Opiskelin 2000-luvun alkuvuosina
logoterapiaa -
Viktor E. Franklin kehittämää tarkoituskeskeistä psykoterapiaa ohjaajaksi asti Turussa, Paasikivi-opistossa.
Tämä artikkelini kesäteatterinäytelmän kirjoittamisen eri vaiheista ja logoterapian soveltamisesta ja vähän muustakin on julkaistu Suomen logoterapianyhdistyksen jäsenlehti Fikkarissa 3/2016.
KESÄTEATTERIA
LOGOTERAPIALLA RYYDITETTYNÄ
Opiskelin 2000-luvun alkuvuosina logoterapiaa ohjaajaksi
asti Turussa, Paasikivi Opistolla Pirjo
Möllerin johdolla. Olen tehnyt paljon erilaisia töitä nuorisopuolella – tutuiksi
ovat tulleet mm. työpajat, luovan toiminnan ohjaajan erilaiset tehtävät sekä
etsivä nuorisotyö. Ikäjakauma asiakkaissa on ollut pienistä lapsista aikuisiin
asti. Koen että logoterapiaopinnoistani on ollut tuolle alalle paljon
sovellettavaa hyötyä.
Logoisaa ajattelua
taiteen kentillä
Taiteen teko ja muut kulttuuripuolen jutut ovat olleet
mukanani lähestulkoon koko ikäni. Kakkosvuoden logo-lopputyöni eteni lopulta runokirjaksi
Reunamerkintöjä (2003).
Tämä vuosi on ensimmäinen, jolloin koko toimeentuloni tulee
taiteen ja kulttuuritöiden parista. Puolipäivätyöni on esittää mahdollisen
historiankirjoituksen tohtori
Fiktio
Faktaa. EU:n, yksityisten tahojen ja firmojen tukemana esiinnyn
kansanmusiikinmaisteri
Markus Rantasen
kanssa
Maestro ja Fiktio Kansanmusiikinmatkassa! -hankkeessa päiväkodeissa ja kouluissa.
Markus ohjasi myös Rusetteja vanhasta muistista -näytelmän nuorten livebändin, sovitti
vanhat kappaleet ja sävelsi siihen sanoittamani uudet laulut.
Taiteentekoon, yleisen tason ilmiöiden sekä omien juttujen
prosessointiin logoterapiasta on ollut paljon konkreettista hyötyä. Kuten myös
NVC:stä ja
HOT-mallista (hyväksymis- ja omistautumisterapia).
Logoterapeuttista
ihmiskuvaa roolihahmon sisälle
Kirjoitin täksi kesäksi Laitilaan,
Kaivolan kesäteatterille
näytelmän
Rusetteja vanhasta muistista. Lähtökohtana ja pyyntönä oli huomioida näyttelijöiden taitoja, kykyjä ja
täsmäkirjoittaa heille hyvää näyteltävää. Näyttelijöitä oli lopulta mukana 13 +
pari tuplaroolitusta. Harjoittelukausi pyöri kansalaisopiston kurssina.
Olin ensimmäistä kertaa näin ison ja uuden
draamakirjoitustyön edessä. Pienempiä ja vähäroolisempia teatterijuttuja olin
tehnyt, esiintynyt hieman itsekin sekä opiskellut itse draamakirjoittamista
jonkun verran.
Aika varhaisessa suunnitteluvaiheessa ohjaaja Tiia Valavuo ehdotti, että mitenkäs sopisi
iäkkääseen päähenkilöön muistisairaus mukaan. Hetken sitä makustelin, ja totesin
mikä ettei. Se tarjoaisi samalla näytelmään hyvin myös sen syvemmän kerroksen –
ettei kaikki olisi pelkästään kevyttä kesäviihdettä.
Logoterapeuteilta
apua jutun juoneen
Tarinan juoni meni tiivistettynä niin, että pikkukylässä
asusti vanharouva Fanny, joka ei – lupauksistaan huolimatta, suostunut
muuttamaan mökistään naapuriin asti rakennettuun palvelutaloon. Monien mutkien
ja juonittelujen jälkeen sinne muuttaa aivan lopussa Fannyn nuoruuden ihastus
Frans, jolloin rouva pakkaa vähät tavaransa, nappaa Kekkosen kuvan kainaloonsa,
laittaa luudan mökkinsä oven eteen ja ilomielin lähtee. Kas rakkaus meidät
voittaa.
Sen verran itse prosessista, että käytännössä kirjoitin koko
perusrungon lähtien taaksepäin kappaleesta Muistatko
Monrepos'in. Laulu oli näytelmässäkin toisen puolen alun takaumassa, jossa
oltiin Fannyn ja Fransin nuoruudessa, viiltävässä eron hetkessä Viipurissa, kun
se sotakin jo tuloaan etäältä jymysi.
Alzheimerista tai muista muistisairauksista ja niiden eri
vaiheista minulla ei ollut perustietämystä eikä ei omaa lähipiirin kokemusta.
Sitten välkähti mieleen vanhasta muistista alan ammattilainen ja logoterapeutti
Riitta Suomi, ja häneltä apuja
kysymään henkilöhahmon ym. rakentamiseksi. Tarkoitus oli saada aikaan tietyssä
sairauden vaiheessa oleva uskottava hahmo - tragikoominenkin kyllä, mutta
oikealla tavalla, niin ettei yleisö nauraisi ns. väärissä kohdin väärille
asioille. Riittalta sainkin hyvää pohjatietoa ja käytännön faktaa sekä
esimerkkejä elävästä elämästä. Hän yhytti minut myös alan kouluttajan ja
logotuntijan Minna Laineen kanssa,
ja hän valotti minulle mm. asiaan liittyviä juridisia puolia. Näytelmään
kirjoitin mukaan jonkin verran tiettyjä faktoja, ja ujutin niitä mm. nuoren
lääkärin suuhun sanottavaksi.
Kävi ilmi, että Suomessa muistisairaudesta kärsiviä on noin
200 000. Kun huomioidaan läheiset, ymmärsin itsekin, että aihe koskettaa
todella suurta osaa väestöä. Moni myös varmasti pelkää sairastuvansa. Oma eräs
käsitykseni taiteen tehtävistä on, että pitää tuoda tärkeitä, vaikeitakin asioita
päivänvaloon yleiseen tarkasteluun, ja antaa niille mikrofoni, niiden omat
äänet puhuttavaksi.
Kyllä muistisairaus aiheena on tehty näytelmiä ja
kaunokirjallisuutta toki ennenkin, ja uskon että jatkossa lisää. Nämä sairaudet
kun ovat lisääntymään päin.
Kohtalonomainen
muistisairaus
Tärkeä tuuri myös kävi, kun kirjoitusvaiheessa näin
prisma-dokumentin, jossa amerikkalainen tutkijamies halusi selvittää, millaista
hänen alzheimeriin lopulta kuolleen äitinsä elämä oli ollut. Miehelle
laitettiin kulkua vaikeuttavat kengät, ääreisnäköä huononnettiin, kuuloa
heikennettiin ja lisättiin outoja häiriöääniä. Tarttumisesta luotiin
vaikeampaa. Tämä oli tutkijalle havahduttava kokemus. Tästä ohjelmasta ja
s-postikeskusteluista Riittan ja Minnan kanssa tiivistyi mielestäni esille se olennainen
kiteytys – muistisairaus on kohtalonomainen asia, sitä ei taatusti kukaan
valitse itselleen. Tästä juontuu taas se aito empaattisuus, ja sitä yleisön
suhtautumista lähdin tavoittelemaan päähenkilöä kohtaan. Tästä tavoitteesta
puhuimme ohjaajan kanssa etukäteen ja mielestäni onnistuimme sen
saavuttamisessa hyvin.
Fannyn kasvattityttären Elsan suuhun laitoin yleisessä
puheessa ja arvokerroksissa olevia piilotettuja asenteita: omaishoitajuus on helvetillistä
orjan hommaa, jossa oma elämä katoaa, perintö ja rahat kiinnostavat rehellisesti
eniten. Lopussa hän suhtautui suorasanaisen aggressiivisestikin Fannya kohtaan;
tätäkin tapahtuu oikeassa elämässä, siksi tällaisia asioita on tärkeää tuoda
myös ilmaan sanotuksi. Mutta vanha rouva olikin tehnyt kaikki asiakirjat
hyvissä ajoin sairauden laadun selvittyä, ja teki tilasta ja muusta sukupolvenvaihdoksen
Elsan kasvattipojan Tatun kanssa. Onnellista loppua kaikin puolin – siihen
pyrittiin eri rusettien nauhat solmimaan tässäkin näytelmässä.
Yhteenvetoja
Fannya esittänyt Anvi
Lindqvist teki mielestäni vahvan roolisuorituksen – varsinkin kun oli ensi
kertaa näyttämöllä, ja rooli ei ollut mitenkään helppo. Uskottavaa suoritustaan
ja hahmonpiirtoa todistanee myös eräs lehtiarvostelija, ”kun mammasta ei oikein
tiennyt milloin on järjissään tai ei”. Vaan näin juuri se menee oikeassa
elämässä, muistisairauden tietyssä vaiheessa.
Paljon tuli erilaista hyvää palautetta, jonkin verran toki myös
korjaavaa palautetta. Sitä osan otan kopiksi omaan käsikirjoitustyöhöni –
tiettyjä asioita kun ei tiedä eikä opi kuin vasta tositoimien kautta. Ensi
kerraksi olen viisaampi.
Voi myös olla, että omalla tavallaan arka aihe jätti osan
katsojista ehkä tulematta. Oli myös katsojia, jotka kävivät katsomassa
näytelmän toiseen kertaan. Se kertoo että oli aidosti puhutellut, tarjonnut jotakin
merkityksellistä sisällöllistä elämystä.
Itselle oli ihmeenkaltainen elämys nähdä kirjoittamani
hahmot ja juonenmutkat elävinä, ja oli hauska nähdä, miten näyttelijät olivat
tuoneet niihin omaa taitopakettiaan mukaan ja elävöittäneet ne. Myös näytelmän
runsas ja taidolla esitetty musiikki oli onnistunutta ja se sai paljon kiitoksia
osakseen.
Loppusaldona Rusetteja
vanhasta muistista -näytelmän näki kaikkiaan nelisentuhatta katsojaa, ja se
oli ihan kelpo tulos Kaivolan kesäteatterinkin mittapuissa.
Marko Laihinen
Asuu Turussa, (s. 1970) ja on kirjailija, nuoriso- ja
vapaa-ajanohjaaja sekä mahdollisen historiankirjoituksen tohtori Fiktio Fakta.