Lelu

Kaiken aamuhälinän keskellä soi

merkillinen, tuntematon melodia.

Soittorasia, en tiedä minkä ajan valkoista ja sinivihreää muovia.

Koneisto väsynyt, narisee täsmälleen kuin purjelaivat elokuvissa.

Mutta laulu jatkuu, sävelet ovat harvat

sen takia sitä tuttua, alkuperäisesti asennettua sävelkulkua on vaikea tunnistaa –

mekaanisten nuottien välissä on jo niin paljon taukoa, hiljaisuutta

että se luo itsestään

aivan eri laulun

kuin mitä se on joskus ollut.

Soittorasia on talo, joka katsoo silmillään itsessään asuvaa

kolmea, hitaan tahdin mukaan luukuistaan kurkkivaa iloista koiraa.

Ajattelen vanhuutta. Vanhaksi tulemista.

Makasin eilen lattialla, venyttelin, ja huomasin että vasen olkapää vääjäämättä

muuttaa jo minun lauluani hitaammaksi.

Ikänäkö asettunut silmiin. Kaikkia maailman asioita ei toki tarvitsekaan nähdä niin terävästi.

Ajattelu lepää kokemuksellisuudessa ja osaa jo sentään jonkin verran valikoida,

mitä laihinen ajatella, mihin aikaansa laittaa.

Ajattelin lopulta sitä aina ystävällistä jyrkännettä,

jonka lähestyvälle äärelle menemme jokainen

jokaisena vielä talteen herättynä aamuna.

Katsomaan.

Ihmettelemään.

En synkistele, olen elämää lähellä, ehkä vain dramatisoin väkisin

kertojapalettini takia.

Olen hyvin iloinen siitä, että meillä on talossa pieni lapsi.

Kolme lasta yhteensä.

Iloista, elämää kurkkivaa.

Tyttäreni sanoi kesällä vahingossa hehkuvankeltaisesta voikukasta että auringonkukka.

Pidän edelleen aforismista jonka siitä jatkonypin;

– Kaikki kukat ovat auringon kukkia.

En usko, vaan tiedän että kaikki kukat ovat oikeasti auringon kukkia.

Ja se ei ole teologinen tai tieteellinen selitysyritys.

Tai ehkä molemmat joista seuraa kolmas vastaus.

Muistan tänään hereille myös sen, että ensimmäinen sana, jonka opin lukemaan, oli

"Äl-ee-le, äl-uu-lu; Lelu."