Hyvät häät, koska muutin sen johdosta oman asenteeni
naimisiin menemistä kohtaan. Sain nulpautettua sen
positiiviseksi asiaksi. Ja tärkeäksi.
Sen takia olen kosinut ja kihlautunut naiseni kanssa.
Vaan tarina paikan päältä.
Häät olivat Virossa, ystäväni olivat opiskelleet siellä vuoden,
ja tahtoivat omistautua toisilleen siinä heille merkityksellisessä maaperässä.
Eräs häävieraista oli Venäjältä alun perin kotoisin oleva nuori mies,
it-nörtti, jonka työmaa oli ristipistoja ympäri Euroopan täkkiä, mutta
sen lisäksi kas, harrasti hän kansantansseja. Ja oli siinäkin erinomaisen taitava.
Seurasin miten hän pyysi saada näyttää juhlissa soittaneille
todella taitaville virolaisille muusikoille jonkin melodiansa kitaralla,
ja yhteisenä kielenä oli englanti.
No, soittajat sytyttivät sen pian orkesterissaan biisiksi, ja sitten tämä kaveri soiton loimutessa
nappasi vironflikkaa käspuoleen, ja opetti hänelle vähän toisenlaista tanssausta.
Ja tanssijatytön poskilla ilo ja riemukas innostus.
Samoin panin merkille, miten tämä nuorimies aivan poikkeuksellisen hienotunteisesti
huomioi ihmisiä; oli kyseessä sitten vanhempi ihminen tai
pihalla vähän tylsistyneenä ollut lapsi.
Otin siitä itselleni opiksi.
Liekkiä riitti jaettavaksi.
Tämä stoori palautui eilen mieleen, kun työkaveri kertoi eilen miten hänelle ovat
tärkeitä ruokailuhetket työssään lasten kanssa. Haluaa rakentaa ne rauhallisiksi ja
puhaltaa niihin kaikille hyvät fiilikset ja yhteenkuuluvaisuuden tunteet.
Hän kertoi omien mansikkapaikka-tunteidensa
alkujuuret, ja sieltä lapsuuden ovista valottui esille hänen oma
naurusuinen mummonsa,
joka oli tarjonnut tällaista tapakulttuurista elämänruokaa hänelle;
siellä jossakin Pohjois-Suomen notkelmassa.
Eipä tainnut tietää mummo aikoinaan, että lapsenlapsi sytyttelöö
hänen virittämäänsä valoa eteenpäin täällä jossakin etelän mailla vuonna 2009.
Elämässä kannattaa opetella jaettavaa itselleen.
Se sellainen sytyttää muita ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti