miehiä. SPR oli paikalla tarjoamassa apua, keittoa tarjottiin. Lapsille oli tuotu leluja ja kuvakirjoja. Oli hälinää, vähän väliä tuli poliisi ja kutsui passi ja paperit kädessä jotakin nimeltä, ja pian oikea ihminen löytyi ja virallisia papereita mentiin tekemään.

 

Oli pysäyttävää joutua yhtäkkiä juuri näiden ihmisten ympäröimäksi, joita oli tähän mennessä nähnyt vain uutiskuvissa. Herätti monenlaista tunnetta ja ajatusta. Työparini totesi jälkeen päin, että siellä oli salillinen traumatisoituneita ihmisiä. Niin oli. Hätää kärsineitä ihmisiä. Tätä kirjoittaessa Ukrainasta on lähtenyt sotaa pakoon jo miljoonia ihmisiä, ja jo tuolla ollut määrä tuntui valtavan paljolta.

 

Mekin odottelimme jonkin aikaa, ja siinä tuli vaihdettua lyhyitä katseita ihmisten kanssa. Oli vanhoja mammoja, ja nuoria äitejä, jotka hytkyttelivät sylivauvaansa. Lapsia ja nuoria puhelimillaan.

 

Eräällä hieman levottomasti kävelleellä naisella oli hämmästyttävän hohtavat siniset silmät. Huomasin penkillä hänen tyttärensä, lähellä samaa ikää kuin oma flikkani. Silmien niin sinisten myötä oli helppo tunnistaa sukulaisuus. Välkähti mieleen J. Karjalaisen kappale Laura Häkkisen silmät. Toivon, ettei tuolle tytölle käy niin kuin laulun tarinassa, ettei hukkuisi kesken näiden tanssien, vaan saisi nykyistä onnellisemman elämän ja saisi elää itsensä mammaraiseksi.

 

Näiden kohtaamisten ansiosta Venäjän diktaattori Vladimir Putinin aloittaman ja johtaman hyökkäyssodan järjettömyyden mittakaava kasvoi entisestään. Juuri heidän ja meidän kaltaisia ihmisiä Ukrainassa tapetaan parhaillaan tietoisilla ohjusiskuilla.

 

Ja tietenkin toiselta puolen on kuollut tuhansia venäläisiä, joilla myös isät ja äidit ja tähän kevääseen saakka yltäneet elämänpidot. En tiedä, millaisia valinnanvaihtoehtoja heillä on ollut.

 

Uskon, että monella muullakin entisellä hipillä on lähiviikkojen ravistamana se elämän tosiasioihin kannanottoa väistävä sinisilmäisyys karissut. Karmeiden tosiasioiden, paskapropagandan ja hetkessä muuttuneiden Suomen tulevaisuuskuvien myötä arvot ja käsitykset on loksautettu toisenlaiseen marssijärjestykseen. Todennäköisesti ne asetelmat ovat voimassa lopun ikää. 

 

Yhteinen vihollinen yhdistää, Nato-korttiin tulee signeeraus, Ukrainan armeijalle menee rahaa tilipäivästä. Semmost se sit o, kuten oma äiteni tapasi sanoa minkä tahansa asian päätteeksi.

 

Kirjoittaja asuu Turussa eikä keksi yhtään keinoa, miten luottamus idän suuntaan palautettaisiin

 


 

 

 

 

perjantai 10. syyskuuta 2021

Kämpälle juomaan kiljua


Vanhempi flikkani kävi Laitilassa sattumalta suulissa, jossa oli 90-luvulla rakennettu kämppä. Ja tietenkin ihmetteli seinäkirjoitusten myötä, että mikä moinen oli ja mikä käyttötarkoitus?

No minä kertaamaan entisaikain nuorisokulttuurin ilmentymiä täällä maaseutuvaltaisessa kunnassa 1970-80 -luvuilla.


Mukulana suurena intomielisenä harrastuksena oli tehdä majoja mettään, klapikasoihin, kivenkoloihin, ulkorakennuksiin, vintteihin. Sitten kun koitti mopoikä – Laitilassa viimeistään 12-vuotiaana – niin sitten siirryttiin kämppien tekoon. Ytössäkin ne isot pojat rakensivat yhden kämpän suulinvinttiin ja toisen muistan sieltä Kaariaisten rajamailta metsätien varrelta. Se toteutti enemmän perustarkoitustaan: nuoret kollit pääsivät pois vanhempien valvonnan alta ja puuhaamaan omin nokkineen juttuja, mitkä siinä iässä kiinnostivat. Eli plaraamaan sätkä suussa pornolehtiä, puhumaan ratkiriemukasta paskaa, suunnittelemaan uusia tehareita ja kuuntelemaan patterimankkarista punkkia ja uutta aaltoa. Kemian kotiopintoja suoritettiin kiljun valmistuksen muodossa ja sosiaalisia suhteita sekä heikennettiin että vahvistettiin kiljun juomisella ja todellakin humalahakuisella kännäämisellä. Unhoittamatta liki shamaanireissuja liihottavia krapulatiloja. 


Kämpät olivat siis eräänlaisia omaehtoisia nuorisotaloja pitkin pitäjää ja näissä myös vierailtiin. Osa oli ympärivuotisessa käytössä kamiinapatenteilla. Sellaisenkin muistan, että Koveron puskissa olisi saattanut hieman huonommalla häkätuurilla tulla vainajiakin, kun eräs lautaröttelö paloi talvella hetkessä maan tasalle. Sitä aitoa jännää.


Tuskin elää kämppäkulttuuri missään, yleinen vaurastuminen lienee tehnyt tehtävänsä. Toki nykynuorille voisi olla eksoottinen "bed & breakfast -perinnekokemus" yöpyä kämpällä samatavoitteisen porukan kanssa. Ja ruoka ja juomapuoli olisi se kaikinpuolin ravitseva, muovisessa mehukattipänikässä vielä suloisasti jälkikäyntiään kohiseva kilju. Niitä Kerran elämässä -kokemuksia. Ja viimeiseksi jäisikin, varmaan terapiaa yms. tarvittaisiin.


Tuoreessa Nuorten elinolot Lounais-Suomessa 2021 tutkimuksessa ihmetellään, että toisaalta isossa kuvassa nuorten alkoholinkäyttö ja tupakointi on vähentynyt ja nykynuoret ovat valveutuneita, tunnollisia ja järkeviä. Ja samalla entistä enemmän koetaan stressiä, ahdistusta, unettomuutta ja erilaiset mielenterveyden ongelmat riivaavat? Itse veikkaisin näille muutaman juurisyyn: yksilökeskeinen meininki sekä aikuisten maailmasta liian paljon nuorille valunut suorittamisen ja tehokkuuden kulttuuriarvot. Yhä nuoremmilta vaaditaan yhä enemmän sitä itseohjautuvuutta ja oman vastuun ottamista. 


Se ei ole helppoa, sillä se on helvetin vaikeaa. Sen voi todistaa jokainen vanhempi, jolla itsellään on vaikkapa ylipainoa, haasteita stressin, dokaamisen tai lohtusyöpöttelyn kanssa. Vastuullisesti toiminen edellyttää kaksi asiaa: on oltava tietoinen asioista, ja omata ne kyvyt ja taidot, miten asiat käytännössä hoidetaan.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja osti syksyksi tehokurssin, jolla opastetaan miten poltetaan sisäelinläskiä


Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 10.9.2021




perjantai 9. heinäkuuta 2021

Miten korona ruuvaa työelämää

Pakko on paras konsultti, sanotaan. Näinhän se aina on meidän peruslaiskojen ihmisten kanssa. Sinne elämänoppaista viitoitetulle epämukavuusalueelle mennään sitä henkistä kasvua ja uutta osaamista hankkimaan vasta kun on pakko.

Korona on patistanut kaiken vaivan lisäksi monenlaista hyvää. Suomessa on otettu huimaa etenemistä etätyön suhteen. Voisiko sanoa, että paikoin työnantajataholla on ollut epäluottamusta siihen, että ei se duunari kuitenkaan tee hommia kotonaan. Käytäntö on osoittanut, että monella työtehot ovat nousseet huimasti. Tosin osalla etätyöläisistä on alkoholismi ja plösöttyminen edennyt kiihtymisvaiheeseen kun ei ole ollut apuna työyhteisön kyttäyskontrollia.


Työnantajataholla huomattu myös säästöpuoli - työntekijä rakentakoon kotiinsa toimiston jatkossakin. Vaan mitä niille vapautuville toimistotiloille muuntorakennetaan - vuokra-asuntoja?

