Sisaruspuut - runo Runousaamiaiselle 8.10.2017

Runon kirjoitin Pienen Kirjapuodin Runousaamiaiselle SU 8.10.2017. 

Virikkeenä Kaarina-Teatterin loistava Rakkaudella sisaresi –näytelmä, teksti irronnut 

5.10.2017 nähdystä ennakkonäytöksestä.

Sisaruspuut

Matkalla Laitilaan

valtatien varrella

avohakkuualue, siihen jätetty

kuin unohdettu

kaksi toisensa kanssa ainaelänyttä

oksiltansa yhteen lomittunutta haapaa

              Sisaruspuut.

sanon ”sisaruspuut” aina kun ajan siitä ohi, ja katson

outo kauneus – kehyksenä ympärillä

se kaikki muu

runneltu puuttomuus

kaksi runkoa, vain yhden suuren puun ääriviivat

”Ja sitten; aina, kun joku näistä perheenjäsenistä vuorollaan kuoli,

he tulivat vielä lyhyesti näyttämölle, laskemaan käsistään yhden valkean ruusun

siihen olohuonepöydän valaistuun lasimaljakkoon.”

Valkoinen muoviruusu on todellinen kuoleman kukka.

tahdon ajatella, että metsäkoneen kuljettaja on heltynyt,

ja jättänyt sisaruspuut hyödyttöminä siihen, oman kauneutensa takia

                         olen luultavasti täysin väärässä

                         en osaa vaihtaa puita rahaksi

        Onko teatterin lavastaja valheentekijä, vai luoko hän

        meille todempaa kuin tosi?

myös näytelmän katoavassa, poislohkeavassa

perheympäristössä, puutalossa

ovat kaksoissisaret, omassa maailmassaan

Nora, Rina

kylmän huvilan kellossa naksuu edelleen

menetetyn loiston ja kirjeen aika –

elävät toisella aikavyöhykkeellä

Pietarin kumuloiste kuuluu ja sininen veri

elävät todellisen elämän scifiä

eivät sopeutuneet, he eivät sopeutuneet

jotakin vanhaa, kaarnoittunuta kuorta

rätsyy ihmisistä rikki

valkea nila paljastuu sormien luista, sormioksien pettua

vilkaisen salin hämäryyteen, useampi meistä

miehistä ja naisista pyyhkii silmäkulmiaan

      Kenen kyyneliä me teatterissa itkemme?

lopussa lavastaja lakaisee kaiken pois

seinät siirtyvät kevyesti sivuun, Solgård

emigranttihuvila purettiin oikeassa elämässä

ja nyt kadutaan, oikeassa elämässä kadutaan usein

kaksossisarukset kuolivat, Nora, Rina

heistäkin tuli kukkia

      

               näytelmä, eläviä kukkia

Seuraavina päivinä, ajattelen yhä tätä, ja puhun

tyttäreni kanssa siitä, jaamme

        Puristan käteni nyrkkiin.

        Katson.

        Tottakai siinä on valkea ruusu.

Seuraavalla kerralla

matkalla Laitilaan

näen valtatien varrella sisaruspuut

ja näen tämän näytelmän

näen Noran, Rinan

© Marko Laihinen

Halokehrät Parnassossa

Runo on lauseiden

väliin jäävä lentoreitti

Marko Laihinen

Halokehrät

Runoja, 91 s.

Poesia, 2015

Miten runo rakentuu? Missä runo tapahtuu? Marko Laihisen esikoisrunokokoelmassa runo voi olla kahden sivulle laskeutuneen lauseen väliin jäävä vapaa tila, jossa assosiaatio liikkuu, siivekkäänä tai liukuen. Kehrä, haloilmiö? Jään miettimään kirjan helähtävänlyyristä nimeä: halohan on ilmakehän optinen ilmiö. Halot syntyvät, kun auringon tai kuun valo taittuu ilmassa leijuvista jääkiteistä.

Tarvitaan siis valonlähde, ja tarvitaan jotakin kovaa ja jäistä, kiteiden leijailu ilmassa. Kokoelman pohjavire onkin yhtä aikaa toiveikas ja pettynyt, yhtä aikaa kriittinen ja rakastava.

Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajanakin toimiva Laihinen näyttää, mihin kaikkeen aforismi ulottuu ja millä tavoin aforismin ja runon rajat liukuvat ja liikkuvat. Laihisen kieli on nautittavaa: notkeaa, yllätyksellistä, vilkkaasti liikkeessä, kaunistelematonta mutta kaunista, omintakeisesti sanoja koostavaa.

Runojen asettelu nostaa esille myös typografian runon osana. Rivien asettelulla ja välimerkkileikillä tehdään eroa myös perinteiseen aforismikokoelmaan, joka on, määritelmän mukaisesti, proosaa. Halokehrissä kiteitä lennähtelee, laskeutuu sivuille.

Pohjimmiltaan Halokehrät on ankaran yhteiskuntakriittinen kokoelma. Ihmisen osa ja paikka maailmassa nähdään paljolti luonnollisista muodoista vieraantuneena. Ratkaisuja on vaikea löytää kun leluyhteiskunnassa / karamelliväreihin kastetut prinsessat ja peterpanit säilötään / aikuisuuteen. Nerokkaasti runo toteaa: Inhoan niitä kuvia, joita näen / tyttärieni muotoisista ikkunoista. Kuitenkin lapsuus – sen tuoreus ja pilaantumattomuus – on se kohta, jossa toivo asuu. Laihinen kirjoittaa: lapsi opettaa minulle, kun silmät laittaa kiinni / tämän auton kulkusuunta vaihtuu, ruskeasta / pölyisästä metallista / kimpoilee / kikatus / kikatus. Helinä irtoilee leijumaan.

