Kirja on Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ensimmäinen julkaisu. [Atena 2014]
Artikkelit siihen ovat kirjoittaneet
Emilia Karjulan lisäksi
Liisa Steinby,
Jenni Linturi,
Iida Rauma,
Timo Harju,
Päivi Kosonen,
Lena Gottelier,
Kalle Vainio,
Katja Keisala,
Taina Kuuskorpi,
Kari Levola ja
Niina Repo.
Jonkunlaisen keon kirjoittamisoppaita lähivuosina lukeneena arvioisin, että tämä tarjoaa sille suomenkieliselle osastolle paljon uutta teoriaa ja käytäntöäkin. Useiden eri alojen asiantuntijoiden artikkeliarsenaali tarjoaa yhdessä sellaisen kattauksen, johon ei yksittäinen kirjoittaja pystyisi. Sen takia lukeminenkin kesti varsin kauan. Paljon on sisältöä, ja uskoisin että ammennettavaa löytyy eri vaiheissa oleville kirjoittajille.
Olen mukana 6 kk:n Taidejournalismi-koulutuksessa, jonka sisällön tuottavat yhdessä Turun Taideakatemia ja Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaine. Kirjan kirjoittajista lähiopetusta ja käytännön kirjoitusharjoituksia meille ovat tarjonneet Niina Repo, Päivi Kosonen ja Taina Kuuskorpi. Verkko-opetuksen kautta Emilia Karjula. Tästä syystä kirjan sivut avautuvat itselle ehkä hieman enemmän.
Alussa Karjula ja varsinkin Steinby esittävät perusteluja luovan kirjoittamisen opetuksen akateemiselle olemassaololle. Verrattuna muihin tieteenlajeihin, eiköhän se paikka hyvinkin ole olemassa. Toivottavasti myös rahoittajat ymmärtävät luovan kirjoittamisen arvon.
Ajankohtaista, hyödyllistä tietoa itselleni tarjosi Linturin teksti
Aineisto kirjoittajan apuna.
Huomioita taustatutkimuksen merkityksestä, miljööstä. "Kirjallinen kesämökki ei johdata lukijaa kirjailijan kesämökille vaan lukijan kesämökille. Miljöö ei siis tavoittele tiettyä kesämökkiä vaan kaikkien kesämökkien sielua, kesämökkiyttä." Eri aistit on syytä muistaa kirjoittamisessa - niillä lukija saadaan ankkuroitumaan tunnetasolla kiinni tarinaan.
Tarkastelupisteen muutokset tuovat rytmiä - tämän eri etäisyyksien hyväksikäytön ymmärtää tekstinkäyttöön helposti esim. valokuvauksen eri kuvanrajausten myötä.
Aiheen kohdalla Linturi painottaa armotonta rehellisyyttä. Aiheen on oikeasti kiinnostettava kirjoittajaa. Teema on näkökulma aiheeseen.
Iida Rauma kirjoittaa
Romaanin rakenteesta. Alkaen heti lupaavasti:"Minua on aina ärsyttänyt tapa, jolla proosan rakenteita opetetaan." Hänen mukaansa yhtä hyvin kuin rakenteesta voidaan puhua teoksen dramaturgiasta, arkkitehtuurista tai kompositiosta - kaikki ne viittaavat tietoisesti harkittuun tapaan jäsennellä teksti.
Kaikenlaisia bestseller-rakennemalleja on olemassa, mutta Rauma tekee olennaisen eron; aristoteelliset rakenteet palvelevat emotionaalisen kokemuksen manipulointia. "Titanic myi siksi, että se onnistuu lypsämään katsojasta tunteita maksimaalisen tehokkaasti. Romaanitaiteella on muitakin tehtäviä kuin lukijan tunteiden liikuttaminen."
Tämän jälkeen hän esittelee monimuotoisia, kiinnostavia rakennevaihtoehtoja. Syystä että: "Koska rakenne ja sisältö eivät viime kädessä ole erotettavissa toisistaan, tietyn rakenteen suosiminen tarkoittaisi myös tietynlaisten sisältöjen suosimista. Mitä monipuolisemmin rakenteita kirjallisuudessa käytetään, sitä monipuolisempia ovat myös maailmankuvat ja ajattelu."
Runojen kirjoittamisen kanssa puuhaaville Rauman ja Timo Harjun yhdessä kirjoittama
Kohtaa minut! Todellisten henkilöiden luominen proosan kertojaratkaisuilla ja runon puhujilla tarjoaa itse asiassa varsin paljon.
Runous todellakin on sitä kohtaamisen taidetta. Runossa on usein kyse vain muutamasta rivistä, joita lukija katselee ja kuuntelee kauan. Runojen monimerkityksellisyys korostaa niiden tulkitsijan osuutta ja siten myös kohtaamista. Harju kertoo, miten oli aiemmin ajatellut, että runot pitäisi jotenkin ymmärtää. (Veikkaan että sitä "ymmärtämistä" yrittää moni muukin ja pettyy sitten pahemman kerran kun ei ymmärrä - se lukutapayritys pitää runon ovet ja ikkunat kiinni.) Jossain vaiheessa Harju ymmärsi, ettei yritäkään ottaa runoa älyllisesti haltuun. Se taas vapautti siihen, että hän alkoi kohtaamaan jokaisessa runossa toisen ihmisen. Tämä oli hänestä ratkaiseva huomio. Tätä yleisavainta kannatta sovitella muidenkin jotka tuskailevat esimerkiksi kokeellisen nykyrunouden edessä.
Väittäisin, että jokaiselle kirjoittajalle uutta apupalikkaa tarjoaa Päivi Kososen
Luova omaeläkerrallinen kirjoittaminen - itsetuntemusta kirjoittamisen opetukseen.
"Kirjoittaessamme olemme tekemisissä elävän ja tuntevan minämme kanssa, jota juuri muisteleminen, esimerkiksi muisteleva kirjoittaminen pitää elossa ja eloisana - elävässä jatkuvuuden tunnossaan."
Kosonen sivuaa
Celia Huntin teoriaa, jonka mukaan kirjoittajakoulutuksessa on kyse perimmiltään kahden taidon opettamisesta: kirjoittamisen taidosta sekä oman äänen löytämisen taidosta. Mystinen oma ääni viittaa itseyden tuntoon; kun kirjoittaminen toimii, kirjoittajalle avautuu väylät omaan itseen, loppumattomiin mahdollisuuksiin ja rikkauksiin.
Omiin sisäisiin kirjoittajapersooniin tutustuminen tarjoaa tietoista työkalua alitajuisiin prosesseihin ja elävänoloisten fiktiivisten henkilöhahmojen luomiseen.
Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen lisää itsetuntemusta, mikä on siinä mielessä oleellista, ettei yksinkertaisesti voi kirjoittaa muista sitä, mitä ei itsestään tiedä.
Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on henkilökohtaisesti monesti myös erilaisista lukoista ja tunnekoukuista vapauttavaa - sillä on taas suoraa merkitystä omaan arkikokemukseen, hyvinvointiin ja se säteilee myös päämäärätietoiseen kirjoittamiseen.
Kosonen toivookin, että omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta tulisi Suomessakin hyväksyttyä akateemista toimintaa: jokaisen opiskelijan ja opettajan tunnustettu itsetuntemuksen väline ja kaiken kirjoittamisen tunnustettu alkulähde.
Käytännön opiskelusta koettu vinkki vitonen; jos jossain kirjoittajakoulutuksessa näkyy opettajana Päivi Kosonen, sinne kannattaa pyrkiä.
Palautteen merkityksestä, sen kirjoittamisesta, saamisesta ja siihen suhtautumisesta kirjoittavat Lena Gottelier ja Kalle Vainio. Palaute on ensiarvoisen tärkeää - elimellisen oleellinen osa koko kirjoitusprosessia. Kirjoittajan tulee saada tietää - rehellisesti muttei julmasti - tekstinsä heikkoudet ja vahvuudet. Palautteella on suurta merkitystä myös kirjoittajaidentiteetin muodostumiseen. Palautteen antajan on tiedettävä oma vastuunsa ja oikeat tavat antaa palautetta. Vuoroinvaikutusta.
Emilia Karjulan artikkeli on nimeltään
Muusat kirjoittajan tukena. Erään taiteellisen tutkimusmatkan alku. Hän osoittautuu surrealistiksi, mikä edellyttää työskentelytavoissa aina tietynkaltaista rohkeutta. Pitää uskaltautua menemään arkitodellisuudesta sinne epävarmoille reunamaille, unien logiikkaan. Kynäkin kädessä matkustusvälineenä se onnistuu. Karjula tarjoaa väyliä löytää tietä omien muusiensa luo. Hyödyllistä ja avartavaa - tarjoaa monelle varmasti aivan uutta ajattelun näkökulmaa.
Miten kirjoittaa heistä, jotka eivät ole meitä? Pohdintaa diskursiivisesta vallankäytöstä kirjoittaa YTT Katja Keisala. Hän on laittanut kriittisen diskurssianalyysi-mikroskooppinsa alle
Anja Snellmanin romaanin
Parvekejumalat (2010) ja sen luomat kuvat maahanmuuttajista. Me, ja ne. Artikkeli on varsin terävä, ja se viipaloi ko. romaanin aika ohuiksi siivuiksi, joiden todellista sisältöä ja viestiä on lukijan helppo pohdiskella tutkijan antamaa valoa vasten.
Kirjoittajaa se haastaa miettimään ja tarkistamaan omien tekstiensä kohdalla, että tukeeko itsekin vallitsevia ideologisia rakennelmia vai vastustaako niitä. Fakta on, että kirjoittaja käyttää diskursiivista valtaa. Tarinoiden kautta me tulkitsemme maailmaa ja tarinoiden kautta viritämme asenteemme, pingotamme ennakkoluulomme ja luudutamme käsityksiämme.
