Voiman Runoilija. -palsta osa 15: Sirpa Kyyrönen

Juttu julkaistu Voima-lehden numerossa 9/2016

Juuremme kiinni ilman ihossa

Kolmas runoteoksesi Ilmajuuret (Otava) ilmestyi äskettäin. Kirjoitat siinä eri tavoin ihosta, miksi?

Iho ja tuntoaisti ovat kokemisen elin. Iho hengittää, ja sen kautta voi nähdä itsensä maailmassa. Valasteema taas tulee ihon ja nahan, sikiöiden ja vastasyntyneiden samankaltaisuudesta. Nisäkkäinä meitä ei erota kuin karvankasvun vaiheet.

Kuvaat kirjassasi äitiyttä rehellisesti, sokeroimatta. Millaisen polttopisteen neljän lapsen äitinä oleminen tarjoaa?

Se on materiaalin loputon lähde – ilon, ihmettelyn ja raivon paikka. Kaikki tunteet rehellisimmillään ja raadollisimmillaan. Este ja rasite kirjoittamiselle – samalla koen olevani etuoikeutettu, että saan olla siinä polttopisteessä.

Miten arkinen perhe-elämä ja kirjallisuustyö yhdistetään?

Tukiverkosto, huumori ja armollisuus arjessa kannattelevat. Edellinen kirja on kirjoitettu todellisuudessa, jossa joku pyöri koko ajan helmoissa. Viimeistelyn loppuvaiheessa tarvitsen päiväkausien itsekkyyden tekstin pöyhimiseen.

”Odota hetki, äidillä on lause kesken”, ei ole harvinainen. Tarvitsen hiljaisuutta myös joka päivä.

Runoissasi vallitsee rajattomuus luonnon ja ihmisenä olemisen välillä. Onko niiden välissä mitään ihoa?

Runomaailmassani ei ole eroa, kirjoitan liukuvasti. Pointti ei ole erot, vaan samankaltaisuudet. Kirjassa ei ole käytetty pistettä kertaakaan, ja koin nautinnollisena ja vapauttavana, että on se liuku tai kierto, joka vain jatkuu. Kirjoittaminen tuntui omalle iholle lämpimänä.

Mitkä ovat runokirjasi ilmajuuret?

Minulle ilmajuuret ovat valtava peikonlehti lapsuudenkodissa. Toisaalta ilmastokeskustelu tuli mukaan niin vahvasti; juurrummeko ilmaan, katkaisemmeko juuret, jotka pitävät meidät hengissä. Ilmajuuria tekevät ovat yleensä oheiseläjiä, loisia.

Olet ollut eri rooleissa lukuisissa runotilaisuuksissa vuodesta 2005. Minkä tärkeiden asioiden pilareina runous toimii?

Uskon runouden hyvää tekevään voimaan – kun runokuvat oikein kolahtavat, ne ovat fyysisiä kokemuksia. Runoudella on itseisarvonsa. Tilaisuudet taas ovat yhdessätekemisen muotoa, pidän erityyppisistä haasteista. Minun helppo olla sosiaalinen jossain roolissa.

Runoissasi ollaan paljon metsän huomassa, miten tärkeä metsä sinulle on?

Metsä on rauhoittumisen paikka. Olen kotoisin Hämeenkyröstä, maalta, jossa  kotikuusi näkyi ikkunasta. Metsä sitoo sisälleen kosteutta, puhtautta. Onneksi nykyisenkin asuinpaikan lähistöltä löytyy kaupunkimetsiä. Mene metsään ihminen!

Olet kertonut, että ajattelet kirjoittamalla, miten se tapahtuu?

Kirjoittaminen on väistämättä keskustelua. En kirjoita tyhjiössä, vaan vasten muiden kirjoituksia. Lukukokemuksista syntyy lauseita, jotka hakeutuvat runoiksi.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Miksi kirjoitamme soista ja valaista? Siksi koska ne ovat välitiloja, ja soveltuvat uhkaavien asioiden käsittelyyn. Suo ei ole kiinteää metsää, eikä vesistöäkään, ja myös valas on eräänlainen välitilan nisäkäs.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Sammakko 2016)

Arvio julkaistu Voima-lehdessä 9/2016

Tilaa kirja Sammakon kirjakaupasta.