Halokehrien maailma on laaja, kuin korkealla leijuvan kiteen perspektiivistä nähty. Runoon mahtuvat niin pitkänmatkanjuoksija kalaharissa, herra luther ja herra weber, hommaforumissa haukutut vihervasurihyysääjät kuin pikkutyttöjen prinsessaleikitkin. Ihmisen osa on nähdä oma kuvansa paljaaksi ajellussa orangissa, jota käytetään bordellissa seksiorjana. Ihmisen outous on ääretön, (epä)inhimillisen käyttäytymisen muodot loputtomat.

Laihinen luo kirjaansa tarpeellisia, virkistävänherättäviä uudissanoja saadakseen kuvattua maailman monenkirjavuutta. Toisinaan lauseiden yhteys toisiinsa on niin himmeä, että halo juuri ja juuri erottuu kaikessa valtavuudessaan.

Lukijan, aamukahvipöydässä uutismyrsky edessään, on pystyttävä säilyttämään elämisen mielekkyys löytämällä yhteydet asioitten välillä. Jokin pitää meidät koossa ja kiinni tässä maailmassa.

Halokehrät etsii taidokkaasti runoissaan tätä jotakin. Se etsii mieltä, syytä, toivon rautalankaa pitämään ilmiöitten yhteydet koossa; välistä lanka on melkein näkymättömän ohut.

                                                                                         Johanna Venho

Julkaistu Parnasson numerossa 6-7/2015

Samassa lehdessä Halokehrät-kirjaan viittaa myös Kari Hongisto artikkelissaan Kuin kaksi harjaa- vastakarvaan, joka käsittelee filosofian ja aforismin suhteita.

VOIMA-lehti 6/2015: Runoilija.-palsta: Merja Virolainen

Uusimmassa Voimassa 6/2015) Merja Virolaisen kanssa tekemä haastatteluni.
Luettavissa myös täältä, sivu 49 ja tästä:

Mistä aineksista kuuluisa runoilijan sydänveri koostuu?

Hyvin suuri osa siitä on lapsuuden traumaa, monenlaista haavoittumisia, joita ei ole ollut kypsä ottamaan vastaan.

Viimeisin runokokoelmasi Valloittaja [Tammi 2012] on kiivasluonteisen erotiikan ja naisellisen halun kuvausta – missä asennossa rohkeus ja runous nautinnollisimmin liittyvät yhteen?

Runous on parhaita keinoja pukea sanoiksi sanomattomia asioita, esimerkiksi kiellettyä rakkauselämää, ja pelkästään aiheiden valinta vaatii rohkeutta. Runoilijan pitää rohjeta katsoa itseensä.

Olet ensimmäiseltä ammatiltasi pukusuunnittelija – minkälaista hyötyä siitä on ollut myöhemmin?

Ne opinnot opettivat taiteellista makua, ja tunnen niiden kautta kuva- ja elokuvataidetta. Se on samankaltaista, että tykkään tehdä runoissanikin konkreettisia ja visuaalisia kuvia.

Olet toiminut myös Kriittisen Korkeakoulun kirjoittajakoulun johtajana ja opettajana - mitä voi runoilijalle opettaa?

Muutamia perusasioita: runoilijan pitää tulla tietoiseksi omasta kielenkäytöstään. Rohkeutta – sitä tarvitaan että arkuus poistuu edestä, jotta persoonallisuus pääsee esille. Ja kirjoittajan pitää oppia lukemaan – pitää tietää runouden traditio että tietää, mitä vasten itse kirjoittaa.

Mitä ei voi runoudesta opettaa?

Luontaista persoonallista lumoavuutta, karismaa. Toisilla sitä on, toisilla sitä ei ole.

Granta-vuosikirjassa ilmestyi tuorein julkaisusi -  sarja ruoka-aiheisia runoja, joissa valotat päällekkäin Ranskan vallankumouksen ja lapsuusmuistosi. Mikä on sen jutun pihvi? Onko lapsuus syötyä elämää?

Lapsuus jää taakse kuten monarkia, historia kulkee eteenpäin. Ruoka mahdollistaa kasvun – syvällä tasolla elämässä syödään ja tullaan itse syödyksi.

Runokokoelmasi Aprilia on jo julkaisupysäkillä odottamassa sisarteostaan Kekriä. Kerro tulevista kirjoistasi kolme kiinnostavaa asiaa?

Kekrissä tulen käyttämään kaikki ne helvetilliset ja rumat asiat, joita en ole ennen käyttänyt, ja Aprilia on taas kuvaus, jossa ei ole mitään rumaa. Pelkkien paratiisillisten kuvien teko oli hyvin vaikeaa, koska antiteesi tuo aina hyvää potkua ja energiaa.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Miten miessuhteesi on vaikuttanut kehitykseesi runoilijana?

Nykyisen kiltin ja hyvän miehen ansiosta valitsen omista runovarastoistani vahvempaa tavaraa, ja myös ihmiskuvani on muuttunut.

Turun Sanomissa 25.1.2015

Harri Nordellin tekemä juttu.
Muutama poiminta.

Tilaa Halokehrät täältä.