Jouni Teittinen: Sydäntasku (Poesia 2019)

Jouni Teittinen voitti taannoin tällä esikoiskokoelmallaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2019. Kiinnostuin siitä lukemieni arvostelujen ja tekstinäytteiden myötä.

Kirja tuli hankittua tekijältä, taisi olla ensimmäinen ostamani runokirja tänä vuonna. Olen saanut lähivuosina yliannostuksen nykyrunouteen, ja olen ottanut tietoisesti etäisyyttä.

Eräs syy, miksi kiinnostuin Teittisen runoista oli se, että kirjailijalla on itsellään lapsia.
Varsinkin taiteilijoista huomaa sen hyvin pian, onko omia lapsia vai ei - tunnistaako esimerkiksi tekstipaletista pakollisen epäitsekkyyden murtamia värejä. Sydäntaskussa on kokemukseni mukaan kosolti lapsien ja lapsuuden maalaamaa aineistoa. Miesnäkökulmallakin on merkityksensä.

Runoista löytyy toki tujuudetkin, mutta näinä vapaaehtoisen lapsettomuuden, ilmastoahdistuksen, kansanmasennuksen, toivottomuuden ja dystopiain kulta-ajassa Sydäntasku ui riuskoin vedoin vastavirtaan. Senkin voi mieltää valittuna tekona.

Kliseisen kehuvasti usein sanotaan, että runoteos on monitasoinen - tämä kirja on. Voi lukiessa ajatella, että runoilija puhuu omasta lapsuudestaan, tai omasta lapsestaan tarkoilla huomioinneilla, tai yleisellä tasolla hinaten samalla kaksin käsin tulevaisuuttakin näköpiiriin – samalla vintturoituu väistämättä omia henkilökohtaisia muistikuvia esille.

Lapsuutesi ei ole sinun, mutta sinua se katsoo.

Etsii merkkiä.

Kerronta ja taitto on sopivan väljää, ei täyteen ahdettua. Kieli on kirkasta - ei tarvita googlettelua runorattailla pysyäkseen.
Runopuhe etenee, se kertoo.

Tyylikäs, ennenvastaantulematon ratkaisu Teittiseltä ovat runot, joista on osa kuin pois pyyhityt, tai kulahtaneet, menettäneet jonnekin jotakin.

Eräs mihin lukiessa kertyi marginaaliviiruja, ovat runojen erinomaiset lopetukset. Niissä näkyy kirjoittajan taitavuus ja kiteyttäjän kyky. Vahva suositus tälle kirjalle. Tilaus täältä.


Kesän päättyessä suljettiin aurinko
muiden aurinkojen kanssa pussiin ja laskettiin mereen
ja äänesi särkyi pitkin sinua kuin heinikossa maannut lasi.
Lapset unohtavat auringon yhtä nopeasti kuin kaiken muun,
sanottiin, se on kuitenkin vain lapsuutta.
Eikä se vain unohdu: joka hetki unohtaa sen uudelleen,
pyyhkii muistiin oman muotonsa. Pitkän rannan, lapsuuden
josta lapsi astuu läpi kuin ruumiista.

 

Voiman Runoilija.-palsta osa 29: Virpi Alanen

Julkaistu Voima-lehden numerossa 7/2018, tässä pitempi versio

Virpi Alanen

Runoeläintarha

Turun Kirjakahvilassa on ollut ensimmäinen visuaalisen runoutesi näyttely – millaisesta poeettisesta evoluutiosta runoeläimesi ovat saaneet alkunsa?

Poeettiset eläimet ovat vuonna 2015 aloittamastani Peilit-blogista (peilit.blogspot.com) syntynyt oma rönsynsä. Kieli on minulla ajattelun keskiössä, ja olen kehitellyt poeettisilla eläimilläni eräänlaista universaalia kieltä, jota kaikki voivat vapaasti lukea oman taustansa ja mielikuvituksensa mukaan. Joku näkee itämaisia kuvioita, joku riimuja tai anfangeja tai muuta. Nämä ovat jotakin eläinhahmon ja kirjaimen välimuotoa, tai kirjoitus on alkanut ottaa eläinhahmoa. Olen pitänyt tietoisesti näiden tekemisen yksinkertaisena, vain tussit ja paperia, puuliimaa. Näiden kanssa on myös niin tarkkoja työvaiheita, ettei sovi edes hengittää.

Runoeläimet ovat kirjoittamisen ja kuvan välimaastoa, esikoisteoksesi Ystävätär K (Poesia 2012) on runon ja aforistiikan hybridiä – mistä yhdistely ja monitaiteisuus?

Olen kotonani välitiloissa. Laaja opiskelutaustanikin varmasti vaikuttaa, mutta taiteellinen tekijyyteni on aina mukautunut paikkoihin, joissa saa ottaa monista suunnista aineksia. Taide elää koko ajan, ja minä pyrin pitämään ajatteluni mahdollisimman vapaana.

Tämän yhteydessä voisi esittää pohdinnan, että moni on aiheellisesti huolissaan lukutaidon vähenemisestä, mutta mitäpä jos onkin niin, että lukutaitomme on laajenemassa, koska luemme arjessamme entistä enemmän tekstiä ja kuvaa?

Jos runoeläimesi tekisivät nukketeatteriesityksen, mistä tarina kertoisi?

Tarina rakentuisi katsojan päässä, mutta esityksessä runoeläimet liikuskelisivat vapaasti, kohtaisivat toisiaan. Eroaisivat, kokeilisivat muotoja ja rytmejä. Pohjimmiltaan puhuisivat siitä, mikä tämänhetkinen maailmantila on.

Ilmasto ja ekosysteemit ovat uhattuina, joten poeettistenkin ekosysteemien rakentaminen on ajankohtaista.

Näetkö runoeläintarhallesi tulevaisuudessa lisääntymisen mahdollisuuksia?

Kyllä, teen näitä koko ajan lisää, ja uskon että tulen tekemään näyttelykokonaisuuksia lisää. Kirjallinenkaan muoto ei ole poissuljettu vaihtoehto. Aion myös laajentaa teoskokoa, tässä näyttelyssä eräs rajaus oli neliömuoto ja sen tuoma sarjallisuus.

Milloin sinulla on otollisin aika kirjoittaa?

Iltapäivä, alkuilta. Se vaihtelee, lähinnä silloin kun on mahdollisuus työskentelyyn. Tekemisen aikaraami on sekoittunut näiden poeettisten eläinten myötä jonkin verran.

Kirjallisuuden ja kritiikin ammattilaisena – mitä positiivista ja mitä negatiivista kehityskulkua olet nykyrunoudesta tunnistanut?

Runoudessa eletään nyt hyvässä tilanteessa, että erilaiset poetiikat vaikuttavat runoudessa ja niille löytyy paikka kentältä. Toisaalta Suomen runouskenttä on silti aika pieni, ehkä kuitenkin ollaan vähän konservatiivisia eikä tekemisen vapaudelle aina löydy tarpeeksi tilaa. Mielestäni naisoletetuille tekijöille sanotaan edelleen helpommin rajoittavia asioita, vaikka arvostuksen pitää lähteä siitä että on tekijä joka tekee. Ja asioita pitää tehdä – ei auta vikinä.

Mitä aiheita seuraava kirjallinen runoteoksesi käsittelee?

Työn alla on useita kirjallisia käsikirjoituksia, jotka toimivat monilajisesti runon,

esseen ja aforismin tienoilla. Tänä kesänä olen keskittynyt poeettisiin eläimiin, muut projektit etenevät ajallaan.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Mitkä ovat viisi kaikkein tärkeintä asiaa?

Tekeminen. Mielikuvitus. Rytmi. Syntyminen. Kasvaminen.

Voiman Runoilija.- palsta osa 27: Lassi Hyvärinen

Julkaistu Voiman numerossa 5/2018

Lassi Hyvärinen. (valokuva: Sirpa Hyvärinen)

Satumaisia runofragmentteja

Äskettäin ilmestyi kolmas runokirjasi Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Sanoiko kolmas kerta jonkun toden kirjoittajalle?

Ainakin sen, että kuuden vuoden jälkeen tapahtui selkeää siirtymää uuteen. Aikaisemmat kirjat tavallaan liittyivät toisiinsa.

Kuvaile millaisia tyyppejä kuvallisten runojesi kissa ja tuuli olisivat valkokankaalla?

Animaatio olisi niille luontevin muoto, tuulihahmon saisi siellä toimimaan hyvin. Animaatiolla on myös yhteys sarjakuviin, joista olen oppinut paljon, esimerkiksi George Herrimanin Krazy Kat on läheinen.

Runojesi yllä on paljon avaruutta, tähtiä. Mitä hyvää niiden katselu ja pohdiskelu voivat tuoda ihmiselle?

Kirjassani katsotaan, kun joku toinen katsoo tähtiä. Se herättää kysymyksen, mitä toisen sisällä silloin tapahtuu, ja muistuttaa toisista tietoisuuksista, niiden arvoituksesta.

Miten Pohjois-Karjala näkyy tai tuntuu runoudessasi?

Ihmisenä se on minulle varmasti tutuin viipale maailmaa, mutta runoni pyrkivät universaaliin, vapauden suuntaan, mikä tarkoittaa myös vapautta ympäristön määräävästä vaikutuksesta. Runokirjan mökki voisi sijaita Puolassa tai missä vain, mielikuva mökistä maalla on varmaan tuttu kenelle tahansa.

Runot ja sadut – mitä samaa maata niillä on jalkojensa alla?

Tätä kirjaa on kuvailtu sadunomaiseksi, unenomaiseksi – ainakin omaisia sillä on paljon. Olen aika tarkka tämän kokoluokan käsitteistä, joten tämän kysymyksen pohdinta vaatisi enemmän aikaa.

Kerro jokin salaisuus runojesi naisesta, jolla on sipulinvarsihame?

Kyseessä on puolimyyttinen hahmo, joka puuhailee enimmäkseen aivan omiaan.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Ymmärrätkö itsekään mitä teet?

Tämä kirja on jäänyt itsellenikin jossain määrin arvoitukseksi. Siksi on ollut erityisen kiinnostavaa kuulla, miltä se lukijoista vaikuttaa.

Timo Salo: Mutta ennen muuta (Poesia 2017)

Timo Salon neljäs runoteos Mutta ennen muuta (Poesia 2017) on muhkea tapaus - sivuja kovakantisessa kirjassa on 136, ja se pitää sisällään erityylistä runoutta, visuaalisia runoja, valokuviakin. Uudissanoja, kielen mikropintojen leikkelyä, leikittämistä, tutkimista.
Useita kirjoja Suomen aforismiyhdistyksen Pilke-kirjasarjaan taittaneena hän on tehnyt taittotyön myös tähän omaan kirjaansa, ja sen takia runsailla typografisilla ratkaisuilla ja kokeiluilla on paljon suurempi merkitys kuin runokirjoissa yleensä. Ne pyrkivät alituiseen yhteistyöhön tekstin kanssa ja perusrajoitteet antavat runoille visuaalista asua.

Haastattelin Timoa kirjastaan tämän vuoden Turun kirjamessuilla, ja keskustelusta irronneita kiinnostavia asioita olen ujutellut tähän mukaan.

Runokirjan eräs pakote tai sääntö on kolmipalstaisuus, jonka alkuperäinen tarkoitus oli pitää lukuvauhti nopeana, mutta käytännössä kääntyikin päin vastoin. Kolmipalstaisuus hidastaa lukemista koska se tarjoaa mahdollisuuksia rikkoa lukutapaa ja loikehtia riviltä toiselle.

Tarkan ladontatyön ansiosta myös &-merkki esiintyy teksteissä poikkeuksellisen runsaasti, ja lukija alkaa keksiä sille helposti tarkoitusmerkityksiä. Onko se kuin käsikynkkä rinnastetuilla asioille, vaiko lauseen loppuun jotakin oleellista vielä kiinnittävä sanajunanvaunun koukku?
Joka tapauksessa kirjan runoissa tempo ja rytmi vaihtelevat hyvin paljonkin - välillä sivu mätkähtää täyteen rivejä joihin on yksinkertaisesti pysähdyttävä.

Minusta mielenkiintoinen ilmiö on, että Salon runoissa tapaa sieltä täältä vanhan suomen sanoja, laulusäkeen torsoja, vanhahtavaa ilmaisumuotoa - elegiakin löytyy. Eräänä selityksenä tälle hän kertoi, että tietyllä tapaa hänen vanhempansa olivat 50-lukulaisia, ja heillä oli runsaasti kirjahyllyssä nahkakantisia, kultakirjaimin kirjattuja kirjoja. Muutoinkin varhaisessa elämässä hänen mukaansa siellä Pohjanmaan maalaismiljöössä raksutti vähän erilainen aika, ja siksi kirjoittalle ehkä on tullut tiettyä perittyä nostalgiaa, nostalgikon vikaa, joka tahtoo näyttäytyä luonnollisesti myös runoissa. Minusta se on pelkästään kiinnostava ja omaperäinen juonne, kuten myös pohjanmaata, pohjanmaalaisuuttakin koskevat runosäkeet.

(Äskettäin Turussa vieraillut Sting totesi lehtihaastattelussa, että elämämme 10 ensimmäistä vuotta ovat ne, joista sitä luovaa sisältöä ammennetaan myöhemmin eniten, ja uudestaan ja uudestaan.
Ehkä näin on.)

Mikä on keskeistä: lyriikka on

rauhoittava keskittymishäiriö.  

Kirjassa kivi esiintyy monessa muodossa, ja sille on löydettävissä erilaisia tarkoituksia ja symbolisia painoarvoja runoissa. Salon itsensä mukaan kysymys on osaltaan menneisyyden murikoista joista jo tässäkin puhetta, jotakin esi-isien haamumaisia katseita. Sisyfoskivistä, jotka liittyvät kirjan teemoihin ja tarjoavat välillä myös odottamattomiakin askelluspintoja eteenpäin.

Eräs eri muodoissa toistuva teema kirjassa on hallitsemiseen liittyvä, kontrollin teema.
Runoista on irroitettavissa myös kirkasta ja omaperäistä aforistiikkaa, tässäkin kirjassa niitä on kuten hänen aikaisemmissakin teoksissaan.

epäilen kauneutta, kauneus on 

selittämättömällä hallitsemista

kielillä puhutaan toisten kieliä

meriä ja merkityksiä hallitaan, siis hallitaan reittejä niiden yli

kulttuurin lyhennelmä on kuri 

Ironia kysyy luottamusta, sekin

                                          vielä.

romantiikkani kerrottu ruusu

Mutta ennen muuta -kirjassa on ainakin minulle myös niitä pullonkaulaisia tihentymiä, tuntemattomia sanoja, käsitteitä joita joutuu googlettelemaan – ajatuksellisesti ahtaita ja hitaita kohtia. Ne ovat lukijalle eräänlaisia umpikujia, hetkellisiä suunnankadotuksia, monimutkaisuuksia. Ymmälleenjääntejäkin. Toisaalta, ei taiteen kuulukaan olla helppoa.

Toisaalta kirjassa taas on suurta kepeyttä, sitä leikkiä, huumoriakin narisemassa tässä kuitenkin jossain määrin arkkitehtorisessakin runoteoksessa.
Kirjassa on valtavasti yksityiskohtia, ja uskaltaisin tekijän ja kustantajan toimintatapaa tuntien väittää, että niistä jokainen on kyllä mietityssä kohdassaan.
Lukijalle tarjotaan paljon, tarjottimen täydeltä; sanotaanko nykyrunoutta pohjanmaan kautta.

meren jäytämä kylä Haisboro
[nimi lausutaan Haisborough]     kivikirkko, kiviaitaa, Haisbro,
                                                                                                    Myrsky huuhtoi rantahiekasta
                                                  eräänä keväänä näkyviin lähes   miljoonan vuoden takaiset esi-

                                                  ihmiskulkueen jäljet, kahdessa   viikossa meri oli pyyhkinyt ne

Mukana Turun Kirjamessuilla 6.10.–8.10.2017

Tänä vuonna olen mukana neljässä tilaisuudessa.

Perjantaina 6.10. puhutaan eräästä jopa erittäin onnistuneesta nuorisoprojektista.

Sunnuntaina 8.10. messupäivä alkaa jo klo 8:30 Pienen Kirjapuodin Runousaamiaiselta.

Erinomainen ja monipuolinen kirjakauppa Turun keskustassa, Yliopistonkatu 28 - kannattaa tutustua jos ei tuttu jo.

Itse messukeskuksessa ohjaan SU 8.10. uudella Lasten alueella nykytaiteilija Minka Heinon kanssa lapsille aforistista korttipajaa. Tekniikka pohjautuen Minkan esikoiskirjaan Pinnalla. Pop! Lasten aforismikirja.

Kolmas tilaisuus sunnuntaina on Eino-lavalla haastattelukeikka - vastailemassa on runoilija-aforisti Timo Salo tuoreen runoteoksensa Mutta ennen muuta tiimoilta.

Voima-lehden Runoilija.-palsta osa 17: Tiina Lehikoinen

Tiina Lehikoinen (kuva: Marko Laihinen)

Poikkileikkaus maasta

Runokirjasi Multa (Poesia 2016) pääaiheena on muistisairaus, miksi?

Muisti ja kieli liittyvät keskeisesti toisiinsa, ne ovat maailmanymmärtämisen välineitä. Kun läheinen sairastuu muistisairauteen, suhde muuttuu, sillä kielen kadottua katoavat myös yhteiset kokemukset. Kirjassani käsittelen samalla kulttuurisen muistimme sairautta: emme enää muista, että olemme osa orgaanista kiertoa, sykliä.

Mikä muistisairaudessa on surullisinta?

Yhteisten kohtauspaikkojen murentuminen ja jakamisen mahdottomuus. Kulttuurisen muistin tasolla taas merkitykset katoavat, jos menetämme suhteen historiaan ja ympäröivään luontoon. Silloin olemme hukassa.

Mistä aineksista runomultasi kerrostuu?

Kokemuksellisista ja toisaalta filosofisista kerroksista – yksityinen ja jaettu todellisuus ovat siinä läsnä. Ja lisäksi keskiössä on rytmi, kielen ruumiillinen puoli. Runojeni mullassa on halu sitoutua konkretiaan ja juurruttaa läsnäoloa.

Runosi tarkastelevat eri suunnista elämän kiertokulkua. Kerro siitä kolme lohdullista ja tärkeää asiaa?

Suhteellisuus, olemme kaikki samaa kiertoa. Mullan ja kasvun konkretia. Ja kolmanneksi se, että olemme aina tuntemattoman äärellä – on tärkeää olla ajatuksina ja kehollisesti läsnä, olla täällä. Ajallisuus kehossamme.

Kirjassasi on koskettavaa kuvaa kuolemasta. Millaisena kuolema näyttäytyy tämän ajan ihmisille?

Se kiinnostaa ihmisiä, kuten on aina kiinnostanut. Mutta nykyään haluamme siirtää sitä, elämme historiatajutonta aikaa vailla suhdetta maahan. Merkityksiä haalitaan kuluttamisen kautta eikä eikä ymmärretä olemisen orgaanista perustaa, tyyli on "kaikkimulleheti". Kulttuurinen muistisairaus ajattelee talouskärjen ja kasvun kautta. Nykyaika pelaa ärsykkeillä ja on hengästyttävä, tulisi nähdä  laajempi kulttuurinen kehä. Pitäisi jaksaa syventyä. Tämän takia minua kiinnostaa ajatus kestävästä kielestä.

Millaista multaa toivoisit että sinusta syntyisi, jäisi?

Kuohkeaa. Ravinteikasta.

Olet myös kuvataiteilija, kulkevatko runot ja kuvat yhtä matkaa?

Välillä, ei aina, ja olen pyrkinyt tietoisesti ne myös erottamaan. Kuvan tekemisessä on oma kielensä. Multa-kokoelman kansikuva on grafiikan vedokseni, se esittää maan poikkileikkausta, horisontaalista läpivalaisua maaperästä.

Multa, minulta. Jos tiivistäisit runoteoksesi postikorttikuvaan, mitä siinä olisi?

Hengitystä.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Miksi multa, muistin maaperä on niin tärkeä? Vaikka muistot muuntuvat, ne myös suuntaavat sitä, minne olemme menossa. Tarvitsemme itseämme isompaa ajallisuutta, tarvitsemme juuriin meneviä miksi-kysymyksiä.

 (Juttu on julkaistu Voima-lehden numerossa 1/2017)

Halokehrät - kritiikki Kiiltomadossa

Kiiltomadossa julkaistiin Juhana Henrikki Harjun tekemä kirja-arvio Halokehrät-kirjastani.

Luettavissa täältä.

