On Laitila kaupunki Superpesiksen kartalla

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 9.9.2025

Jyskeen naisten pesäpallojoukkue lienee tulossa Haminasta kotia kohden kun tätä kirjoitan. Päivän saldona he voittivat paikkansa myös ensi kauden Superpesikseen. Ansaittua onnea vielä kaikille, tavoite suoritettu!
Ratkaisupeli oli televisiosta katsottuna ensimmäisen jakson jälkeen aivan raastinrautaa. Myönnän, kolme kertaa oma usko voittoon tussahti kuin tina ämpäriin, mutta niin vain joukkueen sitkeys palkittiin aivan lopussa.

 
Koska joku ehkä ihmetellyt, niin muutamia syitä, miksi olen jyskettäriä tällä kaudella hehkuttanut.
Lähdin mukaan "urheilubisnekseen", kun Laitilan Sanomat uutisoi, että oli perustettu osakeyhtiö joukkueen taustalle ja omistajia toivottiin. Heti aamupöydässä innostuin, ja osakaskortin numeroksi tuli 001. Iloisella otteella, mutta myös tosissaan mukana.

 
Kansallispelin säännöt selviksi. Joku käsitys nykypesiksestä oli, mutta taktiikoista ja hienouksista en tiennyt mitään. Mutta lajiviisailta olen oppinut, pätevistä lehtijutuista sekä pelejä katsoen paikan päällä ja telkkarista. Oma kiinnostus syventynyt tiedon myötä. 

 

Arvostan, että pesäpallo ei ole kontaktilaji, ja naisten peleissä on lähes aina kilpakumppaneita kunnioittava meininki. Laji on dynaamista ja vauhdikasta, yleisö elää tilanteissa mukana kun sisällä hyökätään ja ulkona puolustetaan. Fysiikkaa ja henkisen kantin taistoa. Huimia yksilösuorituksia, ja myös niitä virheitä sattuu parhaimmillekin, kuuluu taitopelin luonteeseen. Ja näitä draamoja ei käsikirjoiteta. Yleisösuosio kasvaa yhä kohisten; tänä vuonna naisten runkosarjassa yli 100 000 katsojaa.

 
Elän tunteella mukana. Pöytyällä tuli ensimmäisessä pelissä riemukas voitto, mutta sen jälkeen loukkaantumisia ja 10 kovankoulun tappiota putkeen. Vaan Munamarkkinoiden aikaan Kirittäristä Jyskeen eka kotivoitto, katsojia 638 ja huima kannustusmeteli. Patuosastolla kyyneliäkin pyyhkäistiin kun pilli soi päätöksen.

 
Elävä side kotiseutuun. Ehkä Turusta katsottuna on paremmin nähnyt, että mestaruustasolla pelaava joukkue on iso juttu Laitilalle ja laitilalaisille. Se on koonnut valtavasti ympärilleen sitä aitoa yhteisöllisyyttä ja kuhinaa: talkoolaisia, sponsoreita, yhteistyötä, eri ikäisiä faneja, mediahuomiota, oheistapahtumia yms. Itsellekin on tullut isosti uusia kavereita ja tuttavuuksia.

 
Superpesisjoukkue on myös tärkeä ja innostava lippulaiva Jyskeen mittavalle junioritoiminnalle - nytkin mukana omia kasvatteja ja uusia tulossa.

 
Ja ketkä näiltä mailta ovat kotoisin, niin kyl me ai jollantappa niit Laitla flikoi ja poikki olla. Juuristaan ja me-tunteesta voi ja saa olla kilpaurheilun kautta avoimesti ylpeä.

Kirjoittaja asuu Turussa ja on laitilalaisen pesäpallon uusfani. 

 

 

 

 

 

Odottamisen riemukas aivopölly

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 11.6.2024

En muista tarkkaan, milloin pikkumukulana olin ensimmäistä kertaa enomiesten mukana Munamarkkinoilla. Ihmispaljous ja kaikenmoisen ihmeellisen ja kummallisen tarjonta on jäänyt muistikuviin. Yksi on todellisen helppoheikin, eli paperikauppiaan myyntipuheshow. Joskus myöhemminkin joku toi minulle muovikassillisen lehtiöitä, et poik saa piirttä. Piisasi pitkäksi aikaa.

 

Jossain kohden tuli mukaan vahvana odotus, että milloin taas ne Munamarkkinat ovatkaan. Kaikki tietävät sen tunteen miten joulun, syntymäpäivän tai minkä tahansa miellyttäväksi koetun asian odottaminen on mukavaa. Ja nimenomaan se odottaminen kuplii tunneajattelua – miten asiat ehkä menevät, mitä hauskaa tapahtuu. Ja monesti sitten kun se itse tapahtumisen aika on, fiilis voikin olla laimea kuin hörppy haaleaa hopeateetä. 

 

Jokin vuosi sitten löysin ilmiölle selitystä. Kun ihmispolo saa kokea jotain uutta ja aidosti elävöittävää, niin siitä alkaa helposti muodostua tapa tai rutiini. Myöhemmin aivojen palkkiojärjestelmässä jo kokemuksen toistumisen odottaminen tuottaa tujut dopamiinipaukut. Syynä se, että aivoissamme on huomattavasti enemmän hermoverkkoja, jotka ovat kohdentuneet palkkioiden haluamiseen kuin niistä syntyvän mielihyvän kokemiseen, joten siksi H-hetki voikin olla pliisu.

 

Voisi ehkä väittää, että onnellisella ihmisellä on erilaista odotettavaa. Hän tietää, miksi aamulla nousee sängystä. Samoin sitä tiettyä perusarkea turjuttavaa sirkushuvia on hyvä välillä olla. Jos näet alkaa elämänpidot olla silkkaa vakavuutta päivästä toiseen - käörän töis, makseta laskut, tehrä klapei 50 vuareks ja pessimisti ei pety - niin se voi nypätä töpselin irti koko tunnemekanismista.

 

Nuorempana markkinahumua kavereitten kera piisasi joskus perjantaista sunnuntai-iltaankin. Hik ja kippis. Oli tyjäköitä paikallisten soittajien yöllisiä rokkikonsertteja torilla ja hauskaa koheltamista. Veikkaisin, että aika monen kohdalla romansseja ja häitäkin on pohjustettu Laitilan Munamarkkinoilta. Nomen est omen, nimi on enne. Ehkä näinä matalan syntyvyyden ja muuttotappioiden aikoina järjestäjät voisikin tuleville Munamarkkinoille tuoda uusia, rohkeita ohjelma-avauksia. Jos ei nyt ihan suviseuraluokan sutinoita ja sitä seuraavaa pienten odottamisten iloa, niin jotain sinne päin.

 

Nykyään tuttujen ihmisten näkeminen markkinoilla on itselle se tärkein juttu. Ihmiset tarvitsevat hyväntuulisia tapaamisen paikkoja. Ja pätkät metrilakua.

 

Kirjoittaja asuu Turussa odotellen loma-aikojen hitaita päiviä