Rusetteja vanhasta muistista Fikkarissa

Opiskelin 2000-luvun alkuvuosina logoterapiaa - Viktor E. Franklin kehittämää tarkoituskeskeistä psykoterapiaa ohjaajaksi asti Turussa, Paasikivi-opistossa.
Tämä artikkelini kesäteatterinäytelmän kirjoittamisen eri vaiheista ja logoterapian soveltamisesta ja vähän muustakin on julkaistu Suomen logoterapianyhdistyksen jäsenlehti Fikkarissa 3/2016.

KESÄTEATTERIA LOGOTERAPIALLA RYYDITETTYNÄ

Opiskelin 2000-luvun alkuvuosina logoterapiaa ohjaajaksi asti Turussa, Paasikivi Opistolla Pirjo Möllerin johdolla. Olen tehnyt paljon erilaisia töitä nuorisopuolella – tutuiksi ovat tulleet mm. työpajat, luovan toiminnan ohjaajan erilaiset tehtävät sekä etsivä nuorisotyö. Ikäjakauma asiakkaissa on ollut pienistä lapsista aikuisiin asti. Koen että logoterapiaopinnoistani on ollut tuolle alalle paljon sovellettavaa hyötyä.

Logoisaa ajattelua taiteen kentillä

Taiteen teko ja muut kulttuuripuolen jutut ovat olleet mukanani lähestulkoon koko ikäni. Kakkosvuoden logo-lopputyöni eteni lopulta runokirjaksi Reunamerkintöjä (2003).

Tämä vuosi on ensimmäinen, jolloin koko toimeentuloni tulee taiteen ja kulttuuritöiden parista. Puolipäivätyöni on esittää mahdollisen historiankirjoituksen tohtori Fiktio Faktaa. EU:n, yksityisten tahojen ja firmojen tukemana esiinnyn kansanmusiikinmaisteri Markus Rantasen kanssa Maestro ja Fiktio Kansanmusiikinmatkassa! -hankkeessa päiväkodeissa ja kouluissa.

Markus ohjasi myös Rusetteja vanhasta muistista -näytelmän nuorten livebändin, sovitti vanhat kappaleet ja sävelsi siihen sanoittamani uudet laulut.

Taiteentekoon, yleisen tason ilmiöiden sekä omien juttujen prosessointiin logoterapiasta on ollut paljon konkreettista hyötyä. Kuten myös NVC:stä ja HOT-mallista (hyväksymis- ja omistautumisterapia).

Logoterapeuttista ihmiskuvaa roolihahmon sisälle

Kirjoitin täksi kesäksi Laitilaan, Kaivolan kesäteatterille näytelmän Rusetteja vanhasta muistista. Lähtökohtana ja pyyntönä oli huomioida näyttelijöiden taitoja, kykyjä ja täsmäkirjoittaa heille hyvää näyteltävää. Näyttelijöitä oli lopulta mukana 13 + pari tuplaroolitusta. Harjoittelukausi pyöri kansalaisopiston kurssina.

Olin ensimmäistä kertaa näin ison ja uuden draamakirjoitustyön edessä. Pienempiä ja vähäroolisempia teatterijuttuja olin tehnyt, esiintynyt hieman itsekin sekä opiskellut itse draamakirjoittamista jonkun verran.

Aika varhaisessa suunnitteluvaiheessa ohjaaja Tiia Valavuo ehdotti, että mitenkäs sopisi iäkkääseen päähenkilöön muistisairaus mukaan. Hetken sitä makustelin, ja totesin mikä ettei. Se tarjoaisi samalla näytelmään hyvin myös sen syvemmän kerroksen – ettei kaikki olisi pelkästään kevyttä kesäviihdettä.

Logoterapeuteilta apua jutun juoneen

Tarinan juoni meni tiivistettynä niin, että pikkukylässä asusti vanharouva Fanny, joka ei – lupauksistaan huolimatta, suostunut muuttamaan mökistään naapuriin asti rakennettuun palvelutaloon. Monien mutkien ja juonittelujen jälkeen sinne muuttaa aivan lopussa Fannyn nuoruuden ihastus Frans, jolloin rouva pakkaa vähät tavaransa, nappaa Kekkosen kuvan kainaloonsa, laittaa luudan mökkinsä oven eteen ja ilomielin lähtee. Kas rakkaus meidät voittaa.

Sen verran itse prosessista, että käytännössä kirjoitin koko perusrungon lähtien taaksepäin kappaleesta Muistatko Monrepos'in. Laulu oli näytelmässäkin toisen puolen alun takaumassa, jossa oltiin Fannyn ja Fransin nuoruudessa, viiltävässä eron hetkessä Viipurissa, kun se sotakin jo tuloaan etäältä jymysi.

Alzheimerista tai muista muistisairauksista ja niiden eri vaiheista minulla ei ollut perustietämystä eikä ei omaa lähipiirin kokemusta. Sitten välkähti mieleen vanhasta muistista alan ammattilainen ja logoterapeutti Riitta Suomi, ja häneltä apuja kysymään henkilöhahmon ym. rakentamiseksi. Tarkoitus oli saada aikaan tietyssä sairauden vaiheessa oleva uskottava hahmo - tragikoominenkin kyllä, mutta oikealla tavalla, niin ettei yleisö nauraisi ns. väärissä kohdin väärille asioille. Riittalta sainkin hyvää pohjatietoa ja käytännön faktaa sekä esimerkkejä elävästä elämästä. Hän yhytti minut myös alan kouluttajan ja logotuntijan Minna Laineen kanssa, ja hän valotti minulle mm. asiaan liittyviä juridisia puolia. Näytelmään kirjoitin mukaan jonkin verran tiettyjä faktoja, ja ujutin niitä mm. nuoren lääkärin suuhun sanottavaksi.

Kävi ilmi, että Suomessa muistisairaudesta kärsiviä on noin 200 000. Kun huomioidaan läheiset, ymmärsin itsekin, että aihe koskettaa todella suurta osaa väestöä. Moni myös varmasti pelkää sairastuvansa. Oma eräs käsitykseni taiteen tehtävistä on, että pitää tuoda tärkeitä, vaikeitakin asioita päivänvaloon yleiseen tarkasteluun, ja antaa niille mikrofoni, niiden omat äänet puhuttavaksi.

Kyllä muistisairaus aiheena on tehty näytelmiä ja kaunokirjallisuutta toki ennenkin, ja uskon että jatkossa lisää. Nämä sairaudet kun ovat lisääntymään päin.

Kohtalonomainen muistisairaus

Tärkeä tuuri myös kävi, kun kirjoitusvaiheessa näin prisma-dokumentin, jossa amerikkalainen tutkijamies halusi selvittää, millaista hänen alzheimeriin lopulta kuolleen äitinsä elämä oli ollut. Miehelle laitettiin kulkua vaikeuttavat kengät, ääreisnäköä huononnettiin, kuuloa heikennettiin ja lisättiin outoja häiriöääniä. Tarttumisesta luotiin vaikeampaa. Tämä oli tutkijalle havahduttava kokemus. Tästä ohjelmasta ja s-postikeskusteluista Riittan ja Minnan kanssa tiivistyi mielestäni esille se olennainen kiteytys – muistisairaus on kohtalonomainen asia, sitä ei taatusti kukaan valitse itselleen. Tästä juontuu taas se aito empaattisuus, ja sitä yleisön suhtautumista lähdin tavoittelemaan päähenkilöä kohtaan. Tästä tavoitteesta puhuimme ohjaajan kanssa etukäteen ja mielestäni onnistuimme sen saavuttamisessa hyvin.

Fannyn kasvattityttären Elsan suuhun laitoin yleisessä puheessa ja arvokerroksissa olevia piilotettuja asenteita: omaishoitajuus on helvetillistä orjan hommaa, jossa oma elämä katoaa, perintö ja rahat kiinnostavat rehellisesti eniten. Lopussa hän suhtautui suorasanaisen aggressiivisestikin Fannya kohtaan; tätäkin tapahtuu oikeassa elämässä, siksi tällaisia asioita on tärkeää tuoda myös ilmaan sanotuksi. Mutta vanha rouva olikin tehnyt kaikki asiakirjat hyvissä ajoin sairauden laadun selvittyä, ja teki tilasta ja muusta sukupolvenvaihdoksen Elsan kasvattipojan Tatun kanssa. Onnellista loppua kaikin puolin – siihen pyrittiin eri rusettien nauhat solmimaan tässäkin näytelmässä.

Yhteenvetoja

Fannya esittänyt Anvi Lindqvist teki mielestäni vahvan roolisuorituksen – varsinkin kun oli ensi kertaa näyttämöllä, ja rooli ei ollut mitenkään helppo. Uskottavaa suoritustaan ja hahmonpiirtoa todistanee myös eräs lehtiarvostelija, ”kun mammasta ei oikein tiennyt milloin on järjissään tai ei”. Vaan näin juuri se menee oikeassa elämässä, muistisairauden tietyssä vaiheessa.

Paljon tuli erilaista hyvää palautetta, jonkin verran toki myös korjaavaa palautetta. Sitä osan otan kopiksi omaan käsikirjoitustyöhöni – tiettyjä asioita kun ei tiedä eikä opi kuin vasta tositoimien kautta. Ensi kerraksi olen viisaampi.

Voi myös olla, että omalla tavallaan arka aihe jätti osan katsojista ehkä tulematta. Oli myös katsojia, jotka kävivät katsomassa näytelmän toiseen kertaan. Se kertoo että oli aidosti puhutellut, tarjonnut jotakin merkityksellistä sisällöllistä elämystä.

Itselle oli ihmeenkaltainen elämys nähdä kirjoittamani hahmot ja juonenmutkat elävinä, ja oli hauska nähdä, miten näyttelijät olivat tuoneet niihin omaa taitopakettiaan mukaan ja elävöittäneet ne. Myös näytelmän runsas ja taidolla esitetty musiikki oli onnistunutta ja se sai paljon kiitoksia osakseen.

Loppusaldona Rusetteja vanhasta muistista -näytelmän näki kaikkiaan nelisentuhatta katsojaa, ja se oli ihan kelpo tulos Kaivolan kesäteatterinkin mittapuissa.

Marko Laihinen

Asuu Turussa, (s. 1970) ja on kirjailija, nuoriso- ja vapaa-ajanohjaaja sekä mahdollisen historiankirjoituksen tohtori Fiktio Fakta.

Louhen neito - uutta teatterimuotoa Laitilassa

 Mediatiedote

Laitilan Sanomat 13.9.2016

Laitilan Louhenlinnan sisätiloissa, upeassa linnasalissa esitetään 23.9.­–2.10.2016 eri taiteenlajeja yhdistelevä Louhen neito -näytelmä. Teoksen tarinajuuret ammentuvat vakka-suomalaisista perinnetarinoista, kalevalaisesta mytologiasta sekä historiallisista tosiasioista.

Runollisessa ja läheiseksi tiivistyvässä näytelmässä Louhi, Pohjan akka saa luokseen odottamattoman vieraan, itsensä Väinämöisen. Toki kiistakumppanien vanhoja selkkauksiakin selvitellään, mutta samalla lähestytään niitä molemmille tuntemattomia syitä, miksi he juuri tässä maailmanajassa uudelleen tapaavat. Louhi ja Väinämöinen joutuvat yhdessä kohtaamaan syvimpiä syvänteitä, ennen kuin löytävät ratkaisujen luokse.

Louhea esittää Lea Koskinen ja Väinämöistä Jouko Mäenpää – kumpikin kokeneita ja taidokkaita näyttelijöitä. Näytelmän ohjauksesta vastaa Tiia Valavuo ja puvustus on Jaana Renvallin käsialaa.

Näyttämökerrontaa kuljettavat eteenpäin myös laadukkaasti toteutetut videojaksot. Ne on esitykseen tuottanut osk. Tietosuus ja Lauri Löytökoski. Tyylilajina on säestetty mykkäelokuva, sama kuin osuuskunnan edellisessä työssä Mia Larva. Se julkaistaan Svart Recordsilta 2017.

Monitaiteisessa Louhen neidossa on elävää musiikkia runsaasti. Varta vasten tähän tehdyn soitinrikkaan ja monipuolisen uuden musiikin on säveltänyt Markus Rantanen. Hän myös soittaa ne yhdessä toisen kansanmuusikon Satu Lankisen kanssa.

