Väistämättömät omakohtaiset pohdinnat
elämän ja kuoleman kysymysten kanssa jatkuvat
kun suvun nuorta verta kuollut.
Hyvin surullista.
Jokaisessa surukin on ainutlaatuista, ainutkertaista.
Sitä ei voi suorittaa, kiiruhtaa - sen pitää antaa tehdä omaa työtään ihmisessä.
Ottaa sen ajan minkä ottaa.
Kuollut ihminen, hänen elämänsä muistottuu sitten ajan kanssa.
Elämään toisten ihmisten sydänmuistoihin.
Joskus olen näkevinäni hyvinkin selvästi millaiseksi
elämän pidoiksi ihmisten pitäisi tällä jo olemassa olevalla sivistyksellä ja
teknisen maailman osaamisella kyetä.
Mutta emme kykene.
Minä räpellän, sinä räpellät loppujen lopuksi aivan toissijaisten asioiden parissa.
Räpellämme.
Vaikka jokainen tietää, että omalla ja jokaisen Toisen kohdalla
ovat vain nämä rajalliset Hetket.
Elämä on annettu tai meidät on tänne pyytämättä tuupattu,
mutta elää se tulee.
Päivien mittarointi kertoo loppujen lopuksi aika vähän.
Elää omat Hetkensä.
On sitä jumalaa, Jumalaa tai ei.
On sitä kuolemanjälkeistä elämää uskonnollisessa tai ateistisessa mielessä.
Hetket ovat katoamattomat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti