Amerikkalaisia sukujuuria selvittämässä

Turun Sanomissa oli 22.7.2014 juttu, jossa kerrottiin Anita Häkkilä-Smileystä, joka on tuonut parinkymmenen vuoden aikana 500-600 amerikansuomalaista Suomeen tutustumaan vanhempiensa tai isovanhempiensa kotimaahan.

Faktalootassa kerrottiin, että Suomesta lähti vuosina 1860-1944 noin 370 000 siirtolaista Pohjois-Amerikkaan. Syitä lähtöön olivat yleensä köyhyys, sosiaaliset ongelmat ja seikkailuhalu. Yhdysvalloissa oli tarjolla runsaasti työtä.

Jutusta muistelin, että äidin puolelta on itsellänikin jokin Amerikan kytkös. Pappani kuoli 1977 ja syntymäpaikaksi oli kuolinilmoitukseen merkitty U.S.A, jota silloin jotkut ihmettelivät. 

Facebookissa aiheesta hieman keskusteltiin ja heti löytyi muitakin, joilla oli sinne suuntaan siirtolaiseksi lähteneitä sukulaisia.

Mikään sukupuutieteilijä en ainakaan toistaiseksi ole, mutta asia jäi kiinnostamaan. Tänään siitä sitten kyselin tietoja kun äidin luona kyläiltiin. Vuosilukuja eri vaiheisiin en tähän hätään lähtenyt etsimään, tarina voittakoon.

Äidinisänäidin nimi oli Fanny Tuominen ja oli kotoisin Hinnerjoelta. Fannylla oli nuoruudenrakkautta erään Frans Nurmen kanssa, mutta sitten väleihin tuli jotakin pahemman sortin rynttyä ja Fanny lähti Amerikkaan ja Frans Kanadaan. Se isäntä jolla Fanny oli piikana ei suostunut lainamaan matkarahoja, mutta toinen isäntä lainasi.

Amerikanmaalla Fanny tapasi William Williams –nimisen miehen ja meni hänen kanssaan naimisiin. He saivat kolme poikaa, Viljo, Veikko (äitini isä) ja Toivo, joka menehtyi laivassa pitkällä takaisintulomatkalla.

Veikon kastetodistuksen näin. (Isänsä Williaminkin hyvin koristeellisen babtistikirkon todistuksen olen kyllä joskus nähnyt.) Veikko oli syntynyt 8.1.1919 ja kastepaikaksi oli merkitty Hoboken N.J.

Fanny ei siis jäänyt Amerikkaan, vaan toi joidenkin vuosien kuluttua miehensä ja pojat Suomeen ja Hinnerjoelle. Veikko oli tuolloin ollut parivuotias.

Jossain vaiheessa sukunimi Williams vaihtui ja siitä tuli Jalonen. Äidin käsityksen mukaan mies oli siihen aikaan nähden jonkun verran rahamies, koska kykeni ostamaan tontin Laitilan Kaivolasta ja rakentamaan sinne perheelleen talon. (Mikä sittemmin siirrettiin Pahojoelle Viljo-pojalle; Veikolle tuli uusi torppa toiseen paikkaan Kaivolaan.)

Vaan heikosti kävi Williamille Suomessa jo melko nuorella iällä – hän kuoli lentävään keuhkotautiin ja on haudattuna Laitilan vanhalla hautausmaalla.

Jotain hiipuneita kytköksiä on matkan varrella ollut myöhemmin Amerikan välillä – äitini muisteli, että sotien jälkeen sieltä lähettiin puulaatikoita, joissa oli sisällä runsaasti erilaista ruokasäilykeitä – muuan muassa maksapasteijaa, jota hän sai maistaa elämän ensimmäistä kertaa. Postitetut laatikot tuotiin junalla Uuteenkaupunkiin, josta ne piti hevosella hakea. Myöhemmin tuli vielä jotakin aika heikkolaatuisia vaatetarpeita.

Kävi ilmi, että eräällä sukulaisellani on hallussaan Fannyn ja Williamin vihkikuva – sen verran vielä kiinnostaa että pitää mennä kyläilemään ja ottamaan amerikan ”esi-isästä” vielä tarkempaa kuvaa. Kyllä nämä ovat kiinnostavia tosiasioita – joku ehkä muistaa toisenlaisia tarinapätkiä joita lapsena on näistä ajoista kuullut.

Sen verran vielä rusettia tarinaan, että Williamin kuoltua, murtuneesta nuoruudenrakkaudesta erilleen lähteneet Fanny ja Frans palasivat sitten kuitenkin lopuksi yhteiseen elämään Hinnerjoelle. Ovat kuulemma haudattuina kirkkomaalle koivet vastakkain.

Siirtolaisinstituutti on julkaissut kiinnostavan kokoelman siirtolaisten matkareiteistä Amerikkaan, joista voi mielikuvitella ainakin jonkin verran esiin sen ajan tunnelmia ja odotuksia paremmasta elämästä.

Todettakoon se vielä, että totkaiken ny Titanicissakin oli yks laitlalaine mukana, mutta se on toinen juttu se.

Meidän jokapäiväiset kuvaruutumme

(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 18.7.2014)

Virallisten liikunta- ja ulkoilusuositusten mukaan lapselle tulee sallia ruutuaikaa viihdemedian ääressä korkeintaan 2 tuntia päivässä. Ruutuaika on sitä istumista television, älypuhelimen, tietokoneen tai pelikonsolin edessä. Jos pari tuntia  ylittyy usein, alkaa ilmetä pahenevasti niska- ja hartiaoireita, silmäkipuja ja lihasvaivoja. Jos siinä lysyssä mähittämisen, räpläämisen tai sormen hinkkaamisen ohessa samalla hontataan kaloria lärviin enemmän kuin kuluu niin lihoo.

Meidän huusholli tuskin on ainut paikka, missä koulujen kesäloma-aika on saanut nämä ”mediaviihtymiset” lähtemään kinttaista. On sitä aikaa, ja on niitä vempaimia, joilla saa heti teroitettua tylsyyden sängen pois. Lailla atk-viruksen yleistyneet älykännykät, tablettitietokoneet ja muut vastaavat ovat muutaman vuoden tuore ilmiö laajassa mitassa, ja niiden aiheuttamia isoja käytännön elämäntapojen muutoksia eletään nyt todeksi.

No ni, sit lakata jo pelaamast! Ei käy, turha kinut lissä! Ny se kännyk pois ko syärä! Mikä taas piippa? Ei sitä telkkari yäkaure vahrat! Suaristas selkäs! Ääne pois! Kui ni es jaks men ulos? Kui ni kaik muukkin vaan pela? Aipäri ei sit pelat mökil! Semmost ei ostet! En tiär misä sun laturi o! Ja niin edelleen sata kertaa päivässä. Todella turhauttavaa. Ja jos rajoittaa, mukulat pelaavat ja kyttäävät ruutuja kaveriensa luona. Olen uhannut keski-ikäisen täysin turhalla pärinällä, että jossain kohden lentää kaikki päkättimet kaattikselle ja tilalle jokainen ompelee itselleen virikkeeksi yhden steinernuken.

Psykoterapeutti Raul Soisalo luennoi kerran tutkimuksestaan, jossa oli ihmetellyt miksi ja miten internetistä voi jäädä riippuvaiseksi. Jokainen nettileski tietää, että ilmiö on totta. Syy koukuttuu esille siitä, että netti- ja pelimaailma -  ja uutiset - tarjoavat loputtomasti ihmismielelle kiinnostavaa uutta. Aivojen mielihyväkeskukselle jokainen uusi juttu, uusi kuva tai video tuo pienen hormonisuihkauksen: uusi:tirsk! uusi: tirsk! Tätä palkintoa halutaan lisää, ja syntyy riippuvuutta. Kenelle vähemmän; kenelle enemmän ja helpommin.   

Lapsen ja aikuisen digiriippuvuuden voimakkuusasteen voi helposti arvioida siitä raivokohtauksesta, jonka kyseinen henkilö saa, kun hänen ikuisesti uutta erittävän digituttinsa käyttöä rajoitetaan.

Raha sanoo, että kehitys menee pakotetusti yhä voimakkaammin nettiverkkoja kohti. Mukana pysyäkseen suurimman osan meistä tulee hankkia tietyt vehkeet ja päivitettävä osaaminen tässä tietoyhteiskunnan ajassa, tai syrjäytyy. Moni taas syrjäytyy oikeasta elämästä juuri näiden ihmisyyttä kapeuttavien teknologisten korvikkeiden takia.

No, paljonkos sitten itse vahtaan erilaisia kuvaruutuja päivässä? Kulunut kuu paistoi futiksen MM-kisoja, ja päälle tiedontoimittajan opiskelua ja läksyjä. Plus omat kirjoitusprojektit plus oma tiedonliikutus netissä ja somessa: varmasti 10 tuntia joka päivä. Ymmärrän koko ajan paremmin ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita selkeästä fyysisestä työstä, josta tulee jotain valmistakin.

Kirjoittaja asuu Turussa ja räkyttää tietoyhteiskunnan talutushihnassa

Treenikirjoitus Löytö

Turun yliopiston Luovan kirjoittamisen verkkolehti Ote ja sinne taidejournalismi-kurssin piikkiin tekemäni success-mallin treeni Löytö.

                                         Kuva Björköbyn kotiseutumuseosta Raippaluodosta.

Visualisoitua aforistiikkaa

Leivästä ja sanoista saa lapsellisen helposti murennettua 
toimivan pistoolin. Tai kukan. Lapsesta murennettua pistoolin.

Visual Poetry -työkalu täältä.

Murrettujen päivien kiinteä runous

Ensimmäinen taidejournalismi-koulutuksen opein Pentinkulman päiville tekemäni kritiikki Pirkko Soinisen kirjasta Murretut päivät. Kokoelma voitti Runo-Kaarinan vuonna 2013.

Stalker

Fiktio ei vanhene, sanotaan. Ajattomuutta pidetään eräänä tunnusmerkkinä myös niin sanotulle laatutaiteelle. Näitä pohdin, kun katsoin kirjastolainana Andrei Tarkovskin (1932 -1986) ohjaaman elokuvan Stalker vuodelta 1979. Itse asiassa katsoin sen uudelleen muutaman päivän kuluttua. Välissä keskustelin elokuvasta somessa ja luin myös Tarkovskin omia ajatuksia elokuvaansa kohtaan kirjastaan Vangittu aika. (Gummerus 1989).

Tarkovskin elokuvat ovat tyylilajiltaan lyyrisiä elokuvia ja sitä on myös kaksiosainen Stalker. Sen tarinallinen ydin kolisee hitaahkosti eteenpäin raiteilla jossa opas, Stalker johdattaa kahta miestä, Kirjailijaa ja Tiedemiestä salaperäiselle Vyöhykkeelle. Se on kielletty ja vartioitu Alue, jonka ytimessä sijaitsee salainen huone, joka toteuttaa siellä kävijän kaikkein syvimmän toiveen. Sinne asti pääseminen on monimutkaista, vaarallista ja esteiden täyttämää.

Elokuvan todelliset kuvauspaikat olivat Tallinnan lähellä hylätyn vesivoimalan miljöössä.

Vaikka vertauskuvallisen ajattelun mestari Tarkovski itse vastusti symboliikan käyttöä, niin Stalkerissa sen ”arkkityyppeihin” ja ympäristöihin nykypäivän katsoja avaa jo yleistiedollaan jungilaisia ovia ja muita psykologisia lähestymistapoja. Labyrinttimaista etenemistä alitajunnan mailla, ihminen kohtaamassa itseään. Kohti totuutta.

Stalker on äärimmäisen pikkutarkan ohjaajan konkreettista elokuvaa – puhdasta haikumaista havaintoa jota Tarkovski ihaili – ehkä juuri sen ansiosta Stalkerin kohtaukset, yksittäiset kuvat ja dialogit jättävät kosolti merkitysavaruutta ylleen. Katsoja saa oman tilansa kiinnittyä. Se on linjassa ohjaajan käsityksen kanssa, että taiteentekijällä palvelijan tehtäväluonne.

Toki elokuvasta voi havaita myös perinteisen sankaritarinan kulkua ja sen eri vaiheita.

DVD:n lisämateriaalissa lavastaja Rashit Safiullin kertoo elokuvan tekovaiheista. Stalkerissa käytettiin koekäytössä ollutta Kodakin filmiä, jota ei osattu kehittää laboratoriossa. Koko vuoden työ tuhoutui hetkessä silmien edessä. Shokin ja kieltämisen jälkeen Tarkovski kuitenkin lähti tekemään elokuvaa uudelleen, joskin sai puolet pienemmän budjetin. Vaikeudet voittaen, uudelleentehtynä elokuva loi samalla sisältöään eteenpäin. Uskon että osa Stalkerin voimasta syntyy juuri siitä, että sen sisällä on myös se ensimmäinen versio.

Tarkovski oli ollut vuosikaudet kommunistihallinnon kanssa ristiriidoissa, ja lavastaja totesi, että ensimmäisen version tuhoutuminen oli kenties tahallinen teko. Stalker oli Tarkovskin viimeinen Neuvostoliitossa tekemä elokuvansa.

Tarkovski kirjoittaa: Stalkerissa ehkä ensi kertaa tiedostin tarpeen hahmottaa yksiselitteisen selkeästi sen keskeisimmän positiivisen arvon, mistä ihminen saa, kuten sanotaan, elämäänsä voiman ja sieluunsa hengen.

Ei liene ihmeteltävää sattumaa, että Stalker palkittiin Cannerissa 1982 Ekumeenisen juryn palkinnolla. Elokuvan resiina kun lopussa pysähtyy sittenkin rakkauden ja rakastamisen kysymysten äärelle, ja päästää katsojansa kyydistään ihmisenä olemisen universaalille asemalle – sen johdosta Stalker on lähtemättömästi viiden tähden elokuva.

Lopuksi upea kohtaus elokuvasta Stalker, vaiheesta jossa sankarit ylittävät rajan ja siirtyvät Vyöhykkeelle. Eduard Artemyev luo raidekolinasta oman musiikillisen siirtymäilluusionsa tuonpuoleiseen, värien maailmaan.

CURIMUS

(Julkaistu Laitilan Sanomissa 11.4.2014)

Toinen LP ilmestyy huhtikuussa

Curimus säröilee kohti Eurooppaa

Laitilasta kotoisin oleva rumpali Jari Nieminen on jämäkän tyytyväinen. Bändiltä ilmestyy uusi pitkäsoitto Artificial Revolution huhtikuun 25. päivä ja uusi musiikkivideo Reincarnation on jo eetterissä. Levynjulkistamisesta alkaa kiertue, johon on buukattuna tässä vaiheessa jo 14 keikkaa. Curimus on tietyllä tapaa hyvä esimerkki tämän ajan bändistä, jolla on tavoitteet menestyä.

    – Meillä on bändin taustana oma tuotantoyhtiö, ja sille kuuluu käytännössä kaikki: levyt, keikat, oheistuotteet, markkinointi. Levyn jakelussa teemme yhteistyötä Svart Recordsin kanssa, jolla on valmiit kanavat.

Muuttunut musiikkibisnes

Bändeille saatetaan tarjota nykyään sopimuksia pelkän brändin varjon alle siten, että yhtye maksaa suoraa rahaa ja kantaa päälle kaikki taloudelliset riskit. Sen takia koko paketin oma hallinta on erittäin hyvä vaihtoehto.

   – Kyllä levyjäkin edelleen ostetaan, ja digitaalisestikin ostetaan ihan ookoo. Mutta jengi on myös tottunut siihen, että biisit voi kuunnella ilmaiseksi Spotifyssä ja videot katsoa YouTubessa. Se vaan pitää ottaa alusta asti huomioon, Curimuksen rytmityksen lisäksi levynkansitaiteesta ja kotivuista vastaava markkinointi-ammattilainen Nieminen toteaa. – Tulopurot koostuvat monesta eri lähteestä.

Euroopan ovella

Vaikka bisnes on alalla koventunut ja kilpailu on laadukasta ja lujaa, niin modernia death/thrash-metallia soittavalla Curimuksella on vakaa aikomus saada myös Euroopan ovi auki. Sen takana on heille olemassa paljon potentiaalisia faneja. Kolkuttelijaksi on saatu tekijäihminen, joka hoitaa promootioita Keski-Eurooppaan. Erityisesti Saksan markkinoille Curimuksella olisi kiinnostusta.

   – Tiellä pitää olla, ja jokainen uusi fani käännetään pää kerrallaan, sanoo Nieminen kuin entisajan saarnamies. Joskin Curimuksen paketissa taitaa olla enemmän sellaista ihan helvetin hyvää sanomaa.

Musiikki vakavaa, elämä ei

Curimus on profiloitunut bändiksi, joka osaa hymyillä myös oman genren vakavanaamaisuudelle. Tämä näkyy myös tuoreessa videossa ja promokuvissa, joihin on uutettu tuoreita ideoita valokuvaaja Juha Kurrin kanssa.

    – Musiikkimme ei ole mitenkään vitsikästä, mutta ei tätä muuta ympärillä olevaa sovi ottaa liian vakavasti. Kuten ei elämääkään. Teemme myös pieniä tempauksia kuten taannoin jaoimme nuorisolle Curimus-kondomeja.

Bändin ja sen musiikin eteen on tehty koko porukalla valtavasti töitä, ja välillä jätkät ovat keskenään pohtineet, että onko tässä touhussa mitään järkeä? Kyllä se kuitenkin antaa tekijöilleen monenlaisesti takaisin ja paljon.

    – Jääräpäisesti menemme eteenpäin ja tehdään bändin eteen kaikki mitä voidaan, Nieminen kiteytyttää.

Svamp Music Record Storen kautta voi tehdä levystä ennakkotilauksen.

CD + paita -tilaus.

Curimus on sopivasti kuriton eikä suostu ottamaan kaikkea niin rypistyneen vakavasti. 

Kuva: Juha Kurri