Jazzkukossa legendaluokan artisteja tänä vuonna

Jazzkukko Festivaali järjestetään kymmenettä kertaa Laitilassa. Juhlavuoden pääkonserttiin järjestäjät ovat onnistuneet kiinnittämään esiintyjiksi kansainvälisesti kiinnostavia nimiä.

Jazzgenressä ja kitarapiireissä korkealle arvostetun yhdysvaltalaisen Mike Sternin Laitilan keikka on ainut Suomessa tänä vuonna. Fuusiojazzin mestari on edelleen kovassa iskussa.

Hänen yhtyekokoonpanonsa on myös huippuluokkaa. Toisena kitaristina on hänen vaimonsa Leni Stern, joka vuonna 2017 nimettiin Guitar Player -lehden 50-vuotisjuhlanumerossa yhtenä kaikkien aikojen 50 sensaatiomaisimman naispuolisen kitaristin listalle. Sähkökitaristina hän onkin tehnyt tärkeää uria avaavaa työtä jazzin saralla muillekin naiskitaristeille. Lähivuosina Leni on tehnyt upeita albumeja länsiafrikkalaisin elementein. Leni ja Mike ovat olleet naimisissa vuodesta 1980. 

 

Virtuoosimainen trumpetisti ja Grammy-palkintojen Randy Brecker on käytännössä keikkaillut tai soittanut studiomuusikkona miltei kaikkien jazzin huippunimien kanssa. 

Muun muassa Carlos Santanan luottorumpalina toiminut Dennis Chambers on tunnettu salamannopeista käsistään ja tripleteistään bassorummulla. Todella lahjakas Chambers on aloittanut ammattisoittajan uran Baltimore-alueen yökerhoissa 6-vuotiaana, kyllä, luit oikein, kuusivuotiaana, treenattuaan toki sitä ennen pari vuotta. 

Basisti Chris Minh Dokylla taas on taitojensa myötä arvomeriitti, joka harvalta löytyy: vuonna 2010 Tanskan kuningatar Margareeta II löi Dokyn ritariksi hänen taiteellisten ansioidensa vuoksi.

 

Kirkkopuistokonsertin aloittaa yhtyeensä kanssa Jazzkukon viime vuoden nuorten jazzkitarakilpailun voittaja Elis Krzywacki. Hän on yksi lupaavimmista nuorista urallaan nousussa olevista jazzkitaristeista Suomessa.

 

Pitkästä aikaa puistolavalle nousee myös festivaalin taiteellinen johtaja Kari Antila Quartettinsa kanssa. Vuoden sisään hän on tehnyt runsain mitoin keikkoja Euroopassa ja Meksikossa runkonaan uuden albuminsa Dahill Roadin kappaleet. Jazzkukossa Quartetin vierailevana tähtenä on suomijazzin tunnustettu maestro, saksofonisti Eero Koivistoinen.

 

Puistokonsertin päättää tänä vuonna Lontoosta saapuva Imaani. Laulajatar tuli laajaan tietoisuuteen jo vuonna 1998, jolloin hän sijoittui toiseksi euroviisuissa kappaleellaan "Where are you". Soulin, R&B:n ja bluesin ja jazzlaulun taitaja Imaani on kiertänyt maailmalla pitkään Ingocnito-yhtyeen ykkösartistina.

 

Tänä kesänä järjestäjät ovat halunneet tehdä piknik-väelle lisää tilaa lavan edestä, ja siksi koko puisto on anniskelualuetta. Lain mukaan omien alkoholijuomien tuominen alueelle on kiellettyä.

Sami Pitkämö tuo tullessaan hyväntuulen musiikkia

Vakkasuomalaisen yleisön suureksi suosikiksi noussut Sami Pitkämö on Jazzkukossa esiintymässä kolmatta kertaa. Tänä vuonna kuullaan monipuoliselta muusikolta taas jotakin uutta.

– Meidän materiaali on viihdejazzia ja vähän myös poppia. Semmosta hyväntuulen musiikkia.

Pitkämö ei osaa sanoa omaa yhtä suosikkiartistia, mutta tietty musiikillinen suunta innostaa:

– Big bandit ja puhaltajat puhuttelee mua aina. Ellington, Basie, Miles, Coltrane ja Marsaliksen veljekset esimerkkeinä.

Sami Pitkämö on monelle tuttu suositun Tanssii tähtien kanssa -ohjelman orkesterin johtajana. Miten sovitukset ja muut tehdään kun taustalla on tiukka aikataulu?

– Meillä on 4-henkinen sovitusryhmä, jolle jaan sovitettavan materiaalin aina maanantaiaamuna. Ja perjantaiaamuna ne sitten treenataan bändin kesken. Ohjelman paras puoli on se, että se tehdään livenä ja sen tekemisessä on mukana hienoja ammattilaisia.

Facebookin artistisivulla esittelystä selviää, että  Sami Pitkämö on muusikko ja penkkiurheilija. Mikä on ykköslajisi?

– Kyllä se kuningas-jalkapallo on. Uskon EM-kisoissa Espanjan voittoon.

 

Jazzkukon puistokonsertti on lauantaina 27.7. Laitilan kirkkopuistossa.

Liput ja ohjelma täältä.

 

Juttu julkaistu Laitilan Sanomissa 28.6.2024

Odottamisen riemukas aivopölly

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 11.6.2024

En muista tarkkaan, milloin pikkumukulana olin ensimmäistä kertaa enomiesten mukana Munamarkkinoilla. Ihmispaljous ja kaikenmoisen ihmeellisen ja kummallisen tarjonta on jäänyt muistikuviin. Yksi on todellisen helppoheikin, eli paperikauppiaan myyntipuheshow. Joskus myöhemminkin joku toi minulle muovikassillisen lehtiöitä, et poik saa piirttä. Piisasi pitkäksi aikaa.

 

Jossain kohden tuli mukaan vahvana odotus, että milloin taas ne Munamarkkinat ovatkaan. Kaikki tietävät sen tunteen miten joulun, syntymäpäivän tai minkä tahansa miellyttäväksi koetun asian odottaminen on mukavaa. Ja nimenomaan se odottaminen kuplii tunneajattelua – miten asiat ehkä menevät, mitä hauskaa tapahtuu. Ja monesti sitten kun se itse tapahtumisen aika on, fiilis voikin olla laimea kuin hörppy haaleaa hopeateetä. 

 

Jokin vuosi sitten löysin ilmiölle selitystä. Kun ihmispolo saa kokea jotain uutta ja aidosti elävöittävää, niin siitä alkaa helposti muodostua tapa tai rutiini. Myöhemmin aivojen palkkiojärjestelmässä jo kokemuksen toistumisen odottaminen tuottaa tujut dopamiinipaukut. Syynä se, että aivoissamme on huomattavasti enemmän hermoverkkoja, jotka ovat kohdentuneet palkkioiden haluamiseen kuin niistä syntyvän mielihyvän kokemiseen, joten siksi H-hetki voikin olla pliisu.

 

Voisi ehkä väittää, että onnellisella ihmisellä on erilaista odotettavaa. Hän tietää, miksi aamulla nousee sängystä. Samoin sitä tiettyä perusarkea turjuttavaa sirkushuvia on hyvä välillä olla. Jos näet alkaa elämänpidot olla silkkaa vakavuutta päivästä toiseen - käörän töis, makseta laskut, tehrä klapei 50 vuareks ja pessimisti ei pety - niin se voi nypätä töpselin irti koko tunnemekanismista.

 

Nuorempana markkinahumua kavereitten kera piisasi joskus perjantaista sunnuntai-iltaankin. Hik ja kippis. Oli tyjäköitä paikallisten soittajien yöllisiä rokkikonsertteja torilla ja hauskaa koheltamista. Veikkaisin, että aika monen kohdalla romansseja ja häitäkin on pohjustettu Laitilan Munamarkkinoilta. Nomen est omen, nimi on enne. Ehkä näinä matalan syntyvyyden ja muuttotappioiden aikoina järjestäjät voisikin tuleville Munamarkkinoille tuoda uusia, rohkeita ohjelma-avauksia. Jos ei nyt ihan suviseuraluokan sutinoita ja sitä seuraavaa pienten odottamisten iloa, niin jotain sinne päin.

 

Nykyään tuttujen ihmisten näkeminen markkinoilla on itselle se tärkein juttu. Ihmiset tarvitsevat hyväntuulisia tapaamisen paikkoja. Ja pätkät metrilakua.

 

Kirjoittaja asuu Turussa odotellen loma-aikojen hitaita päiviä

 

 

Huumorintajun testirataa

On kimurantti juttu, mistä huumori, vitsit ja nauru juontuvat. Alan asiantuntija Mark Shatz sanoo, että huumorintaju on yhtä uniikki kuin sormenjälki. Onkin kiintoisaa pohtia, mille sitä nauraa ja mille taas ei. Ihminen kun ei valitse sitä, mille aidosti nauraa. Osalla meistä pokka pettää seksi- tai pieruvitseistä aina, vaikka jollain tasolla ei haluaisikaan:

Mitä tarkoittaa kohtalon iva? Sitä että kun mies lihoo, hän lihoo joka puolelta. Paitsi munastaan.

Samalla kaverilla on pienen pulskistumisen takia muitakin haasteita kehorauhan kanssa:

Hän ei voinut enää mennä uimarannalle ottamaan aurinkoa, koska saman tien olivat Greenpeacen tyypit hinaamassa häntä takaisin mereen.

 

Kaikesta voi ammattikoomikkojen mielestä tehdä pilkkaa, mutta yleisöstä riippuen – kaikki ei toimi kaikille. Rehellisesti ottaen; huvittaviin juttuihin liittyy vihamielisyyttä kohdetta kohtaan ja sitä, että tuntee itseään toisia paremmaksi. Esimerkiksi basisteja pidetään Suomessa hieman yksinkertaisina:

Bändi saapui keikkapaikalle ja kävi niin, että ovet loksahti lukkoon ja avaimet jäivät auton sisälle. Heidän piti kutsua paikalle lukkoseppä, jotta saivat basistin ulos.

 

Huumori syntyy järjellisen ja järjettömän välisestä kitkasta, mutta loogisuutta pitää olla mukana:

Mieheltä varastettiin VISA-kortti, mutta hän ei tehnyt siitä ilmoitusta, koska kaveri, joka sen pölli, käyttää sitä vähemmän kuin hänen vaimonsa.

 

Vähättely tai liioittelu tuo hauskuuden:

Eräs kaveri rakensi niin hyvän linnunpelätin, että varikset toivat takaisin edellisvuotisetkin mansikat.

 

Lopussa oleva yllätys, punchline on tärkeää - sitäkin mieltä ollaan, että jos ei ole yllätystä, ei ole vitsiäkään:

Mistä tiedät, että sinulla saattaa olla ongelmia alkoholin kanssa? Siitä kun baarimikko tietää nimesi, etkä ole käynyt siinä baarissa koskaan ennen.

Eräs surinasussu taas väitti, ettei hän ole kokaiinista riippuvainen, hän vain pitää sen tuoksusta.

 

Humoristit pelaavat sanojen kanssa; tämän kertoi laitlalainen sananmuunnosten erikoisasiamies: Tapparan pelaaja Kristian Tanus on niin suosittu, että nuorison pyynnöstä markkinoille julkaistaan joukkueen väreissä oma Tanus Appi.

