Allaoleva runo on oma osallistumiseni - se jäi loppuvaiheissa pois Halokehrät-kirjastani, koska siellä vastaavaa aihepiiriä oli jo käsitelty riittävästi, ja myös typografinen muoto oli turhan poikkeava muusta linjasta. No, tästä kirjasta se löysi heti oman paikkansa.
Ja tässä kirjassa oleva vapaamuotoinen tekstini:
Mielipiteen kirjoitus
osaston yleisölle
Monologi.
Puhuja lausuu
vanhanaikaisella paatoksella. Elehtii, ja hiestyy.
Rekvisiitta:
kansakoulun vintiltä löytynyt vaneerinen puhujanpönttö.
Asu: pelkkä sinapista
tehty poolopaita.
Logoterapian perustaja Viktor
E. Frankl [1905-1997] mittaroi, että raha on vallankäytön banaalein muoto.
Meille, jotka tänään kiskomme onnettomina tai onnellisina lauttureina uusliberalismin
rahannostokoneita maailman taloussavanneilla, voisi todeta, että meille –
kaupallisuuden lauma-apinoiksi väkisin taannutetuille – raha on vallan
banaanein muoto.
Oi miksi näin pääsi
käymään, miksi pysymme pakkotyössä taloustehtaassa, jonka pyramiditarkoitus on
pörssittää ani harvoista sisäpiiriyksilöistä miljardöörejä, alfojen alfoja, heitä jotka käyttävät valtioita huvipursinaan?
Minne pelokkaisiin
nurkkiin kyhjöttämään ovat voitetut humanismiin ja
edistykseen uskoneet henkilökohtaiset puolustusvoimat – lakipykälien varjoissa piileskelevien tahojen
mykkäilmeiseen tottelemiseenko? Onko suuret yhteiset tarinat lopultakin rypistelty
hiljentyneiksi palloiksi – heitetty pois jonnekin oman edun, oman lähilauman ja oman eturyhmän vaitonaisten, valkearystyisten rivien taa?
Jos emme hirmukuntoile ja syö
superfoodeja oman hyväosaisuutemme oksallaolon säilyttääksemme, niin rahatyöpäivän kemiallisessa yössä baarikommunisteina saatamme jeesustella;
tihkumme sydämestämme vallan kumouksellista myötätuntoa lajitovereille koko maailman
ääriin saakka!
Mutta Maanantaina kiiruhdamme rahan palvelukseen taloustehtaaseen – ajoissa kuten ennenkin, peläten ulkopuolelle putoamista, kuten muutkin. Tämä koskee myös rahataloudelle tarpeettomia ihmisiä. Työttömien tehtävärooli on istua ja pysyä perse auki inflaatioventtiilin päällä, ja roikkua samalla palkkakehityksestä tiukasti kiinni. Olla se varoittava esimerkki rahattomuudesta, köyhyydestä!
Myyjä ja Ostaja; kas siinä ainoat merkitykselliset nykyammatit. Myymme päätä, lihaa tai työpalvelua. Sopeuttaa, sopeutua, alistua. Eläköön eriarvoisuus, eläköön!
Sokeutua: koska yhden vaurastuminen ei ole mistään eikä keneltäkään pois – kyllä, meistä jokainenhan voi teoriassa omistaa vaikka puolet maapallosta – niin ehkä jonain päivänä Me Ahkerat Suomalaiset olemme kaikki vuorollamme hymyillen ihmettelemässä kiiltäväpintaisen lehden sisällä, varpaat paljaina, että miten alhaalla se raja olikin, jolloin raha lakkasi lisäämästä onnellisuutta.
Kun rahaa tulee yli kuukauden reunojen, myötätuntoa hengittävä idealismi silmien sinestä alkaa kovin helposti rappeutua mustavalkoiseksi, tulee sahalaitaisia ajatuksia, ja yhä pienempiä ”epämukavuuksia” karttava pikkuporvarillisuus peruuttaa vähitellen omaan ikääntyvään yksityispihaamme: bdiip, bdiip, bdiip… kuten marimekkokuosein ja muumeilla koristeltu teurasauto. Nuoruuden haihatteluja ja muuta rahan ansaitsemistamme häiritsevää rääkyvää ainesta ja voimakenttää olosuhdetta kärrätään pois tapettavaksi. Jätettä, kertamaksu. Kuljettajien naamat maksettu pois, ja myös myyjä menettää omista kasvoistaan oleellisia kauniita paloja.
Välihuomautus:
Paavo Haavikko ajatteli, että jokaisella runolla on aina konkreettinen
alkusyntynsä. Siten hänestä esimerkiksi Kalevalan sampo olisi saattanut olla Bysantin
rahan väärennyslaitteet. Oi runonlaulajain taivassampo, tuo finanssikapitalismin
manuaalimalli! Että rahaa voisi luoda itse, kuten nykypankit, tyhjästä!
Toki eettis-ekologisesti kestävää talouskasvua voimme liputtaa hulmuten, mutta koska sinä ja minä olemme valinnoissamme niin epärationaalisia, sellaista rakentumista on vielä kovin vähän.
(osoittelee sormella) Mutta hei, mitäs sinä myyt markkinoille, mikä on juuri sinun kauppatavarasi hinta rahassa mitattuna? Mistä roikkuvat kiinni arvokkaimmat hintalappusi? Missä on muista ihmisistä nokkima paikkasi statuspituusjärjestyksessämme? Minkä sosioekonomisen ääriviivatotuuden sinusta piirtää pankkitilisi saldo? Häpeätkö sitä? Oletko markkinataloudellisesti riittävän harvinainen tai muuten kiinnostava? Mikä on sinun osaamisesi tehdä rahaa ja korkojen kasvatuskykysi?
Mitä vittua, oletteko te kiinnostuneet runoudesta!?
Välihuomautus kaksi: VM, EK ja TE-toimistot tulevat edellyttämään, että jatkossa runoilijoidenkin tulee tuottaa ainoastaan karvattomiksi ajeltuja vientituotteita, sellaisia, joille löytyy ulkomailta maksukykyisiä asiakkaita.
Samalla kertaus yksi: Runojenkin päävärit sekoittuvat kohtalonomaisista, ei-itse-valituista, mutta elämän loppuun asti säteilevistä kiteistä, kuten vanhemmat ja heidän oppineisuutensa, varallisuutensa, uskontonsa jne. Lapsuuden olosuhteet, geeniperintö, aivokemiat, muisti, ns. opittu omatunto, aika ja maa johon syntyy jne.
Henkilökohtaisten kalterien varjo alleviivaa kovalla valolla runojen ohuet ihot – myöhemmin räpsyy mukaan sattumia, kokemuksia elämästä.
Kollektiivisesta, tuhansien vuosien psyykepankista liukenee putkena tavaraa; jossain kohtaa alkaa tahdonvapauden ja minän illuusioiden varjoleikitys. Luinen nahkapussi sisäelimineen voimistelee nuoruutta kiiltävillä tangoilla ihmeissään: luullen hetken, että kaikki on mahdollista. Alkuasukasaivot pyörittävät päässämme välittäjäaineet muljuen omaa rulettiaan, kuula menee usein sekaisin, kallomme rahisee nykyolosuhteissa hyvin väärää aikaa.
(lähtee kävelemään ympäri esiintymislavaa kädet selän takana)
Se, mikä minulle on näinä tiettyinä kevätaamuina katkeraa, on nähdä yksilöiden, eri yhteisöjen ja ihmisyyden kaikki upeat potentiat, ja sitten nämä realismin matalat ja yhä jyrkentyvät nokiset portaat, minne joudumme kilpaillen konttamaan ainutkertaiset voimavaramme.
Helvetti. Rahan takia.
Kysyikö joku, missä toivo on? Sitä en tiedä, mutta ihminen asuu muuttuminen vankeudessa.
Korjaan, vapaudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti