Mutta mitä se taide sitten on

 

Hallitus saksii valtiontukia pienemmäksi taiteesta ja kulttuurista. Tämä on nostanut suuren äläkän heiltä, joiden rahallista toimeentuloa ja taidenautintoja se vähentää.

Taiteen akateemikot vertasivat julkilausumassaan, että "Taide on samanlaista infrastruktuuria kuin rataverkosto tai sairaalat; jotain, jonka päällä yhteiskunta toimii ja lepää."  

Onko ihan oikeasti näin?

 

Yleiskuvassa taiteilijat ovat herkkiä, empaattisia ja aina sen heikomman vieressä seisovia ihmisiä - pridelippu kädessä fläpättäen. Mutta nyt kun on väännetty hellanlevyä kutoselle sen oman perseen alla, niin näkyy kulmahampaitakin. Keskisormella osoiteltu, missä lymyilevät ne tyhmät ja ilkeät ymmärtämättömät valtaapitävät tollot, jotka eivät ymmärrä taiteen elintärkeitä merkityksiä. Perussuomalaiset ovat taideväen pääkohde – perussuomalaisille poliittista maalia ovat verorahoja vinkuva taiteilijasakki. Menisivät oikeisiin töihin.

 

Taideväärentämisen historiaa luettuani totesin taas kerran, miten se suomalainen rehellisyys on pelkkä myytti. Sekä tutkijapoliisi Kimmo Nokkosen että ex-taidevälittäjäkonnan Jouni Lehdon muistelmista käy ilmi, että tälläkin hetkellä suomalaisten kotien seinillä roikkuu satoja ellei enemmän väärennettyjä kulta-ajan edefeltejä, pekkahalosia, särestöniemiä jne. Tilaisuus tekee varkaan, helppo ja nopea raha kiinnostaa, jokaisen moraali joustaa. Kun perintöväki myöhemmin yrittää muuttaa pappan ja mamman arvotauluja rahaksi, saattaa nykyisen teknisen tutkinnan jälkeen alahuulet lerputtaa katoavien eurojen perään.

 

"Ei teitä taide kiinnosta, vaan signeeraus." kuuluu Lassi Kämärin mietelause. Kyllä, jos taulussa lukee Helene Schjerfbeck se on hivenen kiinnostavampi kuin Helvi Lahtonen. Vaikka itse teos olisi taitavampi, ansiokkaampi. Taiteilijaksi hamuava - hanki ensisijaisesti Nimeä! 

 

Vaan onko itse taide pohjimmiltaan leikin ja viihteen lisäksi jonkinlaista huijausta? Esimerkiksi Kevin Aboschin valokuva perunasta myytiin 2015 arviolta miljoonalla dollarilla. Piero Manzoni taas säilöi vuonna 1961 omaa ulostettaan 90 purkkiin ja myi sitä kullan pörssihintaan. Silloin tölkki taiteilijan paskaa maksoi 37 dollaria, mutta vuonna 2016 yhdestä purkista maksettiin jo 275 000 euroa. Menestyneitä sisällöntuottajia on siis ollut ennen someaikaakin.

 

Saksassa ja Ruotsissa toimittajat tekivät tempun, jossa simpanssin maalaamia tauluja esiteltiin kuulun taiteilijan teoksina korkealle kouluttautuneille taideasiantuntijoille. Nämä tulkitsivat niitä suuresti ihastellen ja olivat toki hieman noloja totuuden paljastuttua. 

 

Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän osaan vastata, että mitä se todellinen taide on. Ehkä juuri ihmettelyssä piilee se paljonpuhuttu taiteen itseisarvo. Porkkanaa aasille.

 

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja ehkä siksi ymmärtää sekä taiteilijoiden että persujen näkökulmat

 

Kolumni julkaistu alunperin Laitilan Sanomissa 20.9.2024

 

 

Juhlajuna kuljetti puheliaita ihmisiä

 Julkaistu Uudenkaupungin Sanomissa 6.8.2024

Viime perjantaina ostin nuorelta, timmisti pukeutuneelta konduktööriltä junalipun Turusta Uuteenkaupunkiin. Kulkuvälineenä oli Haapamäen museoveturiyhdistyksen Dm7 kiskoauto eli kansan suussa lättähattu. 

