lauantai 31. tammikuuta 2009

Oi herkkyyttänne älkööt koskaan pois kovettako!

Jos jotakin itseensä kannattaa tietoisuuden apulannalla kasvattaa,
niin herkkyys nähdä kokea tuntea asioita on aika
hyvää maaperää onnellisemmalle elämälle.

Herkkyydestä päivät kasvavat, suurenevat.
Tavalliset päivät alkavat ihmetellä.
Syvenevät, tulee enemmän minuuttien tapahtumiin ja 
niiden väreihin sävyjä.
Herkkyys synnyttää uusia yhdistelmiä.

Sama asia esimerkiksi kuvataiteen tai musiikin kanssa.
Mitä enemmän tiedät mitä kunkin kuvan tai musiikkilajin takana on,
sen enemmän saa irti. Kuplii elämyksiä.

Itse olen tehnyt mielestäni erinomaisen valinnan, tai sitten aihe on valinnut minut,
mutta ihminen, ihmisyys ja elämä itsessään on aina kiehtonut minua.
Ja olen sitä pyrkinyt ymmärtämään, löytämään esille enemmän.

Hyvä kiinnostuksen kohde, koska ihmeteltävä ei lopu, ja sitä
on aina saatavilla. Jos ei muuta tähdellistä niin voi 
alkaa huhuilla sieltä oman pään sisältä. Kyllä siellä aina jokin 
kävelykeppinen penkillä istuva muisto tai
tulevaisuuteen matkalla oleva, laiturilla odotteleva ajatus on jotakin takaisin huikannut.

Kuka puhuu ja kenen kanssa kun ihminen on hiljaa. ;-)

Hiljaisuus on herkkyyden verkkoa.

Herkkyys puhuu hiljaisuudella.

Herkkyys on arka paikka.
Haava, josta näkyy ihminen itse; kuin saumoista ratkenneen
uninallen sisälle katselisi.
Ja jos joku Näkee Minut, tulee helposti häpeämyrkytys.

Silti kannattaa pysytellä herkkänä, on elämän puolella.


5 kommenttia:

  1. Herkkyyttä kannatan, mutta soisin sitä hieman ympäristöystävällisemmin lannoitettavan; apulanta on kovaa tavaraa ja kasvattaa usein vain pitkää naattia itse mukulaa varjostamaan. Biodynaaminen viljely takaa paremman maun ja ympäristömyrkkyjä vähemmän kuin ajatusten tehoviljely-geenimanipulaatiosta puhumattakaan.

    Näin taiteilijalle tuota herkkyyttä tuntuu siunaantuneen vähän liiankin kanssa ja pitää vain koettaa kovettaa mielensä jaksaakseen tätä arkea ahertaa. Mutta "tavalliselle" ihmiselle pieni herkkyyslisä ei varmaan pahitteeksi olisi.

    Ihmisyys on kiinnostavaa; sanotaan että olemme etsineet ja keksineet keinoja päästä nopeasti ja pitkälle - mutta unohtaneet opetella miten päästä lähelle toista ihmistä. Siitä se oikea seikkailu vasta alkaakin.

    Ja kuka uskaltaa katsoa peiliin ja kysyä: Hei - kuka sää oikein olet, mistä tulet ja mihin luulet olevasi menossa tähän aikaan illasta...

    Miettii eräs saumoista ratkennut uninalle...

    VastaaPoista
  2. Taiteilijoiden herkkyys on myös sellainen aika tulkinnanvarainen asia. Huomaan että oma käsitykseni on, että ihmisenä voi olla arjessa aika paksunahkainen (pallopää) ja sitten kun siirretään ne skannausanturit vastaanottamaan maailmanpidoista hienoviritteisimpiä virtauksia, niin se on vähän eri asia.
    Olihan se venäläinen painijamestari Karelinkin suuri runouden ystävä. Jollain tavalla ymmärrän saman paketin. Paini ja runous.
    Selätyskiä, mattoonjoutumisia, puolinelsoneita ja takavöitä; miestenvälistä hyväksyttyä tosiläheisyyttä ja...

    Itse asiassa ihan sama asia.

    Mahtaisikohan turkulaisesta runopainista tai akvarellinyrkkeilystä saada jotain tekopirteää uutta lajia kulttuuripääkaupungille 2011?

    VastaaPoista
  3. Kyllähän tuossa kulttuuripääkaupungin kunniaksi järjestetyssä paini-ja nyrkkeilymatsissa ideaa voisi olla. Ensimmäiset eräthän on jo otettukin - toisessa kulmauksessa kaupungin päättäjät ja toisessa paikalliskirjastojen puolustajat. Muutama selätys ja mustelmakin lienee jo saatu ja pyyhettä ei olla vielä valmiita heittämään kehään kummallakaan puolella.

    Taiteilijoiden herkkyyden tulkinnanvaraisuudesta voisi myös vääntää kättä tai vetää sormikoukkua. Totta on että Siperian Karhu Karelinista löytyi pehmeä puolensa ja oma Gallen-Kallelamme oli atleetti ja urheilumies viimeisen päälle. Ei fyysisyys ja henkisyys missään tapauksessa sulje toisiaan pois. Mutta ei herkkyyttä väännetä päälle tarvittaessa ja katkaista jostain napista sitten kun luova työ on tehty. Kaikki luominen on enemmän näkemistä kuin tekemistä;kirjoittamista,maalaamista-ensin pitää nähdä ja olla avoin kaikelle uudelle,myös ja nimenomaan keskellä arkea-se runo tai taulu on enää vain idean toteuttamista ja käsityötä. Joku tekee sen paremmin ja toinen huonommin, mutta itse taiteen ydin on siinä alkuperäisessä ajatuksessa joka kumpusi esiin keskellä arkea liikennevaloissa seistessä...

    VastaaPoista
  4. No tässä olet kyllä oikeassa. Voi erottaa sen saarikoskimaisen hetken, jolloin se lintu lentää ikkunasta sisään, ja sitten kun auttaa sen ulos, se on runontekoa. Vastaanottaminen; ilman omaa syytään (vaikka suurin osa taiteiljoista onkin tästä toista mieltä, omahyväisiä paskiaisia kun ovat, kuten minäkin) ja sen jälkeen lähettäminen.
    Jotenkin tästä tuli mieleen kuvajainen, jossa elämä heittelee ihmistä lumipallolla ja suoraan kuuppaan. The Kokemus! Ja sitten hanu alkaa tehdä tästä elokuvia ja tauluja ja runottaa sitä paperille ja kaikin tavoin kiusaa kanssaihmisiään Kokemuksellaan.
    Kirjailijat ovat muuten kaikkein itsekeskeisempiä nk. taiteilijoista. Monen kirjailijan takapuolesta muuten pilkottaa ihan oikeasti se aurinko; viimeistään silloin kun alkaa olla jo aika risukasa. ja alkaa viimeinkin olla jotakin tolkullista sanottavaakin.
    :-)

    VastaaPoista
  5. No joo - se on myöhästä ny sano entinen likka. Tai "When You've learned enough to really live, You'll be old enough to die..." Taide pitkä, elämä lyhyt. Kyllä näitä piisaa..

    Tuosta taiteesta ja luomisesta sanoi joku lähes itseni veroinen ajattelija että se on Jumalan - tai Yliminän jos niin tahdot - yhteistyötä,ja mitä vähemmän ihminen ottaa siihen osaa,sen parempi. Eli antennit pystyssä ja herkin mielin vaeltakaamme turhan itsekehun unohtaen. Vaikka sanoipa eräs yhteinen tuttavamme minulle sisään astuessani että mahtaako täällä meidän tuvassa olla lainkaan riittävän leveät ovet että taiteilijan suuri ego mahtuu sisään...

    Katteisen kivellä istuvat laitlalaiset...

    ps. Älähän ota The Kokemusta liian vakavasti, kyllä siitä kumminkin joku Timo Koivusalo on jo ohjannut kokoillan elokuvan...

    VastaaPoista