Dopingkilpailujen MM-kisat

(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 28.10.2016)

Ensi helmikuussa koittavat jälleen Lahdessa hiihdon MM-kisat.  Hienoa, saas nähdä miten maailman salskeilla karpaaseilla ja rotevilla mirkuilla se jalka potkee ja suksi sujuilevi sukkelaan! Tai no, toivottavasti Lahdessa on edes lunta, ja puuskittaisessa vaakatuulessa sen verran taukoa, että joku mäkihyppykilpakin saadaan käytyä.

Vuonna 2001 Suomen maajoukkueella menikin MM-Lahdessa hiukan onnettomasti. Tuli kuusi dopingkäryä hemohesin käytöstä. Norjalaiskatsojilla oli kivoja kannustuskylttejä, kuten: ”EPO=SISU”.  Suomalaista vahvaa asiaosaamista edusti, että hups, Ala-Tikkurilan Shellille unohtui Hiihtoliiton lääkärilaukku, jossa oli ruiskuja ja infuusionestepusseja. Laukku on nykyään muuten Urheilumuseossa. Valehtelua, jälkipuintia ja keskinäistä syyttelyä kesti vuosikaudet. Kaikki käryt eivät ole toki vieläkään hälvenneet.

Vaan nyt on vahingoniloa ilmassa, kun ylivoimaisena miesten ja naisten laduilla jyllännyt Norjakin on saanut dopingosumaa puhtoiseen kilpeensä. On ollut oudon pitkiä testaustaukoja, huoltobussin vintissä puuhaillaan kummallisia, Terese Johaugia kärventää italialainen huulirasva ja Martin Johsrud Sundby köhii palkintopallien takana tujujen astmalääkkeidensä kanssa.

No, syvästi inhimillistä tämä toki vain on. Jo muinaiset kreikkalaiset, eli Olympian kisoissa (776 eaa. alkaen) oli yleistä, että urheilijoita kiristettiin ja lahjottiin, raha liikkui ja suorituksia parannettiin yrteillä, oopiummehulla, sienten muskariinilla ja muilla sen ajan tropeilla.

Itselläni kyllä kiinnostus hiihtoa kohtaan lopahti Lahteen 2001 kuin vesikelkalla olisi lasketellut mäestä sepeliosuudelle. Toki tämän yltyneen doping-kuurupiilon takia on muutoinkin jännittely urheiluviihdebisneksen tuotteiden avulla laantunut. On vaan typerää, että ensin liputetaan kilpailu, sitten jännätään testit, ja lopuksi arvuutellaan, kuinka moneen kertaan ne mitalit jaetaan ja milloin. Auttaisiko selvästä tapauksesta elinikäinen kilpailukielto aina ja saman tein? Tai se, että maat saisivat vapauden testata toistensa urheilijoita milloin vain?

Mitäpä jos taas otettaisiin aivan toinen linja, mitä joskus ehdotellaan, että vapautettaisiin kielletyt aineet? Oman ihmiskäsitykseni perusteella uskoisin, että hyvin lyhyen ajan päästä kaikki suorituspaikat olisivat täynnä lähinnä teinimutanttikilpikonnia, he-maneja ja hulkkeja. Ja raatoja.

Muutoksia tullee sitten kun dopingia ympäröivä bisnes kärsii riittävästi. Kilpailukyvyn maksimointi tarvitsee yhdessä sovitut sääntelynsä – näin se on mm. urheilussa, politiikassa ja muualla markkinataloudessa. Boostattu inhimillinen ahneus kun on itsensä lopulta vaikka kuoliaaksi syövä petoloinen. Se ominaisuus asuu tietenkin meissä jokaisessa, ja herää henkiin tilaisuuden osuessa kohdalle. Mikä se laji sitten on kenelläkin on.

Kirjoittaja on Turussa asuva penkkiurheilun kohtuukyttääjä

Syrjäkarein

Kuva: Jussi Virkkumaa

Olen ollut mukana tekemässä Suomen Kulttuurirahaston rahoittamaa ja Turun Sanataideyhdistyksen toteuttamaa Syrjäkarein-projektia. Työryhmän muut jäsenet ovat Veera Vähämaa, Jasmine Westerlund, Veera Lehtola sekä valokuvaaja Jussi Virkkumaa.

Korvarunoista, muotokuvarunoista ja valokuvista koottu ensimmäinen näyttely Syrjäkarein - lauseita kaupungin laitamilta on avoinna 4.10.–30.10.2016 Turun pääkirjastossa. (Tieto-osasto, 2. kerros).
Myöhemmin näyttely lähtee kiertämään.

Näyttelyn avajaisia vietettiin 17.10.2016, jolloin vietettiin myös valtakunnallista Asunnottomien yötä.

Näyttelyn esittelyteksti:
Syrjäkarein-näyttely syntyi kesällä 2016 kymmenissä kohtaamisissa, joissa sanataiteilijat kirjoittivat  runomuotokuvia ja korvarunoja. Projektissa työskenteli myös valokuvaaja, joka kuvasi kohtaamisten paikkoja ja muotokuvasi ihmisiä. Yhteistyötahoina ovat olleet mm. Turun Elokolo, Sirkkalan päiväkeskus ja Varsinais-Suomen Sininauha ry:n nuorten työpaja Jokipaja. Valokuvista, korvarunoista ja muista projektin aikana kirjoitetuista teksteistä osa on koottu mukaan Syrjäkarein – lauseita kaupungin laitamilta -näyttelyyn.

Korvarunojen tai runomuotokuvien ei ole tarkoitus tehdä hyvää tai pahaa. Niiden on tarkoitus kommunikoida ja koskettaa. Syrjässä elävien ihmisten ääni tulee kuulluksi runossa. Ketkä ovat syrjäytyneitä, ketkä syrjäytettyjä? Millaista on elää marginaalissa? Miten “syrjä” määritellään?

Runomuotokuvassa sanataiteilija katselee runon kohdetta ja kirjoittaa tälle runon. Teksti on nähdyksi tulemisen lahja kohteelleen. Näin syntyneet runot ovat yhteisiä. Menetelmän on kehittänyt kirjoittajaryhmä Tapiiri.

Korvarunossa ihminen kertoo itse omaa tarinaansa. Sanataiteilija kirjaa puhetta ja koostaa siitä runon. Tämä ns. “korvaruno” perustuu täysin kohteensa puheeseen. Menetelmän on luonut ja kehittänyt Turun Sanataideyhdistys.

Median uutisointeja:

Åbo Underrättelser 18.10.2016

Turun Sanomat 4.10.2016

Turun Sanomat 4.10.2016

Aamuset uutisoi 26.9.2016, luettavissa myös täältä.

Fingerpori 13.10.2016 Hesarissa

Tietääkseni kolmas ideani mikä on inspiroinut Jarlaa kuvantekoon.
Tällöin silloin näitä tulee lähetettyä.

Alkuperäisesti täällä.

Voiman Runoilija. -palsta osa 14: Teemu Mäki

Haastattelu on julkaistu Voima-lehden numerossa 8/2016.
Lehdessä rajallinen palstatila, tämä versio on lyhentämätön.

Teemu Mäki.

Elämäniloa loihtimassa

Äskettäin ilmestyi kolmas runokokoelmasi Äidin oma (LIKE). Mitä se otti ja vei mukanaan?

Se vei surua ja väsymystä, mutta tärkeämpää se mitä kirja toi. En koe, että taidetta tekemällä koskaan menettäisin mitään. Taide on yritystä luoda ja tuoda jotakin. Taide on keino ottaa selvää miten maailma toimii, ja sen rinnalla se on elämänhalun ja elämänilon, sellaisen mystisen imun loihtimista tyhjästä.

Teet kuvataidetta, teatteria, valokuvataidetta – missä piilee runoilmaisun voima?

Sanoissa on tarkan määrittelyn voima. Runous on tiivistä ja tarkkaa. Maailmankatsomus, joka ei meinaa mahtua väikkäriin, voi kiteytyä yhteen runoon. Tai runous syntyy turhautumisesta sanoihin, kun ne eivät ne tunnu tavoittavan olennaista.  Parhaissa runoissa kaksi näennäisen yhteensopimatonta funktiota toteutuvat yhtä aikaa. Silloin runon säkeet ovat sanoilla järkeilyn täysosumia. Toisaalla runot loikkaavat sanoilla järkeilyn tuolle puolen koskettavalla ja olemassaolon kokemusta voimistavalla tavalla.

Kirjassasi on paljon musiikkiin liittyvää, miksi?

Rakastan kaikkia taiteita, mutta musiikki on minulle sikäli läheisin taiteenlaji, että käytän sen kuunteluun enemmän aikaa kuin taulujen katseluun tai kirjoihin. On se myös pahe – minulle on kertynyt 6000:n levyn kokoelma. Kirjani nimirunossa seikkailee syöpään kuoleva äitini ja kontrastina hänelle säveltäjä Bernd Zimmerman, joka teki itsemurhan 1970. Yhdellä elämänhalu ja -ilo säilyy sietämättömästä kivusta huolimatta, toisella ne katoavat, vaikka kaikki näyttää olevan hyvin. Se on ihme.

Olet taiteen tohtori, kolme asiaa mitä taide ei ole?

1) Rahan tekemisen ei koskaan pitäisi olla taiteen tekemisen pääasiallinen syy. 2) Taiteen ei myöskään pitäisi olla unohtamista, eskapismia. 3) Taiteen kautta ei kannata tavoitella pikkumielihyvää. Taide on mielekästä vain silloin, kun sillä tavoitellaan jotain melkein naurettavan suurta: yritetään pelastaa maailma tai välttää oma itsemurha, tai luoda elämälle säihkyvä tarkoitus. Pikkumielihyvä on vain tapa unohtaa tai turtua. Taide sen sijaan höykyttää meidät hereille ja turtumuksen pois.

Syntymäkuntasi Lapua saa kirjassa osakseen humoristista hutkintaa, kerro kolme positiivista eteläpohjalaista ominaisuutta?

Maakuntaominaisuudet ovat tietysti pitkälti jo kadonneet, mutta myyttisinä mielikuvina ja ihanteina ne elävät. Etelä-Pohjanmaalla ihaillaan fanaattisesti itsenäisyyttä, jääräpäisyyttä, rehellisyyttä ja ylpeyttä. Se muistuttaa hieman andalusialaisen flamencon kukkoilevaa uhoa: soitellen lähdetään sotaan, vaikka tappio olisi tiedossa.

Uhon ja totuuden torven toitottelun vastapainoksi siellä harrastetaan aivan erityisen mustaa, suorasukaista, hävytöntä ja myös itseironista huumoria. Usein niin vinoa vitsiä, ettei kaikki sitä tajua. Tiedän, etteivät kaikki näe teosteni huumoripuolta, mutta minulle joka ikisessä tekeleessäni on naurupommi mukana, kissantappovideota myöten. Sille ei Duudsonit pärjää, pyhäkoululaisia ja kapitalisteja kun ovat.

Jos et olisi taiteilija, missä ammatissa voisit toimia?

En missään, jos olisin ryhtynyt johon muuhun, olisin aivan eri ihminen. Valitsin taideuran lukioiässä kun paniikissa tajusin, että kohta sitä päätyy johonkin opiskelemaan ja sitten ammattiin. Kaikki muut ammatit tuntuivat jo etukäteen joltain rangaistukselta, jota ihminen sietää, koska siitä saa rahaa.

Kirjassasi on runo Kaisa Salmen Suomen sisällissotaa koskevaan Fellmannin pelto -performanssiin, onko tällaisia vankileirejä nykypäivänä?

Jos ajatellaan suurta historiallista muistojälkeä jättävää katastrofia, niin eikö esimerkiksi Talvivaara ole sellainen? Tai tehometsätalous? Kauppakeskukset ja niissä hoideltavat rituaalit - ne ovat inhimillisen vuorovaikutuksen irvikuvia.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Ei kysymystä, vaan muistutus: muista että rakkaus ei ole mikään vastaus. Rakkaus on kysymys. Se kysyy: mitä haluat antaa pyytämättä vastalahjaa?