 

Pendoliinoihin verrattuna lättähatun penkit ovat pienet ja sanoisinko, ryhdikkyyteen kannustavat. Eivät sentään puupenkit, joita joku muisteli perskannikat vieläkin puutuneina.

Sisällä oli viittä vaille hikinen tunnelma, ilmastointisysteemi kun oli mallia akkunaa auki. 

 

Samaan vaunuun vastakkaiselle penkille istui vanhempi herrasmies. Hän kertoi, miten oli 1960-luvulla kulkenut tätä rataväliä paljonkin. Oli työskennellyt opettajana Kalannissa ja Uudessakaupungissa. Kirposi mielenkiintoista muistelua ja puhetta, puolin ja toisin. Sitä ensin naurettiin, että heti alkoi oikea junameininki, kun tuntemattomat ihmiset siitä vaan alkoivat jutella toisilleen. Ei toljoteltu yksinään kännyköistä dopamiinipaukkuja.

 

Entisajan matkustamiseen liittyy hitaus ja kiireettömyys. Juna oli toki edistyksellisen vauhdikas hevoskyytiin tai polkupyörään verrattuna, mutta nyt odotteluineen tuntui verkkaiselta nykypäivän vehkeisiin tottuneena. Sekin todettiin, miten paljon tämä ala työllisti erilaisia työntekijöitä ja moni oli rautatieläinen ikänsä. Nyt ne ammatit ovat hiipuneet ja uusia syntynyt toisaalle. Jotain on saatu, jotain on menetetty.

 

Asemarakennukset ovat oma lukunsa suomalaisen rautatien historiaa. Raisiossakin se on hulppean komea. Matkan varrelta kaikki asemat ovat nykyään yksityisessä omistuksessa. 

 

Junan pillin kova ääni on varoittavan parkaiseva ytimiin saakka. Mukava oli nähdä, miten ihmiset vilkuttivat radan varresta junalle ja matkustajille. Jollain tapaa liikuttavaakin, kun Kustavintiellä olivat puomit alhaalla ja pitkät autoletkat odottamassa, kun tämä vanha "sinivalkoinen mamma" klonksutteli raiteilla ohitse oman aikansa juhlavieraana. 

 

Nostalgia on kaipuuta menneeseen aikaan. Se antaa vahvoja tunteita, positiivista haikeutta, jotka liittyvät vanhoihin hyviin muistoihin. Se lisää myös yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun yhteisiä aikoja ja tapahtumia jaetaan. En ihmettele, että junat ja rautatien historia vetävät puoleensa eri-ikäisiä harrastajia.

 

Uudessakaupungissa vastassa oli juhlava torvisoittokunta kuten tasan 100 vuotta sitten, kun rata avattiin. Laitilaan asti ei juna tunnetusti saapunut milloinkaan. 

 

Juttukaverini toivotti kaikinpuolista hyvää jatkoa, kiitos samoin. Tapasin tuttuja ja kuuntelin puheita kunnes sadekuuro hätisteli Pakkahuoneelle munkkikaffelle. Illaksi menin Pookiin brasialaisen musiikin ja haukihampurilaisen äärelle. Heti toteutuivat ainakin Uudessakaupungissa ne hyvät jatkot.

 

Marko Laihinen

kirjailija ja nuorisotyöntekijä 

 

Marilyn Monroe nähty Turun Härkämäessä

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 26.7.2024

Flikka oli K-pop-videossa nähnyt siivun Marilyn Monroesta. Hänestä ja koko ilmiöstä sikisi hyvä keskustelu, mikä johti siihen, että tutkasin Vaski-kirjastoista Monroen elokuvat. Raisiosta löytyi Niagara, ja ei kun fillarin selkään ja hakemaan. 

