Jokainen ihminen saa omasta elämästään kaksi pistettä!

Nimittäin elämän ja kuoleman pisteet.

Ne varmat kaksi pistettämme.

Väistämättömyyden hetket, miltä ne tuntuvat mahassa, päässä, tietoisuudessa?

Hetket jolloin hammaslääkärin ovi aukeaa ja kutsu käy, kun on hypännyt stadionin tasanteelta ja sekuntien kuluttua kohahtaa veteen, hetket jolloin on todistanut syntymän pakollisuutta?

Lähipiiristäni on kuollut iäkäs mies.

Minulle monin tavoin esimerkillinen ja opettavainen ihminen.

Ystävä.

Hyvä ihminen, niin voi vilpittömästi sanoa.

Ihminen joka ei tehnyt elämästään minkäälaisia valituksia.

Se mikä oli, se oli hyvää.

Kohtalonomaiset asiat on mahdollista kääntää inhimilliseksi suoritukseksi. Olen opiskellut sen logoterapiasta, ja olen sen nyt itse nähnyt mitä se oikeassa elämässä voi tarkoittaa.

Hienoja asioita, toisia ihmisiä auttavia asioita.

Ihminen tulee väistämättä vanhaksi, ja kuolee.

Mutta minne kuolee, mitä syntyy?

Kuolemantapaus herättää minussa vanhoja, vahvoja tunnemuistoja.

Saattaa mustasti ajattelemaan myös omaa ja läheisten katoavaisuutta.

Kuolinilmoituksen saattojoukoista nimet hilaantuvat vuoron perään ylemmäs jos kronologisesti täältä lähdettäisiin.

Minulla ei ole uskontoa; uskon siihen että tämä yksi maallinen vaellus on se, mitä meillä on.

Ajattelen, että mitä vähemmän meillä olisi jähmettyneitä, keskenään sotivia uskonnollisia rakennelmia, sen enemmän meillä olisi aitoa keskinäistä lähimmäisenrakkautta.

Meistä jokainen on maahan muuttaja.

(Tässä aforismissa piilee alku, loppu ja periempatia.)

Ymmärrän, että kuolemanpeloissa ihminen on luonut valtavasti uskomusjärjestelmiä sitä turruttamaan pois tietoisuudesta. Että elämä jatkuisi kuoleman jälkeen. Että jokin "musta laatikko" minusta jatkaisi, ei koskaan kuolisi.

Että muistaisitko vielä nimeni, jos tapaamme taivaassa?

Ymmärrän myös, että olkoot ihmiset sitten omassa uskossaan turvassa.

Oman tai läheistensä kuolevaisuuden tiedostaminen voi tuottaa valtavaa eksistentiaalista ahdistusta, pohjatonta mustuutta, mutta on se myös käännettävissä siihen asennoitumiseen, ettei tätä elämää todellakaan kannata tuhlata. Ei mielellään sekuntiakaan.

Elettäväksi tämä on lahjan tavoin saatu. On sitä luovaa jumalaa tai on meidät pyytämättä tähän näytelmään sartretellen heitetty.

Jokaisella on ne kaksi pistettä.

Ei ole se ja sama, mitä niiden kahden pisteen välissä on täältä kokenut, tänne tehnyt.

(Ajatella, ihan jokaisella ihmisellä sama juttu!)

Eletyt elämät jäävät – joka tapauksessa – elämään.

Ihmiset muistottuvat toisensa mieliin, sydämiin; tarinoituvat.

Ajattelen perhosen muodonmuutoksia.