perjantai 28. lokakuuta 2016

Dopingkilpailujen MM-kisat

(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 28.10.2016)



Ensi helmikuussa koittavat jälleen Lahdessa hiihdon MM-kisat.  Hienoa, saas nähdä miten maailman salskeilla karpaaseilla ja rotevilla mirkuilla se jalka potkee ja suksi sujuilevi sukkelaan! Tai no, toivottavasti Lahdessa on edes lunta, ja puuskittaisessa vaakatuulessa sen verran taukoa, että joku mäkihyppykilpakin saadaan käytyä.

Vuonna 2001 Suomen maajoukkueella menikin MM-Lahdessa hiukan onnettomasti. Tuli kuusi dopingkäryä hemohesin käytöstä. Norjalaiskatsojilla oli kivoja kannustuskylttejä, kuten: ”EPO=SISU”.  Suomalaista vahvaa asiaosaamista edusti, että hups, Ala-Tikkurilan Shellille unohtui Hiihtoliiton lääkärilaukku, jossa oli ruiskuja ja infuusionestepusseja. Laukku on nykyään muuten Urheilumuseossa. Valehtelua, jälkipuintia ja keskinäistä syyttelyä kesti vuosikaudet. Kaikki käryt eivät ole toki vieläkään hälvenneet.

Vaan nyt on vahingoniloa ilmassa, kun ylivoimaisena miesten ja naisten laduilla jyllännyt Norjakin on saanut dopingosumaa puhtoiseen kilpeensä. On ollut oudon pitkiä testaustaukoja, huoltobussin vintissä puuhaillaan kummallisia, Terese Johaugia kärventää italialainen huulirasva ja Martin Johsrud Sundby köhii palkintopallien takana tujujen astmalääkkeidensä kanssa.

No, syvästi inhimillistä tämä toki vain on. Jo muinaiset kreikkalaiset, eli Olympian kisoissa (776 eaa. alkaen) oli yleistä, että urheilijoita kiristettiin ja lahjottiin, raha liikkui ja suorituksia parannettiin yrteillä, oopiummehulla, sienten muskariinilla ja muilla sen ajan tropeilla.

Itselläni kyllä kiinnostus hiihtoa kohtaan lopahti Lahteen 2001 kuin vesikelkalla olisi lasketellut mäestä sepeliosuudelle. Toki tämän yltyneen doping-kuurupiilon takia on muutoinkin jännittely urheiluviihdebisneksen tuotteiden avulla laantunut. On vaan typerää, että ensin liputetaan kilpailu, sitten jännätään testit, ja lopuksi arvuutellaan, kuinka moneen kertaan ne mitalit jaetaan ja milloin. Auttaisiko selvästä tapauksesta elinikäinen kilpailukielto aina ja saman tein? Tai se, että maat saisivat vapauden testata toistensa urheilijoita milloin vain?

Mitäpä jos taas otettaisiin aivan toinen linja, mitä joskus ehdotellaan, että vapautettaisiin kielletyt aineet? Oman ihmiskäsitykseni perusteella uskoisin, että hyvin lyhyen ajan päästä kaikki suorituspaikat olisivat täynnä lähinnä teinimutanttikilpikonnia, he-maneja ja hulkkeja. Ja raatoja.

Muutoksia tullee sitten kun dopingia ympäröivä bisnes kärsii riittävästi. Kilpailukyvyn maksimointi tarvitsee yhdessä sovitut sääntelynsä – näin se on mm. urheilussa, politiikassa ja muualla markkinataloudessa. Boostattu inhimillinen ahneus kun on itsensä lopulta vaikka kuoliaaksi syövä petoloinen. Se ominaisuus asuu tietenkin meissä jokaisessa, ja herää henkiin tilaisuuden osuessa kohdalle. Mikä se laji sitten on kenelläkin on.

Kirjoittaja on Turussa asuva penkkiurheilun kohtuukyttääjä

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Syrjäkarein


Kuva: Jussi Virkkumaa

Olen ollut mukana tekemässä Suomen Kulttuurirahaston rahoittamaa ja Turun Sanataideyhdistyksen toteuttamaa Syrjäkarein-projektia. Työryhmän muut jäsenet ovat Veera Vähämaa, Jasmine Westerlund, Veera Lehtola sekä valokuvaaja Jussi Virkkumaa.

Korvarunoista, muotokuvarunoista ja valokuvista koottu ensimmäinen näyttely Syrjäkarein - lauseita kaupungin laitamilta on avoinna 4.10.–30.10.2016 Turun pääkirjastossa. (Tieto-osasto, 2. kerros).
Myöhemmin näyttely lähtee kiertämään.

Näyttelyn avajaisia vietettiin 17.10.2016, jolloin vietettiin myös valtakunnallista Asunnottomien yötä.

Näyttelyn esittelyteksti:
Syrjäkarein-näyttely syntyi kesällä 2016 kymmenissä kohtaamisissa, joissa sanataiteilijat kirjoittivat  runomuotokuvia ja korvarunoja. Projektissa työskenteli myös valokuvaaja, joka kuvasi kohtaamisten paikkoja ja muotokuvasi ihmisiä. Yhteistyötahoina ovat olleet mm. Turun Elokolo, Sirkkalan päiväkeskus ja Varsinais-Suomen Sininauha ry:n nuorten työpaja Jokipaja. Valokuvista, korvarunoista ja muista projektin aikana kirjoitetuista teksteistä osa on koottu mukaan Syrjäkarein – lauseita kaupungin laitamilta -näyttelyyn.
Korvarunojen tai runomuotokuvien ei ole tarkoitus tehdä hyvää tai pahaa. Niiden on tarkoitus kommunikoida ja koskettaa. Syrjässä elävien ihmisten ääni tulee kuulluksi runossa. Ketkä ovat syrjäytyneitä, ketkä syrjäytettyjä? Millaista on elää marginaalissa? Miten “syrjä” määritellään?
Runomuotokuvassa sanataiteilija katselee runon kohdetta ja kirjoittaa tälle runon. Teksti on nähdyksi tulemisen lahja kohteelleen. Näin syntyneet runot ovat yhteisiä. Menetelmän on kehittänyt kirjoittajaryhmä Tapiiri.

Korvarunossa ihminen kertoo itse omaa tarinaansa. Sanataiteilija kirjaa puhetta ja koostaa siitä runon. Tämä ns. “korvaruno” perustuu täysin kohteensa puheeseen. Menetelmän on luonut ja kehittänyt Turun Sanataideyhdistys.


Median uutisointeja:

Åbo Underrättelser 18.10.2016

Turun Sanomat 4.10.2016

Turun Sanomat 4.10.2016
Aamuset uutisoi 26.9.2016, luettavissa myös täältä.


tiistai 18. lokakuuta 2016

Fingerpori 13.10.2016 Hesarissa

Tietääkseni kolmas ideani mikä on inspiroinut Jarlaa kuvantekoon.
Tällöin silloin näitä tulee lähetettyä.



Alkuperäisesti täällä.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Voiman Runoilija. -palsta osa 14: Teemu Mäki

Haastattelu on julkaistu Voima-lehden numerossa 8/2016.
Lehdessä rajallinen palstatila, tämä versio on lyhentämätön.

Teemu Mäki.

Elämäniloa loihtimassa

Äskettäin ilmestyi kolmas runokokoelmasi Äidin oma (LIKE). Mitä se otti ja vei mukanaan?
Se vei surua ja väsymystä, mutta tärkeämpää se mitä kirja toi. En koe, että taidetta tekemällä koskaan menettäisin mitään. Taide on yritystä luoda ja tuoda jotakin. Taide on keino ottaa selvää miten maailma toimii, ja sen rinnalla se on elämänhalun ja elämänilon, sellaisen mystisen imun loihtimista tyhjästä.

Teet kuvataidetta, teatteria, valokuvataidetta – missä piilee runoilmaisun voima?
Sanoissa on tarkan määrittelyn voima. Runous on tiivistä ja tarkkaa. Maailmankatsomus, joka ei meinaa mahtua väikkäriin, voi kiteytyä yhteen runoon. Tai runous syntyy turhautumisesta sanoihin, kun ne eivät ne tunnu tavoittavan olennaista.  Parhaissa runoissa kaksi näennäisen yhteensopimatonta funktiota toteutuvat yhtä aikaa. Silloin runon säkeet ovat sanoilla järkeilyn täysosumia. Toisaalla runot loikkaavat sanoilla järkeilyn tuolle puolen koskettavalla ja olemassaolon kokemusta voimistavalla tavalla.

Kirjassasi on paljon musiikkiin liittyvää, miksi?
Rakastan kaikkia taiteita, mutta musiikki on minulle sikäli läheisin taiteenlaji, että käytän sen kuunteluun enemmän aikaa kuin taulujen katseluun tai kirjoihin. On se myös pahe – minulle on kertynyt 6000:n levyn kokoelma. Kirjani nimirunossa seikkailee syöpään kuoleva äitini ja kontrastina hänelle säveltäjä Bernd Zimmerman, joka teki itsemurhan 1970. Yhdellä elämänhalu ja -ilo säilyy sietämättömästä kivusta huolimatta, toisella ne katoavat, vaikka kaikki näyttää olevan hyvin. Se on ihme.

Olet taiteen tohtori, kolme asiaa mitä taide ei ole?
1) Rahan tekemisen ei koskaan pitäisi olla taiteen tekemisen pääasiallinen syy. 2) Taiteen ei myöskään pitäisi olla unohtamista, eskapismia. 3) Taiteen kautta ei kannata tavoitella pikkumielihyvää. Taide on mielekästä vain silloin, kun sillä tavoitellaan jotain melkein naurettavan suurta: yritetään pelastaa maailma tai välttää oma itsemurha, tai luoda elämälle säihkyvä tarkoitus. Pikkumielihyvä on vain tapa unohtaa tai turtua. Taide sen sijaan höykyttää meidät hereille ja turtumuksen pois.

Syntymäkuntasi Lapua saa kirjassa osakseen humoristista hutkintaa, kerro kolme positiivista eteläpohjalaista ominaisuutta?
Maakuntaominaisuudet ovat tietysti pitkälti jo kadonneet, mutta myyttisinä mielikuvina ja ihanteina ne elävät. Etelä-Pohjanmaalla ihaillaan fanaattisesti itsenäisyyttä, jääräpäisyyttä, rehellisyyttä ja ylpeyttä. Se muistuttaa hieman andalusialaisen flamencon kukkoilevaa uhoa: soitellen lähdetään sotaan, vaikka tappio olisi tiedossa.
Uhon ja totuuden torven toitottelun vastapainoksi siellä harrastetaan aivan erityisen mustaa, suorasukaista, hävytöntä ja myös itseironista huumoria. Usein niin vinoa vitsiä, ettei kaikki sitä tajua. Tiedän, etteivät kaikki näe teosteni huumoripuolta, mutta minulle joka ikisessä tekeleessäni on naurupommi mukana, kissantappovideota myöten. Sille ei Duudsonit pärjää, pyhäkoululaisia ja kapitalisteja kun ovat.

Jos et olisi taiteilija, missä ammatissa voisit toimia?
En missään, jos olisin ryhtynyt johon muuhun, olisin aivan eri ihminen. Valitsin taideuran lukioiässä kun paniikissa tajusin, että kohta sitä päätyy johonkin opiskelemaan ja sitten ammattiin. Kaikki muut ammatit tuntuivat jo etukäteen joltain rangaistukselta, jota ihminen sietää, koska siitä saa rahaa.

Kirjassasi on runo Kaisa Salmen Suomen sisällissotaa koskevaan Fellmannin pelto -performanssiin, onko tällaisia vankileirejä nykypäivänä?
Jos ajatellaan suurta historiallista muistojälkeä jättävää katastrofia, niin eikö esimerkiksi Talvivaara ole sellainen? Tai tehometsätalous? Kauppakeskukset ja niissä hoideltavat rituaalit - ne ovat inhimillisen vuorovaikutuksen irvikuvia.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Ei kysymystä, vaan muistutus: muista että rakkaus ei ole mikään vastaus. Rakkaus on kysymys. Se kysyy: mitä haluat antaa pyytämättä vastalahjaa?


Teemu Mäen kirjasta Äidin oma.