 

Niagara on vuodelta 1953 ja sitä pidetään Marilyn Monroen läpimurtoelokuvana. Enkä ihmettele. Kun alun sekavuuksien jälkeen Marilyn paljastetaan kuviin ensimmäisen kerran – Hollywoodissa naiset heräsivät toki muutoinkin aina tukka kunnossa ja punat huulissa – niin asetelmassa on samaa hunajahohtoa kuin seitsemän kääpiötä näkemässä Lumikkinsa ensimmäistä kertaa. (Seven up, kertoo vanha vitsi mitä silloin tapahtui.) Kohtalokkaan viettelijättären roolista pöllähtää vielä tänäkin päivänä sakea viehätysvoima. 

Niagara veti virtauksen lailla miehet elokuvateattereihin - valtava, maailmanlaajuinen seksisymboli oli syntynyt. Mikä ei koskaan kadonnut, vaikka Marilyn nukkui barbituraattimyrkytyksen tuomaan ikiuneen 36-vuotiaana vuonna 1962. 

Paljon jäljitelty "Monroe-look" elää edelleen. Siihen kuuluu mm. vaaleaksi blondattu tukka, tummiksi piirretyt kulmakarvat, hehkuvan punaiset huulet ja se kauneuspilkku. Ja tietenkin seksuaalisesti vetoava vartalo, keinahteleva kävely, puoliavoimet silmät ja suu. Ja jos lauletaan kuten Marilyn, silloin tyyli on utuinen vibraatto. 

Uransa suhteen Marilyn Monroe ei ollut tyhmä hyväksikäytetty bimbo. Studion kanssa hän rakensi tietoisesti itse itsestään imagotuotteen: sodanjälkeisen Amerikan ihannetyttö, pehmeä, naiivi ja seksuaalisesti rohkea. Visioonsa vaikutti ilmeisen paljon se, että hyvin nuorena hän käytännössä asui elokuvateattereissa ja suosikkinäyttelijänsä oli Jean Harlow, tuo 1930-luvun seksisymboli ja platinablondi.

 

Mutta valkokankaiden takana, tähtikuviensa takana Marilyn Monroe, syntymätodistukseenkin väärin kirjoitettuna Norma Jeane Mortenson, eli lapsesta asti hyvin rikkonaisen ja eri tavoin onnettoman elämän. Toinen mutta – ehkä vain juuri sen pakonomaisesti työntämänä tapahtui kaikki kuuluisuus ja elokuviin, lauluihin ja valokuviin taltioima kuolemattomuus oli mahdollinen? Simpukka ja helmen syntysyyt; ei voi tietää.

Tuleva Marilyn Monroe äitinsä Gladysin kanssa.

 

Eräs yksityiskohta vielä. Kun musta laulaja Ella Fitzgerald oli pääsemässä kuuluisan Macambo-klubin lavalle 1955, niin rotuerottelun aikana paikan pomo epäröi kovasti. Ellan tueksi tuli Marilyn Monroe, joka lupautui istumaan joka ilta eturivissä. Jokainen keikka oli loppuunmyyty. Toinen tähti oli syntynyt ja yhteiskunnallisesti tärkeät asiat saivat valoa kuin kynttilästä kynttilälle tulta.

 

Kirjoittaja asuu Turussa, ja seuraavaksi on Piukat paikat Laitilan kirjastosta

 

Jazzkukossa legendaluokan artisteja tänä vuonna

Jazzkukko Festivaali järjestetään kymmenettä kertaa Laitilassa. Juhlavuoden pääkonserttiin järjestäjät ovat onnistuneet kiinnittämään esiintyjiksi kansainvälisesti kiinnostavia nimiä.

Jazzgenressä ja kitarapiireissä korkealle arvostetun yhdysvaltalaisen Mike Sternin Laitilan keikka on ainut Suomessa tänä vuonna. Fuusiojazzin mestari on edelleen kovassa iskussa.

Hänen yhtyekokoonpanonsa on myös huippuluokkaa. Toisena kitaristina on hänen vaimonsa Leni Stern, joka vuonna 2017 nimettiin Guitar Player -lehden 50-vuotisjuhlanumerossa yhtenä kaikkien aikojen 50 sensaatiomaisimman naispuolisen kitaristin listalle. Sähkökitaristina hän onkin tehnyt tärkeää uria avaavaa työtä jazzin saralla muillekin naiskitaristeille. Lähivuosina Leni on tehnyt upeita albumeja länsiafrikkalaisin elementein. Leni ja Mike ovat olleet naimisissa vuodesta 1980. 

 

Virtuoosimainen trumpetisti ja Grammy-palkintojen Randy Brecker on käytännössä keikkaillut tai soittanut studiomuusikkona miltei kaikkien jazzin huippunimien kanssa. 

Muun muassa Carlos Santanan luottorumpalina toiminut Dennis Chambers on tunnettu salamannopeista käsistään ja tripleteistään bassorummulla. Todella lahjakas Chambers on aloittanut ammattisoittajan uran Baltimore-alueen yökerhoissa 6-vuotiaana, kyllä, luit oikein, kuusivuotiaana, treenattuaan toki sitä ennen pari vuotta. 

Basisti Chris Minh Dokylla taas on taitojensa myötä arvomeriitti, joka harvalta löytyy: vuonna 2010 Tanskan kuningatar Margareeta II löi Dokyn ritariksi hänen taiteellisten ansioidensa vuoksi.

 

Kirkkopuistokonsertin aloittaa yhtyeensä kanssa Jazzkukon viime vuoden nuorten jazzkitarakilpailun voittaja Elis Krzywacki. Hän on yksi lupaavimmista nuorista urallaan nousussa olevista jazzkitaristeista Suomessa.

 

Pitkästä aikaa puistolavalle nousee myös festivaalin taiteellinen johtaja Kari Antila Quartettinsa kanssa. Vuoden sisään hän on tehnyt runsain mitoin keikkoja Euroopassa ja Meksikossa runkonaan uuden albuminsa Dahill Roadin kappaleet. Jazzkukossa Quartetin vierailevana tähtenä on suomijazzin tunnustettu maestro, saksofonisti Eero Koivistoinen.

 

Puistokonsertin päättää tänä vuonna Lontoosta saapuva Imaani. Laulajatar tuli laajaan tietoisuuteen jo vuonna 1998, jolloin hän sijoittui toiseksi euroviisuissa kappaleellaan "Where are you". Soulin, R&B:n ja bluesin ja jazzlaulun taitaja Imaani on kiertänyt maailmalla pitkään Ingocnito-yhtyeen ykkösartistina.

 

Tänä kesänä järjestäjät ovat halunneet tehdä piknik-väelle lisää tilaa lavan edestä, ja siksi koko puisto on anniskelualuetta. Lain mukaan omien alkoholijuomien tuominen alueelle on kiellettyä.

Sami Pitkämö tuo tullessaan hyväntuulen musiikkia

Vakkasuomalaisen yleisön suureksi suosikiksi noussut Sami Pitkämö on Jazzkukossa esiintymässä kolmatta kertaa. Tänä vuonna kuullaan monipuoliselta muusikolta taas jotakin uutta.

– Meidän materiaali on viihdejazzia ja vähän myös poppia. Semmosta hyväntuulen musiikkia.

Pitkämö ei osaa sanoa omaa yhtä suosikkiartistia, mutta tietty musiikillinen suunta innostaa:

– Big bandit ja puhaltajat puhuttelee mua aina. Ellington, Basie, Miles, Coltrane ja Marsaliksen veljekset esimerkkeinä.

Sami Pitkämö on monelle tuttu suositun Tanssii tähtien kanssa -ohjelman orkesterin johtajana. Miten sovitukset ja muut tehdään kun taustalla on tiukka aikataulu?

– Meillä on 4-henkinen sovitusryhmä, jolle jaan sovitettavan materiaalin aina maanantaiaamuna. Ja perjantaiaamuna ne sitten treenataan bändin kesken. Ohjelman paras puoli on se, että se tehdään livenä ja sen tekemisessä on mukana hienoja ammattilaisia.

Facebookin artistisivulla esittelystä selviää, että  Sami Pitkämö on muusikko ja penkkiurheilija. Mikä on ykköslajisi?

– Kyllä se kuningas-jalkapallo on. Uskon EM-kisoissa Espanjan voittoon.

 

Jazzkukon puistokonsertti on lauantaina 27.7. Laitilan kirkkopuistossa.

Liput ja ohjelma täältä.

 

Juttu julkaistu Laitilan Sanomissa 28.6.2024

Odottamisen riemukas aivopölly

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 11.6.2024

En muista tarkkaan, milloin pikkumukulana olin ensimmäistä kertaa enomiesten mukana Munamarkkinoilla. Ihmispaljous ja kaikenmoisen ihmeellisen ja kummallisen tarjonta on jäänyt muistikuviin. Yksi on todellisen helppoheikin, eli paperikauppiaan myyntipuheshow. Joskus myöhemminkin joku toi minulle muovikassillisen lehtiöitä, et poik saa piirttä. Piisasi pitkäksi aikaa.

 

Jossain kohden tuli mukaan vahvana odotus, että milloin taas ne Munamarkkinat ovatkaan. Kaikki tietävät sen tunteen miten joulun, syntymäpäivän tai minkä tahansa miellyttäväksi koetun asian odottaminen on mukavaa. Ja nimenomaan se odottaminen kuplii tunneajattelua – miten asiat ehkä menevät, mitä hauskaa tapahtuu. Ja monesti sitten kun se itse tapahtumisen aika on, fiilis voikin olla laimea kuin hörppy haaleaa hopeateetä. 

 

Jokin vuosi sitten löysin ilmiölle selitystä. Kun ihmispolo saa kokea jotain uutta ja aidosti elävöittävää, niin siitä alkaa helposti muodostua tapa tai rutiini. Myöhemmin aivojen palkkiojärjestelmässä jo kokemuksen toistumisen odottaminen tuottaa tujut dopamiinipaukut. Syynä se, että aivoissamme on huomattavasti enemmän hermoverkkoja, jotka ovat kohdentuneet palkkioiden haluamiseen kuin niistä syntyvän mielihyvän kokemiseen, joten siksi H-hetki voikin olla pliisu.

 

Voisi ehkä väittää, että onnellisella ihmisellä on erilaista odotettavaa. Hän tietää, miksi aamulla nousee sängystä. Samoin sitä tiettyä perusarkea turjuttavaa sirkushuvia on hyvä välillä olla. Jos näet alkaa elämänpidot olla silkkaa vakavuutta päivästä toiseen - käörän töis, makseta laskut, tehrä klapei 50 vuareks ja pessimisti ei pety - niin se voi nypätä töpselin irti koko tunnemekanismista.

 

Nuorempana markkinahumua kavereitten kera piisasi joskus perjantaista sunnuntai-iltaankin. Hik ja kippis. Oli tyjäköitä paikallisten soittajien yöllisiä rokkikonsertteja torilla ja hauskaa koheltamista. Veikkaisin, että aika monen kohdalla romansseja ja häitäkin on pohjustettu Laitilan Munamarkkinoilta. Nomen est omen, nimi on enne. Ehkä näinä matalan syntyvyyden ja muuttotappioiden aikoina järjestäjät voisikin tuleville Munamarkkinoille tuoda uusia, rohkeita ohjelma-avauksia. Jos ei nyt ihan suviseuraluokan sutinoita ja sitä seuraavaa pienten odottamisten iloa, niin jotain sinne päin.

 

Nykyään tuttujen ihmisten näkeminen markkinoilla on itselle se tärkein juttu. Ihmiset tarvitsevat hyväntuulisia tapaamisen paikkoja. Ja pätkät metrilakua.

