TOTORO

(julkaistu Laitilan Sanomissa 5.11.2013, tässä editoimaton versio.)

Totoro on japanilaisen piirroselokuvien mestarin Hayao Miyazakin paras elokuva vuodelta 1988. Olen nähnyt sen parikymmentä kertaa, kun flikat ovat kumpikin tietyssä iässä halunneet katsoa sen uudestaan ja uudestaan.

    Totoro on tunnepitoinen ja oikeaa elämää maiskutteleva kertomus lapsuudesta ja mielikuvituksesta. Siinä eräs perhe muuttaa vanhaan taloon, jonka vieressä kasvaa valtava puu, jonka sisältä löytyy – sattuman kautta –asumasta eräänlainen puun henki, totoro. Iso, karvainen ja lempeä olento, joka eri tavoin auttaa perheen tyttöjä pienempien totorojen ja kissabussin kanssa. Perusdraaman elokuvaan tuo lasten ja isän huoli äidistä, joka on sairaalassa. Taidolla jätetään kertomatta, mikä häntä vaivaa.

   Unikirja muuten tulkitsee, että puiden näkeminen unessa tarkoittaa perheasioita.

    Lenkin varrelta poimin taskullisen monisatavuotisen tammen tipauttamia terhoja; siemenet ovat elokuvassakin tärkeässä roolissa. Jo oli pikkumukulan silmät ymmyrkäisenä kun niitä näytin: aitoja tammentotoroja! Yritin sitten heikolla bilsallani selittää sitä, että miten tällaisessa yhdessä pienessä kovassa pahkurassa onkin periaatteessa sisällä jo se koko valtava puu. Jos vaan hyvät olosuhteet tuurittuvat ympärille kohdalleen. Ihmettä ja kummaa. Myöhemmin niitä ollaan istutettu sinne ja tänne. Uusia koteja totoroille, ilmastomuutosta vastaan. Sitä vihreää taloutta, jos ehditään. Moni näkee edelleen metsän ydinjutun tukkipinona ja rahatuppona.

    Elokuvassa on luonnollisesti paljon yhtäläisyyttä suomalaiseen kansanperinteeseen ja muinaisuskoihin. Pihapuita näkyy talojen vieressä, ja niitä istutetaan edelleenkin. Kansantarinoissa metsä oli luonnonhenkien koti, ja täynnä erilaista väkeä ja voimaa; sinipiikoja, haltijoita, maahisia ja menninkäisiä. Vesissä molski Ahti, Wellamo ja Hiisi, jolla peloteltiin lapsia vaaranpaikoista etäälle. Voimakkain oli metsän kuningas Tapio ja hänen puolisonsa Mielikki. Haltijat olivat portinvartijoita, suojelijoita ja omistajia, niiltä anottiin lupia. Lahjomalla ja uhraamalla näille pyrittiin saamaan riistaa, menestystä, hedelmällisyyttä ja onnea. Yhteistyö tuolloin elannon antaneen luonnon kanssa oli tiivistä.

    Maailmalla monessa alkuperäiskulttuurissa on myytti alkupuusta, elämänpuusta joka oksillaan kannattelee taivaankantta. Juuret maassa yhdistävät elävät ja kuolleet, manalat ja taivaat. Puu on syntymisen, lisääntymisen ja kuolemisen symboli. Ja uusien sukupolvien jatkumisen elävä vertauskuva. En yhtään ihmettele bonsai-puiden kanssa väkertäviä intopiukkasia; heidän harrastuksessaan on elämästä läsnä kaikki oleellinen.

   Suomalaiset pyhät puut kuuntelivat huolia, puhuivat takaisin, paransivat sairauksia ja vaikuttivat ihmisen kohtaloon. Epäilemättä puut toimivat silloin ja edelleen; kyse on siitä mihin ihminen aidosti uskoo. Tiede edellä voisi selittää, että ihminen käyttää puuta välikappaleena, sen avulla voi ammentaa syvimpiä tunteita ja tarpeita alitajunnan alueelta sanoiksi, sisäiseksi puheeksi.

   Sitten tulivat kirvespapit ja hakkasivat pyhät puut nurin ja pingottivat vanhojen luontouskojen päälle kristillisen temmellyskenttänsä. Peljättelivät ensin helvetillä ja tarjosivat sitten lääkkeeksi omaa kirkonkylmää jeesus-lohduketta. Lätkäistiin ikisyyllisyys ja taottiin kuuppaan opittu omatunto ja ennen kaikkea, käsitettiin ne kaikenmaailman totorot huit helvettiin. Ja kuten nähdään, siitä olikin seurauksena maan päälle ahneeton hyvyys ja lähimmäisten rakkaus, luonnonsuojelua unohtamatta.

    Pienikin metsäkylpy tekee ihmiselle tutkitusti nopeasti hyvää. Sen takia täälläkin moottoritien varressa, kulmikkaiden betonivuorten varjoissa tuo pieni metsän rääpäle on ollut erityisen tärkeä paikka. Pikkuflikankin olen saanut mukaan sinne kävelemään, ihmettelemään ja olemaan, jahka on aina ne pienet eväät mukana.

Kirjoittaja asuu Turussa ja on metsäkansan puupäisiä vesoja.

elokuvan traileri tästä.