torstai 13. kesäkuuta 2024

Odottamisen riemukas aivopölly

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 11.6.2024

En muista tarkkaan, milloin pikkumukulana olin ensimmäistä kertaa enomiesten mukana Munamarkkinoilla. Ihmispaljous ja kaikenmoisen ihmeellisen ja kummallisen tarjonta on jäänyt muistikuviin. Yksi on todellisen helppoheikin, eli paperikauppiaan myyntipuheshow. Joskus myöhemminkin joku toi minulle muovikassillisen lehtiöitä, et poik saa piirttä. Piisasi pitkäksi aikaa.

 

Jossain kohden tuli mukaan vahvana odotus, että milloin taas ne Munamarkkinat ovatkaan. Kaikki tietävät sen tunteen miten joulun, syntymäpäivän tai minkä tahansa miellyttäväksi koetun asian odottaminen on mukavaa. Ja nimenomaan se odottaminen kuplii tunneajattelua – miten asiat ehkä menevät, mitä hauskaa tapahtuu. Ja monesti sitten kun se itse tapahtumisen aika on, fiilis voikin olla laimea kuin hörppy haaleaa hopeateetä. 

 

Jokin vuosi sitten löysin ilmiölle selitystä. Kun ihmispolo saa kokea jotain uutta ja aidosti elävöittävää, niin siitä alkaa helposti muodostua tapa tai rutiini. Myöhemmin aivojen palkkiojärjestelmässä jo kokemuksen toistumisen odottaminen tuottaa tujut dopamiinipaukut. Syynä se, että aivoissamme on huomattavasti enemmän hermoverkkoja, jotka ovat kohdentuneet palkkioiden haluamiseen kuin niistä syntyvän mielihyvän kokemiseen, joten siksi H-hetki voikin olla pliisu.

 

Voisi ehkä väittää, että onnellisella ihmisellä on erilaista odotettavaa. Hän tietää, miksi aamulla nousee sängystä. Samoin sitä tiettyä perusarkea turjuttavaa sirkushuvia on hyvä välillä olla. Jos näet alkaa elämänpidot olla silkkaa vakavuutta päivästä toiseen - käörän töis, makseta laskut, tehrä klapei 50 vuareks ja pessimisti ei pety - niin se voi nypätä töpselin irti koko tunnemekanismista.

 

Nuorempana markkinahumua kavereitten kera piisasi joskus perjantaista sunnuntai-iltaankin. Hik ja kippis. Oli tyjäköitä paikallisten soittajien yöllisiä rokkikonsertteja torilla ja hauskaa koheltamista. Veikkaisin, että aika monen kohdalla romansseja ja häitäkin on pohjustettu Laitilan Munamarkkinoilta. Nomen est omen, nimi on enne. Ehkä näinä matalan syntyvyyden ja muuttotappioiden aikoina järjestäjät voisikin tuleville Munamarkkinoille tuoda uusia, rohkeita ohjelma-avauksia. Jos ei nyt ihan suviseuraluokan sutinoita ja sitä seuraavaa pienten odottamisten iloa, niin jotain sinne päin.

 

Nykyään tuttujen ihmisten näkeminen markkinoilla on itselle se tärkein juttu. Ihmiset tarvitsevat hyväntuulisia tapaamisen paikkoja. Ja pätkät metrilakua.

 

Kirjoittaja asuu Turussa odotellen loma-aikojen hitaita päiviä

 


 

perjantai 17. toukokuuta 2024

Huumorintajun testirataa

On kimurantti juttu, mistä huumori, vitsit ja nauru juontuvat. Alan asiantuntija Mark Shatz sanoo, että huumorintaju on yhtä uniikki kuin sormenjälki. Onkin kiintoisaa pohtia, mille sitä nauraa ja mille taas ei. Ihminen kun ei valitse sitä, mille aidosti nauraa. Osalla meistä pokka pettää seksi- tai pieruvitseistä aina, vaikka jollain tasolla ei haluaisikaan:

Mitä tarkoittaa kohtalon iva? Sitä että kun mies lihoo, hän lihoo joka puolelta. Paitsi munastaan.

Samalla kaverilla on pienen pulskistumisen takia muitakin haasteita kehorauhan kanssa:

Hän ei voinut enää mennä uimarannalle ottamaan aurinkoa, koska saman tien olivat Greenpeacen tyypit hinaamassa häntä takaisin mereen.

 

Kaikesta voi ammattikoomikkojen mielestä tehdä pilkkaa, mutta yleisöstä riippuen – kaikki ei toimi kaikille. Rehellisesti ottaen; huvittaviin juttuihin liittyy vihamielisyyttä kohdetta kohtaan ja sitä, että tuntee itseään toisia paremmaksi. Esimerkiksi basisteja pidetään Suomessa hieman yksinkertaisina:

Bändi saapui keikkapaikalle ja kävi niin, että ovet loksahti lukkoon ja avaimet jäivät auton sisälle. Heidän piti kutsua paikalle lukkoseppä, jotta saivat basistin ulos.

 

Huumori syntyy järjellisen ja järjettömän välisestä kitkasta, mutta loogisuutta pitää olla mukana:

Mieheltä varastettiin VISA-kortti, mutta hän ei tehnyt siitä ilmoitusta, koska kaveri, joka sen pölli, käyttää sitä vähemmän kuin hänen vaimonsa.

 

Vähättely tai liioittelu tuo hauskuuden:

Eräs kaveri rakensi niin hyvän linnunpelätin, että varikset toivat takaisin edellisvuotisetkin mansikat.

 

Lopussa oleva yllätys, punchline on tärkeää - sitäkin mieltä ollaan, että jos ei ole yllätystä, ei ole vitsiäkään:

Mistä tiedät, että sinulla saattaa olla ongelmia alkoholin kanssa? Siitä kun baarimikko tietää nimesi, etkä ole käynyt siinä baarissa koskaan ennen.

Eräs surinasussu taas väitti, ettei hän ole kokaiinista riippuvainen, hän vain pitää sen tuoksusta.

 

Humoristit pelaavat sanojen kanssa; tämän kertoi laitlalainen sananmuunnosten erikoisasiamies: Tapparan pelaaja Kristian Tanus on niin suosittu, että nuorison pyynnöstä markkinoille julkaistaan joukkueen väreissä oma Tanus Appi.

 

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että humoristisuus on vakava asia, koska se on hyväksi mielenterveydelle, sananvapaudelle ja se estää moraalisten aatetukkeumien syntymistä ajatteluelimeen. No yksi vielä: Kaverin isoisän viljelemä sanonta oli, että kun elämässä yksi ovi sulkeutuu, niin toinen aukeaa. Mukava mies, mutta puuseppänä pirun huono lipastojen tekijä.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja suosittaa heittelemään tänään vitsejä, huonotkin kelpaa

 

Kolumni julkaistu laitilan Sanomissa 17.5.2024

 

 


tiistai 23. huhtikuuta 2024

Mää ja Tapparan miäs

Julkaistu Laitilan Sanomissa 23.4.2024

Jääkiekkoliiga on puksuttanut täydellä höyryllä finaaliotteluihin, jossa kohtaavat viime vuoden tapaan Tappara ja Pelicans. Toiset meistä pystyvät repimään jääkiekon seuraamisesta suurta huvia ja jännitystä. Henkisesti kentän laidan ulkopuolelle jäävät ihmiset taas ihmettelevät koko kallista hullutusta: ei mitään järkeä? Miksei vaikkapa käännösrunous tai kansantanssit saa osakseen samaa rahaa ja huomiota?

 

Pudotetaan muodikkaasti kolumnin pintaan kolme ympäripyöreää pointtia. Yksi, jääkiekko on aitoa, ennalta arvaamatonta draamapeliä. Urheiluviihdebisnestä, mikä vetoaa meidän yksinkertaisiin alkukantaisiin ytimiin. On aina mahdollista, että altavastaaja voittaa, kuten Kalpa kylvetti Ilveksen. Kiekko on vallan väline, ja kun pelin panoksena on voitto tai kesälomalle, niin silloin pelataan tosissaan sääntöjen rajamailla. 