Teemu Mäen kirjasta Äidin oma.

Louhen neito Turun Sanomissa

Annina Karhun Turun Sanomiin tekemä arvio Louhen neito -esityksestä 25.9.2016

Luettavissa nettilinkistä täältä.

                Kalevalaista mytologiaa monitaiteisesti

Louhen neito 

Käsikirjoitus Marko Laihinen, ohjaus Tiia Valavuo, musiikki Markus Rantanen, videot Lauri Löytökoski, puvustus Jaana Renvall, ensi-ilta 23.9. Louhenlinnan ravintolassa.

Pari vuotta sitten Louhenlinnan ravintolan ulkonäyttämöllä Laitilassa esitettiin Kivellä soutajat, joka perustui 1900-luvun alkupuolella Laitilan seudulta kerättyihin kalevanpoikatarinoihin. Myös Marko Laihisen käsikirjoittama Louhen neito on ammentanut vakkasuomalaisista perinnetarinoista, kalevalaisesta mytologiasta sekä alueella tehdyistä arkeologisista löydöistä.

Tiia Valavuon ohjaamassa esityksessä Väinämöinen saapuu Pohjolan emännän valtakuntaan. Louhen ja Väinämöisen kohtaamiseen on rakennettu voimakkaita jännitteitä, ja pinnan alla tuntuu jatkuvasti kytevän jotain − niin vanhoja kaunoja kuin yllättäviä käänteitä. 

Tarinan tapahtumat eivät aivan avaudu minulle. Väinämöisellä on selvästikin ollut syy tulla tapaamaan Louhea. Vanha tietäjä kertoo matkallaan kohtaamistaan kulkijoista ja saa Louhen oivaltamaan, että tämä on unohtanut pitää huolta yhdestä lähipiirinsä jäsenestä. Lopulta Väinämöinen saa vastahakoisen Louhen suostuteltua voimien yhdistämiseen.

Tulkitsen, että puheet uudesta sammosta, Pakkaspojan poissaolosta ja uhanalaisesta lumikurjesta viittaavat nykyiseen maailmanaikaan, jossa ahneus, rikkauksien epätasainen jakautuminen ja niihin kytkeytyvä ilmastomuutos sekä huoli sen vaikutuksista nähdään uhkina.

Toisaalta, tarinan arvoituksellisuus ei oikeastaan erityisemmin häiritse. Kokeneet harrastajanäyttelijät Lea Koskinen ja Jouko Mäenpää tekevät suuret roolinsa ilmeikkäästi ja tarkasti. Runollinen kieli soljuu vaivatta ja vivahteikkaasti. Kaunis ja yksityiskohtainen puvustus tukee hienosti ikonisten hahmojen rakentumista.

Salaperäisiä kulkijoita ja luontoa kuvaavat unenomaiset mykkävideot ovat mielenkiintoisia, mutta jäävät hieman irrallisiksi elävästä kolmiulotteisesta kokonaisuudesta. Parhaiten valkokankaalle heijastettu kuva toimii kohtauksessa, jossa Louhen ja Väinämöisen voimien yhdistämistä kuvaavaa tanssi ikään kuin sulautuu taustalle piirtyvään maisemaan ja lumikurkeen siinä.

Markus Rantasen säveltämä traditionaalinen musiikki luo tunnelmia, kuljettaa tapahtumia ja integroi eri elementit taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Rantasen ja Satu Lankisen käyttämä soitinrepertuaari – esseharpa, kampiliira, kaval, kitara, rumpu, kantele, jouhikko ja huilut – luo esityksen henkeen sointuvan jännittävän äänimaailman. 

Merkittävä vaikutus esityksen tunnelman luomisessa on myös itse esityspaikalla. Louhenlinnan jykevät luonnonkiviseinät, hirsirakenteet, kynttilät sekä taustalla loimottava takkatuli luovat komeat puitteet. Esityskokonaisuuteen sisältynyt, ruokaisa ja konstailematon illallinen kruunasi muutoinkin miellyttävän kokemuksen. 

Annina Karhu