 

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että humoristisuus on vakava asia, koska se on hyväksi mielenterveydelle, sananvapaudelle ja se estää moraalisten aatetukkeumien syntymistä ajatteluelimeen. No yksi vielä: Kaverin isoisän viljelemä sanonta oli, että kun elämässä yksi ovi sulkeutuu, niin toinen aukeaa. Mukava mies, mutta puuseppänä pirun huono lipastojen tekijä.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja suosittaa heittelemään tänään vitsejä, huonotkin kelpaa

 

Kolumni julkaistu laitilan Sanomissa 17.5.2024

 

 

Mää ja Tapparan miäs

Julkaistu Laitilan Sanomissa 23.4.2024

Jääkiekkoliiga on puksuttanut täydellä höyryllä finaaliotteluihin, jossa kohtaavat viime vuoden tapaan Tappara ja Pelicans. Toiset meistä pystyvät repimään jääkiekon seuraamisesta suurta huvia ja jännitystä. Henkisesti kentän laidan ulkopuolelle jäävät ihmiset taas ihmettelevät koko kallista hullutusta: ei mitään järkeä? Miksei vaikkapa käännösrunous tai kansantanssit saa osakseen samaa rahaa ja huomiota?

 

Pudotetaan muodikkaasti kolumnin pintaan kolme ympäripyöreää pointtia. Yksi, jääkiekko on aitoa, ennalta arvaamatonta draamapeliä. Urheiluviihdebisnestä, mikä vetoaa meidän yksinkertaisiin alkukantaisiin ytimiin. On aina mahdollista, että altavastaaja voittaa, kuten Kalpa kylvetti Ilveksen. Kiekko on vallan väline, ja kun pelin panoksena on voitto tai kesälomalle, niin silloin pelataan tosissaan sääntöjen rajamailla. 

 

Ei sekään sattumaa ole, että yritysmaailma sponsoroi jääkiekkoa avokätisesti, sillä vastaaviin lainalaisuuksiin perustuu saman alan firmojen keskinäinen välinen kilpailu menestyksestä, asiakkaista ja rahasta. Tiimit pomovalmentajineen markkinakentällä vastakkain.

 

Kaksi, yhteenkuuluvuuden tunne. Ihminen on lajityypillinen laumanisäkäs siellä hallin katsomossa fanipaita päällä huutamassa ja hoilaamassa kannustuksia mukana muiden. Taannoin TPS-Tappara pelissä oli ympärillä yli 2000 Tappara-fania eri puolilta Suomea. Muuttui kotipeliksi se, ja tunnelma oli korkealla alusta voitokkaaseen loppuun asti.

 

Jokaisella joukkueella on eri jänteistä syntyvä identiteetti - lajia seuraavilla tunnetta pukkaa ja tulee erilaisia kuvajaisia mieleen, jos puhutaan Porin Ässistä, Rauman Lukosta tai Helsingin IFK:sta. Omaksi koetun joukkueen kanssa tuntee jotakin yhtäläistä taajuutta. Suomen maajoukkueen pelit taas puhaltavat kansallisella yhteenkuuluvuudella joukkueiden fanit samaan huutokuoroon, tuli sitten voittoa tai tappiota.

 

Kolmas pointti ovat henkilökohtaisten tunneankkurien juuret, sillä jostakin se kiinnostus on aina lähtenyt.  Joku aina välillä on ihmetellyt, että kui nii Tappara, kun et ole Tamperetta päinkään kotoisin?

1970-luvun loppupuolella ja pitkälle 1980-lukua Tappara oli Suomen mestari useaan kertaan. Silloin pelejä seurattiin lehdistä, radiosta ja tuurilla saattoi tulla televisiostakin peli. Isäukko oli hiihdon ja yleisurheilun innokas ja nuuka seuraaja, pelejä ei käyty kertaakaan katsomassa paikan päällä. Isoveljen kanssa jääkiekko seurattiin, ja Ytön metsäkrunneissa ja Kaariaisten koulun kentällä kera muiden pelattiin. Mukana mielikuvituksella timosudet, jukkaporvarit ja hannukamppurit. Isoveljen esimerkin kautta Tappara minulle kuopukselle tarttui. Kuten myös punk ja uusi aalto.