 

Ei sekään sattumaa ole, että yritysmaailma sponsoroi jääkiekkoa avokätisesti, sillä vastaaviin lainalaisuuksiin perustuu saman alan firmojen keskinäinen välinen kilpailu menestyksestä, asiakkaista ja rahasta. Tiimit pomovalmentajineen markkinakentällä vastakkain.

 

Kaksi, yhteenkuuluvuuden tunne. Ihminen on lajityypillinen laumanisäkäs siellä hallin katsomossa fanipaita päällä huutamassa ja hoilaamassa kannustuksia mukana muiden. Taannoin TPS-Tappara pelissä oli ympärillä yli 2000 Tappara-fania eri puolilta Suomea. Muuttui kotipeliksi se, ja tunnelma oli korkealla alusta voitokkaaseen loppuun asti.

 

Jokaisella joukkueella on eri jänteistä syntyvä identiteetti - lajia seuraavilla tunnetta pukkaa ja tulee erilaisia kuvajaisia mieleen, jos puhutaan Porin Ässistä, Rauman Lukosta tai Helsingin IFK:sta. Omaksi koetun joukkueen kanssa tuntee jotakin yhtäläistä taajuutta. Suomen maajoukkueen pelit taas puhaltavat kansallisella yhteenkuuluvuudella joukkueiden fanit samaan huutokuoroon, tuli sitten voittoa tai tappiota.

 

Kolmas pointti ovat henkilökohtaisten tunneankkurien juuret, sillä jostakin se kiinnostus on aina lähtenyt.  Joku aina välillä on ihmetellyt, että kui nii Tappara, kun et ole Tamperetta päinkään kotoisin?

1970-luvun loppupuolella ja pitkälle 1980-lukua Tappara oli Suomen mestari useaan kertaan. Silloin pelejä seurattiin lehdistä, radiosta ja tuurilla saattoi tulla televisiostakin peli. Isäukko oli hiihdon ja yleisurheilun innokas ja nuuka seuraaja, pelejä ei käyty kertaakaan katsomassa paikan päällä. Isoveljen kanssa jääkiekko seurattiin, ja Ytön metsäkrunneissa ja Kaariaisten koulun kentällä kera muiden pelattiin. Mukana mielikuvituksella timosudet, jukkaporvarit ja hannukamppurit. Isoveljen esimerkin kautta Tappara minulle kuopukselle tarttui. Kuten myös punk ja uusi aalto.

 

Velipoika kuoli 1992, ja Ytön lapsuus- ja nuoruusajan onnellisten ja yksinkertaisten aikojen elävä muistelu on kytkeytynyt osaltaan itselläni Tapparaan. Moniin menneisiin ihmisiin taas liittyy jokin laulu. Mutta Mikke oli ja on minulle se Tapparan miäs. Ei siellä Laessaaressa hautakiven edessä miltään erityiseltä tunnu. Live is life, muistelemisessakin.

 

Kirjoittaja asuu Turussa eikä maailma kaadu, vaikka tänä vuonna pelikaanit veisivät kannun Lahteen. Mitä eivät kyllä tee.

 

tiistai 13. helmikuuta 2024

Joulupaketista Schwarzenegger

Katsoin loppusyksystä haastattelua, jossa Arnold Schwarzenegger vaikutti puhuvan ihan järkeviä ajatuksia. Oli ristiriidassa sen käsityksen kanssa, mikä minulla oli tästä muskelimasasta, toimintaleffasankarista ja Kalifornian kuvernööristä. No, pyysin kirjansa joululahjaksi ja olen saanut suoristella omia vääriä ennakkoluulojani.

 

    Keskeinen osuus kirjassa on, kun puhutaan jokaisen omasta visiosta - millaista elämää haluat ja sitten selkeä suunnitelma sille, mitkä teot vievät oman vision suuntaan. Epäonnistumisia pelkäämättä kädet ruoriin. Ja kun jokin juttu saavutetaan, sen jälkeen uutta mielikuvatavoitetta tilalle. Se oma visio löytyy asioista ja arvoista, joita itse pitää tärkeinä. 

 

    Se on nyppinyt, että kirjan nimeksi on jostain syystä suomennettu Ajattele isosti, vaikka alkuperäinen on Be Useful! eli Ole hyödyksi! Tuo kovankalskea kasvatusneuvo on Arskalle tullut hänen poliisi-isältään Gustavilta. Kaikille on tarpeellista saada olla hyödyksi, olen samaa mieltä.

