 |
| Tiina Lehikoinen (kuva: Marko Laihinen) |
Poikkileikkaus maasta
Runokirjasi Multa (Poesia 2016) pääaiheena on
muistisairaus, miksi?
Muisti ja kieli liittyvät keskeisesti toisiinsa, ne ovat
maailmanymmärtämisen välineitä. Kun läheinen sairastuu muistisairauteen, suhde
muuttuu, sillä kielen kadottua katoavat myös yhteiset kokemukset. Kirjassani käsittelen
samalla kulttuurisen muistimme sairautta: emme enää muista, että olemme osa
orgaanista kiertoa, sykliä.
Mikä muistisairaudessa
on surullisinta?
Yhteisten kohtauspaikkojen murentuminen ja jakamisen
mahdottomuus. Kulttuurisen muistin tasolla taas merkitykset katoavat, jos
menetämme suhteen historiaan ja ympäröivään luontoon. Silloin olemme hukassa.
Mistä aineksista
runomultasi kerrostuu?
Kokemuksellisista ja toisaalta filosofisista kerroksista –
yksityinen ja jaettu todellisuus ovat siinä läsnä. Ja lisäksi keskiössä on
rytmi, kielen ruumiillinen puoli. Runojeni mullassa on halu sitoutua
konkretiaan ja juurruttaa läsnäoloa.
Runosi tarkastelevat
eri suunnista elämän kiertokulkua. Kerro siitä kolme lohdullista ja tärkeää
asiaa?
Suhteellisuus, olemme kaikki samaa kiertoa. Mullan ja kasvun
konkretia. Ja kolmanneksi se, että olemme aina tuntemattoman äärellä – on
tärkeää olla ajatuksina ja kehollisesti läsnä, olla täällä. Ajallisuus
kehossamme.
Kirjassasi on
koskettavaa kuvaa kuolemasta. Millaisena kuolema näyttäytyy tämän ajan
ihmisille?
Se kiinnostaa ihmisiä, kuten on aina kiinnostanut. Mutta
nykyään haluamme siirtää sitä, elämme historiatajutonta aikaa vailla suhdetta
maahan. Merkityksiä haalitaan kuluttamisen kautta eikä eikä ymmärretä olemisen
orgaanista perustaa, tyyli on "kaikkimulleheti". Kulttuurinen
muistisairaus ajattelee talouskärjen ja kasvun kautta. Nykyaika pelaa
ärsykkeillä ja on hengästyttävä, tulisi nähdä laajempi kulttuurinen kehä. Pitäisi jaksaa
syventyä. Tämän takia minua kiinnostaa ajatus kestävästä kielestä.
Millaista multaa
toivoisit että sinusta syntyisi, jäisi?
Kuohkeaa. Ravinteikasta.
Olet myös kuvataiteilija,
kulkevatko runot ja kuvat yhtä matkaa?
Välillä, ei aina, ja olen pyrkinyt tietoisesti ne myös
erottamaan. Kuvan tekemisessä on oma kielensä. Multa-kokoelman kansikuva on
grafiikan vedokseni, se esittää maan poikkileikkausta, horisontaalista
läpivalaisua maaperästä.
Multa, minulta. Jos
tiivistäisit runoteoksesi postikorttikuvaan, mitä siinä olisi?
Hengitystä.
Runoilijan oma
kysymys ja vastaus siihen?
Miksi multa, muistin maaperä on niin tärkeä? Vaikka muistot
muuntuvat, ne myös suuntaavat sitä, minne olemme menossa. Tarvitsemme itseämme
isompaa ajallisuutta, tarvitsemme juuriin meneviä miksi-kysymyksiä.