 

Velipoika kuoli 1992, ja Ytön lapsuus- ja nuoruusajan onnellisten ja yksinkertaisten aikojen elävä muistelu on kytkeytynyt osaltaan itselläni Tapparaan. Moniin menneisiin ihmisiin taas liittyy jokin laulu. Mutta Mikke oli ja on minulle se Tapparan miäs. Ei siellä Laessaaressa hautakiven edessä miltään erityiseltä tunnu. Live is life, muistelemisessakin.

 

Kirjoittaja asuu Turussa eikä maailma kaadu, vaikka tänä vuonna pelikaanit veisivät kannun Lahteen. Mitä eivät kyllä tee.

 

Joulupaketista Schwarzenegger

Katsoin loppusyksystä haastattelua, jossa Arnold Schwarzenegger vaikutti puhuvan ihan järkeviä ajatuksia. Oli ristiriidassa sen käsityksen kanssa, mikä minulla oli tästä muskelimasasta, toimintaleffasankarista ja Kalifornian kuvernööristä. No, pyysin kirjansa joululahjaksi ja olen saanut suoristella omia vääriä ennakkoluulojani.

 

    Keskeinen osuus kirjassa on, kun puhutaan jokaisen omasta visiosta - millaista elämää haluat ja sitten selkeä suunnitelma sille, mitkä teot vievät oman vision suuntaan. Epäonnistumisia pelkäämättä kädet ruoriin. Ja kun jokin juttu saavutetaan, sen jälkeen uutta mielikuvatavoitetta tilalle. Se oma visio löytyy asioista ja arvoista, joita itse pitää tärkeinä. 

 

    Se on nyppinyt, että kirjan nimeksi on jostain syystä suomennettu Ajattele isosti, vaikka alkuperäinen on Be Useful! eli Ole hyödyksi! Tuo kovankalskea kasvatusneuvo on Arskalle tullut hänen poliisi-isältään Gustavilta. Kaikille on tarpeellista saada olla hyödyksi, olen samaa mieltä.

 

    Toisaalla Hesarin jutussa nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Kim Kronström perkaa nykynuorten kasvaneista mielenterveysongelmista juurisyitä esille. Maailma ei ole muuttunut pahemmaksi, mutta monimutkaisemmaksi on. Arvot ovat muuttuneet, ja sen takia on usealta nuorelta merkitys ja elämän tarkoituksellisuus hukassa. Näköalattomuus vaivaa, koska ei ole käsitystä siitä, mitä elämällään tekisi. Moneen jo saavutettuun asiaan on menetetty uskoa, kuten tieteeseen, auktoriteetteihin, uskontoon ja rahaan. Voimattomuus ilmastonmuutoksen seurausten edessä painaa nuoria littanaksi. Nykyään keskitytäänkin itseen, tunteisiin ja identiteettiin. Kuitenkin Kronströmin mukaan juuri merkityksellisyyden kokemus tai tunne siitä, että omalla toiminnalla on väliä, suojaa ahdistukselta ja masennukselta. 

 

    Näin tullaan hauista kääntäen takaisin Schwarzeneggerien elämänneuvoon ja todellisen yhteisöllisyyden perustaan: ole hyödyksi. Tavalla ja toisella – esimerkiksi osaaminen ja auttaminen kelpaavat yleensä hyvin lajitovereille. Ja samalla pystyy toteuttamaan määrätietoisesti niitä omia visioita, positiivisella tarmolla. 

 

    Väitän, että edellä kuvatussa on metsästäjä-keräilijäaivojemme ikiaikainen perusohjelmointi, sillä osana muita ja yhteisvoimin me laumanisäkkäät ollaan tähänkin saakka päästy. Henkilökohtaisia pyrintöjä unohtamatta. Ja huomenna taas pykälä eteenpäin.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja on Arskan vinkistä tehnyt aikaa laittamalla somekanavia hiljaisemmalle

 

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 13.2.2024

 

 

Minkä neuvon olisit halunnut kuulla?