Ja digiharppausta on otettu Suomessa monen vuoden edestä. Videopalaverit ja uudet sovellukset ovat tulleet tutuiksi. Omalla kohdalla ehkä lyijyisin Teams-lusiminen tapahtui Kelan tanakasti valmistautuneiden erityisasiaintuntijoiden toimesta: 3,5 tunnin "koulutus" viiden minuutin tauolla ja huumoriprosentti normaali nolla. Nippelitietomyrkytys ja henkinen epävireisyys loppupäiväksi. 


Kun livepalaverit lipuvat syksyllä ehkä takaisin, niin tovin voi olla riemukasta tavata jälleen muita ihmisiä. Mutta uskon, että nyt kun ollaan totuttu helpompiin ja nopeampiin systeemeihin, niin tuskinpa enää jaksetaan matkustaa kalliisti toiselle puolen maata diipadaapa-seminaariin torkkumaan. Varsinkin, kun tavat ovat vakavoituneet päällikkötasolta alas valuneen tehokkuusajattelun myötä  - oi voi, enää ei koulutuspäivien pääpointteja ole se kotoa poispääsy, reipashenkinen parin päivän juopottelu ja lähimmän sukulaisemme, bonobo-apinoilta tuttujen sekstailutapojen harjoittaminen.


Toki vapaan kentän taiteilijat ja muutamien muiden alojen tekijät on pyritty koronalätkällä nitistämään sukupuuttoon, mutta isolla osaa ihmisistä meni 2020 taloudellisesti paremmin kuin koskaan. Tiliä on tehty ja rahat on säästetty väkisin kun ei ole päästy kuluttamaan. Osviittaa antakoon USA:n luvut - siellä kotitalouksien varallisuus kasvoi viime vuonna 13 000 miljardilla dollarilla. Miljonäärejä ja miljardöörejä on syntynyt ennätysmäärin.


Pitkään jatkunut epidemia on kärjistänyt eriarvoisuutta - niillä, joilla on ollut jo ennen vaikeaa, on vieläkin vaikeampaa. Nuorten mielenterveyden hoito ja jonojen purku kannattaisi uusien valtuutettujen nostaa joka kunnassa kärkihankkeeksi. Se maksaa itsensä jo huomisessa takaisin.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja ennakoi turhan valittamisen vähenemistä



Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 9.7.2021



P.S Lähde, johon kolumnin USA-viittaus perustuu. Inderesin ekonomisti Marianne Palmun kirjoituksesta


sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Pauli Luoma: Kolmeen kertaan sanottu

 Turkulaiselta Pauli Luomalta on ilmestynyt Kulttuurivihkojen kustantamana fragmenttikirja Kolmeen kertaan sanottu. Ytimekkääseen ilmaisuun erikoistuneella kirjailijalla kyseessä on hänen seitsemäs teoksensa.


Mistä kirjoittamisessa, taiteen tekemisessä on kyse? Esimerkiksi siitä, että kirjoittaja kertoo, miten maailmaa ja elämänmenoa voi nähdä juuri hänen kohdaltaan. Ja siten ainoastaan hänen kohdaltaan. 

Lyhyet kappaleet ovat lukijalle varsin otollisia kokonaisuuksia. Soisi, että fragmenttimuotoa hyödynnettäisiin nykyistä enemmän.


Luoman kirjoituksissa pyörii rehellisyyden tuulenvire. Sanataiteelliset ratkaisut luovat antoisia kuvia. 
Lukija pääsee kanssa-ajattelemaan.



En tiedä, mutta oletan, että osassa teksteissä lienee mukana aikaisempien aikojen tapakuvauksia.
Muutama rivi kertoo ihmisyydestä, mistä ei yleensä puhuta.


Kirjassa askelletaan erilaisista tunnelmista toiseen, mielialojen värityksistä toiseen. 
Sivustarkkailijan pohdiskeleva ja asioita yhteen liimaava näkökulma on useimmin äänessä. 
Äidin kanssa tapahtuvat kirjoitetut kohtaamiset sisältävät helposti jaettavia asioita, huomioita.

Kolmeen kertaan sanottu tarjoaa myös portteja laajempien yhteiskunnallisten kuvioiden äärelle.

Omaa itseä koskevat objektiiviset arvioinnit ja läpivalaisut ovat kirjan puhuttelevinta teräväkuvaa.