 

Kirjoittaja asuu Turussa odotellen loma-aikojen hitaita päiviä

 

 

Huumorintajun testirataa

On kimurantti juttu, mistä huumori, vitsit ja nauru juontuvat. Alan asiantuntija Mark Shatz sanoo, että huumorintaju on yhtä uniikki kuin sormenjälki. Onkin kiintoisaa pohtia, mille sitä nauraa ja mille taas ei. Ihminen kun ei valitse sitä, mille aidosti nauraa. Osalla meistä pokka pettää seksi- tai pieruvitseistä aina, vaikka jollain tasolla ei haluaisikaan:

Mitä tarkoittaa kohtalon iva? Sitä että kun mies lihoo, hän lihoo joka puolelta. Paitsi munastaan.

Samalla kaverilla on pienen pulskistumisen takia muitakin haasteita kehorauhan kanssa:

Hän ei voinut enää mennä uimarannalle ottamaan aurinkoa, koska saman tien olivat Greenpeacen tyypit hinaamassa häntä takaisin mereen.

 

Kaikesta voi ammattikoomikkojen mielestä tehdä pilkkaa, mutta yleisöstä riippuen – kaikki ei toimi kaikille. Rehellisesti ottaen; huvittaviin juttuihin liittyy vihamielisyyttä kohdetta kohtaan ja sitä, että tuntee itseään toisia paremmaksi. Esimerkiksi basisteja pidetään Suomessa hieman yksinkertaisina:

Bändi saapui keikkapaikalle ja kävi niin, että ovet loksahti lukkoon ja avaimet jäivät auton sisälle. Heidän piti kutsua paikalle lukkoseppä, jotta saivat basistin ulos.

 

Huumori syntyy järjellisen ja järjettömän välisestä kitkasta, mutta loogisuutta pitää olla mukana:

Mieheltä varastettiin VISA-kortti, mutta hän ei tehnyt siitä ilmoitusta, koska kaveri, joka sen pölli, käyttää sitä vähemmän kuin hänen vaimonsa.

 

Vähättely tai liioittelu tuo hauskuuden:

Eräs kaveri rakensi niin hyvän linnunpelätin, että varikset toivat takaisin edellisvuotisetkin mansikat.

 

Lopussa oleva yllätys, punchline on tärkeää - sitäkin mieltä ollaan, että jos ei ole yllätystä, ei ole vitsiäkään:

Mistä tiedät, että sinulla saattaa olla ongelmia alkoholin kanssa? Siitä kun baarimikko tietää nimesi, etkä ole käynyt siinä baarissa koskaan ennen.

Eräs surinasussu taas väitti, ettei hän ole kokaiinista riippuvainen, hän vain pitää sen tuoksusta.

 

Humoristit pelaavat sanojen kanssa; tämän kertoi laitlalainen sananmuunnosten erikoisasiamies: Tapparan pelaaja Kristian Tanus on niin suosittu, että nuorison pyynnöstä markkinoille julkaistaan joukkueen väreissä oma Tanus Appi.

 

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että humoristisuus on vakava asia, koska se on hyväksi mielenterveydelle, sananvapaudelle ja se estää moraalisten aatetukkeumien syntymistä ajatteluelimeen. No yksi vielä: Kaverin isoisän viljelemä sanonta oli, että kun elämässä yksi ovi sulkeutuu, niin toinen aukeaa. Mukava mies, mutta puuseppänä pirun huono lipastojen tekijä.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja suosittaa heittelemään tänään vitsejä, huonotkin kelpaa

 

Kolumni julkaistu laitilan Sanomissa 17.5.2024

 

 

Mää ja Tapparan miäs

Julkaistu Laitilan Sanomissa 23.4.2024

Jääkiekkoliiga on puksuttanut täydellä höyryllä finaaliotteluihin, jossa kohtaavat viime vuoden tapaan Tappara ja Pelicans. Toiset meistä pystyvät repimään jääkiekon seuraamisesta suurta huvia ja jännitystä. Henkisesti kentän laidan ulkopuolelle jäävät ihmiset taas ihmettelevät koko kallista hullutusta: ei mitään järkeä? Miksei vaikkapa käännösrunous tai kansantanssit saa osakseen samaa rahaa ja huomiota?

 

Pudotetaan muodikkaasti kolumnin pintaan kolme ympäripyöreää pointtia. Yksi, jääkiekko on aitoa, ennalta arvaamatonta draamapeliä. Urheiluviihdebisnestä, mikä vetoaa meidän yksinkertaisiin alkukantaisiin ytimiin. On aina mahdollista, että altavastaaja voittaa, kuten Kalpa kylvetti Ilveksen. Kiekko on vallan väline, ja kun pelin panoksena on voitto tai kesälomalle, niin silloin pelataan tosissaan sääntöjen rajamailla. 

 

Ei sekään sattumaa ole, että yritysmaailma sponsoroi jääkiekkoa avokätisesti, sillä vastaaviin lainalaisuuksiin perustuu saman alan firmojen keskinäinen välinen kilpailu menestyksestä, asiakkaista ja rahasta. Tiimit pomovalmentajineen markkinakentällä vastakkain.

 

Kaksi, yhteenkuuluvuuden tunne. Ihminen on lajityypillinen laumanisäkäs siellä hallin katsomossa fanipaita päällä huutamassa ja hoilaamassa kannustuksia mukana muiden. Taannoin TPS-Tappara pelissä oli ympärillä yli 2000 Tappara-fania eri puolilta Suomea. Muuttui kotipeliksi se, ja tunnelma oli korkealla alusta voitokkaaseen loppuun asti.

 

Jokaisella joukkueella on eri jänteistä syntyvä identiteetti - lajia seuraavilla tunnetta pukkaa ja tulee erilaisia kuvajaisia mieleen, jos puhutaan Porin Ässistä, Rauman Lukosta tai Helsingin IFK:sta. Omaksi koetun joukkueen kanssa tuntee jotakin yhtäläistä taajuutta. Suomen maajoukkueen pelit taas puhaltavat kansallisella yhteenkuuluvuudella joukkueiden fanit samaan huutokuoroon, tuli sitten voittoa tai tappiota.

 

Kolmas pointti ovat henkilökohtaisten tunneankkurien juuret, sillä jostakin se kiinnostus on aina lähtenyt.  Joku aina välillä on ihmetellyt, että kui nii Tappara, kun et ole Tamperetta päinkään kotoisin?

1970-luvun loppupuolella ja pitkälle 1980-lukua Tappara oli Suomen mestari useaan kertaan. Silloin pelejä seurattiin lehdistä, radiosta ja tuurilla saattoi tulla televisiostakin peli. Isäukko oli hiihdon ja yleisurheilun innokas ja nuuka seuraaja, pelejä ei käyty kertaakaan katsomassa paikan päällä. Isoveljen kanssa jääkiekko seurattiin, ja Ytön metsäkrunneissa ja Kaariaisten koulun kentällä kera muiden pelattiin. Mukana mielikuvituksella timosudet, jukkaporvarit ja hannukamppurit. Isoveljen esimerkin kautta Tappara minulle kuopukselle tarttui. Kuten myös punk ja uusi aalto.

 

Velipoika kuoli 1992, ja Ytön lapsuus- ja nuoruusajan onnellisten ja yksinkertaisten aikojen elävä muistelu on kytkeytynyt osaltaan itselläni Tapparaan. Moniin menneisiin ihmisiin taas liittyy jokin laulu. Mutta Mikke oli ja on minulle se Tapparan miäs. Ei siellä Laessaaressa hautakiven edessä miltään erityiseltä tunnu. Live is life, muistelemisessakin.

 

Kirjoittaja asuu Turussa eikä maailma kaadu, vaikka tänä vuonna pelikaanit veisivät kannun Lahteen. Mitä eivät kyllä tee.