Sentään joskus nettikanavista soljuu nenän eteen ihan hyvääkin pohdittavaa. Tiedetysti ihmisen ajattelumasiina toimii siten, että jälkikäteen osaamme perustella vaikka minkä tunnevetoisen valintamme ihan järkeväksi. Osaamme limittää kummallisetkin palapelitapahtumat ja häröt ihmiset yhtenäiseen elämäntarinaamme ja löydämme näille nyökytellen merkityksiä ja tarkoituksia. Mennyttä katsellen koemme jälkiviisauden vallassa olevamme visusti järkiolentoja.

 

Mutta otsikon kysymykseen - siitä saa hyvän puheenaiheen vaikka illanistujaisten rupatteluihin. Katkeruuteen tai murhemieliseen voivotteluun ei kuitenkaan kannata ryhtyä, vaikka elämänpolku todennäköisesti olisikin ollut toisenlainen jos hyviä opastuksia olisi oikeaan aikaan saanut.

Itselleni tulee mieleen muutamia neuvoja, jotka olisi kelvannut - sikälimikäli niitä olisin kovapäisenä ja lyhytjännitteisenä kyennyt ottamaan vastaan.

 

Jospa joku olisi osannut selvittää opiskelujen peruskuvion niin, että se olisi myös mennyt perille ja käytäntöön. 1980-luvun lopulla oli töitä tarjolla niin paljon, että moni firma veti vanhat pulutkin torilta hommiin. Sellaisia töitä, joihin pääsi kiinni ilman erityistä ammattikoulutusta. No, sitten tulikin 90-luvun lama, joka imuroi Suomesta 180 000 matalan osaamisen työpaikkaa. Siten opiskelujen ja osaamisen merkitys kasvoi humpsahtaen. Minä pidin opiskeluista välivuotta, joka kestikin sitten parikymmentä vuotta. Oli muuta tekemistä.

 

Samoihin vuosiin olisi kelvannut pätevä ja selkeä neuvonta, että miten kannattaa säästää rahaa ja sijoittaa sitä esimerkiksi pitkäjänteisesti osakkeisiin ja rahastoihin. Tuo ala on myöhemmin kiinnostanut ja omaan ns. opiskelupäiväkirjaan on kertynyt tähän mennessä näemmä 798 sivua.

Kerran huvikseni lähdin laskemaan korkoa korolle -harjoitusta. Jos olisin neljän vuoden ajalta sijoittanut ne rahat, mitkä aikanaan menivät tupakkiin ja alkoholiin, niin mitä se potti suurin piirtein olisi tänä päivänä 7% vuosikorolla ynnättynä. Laskin jonkun matkaa, mutta sitten numeroiden kasvaessa se Väyrysellekin kovin tuttu "patoutunut turhautumisenergia" yltyi niin tuimaksi, että jätinpä kesken. Toki sen sauhuttelun ja tenuttamisenkin olisi voinut lopettaa hieman aikaisemmin.

 

Kolmas hyvä saamaton neuvo olisi voinut olla, että joku olisi tullut Laitilan yleisurheilukentällä sanomaan, että hei kaiffari, tuolla on hyvä valmentaja heittolajeihin, oppisit vähän tekniikkaakin. Tietty potentiaali jäi aikanaan saavuttamatta sillä saralla, vaikka into oli kova.

 

Lopuksi neuvo: jos sinulla on jaettavaksi hyviä neuvoja käytännön elämään, niitä kannattaa tarjota tarvitseville. Sillä kuten François Rabelais on tiivistänyt: Tietämättömyys on kaikkien vaivojen äiti.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja keskittyy nykyään vain järkeviin ja hyödyllisiin asioihin, kuten tutkimaan Ihmemaa Oz -elokuvaa vuodelta 1939.

 

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 29.12.2023

 

Mistä aineksista tehdään todellinen taikasauva

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 1.12.2023

Mielestäni TV:n paras kulttuuriohjelma on Efter Nio. Heillä hyvä formaatti ja pätevänmukavat juontajat. Joka jaksossa pääaihe, jota tarkastellaan eri asiantuntijakulmista ja on suorapuheisia haastatteluja, kepeyksiä unohtamatta.

 

Tästä sanamatemaattiseen yhteenlaskutehtävään. Tuoreimmassa ohjelmassa aiheena olivat fobiat, ja yhtenä vieraana Björn Wahlroos. Joka on aika monelle perusjunttura-vasemmistolaiselle edustaa juuri sitä kammotusta. Mutta viesti häneltä oli tuttua: lama onkin jatkunut Suomessa jo 15 vuotta, koska meillä ei ole ollut talouskasvua. Siitä yksinkertaisesta syystä on nyt siellä ja täällä rahat loppu ja olemme jääneet Ruotsista jälkeen. Tämä kehitys on ollut myös niin hidasta, että sitä on ollut vaikea huomata, eikä meitä ole opetettu ajattelemaan sitä.

 

Samana päivänä etsin tuoreinta tilastotietoa, että paljonko heitä työelämän ja koulutuksen ulkopuolella olevia nuoria tällä hetkellä on. Pekka Myrskylä löysi heitä 2008 noin 60 000, mikä aiheutti valtakunnallisen äimistyksen. Valtioneuvoston nuorisoneuvoston uusimman katsauksen mukaan tänään tilanne viittaa toisen asteen koulupakon takia hieman laskeneisiin, mutta silti noin 8%:n lukemiin. Tulevien leikkausten jälkeen päästäneen taas samoihin tuhansiin ja mm. paljon entistä huonommalla mielenterveydellä. 

 

 

Mutta eniten huomiota kiinnitti tilasto, jossa arvion mukaan vuonna 2040 alle 30-vuotiaita nuoria on Suomessa 194 000 vähemmän kuin 2021. Tämä sulaa kaiken läpi: päiväkodit, koulut, urheiluseurat, harrastukset, työelämä jne. Laitilaa tämä kehityskulku runtelee jo nyt.

 

Laskutoimitus on: 15 vuotta Wahlroosin talouskasvutonta lamaa, joka tulee jatkumaan + hyvin jyrkkä nuoren väestönosan suhteellinen kutistuminen Suomessa. Jopa minä, ehkä sen ekan luokan joukko-opin avulla tajuan, että tämä yhtälö ei ole elinkelpoinen.

Vaikka jotakin modernia rahateoriaa ja muita ikiliikkujia olen yrittänyt ymmärtää, en tiedä uskottavaa vaihtoehtoa talouskasvu-kapitalismille enkä myöskään siihen, miten syntyvyys saataisiin Suomessa nousuun. Maahanmuutto toki on yksi, mutta todella monitahoinen osaratkaisu vaikeuksineen.

 

 

Vastaus otsikkoon on, että todellinen taikasauva tehdään seteleistä, mielellään suurista seteleistä ja lauantaimakkarapötkön kokoon. Raha ratkaisee ne asiat, jotka raha ratkaisee ja torjuu tietyt ongelmat. Silti toistaiseksi Suomesta puuttuu se poliittinen idea, joka tekisi talousongelmista ja joka puolelta pilkottavasta kroonisesta rahanpuutteesta sen "yhteisen vihollisen". Sen, mikä kokoaisi tahtotilan ratkaisujen löytämiseen yli puoluerajojen, yhteiskuntaluokkien ja ay-kiistelypöytien. Mutta toistaiseksi vielä me tapellaan lyhytnäköisesti omien eturyhmien rahasta ja vallasta. Ei ole vielä tarpeeksi kova pakko.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja keski-ikäisenä patuna miettii usein, miten monimutkaiseksi kaikki on mennyt