Vaikka moni kirjoittaja haluaa ehdottomasti pestä kätensä kaikenlaisesta poliittisesta osallistumisesta (hyh!) leimautumisen pelossa, tosiasiaa on, että kirjoittaminen ei tapahdu poliittisessa tyhjiössä. Tekstit ovat mukana muovailemassa maailmaa, yhteiskuntaa ja ryhmien välisiä suhteita. Siksi on tärkeää tuoda ilmi, millaisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja niissä muovautuviin ihmiskohtaloihin tarinoiden sisältämät merkitykset ovat yhteydessä.
Keisalan artikkeli hinasi ainakin itselleni näkyväksi vaikutusvaltaisia asioita, joita en ollut tiedostanut aiemmin. Kykyä nähdä paremmin asioiden ja ilmiöiden pinnan läpi - kaikkien asioiden ja valtasuhteiden taustalla oleviin; tietoisesti tai tiedostamattomasti ohjailtaviin valtarakenteisiin asti.
Väistämättä tämän jälkeen on olemassa omille kriittisille ja ns. yhteiskunnallisille teksteille eräänlainen "diskurssien tarkistuslista", joka pitää käydä läpi ennen julkaisemista, ettei paljastu aivan tolloksi. Paikoin akateemiset pultit olivat vähän kireään kierrettyjä, mutta tämä oli kirjan tärkein yksittäinen artikkeli minulle.
Kieltämättä Keisalan analyysin jälkeen myös tutkimuspöydällä makaava Snellmanin romaani asettautuu monin kohdin aika outoon valoon. Herättää ansaittua pohdiskelua ja yleisten asenteiden punnitsemista. Ehkei kaikki kokeneet ammattikirjailijatkaan täysin tiedosta valtaansa ja vastuutaan, joka heillä on kynänsä ja erityisesti oman kielensä kärjessä.
Taina Kuuskorpi avaa yhteiskirjoittamisesta artikkelissaan
Yhdessä luovuksissa. Tapausesimerkkien paljous osoitti, etten tiennytkään että mallia on Suomessa toteutettu näinkin paljon.
Edellisvuoden Paimion aforismipäivien jälkeen ideoin, että erityisesti aforismikokoelma olisi otollinen toteuttaa muutaman kirjoittajan voimin. Toteutuisi luonnollisesti moniäänisyys ja tietty terveellinen ristiriitaisuuskin tässä nykyisessä monien totuuksien maailmassa. Aforismi olisi ehkä lajiltaankin sellainen, jota olisi käytännössä helpohko käsitellä yhdessä. Uskoisin, että tällä tavoin toteutettu kirja olisi sisällöllisesti laadukkaampi kuin yksittäisen tekijän tekemänä, tai ainakin se mahdollisuus on.
Erityisen mielenkiintoinen sellainen olisi ajatella ja kirjoittaa ikonimaalareiden hengessä, kokonaan ilman tekijyyksiä. Aforismeissa kun erityisellä tavalla jopa korostuu se minä-tekijyys: minä olen kirjoittanut tämän aforismin, se on minun aforismini. Sitä myyttistä luovaa poikkeusyksilöä, joka ruuttaa jumallista tekstiä inzpiraazionin suuren hengen puristelemana on minusta syytäkin ravistella. Ehkä ekologinen luovuus ja tiimityö tulee väkevämmin mukaan myös luovaan kirjoittamiseen.
Artikkelissa selvitetään yhteiskirjoittamisen hyviä ja huonoja puolia kuten myös tärkeät taloudelliset ja tekijänoikeudelliset seikat.
Kuuskorpi esittää ytimekkäästi eri tutkimusten konsensus-yhteenvetona myös sen, mitä se luovuus sitten on.
"Luovuus on kyky tuottaa teos (työ, tuote), joka on sekä uusi (omaperäinen, odottamaton) että soveltuva (käytännöllinen, toimiva, hyödyllinen)."
Idean tulee olla myös laadukas. Luovuus on myös uusien asiayhteyksien näkemistä eli assosiointia, jota tarvitaan ongelmanratkaisutilanteissa, joissa mahdollisten vaihtoehtojen määrä on rajaton. Kirjoittamisessa ilmenevät myös muut luovuudelle annetut määreet, kuten epätavallisten ideoiden, käsitteiden, tekniikoiden ja intuition käyttäminen.
Kirjan lopussa pitkän linjan kirjailijat Kari Levola ja Niina Repo kertovat varsin seikkaperäisesti, mitä se sitten on se kirjailijan elämä eri vaiheissaan. Ehkä tärkeintä sitkeyden lisäksi on varustautua lähtökohtaisesti taloudellisesti niukkaan ja epävarmaan toimeentuloon. Käytännön apuja tarvitaan varmasti sieltä ja täältä. Monipuolinen kannattaa olla sekä avoin erilaisille työtilaisuuksille.
Mutta kuten Repo kirjan hyväksi lopuksi kiteyttää:
"Kirjoittajan kannalta tärkeimpiä asioita ovat kuitenkin halu kirjoittaa, halu kertoa juuri tämä tarina ja jos halua löytyy, on kaikki muu kestettävissä. Ei siis muuta kuin matkaan."