Tämän vanhaa ja nykyaikaa toisiinsa eri tavoin solmivan käsikirjoituksen ja laulut on sanoittanut Marko Laihinen.

Louhen neito -näytelmä kestää tunnin, jonka jälkeen on vuorossa Louhenlinnan  suunnittelema ateriakokonaisuus. Ruokailu kuuluu lipun hintaan.

Esitykset alkavat kello 19:00, ovet ja linnan baari avautuvat yleisölle kello 18:00.

Saliin mahtuu kerrallaan 150 henkilöä. Koska esityksiä on kaikkiaan vain kuusi ja varauksia on tehty runsaasti, kannattaa toimia nopeasti mikäli mielii mukaan tähän syksyn ehkä kiinnostavimpaan kulttuuritapahtumaan. Suositusikäraja esitykselle on +7 -vuotta.

Lippuja saa Laitilan kaupunginkirjastosta tai Netticket-palvelusta:

www.netticket.fi/louhen-neito/

Esityksen tuottaa Laitilan Kulttuurin Tuki ry yhdessä Laitilan kaupungin kulttuuritoimen kanssa.

Länsi-Suomen uutisointi löytyy täältä.

Kallen Kantapöydässä

Yle Radio Turun Kallen Kantapöydässä oli 26.8.2016 aiheena Huippu-urheilu ja deittailu.

Toimittaja Kalle Talosen vetämässä ohjelmassa mukana tuolloin Veijo Hietala, Tuula Vainikainen ja mää.

Ohjelma kuunneltavissa täältä.

Voima-lehden Runoilija.-palsta osa 13: Mia Rönkä

Juttu julkaistu Voima-lehden numerossa 7/2016

Mia Rönkä. (kuva: Marko Laihinen)

Runopenkki kukittaa elävän arvostusta

Olet biologi ja ympäristöekologian dosentti, jolta julkaistiin keväällä esikoisrunokirja Maanalaiset linnut (Sammakko). Miten tavallinen ihminen voi selättää ekoahdistustaan?

Voi pitää huolta omasta tontistaan ja siitä, miten arkeaan elää. Oma lähiluonto on tärkeä. Se mihin on tunneside, sitä haluaa suojella. Omilla teoilla on merkitystä – esimerkiksi sillä, että vähentää muovin käyttöä.

Tietokirjailija ja runoilija sinussa painivat, kumpi vie voiton?

Ehkä molemmat voittavat, toteavat että tasapeli ja jatketaan tästä yhdessä. Kummankaan ei ainakaan tarvitse hävitä.

Jos runosi ovat maanalaisia lintuja, mitä siteitä niillä on maanpäällisiin lintuihin?

Ne kertovat ja merkitsevät samoja asioita: kulttuurisia yhteyksiä, vuorovaikutussuhteita, toivoa, kommunikointia.

Jos runokirjastasi ilmestyisi yksi puhekupla, mitä siinä lukisi?

Verso umpeutuneesta haavasta.

Millainen elävä organismi runokokoelmasi voisi olla: lajikuvaus?

Jokin haarautuva, juurtuva, itävä. Sanikkainen tai muu kasvi, joka voi katkeilla ja jonka pudonneet palaset pystyvät tuottamaan uuden yksilön. Eliö, joka kykenee uudistamaan itse itseään – toivoisin sille iättömyyttä.

Onko kirjasi jokainen sivu kastettu empatiaan?

Ainakin elävän kunnioittamiseen ja arvostamiseen.

Maanalaiset linnut -kirjaa on sanottu myös yhteiskuntakriittiseksi. Mitä meidän tulee ensimmäiseksi tehdä?

Pitää huolta ympäristön kantokyvystä, se on kaiken taustalla. Jos ekosysteemit eivät toimi, kaikki käy vaikeaksi. Toivon, että luonto kykenee tulevaisuudessa säilyttämään toimintakykynsä, ei vain ihmistä varten, vaan että muutkin eliölajit mahtuisivat tänne.

Mikä on ollut vaarallisin hetkesi tutkijana luonnossa?

Olisi hienoa sanoa jotain isoa ja dramaattista, mutta vaarallisinta on, kun valokuvaan makuullani tuolla pöpeliköissä. Punkin purema on riskialttein.

  

Voiko runo olla ihmiselle vaarallinen?

Asia jota pelkää, koetaan vaaralliseksi. Myös pelko itsessään voi olla vaarallista. Runo voi muuttaa asioita lukijassa tai kirjoittajassa, eli jos pelkää muutosta, runokin voi olla vaarallinen.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Mikä yhdistää runoa ja karhua?

Karhun valokuvaaminen muistuttaa osittain runon kirjoittamista. Sekä karhussa että runossa on arvoitusta ja voimaa, ja samoin kuin valokuvaa myös runoa tavallaan metsästän, yritän saada pyydystettyä. Ajatusta ei voi väkisin ottaa, kuten ei kuvaa karhustakaan. Saamisen ja löytämisen ilo yhdistävät.

Halokehrät -esitys Helsingissä ja Turussa

B-Gallerian esityksestä 5.6.2016. (kuva: Mika Aaltonen)

Olen tehnyt aiemminkin yhteistyötä performanssitaiteilija Leena Ritva Koskisen kanssa.
Vuonna 2015 teimme hänen ja Henri Aitakarin kanssa monitaideteoksen Red Chair Jazz.

Tänä vuonna olemme Koskisen kanssa luoneet teoksen, joka pohjautuu Halokehrät -kirjaani. (Poesia 2015). Se valittiin Vuoden aforismikirjaksi 2015.

Ensiveto tehtiin B-Galleriassa 5.6.2016, seuraavat esitykset ovat Kansallisteatterin Lavaklubilla LA 28.8.2016 klo 18:30  (kuuluu Runokuu-tapahtuman ohjelmaan) ja sen jälkeen New Performance Turku Festival -tapahtuman avajaisissa 5.10.2016. 

Lisätiedot ja valokuvia yhteisteoksesta sekä videosta löytyy täältä.

Kotiseuturockia vinyyliin puristettuna

(Juttu julkaistu Laitilan Sanomissa 5.8.2016)

Jyväskylästä kotoisin oleva The Hayleys ja laitilalainen Sydäntalvi ovat julkaisseet heinäkuun lopussa yhteisen Jyväskylä/Laitila split 7”-vinyylin. Split-muoto on punk-piireissä tuttu julkaisumuoto, jossa vinyylin kääntöpuolilta löytyy kaksi eri bändiä. Sydäntalven rumpali Mikael Ruoho selvittää erikoista projektia.

– Idea lähti kaveribändiltämme The Hayleysiltä, jonka kanssa on keikkailtu yhdessä. Heidän laulajakitaristinsa sai idean, jossa molemmat bändit kirjoittaisivat biisin kotikaupungistaan. Meistä idea oli ihan mahtava, joten suostuttiin tietty heti. Tarkoitus oli saada kahdesta erilaisesta kaupungista kaksi erilaista biisiä aikaan, ja siinä onnistuttiin.

Ruohon kuvailun mukaan The Hayleysin biisi on varsin paljon heidän näköisensä: kolkko ja raskas, punkisti rokkaava veisu. Heidän biisinsä taas on maanläheisempi, lämpimämpi ja melodisempi. Sävellyksellisesti Laitila-kappale avasi vähän uusiakin uria Sydäntalvelle ollen melko nopea ja konseptiin sopien jopa punk-vaikutteinen.

Ruoho itse on asunut Turussa pari vuotta. Lyriikoiden syntyaikoihin hän oli kuullut paljon negatiivista Laitilasta, ja hänestä tuntui, että monelle tuttavistaan Laitila tarkoittaa menneisyyden muistojen tms. takia pelkästään kamalaa paikkaa. Ruoho halusi itse esittää biisissä oman näkemyksensä.

–Laitilassa en enää asu, mutta minulle siitä on tullut rauhoittumista ja rentoutumista tarkoittava turvapaikka. Vetäydyn mökille Katinhäntään kun tarvitsen pakoa arjesta ja Turun melskeestä.

Vinyylit ovat tehneet musiikkiformaattina paluutaan jo useamman vuoden. Ruoho ja Mäkinen tunnustautuvat vinyyliharrastajiksi kumpainenkin. Siinä mielessä omakin julkaisu osui hyvää saumaan.

­– Eikä se vinyylin tekokaan niin hirveän kallista ollut, lähinnä painoajat ovat  tuskallisen pitkiä.

Sydäntalvi-yhteessä soittavat Timo Keränen kitara/laulu, Vili Mäkinen basso/taustalaulu ja Mikael Ruoho rummut/perkussiot.

Kuva: Juha Kurri

Musiikki on jokaisessa oleva yhteinen kieli

 

Mauri Mikkola Quintet.

Laitilassa aikanaan pitkään asunut ja täällä musiikkipiireissä vaikuttanut kitaristi Mauri Mikkola esiintyy Jazzkukko-festivaaleilla sunnuntaina kaupungintalon kaksoiskonsertissa. Hän saapuu Mauri Mikkola Quintet -orkesterinsa kera ja soitettava materiaali koostuu hänen viime vuonna ilmestyneen Lux Et Umbra –tupla-CD:n kappaleista.

Kappaleitasi on luonnehdittu tyylilajiin jazzfuusio, mitä se tarkoittaa?

– Jazzissa erilaisia tyylilajeja on kymmenittäin, ja fuusio tarkoittaa sitä, että kappaleissa on sekoitettu erilaisia genrejä, elementtejä ja tyylejä keskenään. Se ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti sitä, että se olisi jotenkin vaikeaa tai musiikkia, jota ei ymmärrä. Päinvastoin, ei jazzia tai muutakaan musiikkia välttämättä tarvitse pyrkiä ymmärtämään. Silmät vain kiinni, kädet käsinojille ja rennosti avoimin mielin ottamaan vastaan. Musiikista voi innostua, tai sitten se ei kolahda, mutta kuunteleminen avartaa aina.

Musiikki elämässä tärkeässä roolissa

Mikkola puhuu mieluusti siitä, miten musiikilla on oma lahjaluonteensa, ja miten se on meissä jokaisessa olevaa yhteistä kieltä. Suuri hienous piileekin juuri siinä, että musiikista pystyy saamaan itselleen vahvaa elämystä, vaikkei olisi musiikin teorioista tai soittamisesta välttämättä mitään tietämystä. Omalla kohdallaan musiikki on hänelle ollut elämässä aina hyvin tärkeässä roolissa. Sen antamalla lykyllä on selvitty ylä- ja alamäet.

– Omalla kohdallani sävellystyö on vahvasti sitä intuition harmaalla alueella olemista, sieltä kautta toimimista. Lux Et Umbra -levy on ammentunut omasta elämästäni, ja sen erilaisista kokemuksista. Jossain määrin se vastaa persoonallisuuden muotoutumista ajan myötä.

Vaikka varsinkin instrumentaalinen musiikki on jossakin kaukana siellä sanojen takana, niin silti sävellystyön kautta on mahdollista siirtää sanoja ja konkreettisia asioita musiikin värähtelytaajuuksiin.

– Siinä luovassa prosessissa on jotakin samaa kuin esimerkiksi unessa, jonka ymmärtää täysin sitä nähdessään, mutta jota ei enää pystykään selittämään herättyään.

Rockbändien ja konservatorio-opiskelujen jälkeen Mauri Mikkolan oma tie musiikin parissa on edelleen vankistunut.

– Kyllä, tämä on se juttu mitä haluan tehdä. Ja kulkea eteenpäin ja kehittyä niin musiikin parissa kuin ihmisenäkin.

Mauri Mikkola Quintetissä soittavat hänen lisäkseen Johannes Peltola basso, Hannu Hiltula tenorisaksofoni, Karri Kerkelä rummut ja kosketinsoittajana on Mikkolan puoliso Kristiina Karsten.

Kaksoiskonsertti on kaupungintalolla SU klo 16–18. Yleisölle maksuttoman konsertin ensimmäisestä puoliskosta vastaavat Tuomo Uusitalo ja Kari Antila Duo.

(Juttu julkaistu Laitilan Sanomissa 29.7.2016)