Halokehrät on Vuoden aforismikirja 2015

Vuoden 2015 aforismikirjaksi on valittu Marko Laihisen teos Halokehrät (Poesia).
Vuosittain vaihtuvaan valitsijaraatiin kuuluivat tällä kertaa filosofi, kirjailija Johannes Ojansuu ja aforisti Hanna-Leena Ylinen. Palkittu saa kunniakirjan.

Raadin perustelut:
Halokehrät on ehjä ja hallittu kokonaisuus. Teos on muodoltaan runokirja, mutta sen runot hajoavat aforismeiksi ja aforismit muodostavat pieniä runoja. Halokehrät yhdistää kiinnostavasti runoutta ja aforistiikkaa yli rajojen. Laihisen kirja sekä tunnustelee että uudistaa aforismin rajoja.

Teoksen esittely:

http://www.poesia.fi/halokehrat/


Lisää Suomen aforismiyhdistyksen sivulta.

VOIMA-lehden Runoilija.-palsta osa 10: Kristian Blomberg

 (Julkaistu Voima 2/2016) 

 

Kristian Blomberg Turun Kirjamessuilla 2015

Yksityiskohtien ehdotelmia

Kolmas runoteoksesi Valokaaria (Poesia 2015) palkittiin Nihil Interitin runouspalkinnolla, Kalevi Jäntin Säätiön palkinnolla ja se on mainittu uuden runouden klassikoksi. Onko suhtautuminen yllättänyt?

Tietenkin, ovat olleet iloisia yllätyksiä. Eihän tuollaisia oleta kirjoittaessaan – mielestäni runous ei ole tapa olla esillä.

Millaisen lukuavaimen itse antaisit kirjasi lukijalle?

Malta kulkea teoksessa hitaasti, havainnoiden vivahteita, yksityiskohtia, ehdotelmia. Runokirjoissa aika virtaa eri tavalla elokuvassa tai proosassa – runoissa voi pysähtyä, mennä taaksepäin – lukija voi kulkea vapaasti merkitysten kehystämiä polkuja. Ihannetapauksessa altistuu teoksen kysymyksille silkkaa uteliaisuuttaan.

Miten itse kukin voi teroittaa omaa näkemisen herkkyyttään?

Minulla se liittyy kiintymyksestä hiljaisuuteen. René Charin ajatusta jatkaen: hiljaisuuden kautta itselle tuttu maisema alkaa tehdä ehdotuksiaan, ja ihminen poimii siitä poikkeamia. Silloin ajatus ja maisema joskus kohtaavat, muodostavat aforistisen yhteyden.

Runokirjastasi voi tosiaan halutessa ravistaa ulos runsaasti aforistiikkaakin, millaisena näet runon ja aforismin suhteen?

Sulautuessaan eri lajeihin aforistisuus tekee lauseesta lihaksikkaan, ruoskaniskun. Aforistisuus antaa parhaimmillaan veistosmaista lujittumista.

Valokaarista on todettu, ettei se lannista lukijaa elämän mysteerien äärellä, vaan tuo energiaa.  Millä tavoin nykyrunosta voisi olla henkiseksi laastariksi?

Runous liikkuu henkilökohtaisella alueella, ja voi ohjata oman vetovoimansa piirissä lukijaa näkemään oman ympäristönsä eri tavalla. Tietyt perspektiivivirheet saattavat korjaantua.

Miten erotat pyhyyden ja uskonnollisuuden?

Pyhyyden kokemuksessa jotakin painautuu oman ymmärryksen ulkorajoja vasten, jotkin varmuudet heltiävät, pehmenevät, ja se ohjaa havahtumisen äärelle. Pyhyys ei ole irrallinen tämän maailman kokemuksista.

Uskonnollisuuden kaikupohjana on laajempi uskomusjärjestelmä, jossa ratkeamattomuudet on jo ratkaistu.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Miksi Valokaaria nimi?

Minua kiehtoo sanassa palmikoituva kauneus ja vaara. Valokaari myös iskee odottamatta ja tyypillisesti täysin arkisessa ympäristössä. Siellä se yhdistää kaksi asiaa, joilla ei ole välttämätöntä yhteyttä. Yleensä seurauksena on oikosulku, jonka seurauksena jokin täytyy korjata, jokin on aloitettava alusta. Mutta toisinaan tuollainen tilanne sisältää myös mahdollisuuden muutokseen. Koen, että ihmisen on mahdollista muuttaa elämäänsä.