Sinisilmäisyydestä

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 22.3.2022

 

Olin kauan sitten varatun työtehtävän takia Raision poliisiasemalla. Sinne on keskitetty Lounais-Suomen turvapaikkakäsittelyt ja tilapäisen suojelun hakemukset.

Ovella oli hieman jonoa, ja ulkona oli kaksi bussia tarjoamassa lämmintä odotteluaikaa.

 

Vartijoiden ja turvatarkastuksen kautta isohkoon aulaan, joka oli lähestulkoon täynnä ukrainalaisia. Enimmäkseen eri-ikäisiä naisia ja lapsia, myös joitakin miehiä. SPR oli paikalla tarjoamassa apua, keittoa tarjottiin. Lapsille oli tuotu leluja ja kuvakirjoja. Oli hälinää, vähän väliä tuli poliisi ja kutsui passi ja paperit kädessä jotakin nimeltä, ja pian oikea ihminen löytyi ja virallisia papereita mentiin tekemään.

 

Oli pysäyttävää joutua yhtäkkiä juuri näiden ihmisten ympäröimäksi, joita oli tähän mennessä nähnyt vain uutiskuvissa. Herätti monenlaista tunnetta ja ajatusta. Työparini totesi jälkeen päin, että siellä oli salillinen traumatisoituneita ihmisiä. Niin oli. Hätää kärsineitä ihmisiä. Tätä kirjoittaessa Ukrainasta on lähtenyt sotaa pakoon jo miljoonia ihmisiä, ja jo tuolla ollut määrä tuntui valtavan paljolta.

 

Mekin odottelimme jonkin aikaa, ja siinä tuli vaihdettua lyhyitä katseita ihmisten kanssa. Oli vanhoja mammoja, ja nuoria äitejä, jotka hytkyttelivät sylivauvaansa. Lapsia ja nuoria puhelimillaan.

 

Eräällä hieman levottomasti kävelleellä naisella oli hämmästyttävän hohtavat siniset silmät. Huomasin penkillä hänen tyttärensä, lähellä samaa ikää kuin oma flikkani. Silmien niin sinisten myötä oli helppo tunnistaa sukulaisuus. Välkähti mieleen J. Karjalaisen kappale Laura Häkkisen silmät. Toivon, ettei tuolle tytölle käy niin kuin laulun tarinassa, ettei hukkuisi kesken näiden tanssien, vaan saisi nykyistä onnellisemman elämän ja saisi elää itsensä mammaraiseksi.

 

Näiden kohtaamisten ansiosta Venäjän diktaattori Vladimir Putinin aloittaman ja johtaman hyökkäyssodan järjettömyyden mittakaava kasvoi entisestään. Juuri heidän ja meidän kaltaisia ihmisiä Ukrainassa tapetaan parhaillaan tietoisilla ohjusiskuilla.

 

Ja tietenkin toiselta puolen on kuollut tuhansia venäläisiä, joilla myös isät ja äidit ja tähän kevääseen saakka yltäneet elämänpidot. En tiedä, millaisia valinnanvaihtoehtoja heillä on ollut.

 

Uskon, että monella muullakin entisellä hipillä on lähiviikkojen ravistamana se elämän tosiasioihin kannanottoa väistävä sinisilmäisyys karissut. Karmeiden tosiasioiden, paskapropagandan ja hetkessä muuttuneiden Suomen tulevaisuuskuvien myötä arvot ja käsitykset on loksautettu toisenlaiseen marssijärjestykseen. Todennäköisesti ne asetelmat ovat voimassa lopun ikää. 

 

Yhteinen vihollinen yhdistää, Nato-korttiin tulee signeeraus, Ukrainan armeijalle menee rahaa tilipäivästä. Semmost se sit o, kuten oma äiteni tapasi sanoa minkä tahansa asian päätteeksi.

 

Kirjoittaja asuu Turussa eikä keksi yhtään keinoa, miten luottamus idän suuntaan palautettaisiin