 

    Toisaalla Hesarin jutussa nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Kim Kronström perkaa nykynuorten kasvaneista mielenterveysongelmista juurisyitä esille. Maailma ei ole muuttunut pahemmaksi, mutta monimutkaisemmaksi on. Arvot ovat muuttuneet, ja sen takia on usealta nuorelta merkitys ja elämän tarkoituksellisuus hukassa. Näköalattomuus vaivaa, koska ei ole käsitystä siitä, mitä elämällään tekisi. Moneen jo saavutettuun asiaan on menetetty uskoa, kuten tieteeseen, auktoriteetteihin, uskontoon ja rahaan. Voimattomuus ilmastonmuutoksen seurausten edessä painaa nuoria littanaksi. Nykyään keskitytäänkin itseen, tunteisiin ja identiteettiin. Kuitenkin Kronströmin mukaan juuri merkityksellisyyden kokemus tai tunne siitä, että omalla toiminnalla on väliä, suojaa ahdistukselta ja masennukselta. 

 

    Näin tullaan hauista kääntäen takaisin Schwarzeneggerien elämänneuvoon ja todellisen yhteisöllisyyden perustaan: ole hyödyksi. Tavalla ja toisella – esimerkiksi osaaminen ja auttaminen kelpaavat yleensä hyvin lajitovereille. Ja samalla pystyy toteuttamaan määrätietoisesti niitä omia visioita, positiivisella tarmolla. 

 

    Väitän, että edellä kuvatussa on metsästäjä-keräilijäaivojemme ikiaikainen perusohjelmointi, sillä osana muita ja yhteisvoimin me laumanisäkkäät ollaan tähänkin saakka päästy. Henkilökohtaisia pyrintöjä unohtamatta. Ja huomenna taas pykälä eteenpäin.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja on Arskan vinkistä tehnyt aikaa laittamalla somekanavia hiljaisemmalle

 

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 13.2.2024

 


 

perjantai 29. joulukuuta 2023

Minkä neuvon olisit halunnut kuulla?

Sentään joskus nettikanavista soljuu nenän eteen ihan hyvääkin pohdittavaa. Tiedetysti ihmisen ajattelumasiina toimii siten, että jälkikäteen osaamme perustella vaikka minkä tunnevetoisen valintamme ihan järkeväksi. Osaamme limittää kummallisetkin palapelitapahtumat ja häröt ihmiset yhtenäiseen elämäntarinaamme ja löydämme näille nyökytellen merkityksiä ja tarkoituksia. Mennyttä katsellen koemme jälkiviisauden vallassa olevamme visusti järkiolentoja.

 

Mutta otsikon kysymykseen - siitä saa hyvän puheenaiheen vaikka illanistujaisten rupatteluihin. Katkeruuteen tai murhemieliseen voivotteluun ei kuitenkaan kannata ryhtyä, vaikka elämänpolku todennäköisesti olisikin ollut toisenlainen jos hyviä opastuksia olisi oikeaan aikaan saanut.

Itselleni tulee mieleen muutamia neuvoja, jotka olisi kelvannut - sikälimikäli niitä olisin kovapäisenä ja lyhytjännitteisenä kyennyt ottamaan vastaan.

 

Jospa joku olisi osannut selvittää opiskelujen peruskuvion niin, että se olisi myös mennyt perille ja käytäntöön. 1980-luvun lopulla oli töitä tarjolla niin paljon, että moni firma veti vanhat pulutkin torilta hommiin. Sellaisia töitä, joihin pääsi kiinni ilman erityistä ammattikoulutusta. No, sitten tulikin 90-luvun lama, joka imuroi Suomesta 180 000 matalan osaamisen työpaikkaa. Siten opiskelujen ja osaamisen merkitys kasvoi humpsahtaen. Minä pidin opiskeluista välivuotta, joka kestikin sitten parikymmentä vuotta. Oli muuta tekemistä.

 

Samoihin vuosiin olisi kelvannut pätevä ja selkeä neuvonta, että miten kannattaa säästää rahaa ja sijoittaa sitä esimerkiksi pitkäjänteisesti osakkeisiin ja rahastoihin. Tuo ala on myöhemmin kiinnostanut ja omaan ns. opiskelupäiväkirjaan on kertynyt tähän mennessä näemmä 798 sivua.

Kerran huvikseni lähdin laskemaan korkoa korolle -harjoitusta. Jos olisin neljän vuoden ajalta sijoittanut ne rahat, mitkä aikanaan menivät tupakkiin ja alkoholiin, niin mitä se potti suurin piirtein olisi tänä päivänä 7% vuosikorolla ynnättynä. Laskin jonkun matkaa, mutta sitten numeroiden kasvaessa se Väyrysellekin kovin tuttu "patoutunut turhautumisenergia" yltyi niin tuimaksi, että jätinpä kesken. Toki sen sauhuttelun ja tenuttamisenkin olisi voinut lopettaa hieman aikaisemmin.

 

Kolmas hyvä saamaton neuvo olisi voinut olla, että joku olisi tullut Laitilan yleisurheilukentällä sanomaan, että hei kaiffari, tuolla on hyvä valmentaja heittolajeihin, oppisit vähän tekniikkaakin. Tietty potentiaali jäi aikanaan saavuttamatta sillä saralla, vaikka into oli kova.

 

Lopuksi neuvo: jos sinulla on jaettavaksi hyviä neuvoja käytännön elämään, niitä kannattaa tarjota tarvitseville. Sillä kuten François Rabelais on tiivistänyt: Tietämättömyys on kaikkien vaivojen äiti.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja keskittyy nykyään vain järkeviin ja hyödyllisiin asioihin, kuten tutkimaan Ihmemaa Oz -elokuvaa vuodelta 1939.

 

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 29.12.2023


 

perjantai 1. joulukuuta 2023

Mistä aineksista tehdään todellinen taikasauva

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 1.12.2023

Mielestäni TV:n paras kulttuuriohjelma on Efter Nio. Heillä hyvä formaatti ja pätevänmukavat juontajat. Joka jaksossa pääaihe, jota tarkastellaan eri asiantuntijakulmista ja on suorapuheisia haastatteluja, kepeyksiä unohtamatta.

 

Tästä sanamatemaattiseen yhteenlaskutehtävään. Tuoreimmassa ohjelmassa aiheena olivat fobiat, ja yhtenä vieraana Björn Wahlroos. Joka on aika monelle perusjunttura-vasemmistolaiselle edustaa juuri sitä kammotusta. Mutta viesti häneltä oli tuttua: lama onkin jatkunut Suomessa jo 15 vuotta, koska meillä ei ole ollut talouskasvua. Siitä yksinkertaisesta syystä on nyt siellä ja täällä rahat loppu ja olemme jääneet Ruotsista jälkeen. Tämä kehitys on ollut myös niin hidasta, että sitä on ollut vaikea huomata, eikä meitä ole opetettu ajattelemaan sitä.

 

Samana päivänä etsin tuoreinta tilastotietoa, että paljonko heitä työelämän ja koulutuksen ulkopuolella olevia nuoria tällä hetkellä on. Pekka Myrskylä löysi heitä 2008 noin 60 000, mikä aiheutti valtakunnallisen äimistyksen. Valtioneuvoston nuorisoneuvoston uusimman katsauksen mukaan tänään tilanne viittaa toisen asteen koulupakon takia hieman laskeneisiin, mutta silti noin 8%:n lukemiin. Tulevien leikkausten jälkeen päästäneen taas samoihin tuhansiin ja mm. paljon entistä huonommalla mielenterveydellä. 

 

 

Mutta eniten huomiota kiinnitti tilasto, jossa arvion mukaan vuonna 2040 alle 30-vuotiaita nuoria on Suomessa 194 000 vähemmän kuin 2021. Tämä sulaa kaiken läpi: päiväkodit, koulut, urheiluseurat, harrastukset, työelämä jne. Laitilaa tämä kehityskulku runtelee jo nyt.

 

Laskutoimitus on: 15 vuotta Wahlroosin talouskasvutonta lamaa, joka tulee jatkumaan + hyvin jyrkkä nuoren väestönosan suhteellinen kutistuminen Suomessa. Jopa minä, ehkä sen ekan luokan joukko-opin avulla tajuan, että tämä yhtälö ei ole elinkelpoinen.

Vaikka jotakin modernia rahateoriaa ja muita ikiliikkujia olen yrittänyt ymmärtää, en tiedä uskottavaa vaihtoehtoa talouskasvu-kapitalismille enkä myöskään siihen, miten syntyvyys saataisiin Suomessa nousuun. Maahanmuutto toki on yksi, mutta todella monitahoinen osaratkaisu vaikeuksineen.

 

 

Vastaus otsikkoon on, että todellinen taikasauva tehdään seteleistä, mielellään suurista seteleistä ja lauantaimakkarapötkön kokoon. Raha ratkaisee ne asiat, jotka raha ratkaisee ja torjuu tietyt ongelmat. Silti toistaiseksi Suomesta puuttuu se poliittinen idea, joka tekisi talousongelmista ja joka puolelta pilkottavasta kroonisesta rahanpuutteesta sen "yhteisen vihollisen". Sen, mikä kokoaisi tahtotilan ratkaisujen löytämiseen yli puoluerajojen, yhteiskuntaluokkien ja ay-kiistelypöytien. Mutta toistaiseksi vielä me tapellaan lyhytnäköisesti omien eturyhmien rahasta ja vallasta. Ei ole vielä tarpeeksi kova pakko.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja keski-ikäisenä patuna miettii usein, miten monimutkaiseksi kaikki on mennyt

 

 

keskiviikko 15. marraskuuta 2023

Tuore kantaesitys Emil Cedercreutzista kerää kiitosta

Teatteri on Marko Saariolle tapa ymmärtää ihmistä ja maailmaa

 

Lapsuus- ja nuoruusvuosiaan Laitilassa viettäneellä teatteriohjaaja Marko Saariolla pitää kohtuullisen kiirettä. Uuden näytelmän esityskausi pyörähti juuri käyntiin Kokemäellä ja tammikuussa on ensi-ilta Toijalassa. Mikä alkujaan sytytti kipinän teatteriin?

– Vaikea kysymys, mutta kuulemma jo lapsena kun opin kävelemään, niin aloin heti myös tanssimaan. Kyllä se on jotenkin aina kulkenut mukana - teatteri on tarve ja tapa jäsentää ja ymmärtää maailmaa.

Käytännössä Saarion tie lähemmäs esiintymislavaa lähti liikkeelle tekniikkapuolen eli valojen ja äänen opiskelun kautta. Sitten tie vei 1996 ensin Kokkolaan ohjaajakoulutukseen ja myöhemmin on kertynyt opintoja Teatterikorkeakoulusta. Nykyään hän on myös teatteri-ilmaisun opettaja.

 

Liekö ohjaaja itselleen se kriitikoista kovin?

Saario on asunut pitkään puolisonsa Teijan kanssa Jämijärvellä. Se on ollut kotipaikka, josta hän on singahdellut eri suuntiin tekemään ohjaustöitä. Niitä on tähän mennessä kertynyt eri puolilta Suomea jo likimain 100.

– Mutta ei se määrä merkitse. Jos tehtyjä esityksiä arvioin, niin maksimissaan ehkä kymmenen on sellaisia, joihin olen ollut täysin tyytyväinen.

Haastattelun eri vaiheissa tulee selväksi, että ohjaaja on omaksunut itselleen vahvan jatkuvan kehittymisen vaatimuksen. Vuodet ovat myös kiteyttäneet yhä paremmin esille sen oman kädenjäljen ja tyylin tehdä näyttämötaidetta.

– Ohjaajan pitää lukea itsensä ulos tekstistä ja päättää sen jälkeen, että mitä tekstillä teet. Päälleliimaukseen ei enää sorru niin kuin joskus nuoruudessa.

Draama-ammattilaisen yksi motto on, no, hieman dramaattinen.

– Kuten Valeri Fokin on todennut, sillä hetkellä kun ohjaaja alkaa tuntea tyytyväisyyttä työhönsä, hän on taiteellisesti kuollut ohjaaja.

 

Mutta mikä tekee klassikosta klassikon?

Tehdyistä töistä hänelle itselleen mieleen painuneita esityksiä ovat isot klassikot, kuten Tšehovin Kolme sisarta, Vanja-eno ja Lokki. Myös Dostojevskin Idiootti tehtynä Hyvinkään isolle tyhjälle näyttämölle Kansallisteatterin valosuunnittelijan Ville Virtasen kanssa oli upeasti uutta luova. Osan näytelmistä Saario on versioinut useampaan otteeseen.

– Toijalaan ohjaan Maria Jotunin Kultainen vasikka -näytelmän viidettä kertaa, samoin viidesti olen tehnyt Strindbergin Neiti Julien.

Saarion puheessa toistuvat usein venäläiset vanhat mestarit ja ohjaustyön innoittajat kuten Meyerhold, Stanislavski, Vahtangov sekä saksalainen Bertolt Brecht.

Miksi sitten jostakin teoksesta tulee katoamaton ja aikaa kestävä klassikko?

– Niissä näytelmissä on jotakin tuoreutta, ja ne ovat onnistuneet koskettamaan jotakin sellaista, mikä on ihmisyydessä ikuista ja muuttumatonta, Saario pohtii.

– Esimerkiksi Gogolin Reviisori on aivan tätä päivää, kun reviisorin tilalle vaihdetaan konsultti, jonka edessä sitten ollaan rähmällään ja jota kilvan mielistellään.

 

Millainen mies oli paroni Cedercreutz elävänä?

Marraskuun alussa Kokemäellä ensi-iltansa sai Marko Saarion käsikirjoittama ja ohjaama Emil Cedercreutz - Muistin elää -näytelmä.  Pohjatyö tämän vapaaherran ja kuvanveistäjän elämän vaiheita seuraten oli pitkällinen.

– Materiaalin määrä oli valtava, ja vietin päiviä ja päiviä Cedercreutzin museon kirjastossa. Osa oli hyvin tieteellistä aineistoa, jossa tieto oli hankalasti löydettävissä. Halusin myös alusta saakka tehdä teoksen, jossa on tarkkaa muotoa ja joka rikkoo neljän seinän illuusiota. Sellaisen, joka tulee vahvasti katsojaa kohti.

Ensin päähenkilö oli kirjoittajalle muodoton kuin kuvanveistäjän savimöhkäle, mutta sitten taustamateriaali alkoi riisumaan liivipukuisesta aatelisesta esille sitä elävää ihmistä.

– Toin mukaan esimerkiksi miehen kiivasluontoisuuden ja sen, että tyyliniekkana pidetty paroni liikkui välillä paitahihasillaan ja puhui vähän tuhmia.

 

Mikä ohjaajaa tulevaisuudessa kiinnostaa?

Ehkäpä myöhemmin näemme jossakin teatterissa Saariolta uuden aluevaltauksen, sillä ajatustasolla on pyörinyt jo pitempään Shakespearen Macbeth.

– Jokainen näytelmä tarvitsee oman lähestymistapansa ja tyylinsä, ja se pitää löytää ensin. On otettava talteen se, mikä on hyvää ja varottava sudenkuoppia. Shakespearea en ole vielä käsitellyt, ja tuo syvä näytelmä kiinnostaa erityisesti sen sisältämän pääaiheen eli vallan ja valtakoneiston takia. Ja lähteehän siinä monelta henkikin, Saario naurahtaa.

Toinen tulevaisuudesta häntä kutsuva teos on Goethen Faust, josta Saario on nähnyt liettualaisen mestarin Eimuntas Nekrosiuksen loistavan esityksen.

 

Mutta sitä ennen juna kuljettaa ohjaajaa Parkanosta Toijalan suuntaan mukanaan uudet ajatukset Kultaisesta vasikasta, jonka pääteemaan törmätään tässäkin ajassa: kriisiajoissa ovat aina eläneet myös keinottelijat, jotka pyrkivät rikastumaan toisten onnettomuuksista. Sellainenkin kuuluu ihmisyyden osaan.

 

Teatteriohjaaja Marko Saariolla on taito elävöittää klassikkonäytelmiä nykyaikaan. (Kuva: Teija Ihanamäki)

 

Juttu on julkaistu Laitilan Sanomissa 14.11.2023