Hiljaisuudesta!
Väkersin aikani kuluksi yhtä ääniteosta. Musiikkia, puhuttua tekstiä ja äänitapetiksi mm. kävelyä pisaroivassa maanantaiaamussa. Yllätyin äänitysluurien takaa, miten paljon liikenteen melua on tässäkin asuinpaikassa. No, jos moottoritien vieressä asuu, tietyin kellon ajoin koneiden metakka on tauoton. Vaikka meluun tottuukin, sen vaikutukset eivät katoa. Ihmisestä riippuen se vaikuttaa helposti uneen, oppimiseen ja ruuttaa stressihormoneja liikkeelle. Väsyneenä melu ottaa vielä enemmän pattiin: pienikin metakka kuin haarukalla kahdeksikkoa lautaseen.
Se vahvistuu mihin kiinnittää huomiota. Näin myös aistien kanssa. Jos haluaa esimerkiksi vilkastuttaa nenänsä toimintaa, kannattaa lukea Patrick Süskindin kirja Parfyymi.
Äänitysten kautta palauttelin mieliin hetkiä, milloin olen ollut aivan hiljaisessa, kutakuinkin äänettömässä paikassa. Yllättävän vähän löytyi. Eikä johdu vain siitä, että mesoan ja pölötän yksinäni ihan kiitettävästi.
Joskus Karhutunturin lähistöllä Sallassa, kun kännykästä katosivat kaikki tolpat niin samalla muun maailman äänet myös. Mykkä, kauaskatsova hiljaisuus. Sitten vesierämaassa, Taalintehtaan tuolla puolen eräässä vanhassa kivisessä kansakoulussa – yhtäkkiä yläkerran kamarissa: ei mistään mitään ääntä. Tuplien takana tuulessa heiluneet koivutkin pitivät suunsa kiinni ja voimistivat sen hiljaisuuden. Kolmannen kerran Laitilassa eräässä kyläpaikassa aamulla, kun ulkona oli jähmettynyt, aamuvalon kova pakkanen, ja asennossa seisova koko metsä. Hiljaisuudella tarkoitetaan myös liikkumattomuutta.
Ja kerran keskellä päivää, Kiikalassa eräässä savusaunassa – ensimmäisen heitetyn löylyn kohinan jälkeen tuli niin hiljaista, että melkein päästä sattui. Ja meitä oli lauteilla sentään muutama ihminen. No, hiljaisuutta voi kokea myös yhdessä. Hiljaisuuden retriitit ovatkin hyvin suosittuja – en ole tosin kokeillut, millaista olisi viikonloppu toisten kera sanomatta sanaakaan. Ehkei onnistuisi. Joku tirskahdus ja sanaripuli pärähtäisi kumminkin.
Muutama vuosi sitten hiljaisia paikkoja kartoitettiin Turusta esille oikein virallisesti. Asukkaat niitä jonkun verran sentään ilmoittivat. Lähes äänettömiä paikkoja ei enää ole.
Hiljaisuus ei rajoitu pelkästään ääniin. Tietty vuodenaika tai maisema voi olla hiljainen, ja värimaailmasta löytyy hiljaisia yhdistelmiä. Musiikin pohja on hiljaisuudessa, tauoissa. Runo voi puhua hiljaa. Huone saattaa olla hiljainen; ehkä vielä hiljaisempi, jos siellä on tyhjiä tuoleja, seinäkellon iäkäs askellus, ja putkiradiosta vaimeasti esiintyy harmonysistersit.
Ihmisen sisällä voi olla riitasointuista metakkaa, stressinperkelettä, tai sopusointuisesta ja tasapainoisesta elämästä säveltyvää syvän tyyntä pintaa.
Ajatuskuplissamme on se hauskuus, että niitä pitkin voi myös loikkia taaksepäin kyselemään itseltään, että mistäs pula ja puute. Jos otsan takana liikkuu epämääräisiä ajatuksia jostain Lapin erämaista, purjeveneilystä, kesäyön kävelystä hiekkatiellä, yksinolosta, majakasta, kesämökin terassista katse järvelle - ihmisen tarpeena saattaa ehkäpä olla pieni hiljaisuuden kaipuu. Korvat auki, hiljaisuudessa on loppujen lopuksi paljon ääntä. Hiljaisuudelle ei kannata olla kuuro.
Kirjoituksessa mainittu ääniteos "ARTUR" löytyy täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti