Minkä ikäisenä ihminen on oman onnensa seppä?

Tänään 20.11. vietetään Lapsen oikeuksien päivää, ja teemana on taloudellinen eriarvoistuminen. Raha vaikuttaa nykylapsiin yhä enemmän koska kulutuksen merkitys on kasvanut, ja se heijastuu suoraan lasten sosiaalisiin suhteisiin. Vähävaraisen perheen lapsella ei ole läheskään samanlaisia mahdollisuuksia ja valinnanvaihtoehtoja kuin vauraan perheen lapsella. Tavarat, vaatteet, harrastukset lomailumahdollisuudet - kaikilla ei ole varaa hankkia tietyilla lasten statusmateriaaleilla tikettejä kaveripiiriin.

Vähävaraisuus syrjäyttää ja leimaa lapsia. Lauman lait ovat ihmislajille todella kovat - oma toiseus ja identiteetti kaiverretaan kiusaamalla ja hyvät välineet löytyvät rahalla mitattavista asioista. Asiantuntijat kehottavat vanhempia puhumaan lastensa kanssa enemmän ja kuuntelemaan heitä. Lapsia olisi autettava ymmärtämään, etteivät ne merkkivaatteet tai kallis puhelin ole lopulta olennaisia lapsen persoonan, omien kykyjen tai osaamisten kannalta.
Toisaalta - kyynikko hymähtää; kuinka moni vanhempi kamppailee täsmälleen samojen eriarvoisuuskuilujen kanssa siellä aikuisten maailmassa?

Poliittisesti olisi mahdollista ohjata systeemiä lasten lähtökohtia enemmän tasoittavaan suuntaan, mutta jo pitempään ovat olleet vallalla arvot, joissa yksilöiden rikastumismahdollisuuksia tuetaan voimakkaasti - solidaariset arvot eivät ole muodissa. Voittajat kiinnostavat - vai mitä kertovat nykyiset tv-ohjelmat?

Tämä tietty rahasta johtuva kohtalonomaisuus - lapsi ei valitse itselleen vanhempiaan, kasvuolosuhteitaan, asuinpaikkaa johon syntyy; ei vanhempiensa varallisuutta, heidän kykyjään, sukua, suhdeverkostoja jne. Tämä ollut eräs tärkeimpiä aiheita mistä olen kirjoittanut. Kolumneissa ja viimeksi tekstissäni Torasäkeet-antologiassa ja Halokehrät-kirjassani.

Tähän ovat vaikuttaneet tietenkin mm. omat kokemukseni, aiheeseen liittyvä faktatieto ja se, mitä olen käytännön kentillä kohdannut nuorisotyöntekijänä köyhyyden pirullisia vaikutuksia eri yhteyksissä.

Muutama aforismiksi suoristettu rivi jälkimmäisestä teoksesta:


Lasten hiekkalaatikkoleikit kakutettava vastaamaan yhteiskuntaa. Empatiaan ei aikaa, varaa.


Leluyhteiskunnassa karamelliväreihin kastetut prinsessat ja peterpanit säilötään aikuisuuteen.
Kaupan kylmä ketju ei katkea.


Inhoan niitä tulevaisuuden kuvia, jotka näen tyttärieni muotoisista ikkunoista.


Aikuiset liimaavat lapsiinsa omia hintalappujaan.


Perhepotreteissa yhä enemmän tuotesijoittelua.


Perheosakeyhtiöt. Projektit. Pisteytetyt palikat.


Alle kolmevuotiaat lasketaan maksaviin asiakkaisiin. Ehdottomasti.


Leivästä ja sanoista saa lapsellisen helposti murennettua toimivan pistoolin. Tai kukan.
Lapsesta murennetua pistoolin.


70-luvun uuttama aloitusluokan joukko-oppi vasta nyt matemaattisen käyttökelpoista.


Henkilökohtainen osattomuus repii yhteisen näytelmän.


Kova humanismi: tarvitsee henkilökohtaiset puolustusvoimansa.

VOIMA-lehden Runoilija. -palsta osa 8: Jussi Sutinen

Voima-lehdessä (9/2015) haastattelussani runoilija ja psykoterapeutti Jussi Sutinen.
Tein myös puheenaiheisiimme liittyen arvion tuoreesta levystään.

Valkoista, paljon valkoista

Toinen runokirjasi Valkoinen huone (Robustos 2015) ilmestyi äskettäin, Kuolleiden kaupunkien muistikirja 2009 – mitä runoilija Sutiselle on tapahtunut kuudessa vuodessa?

On tullut varmuutta ja rauhaa kirjoittamiseen, enää ei tarvitse todistella mitään.

Uusi kirja elelee vapaasti, melodisessa trillerissä on myös lempeää armollisuutta.

Olet runoilija ja psykoterapeutti. Mitä liikettä vahva runo voi saada aikaan ihmisen pään sisällä?

Kieli edustaa liikettä, mielensairaus pysähtymistä. Mielenterveyden lähde on siinä, miten pystymme sanojen kautta liittämään itsemme toiseen ihmiseen, ryhmään. Poeettisen kielen avulla pystyy sanoittamaan asioita näkyväksi – mustavalkoisuuden tilalle tulee nyansseja, maisemat muuttuvat. Ihminen muuttuu.

Pitäisikö nykyihmisten lukea enemmän runoja?

Kyllä. Miksi runoja sitten luetaan yhä vähemmän – uskon että eräs syy on, ettei ihmiset yksinkertaisesti jaksa lukea runoja. Kapitalismi jauhaa ihmisen finaaliin, ja viihteen kuluttaminen pitää sitä systeemiä yllä. Vaihtoehtoisiin elämäntapoihin on jyrkät kuilut.

Olet työssäsi satujen puolestapuhuja. Aikuisten värityskirjat ovat hittiä, pitäisikö olla myös aikuisten satukirjoja?

Ehdottomasti kyllä! Saduissa tapahtuu kaikki. Esimerkiksi H.C Anderseinin Peili ja sirpaleet on täydellistä metaforaa nykyiselle poliittiselle tilanteelle.

Valkoinen huone on psykologisen tiivis, mutta lukijaystävällisesti olet liittänyt kirjan loppuun pienen, humoristisenkin sanaston avaamaan säkeitäsi. Miksi?

Se oli alkuun kustantajan toive. Ensin vähän epäröin, mutta sitten totesin että kyllä runoja saa ja uskaltaa avata. Osa nykyrunoista on mielestäni tarkoituksella vaikeaksi tehtyjä. Itse tahdon, että runoni elelevät vapaasti ja lukija liikkuisi niissä itsekseen, viipyilisi, löytäisi itselleen jännittäviä paikkoja.

Runoissasi puet myyttisiin hahmoihin omia sinulla olleita eläimiäsi, kuten espanjalaisen kulkukoiran, hevosen ja kaksi vuohta. Mitä eläimet sinulle merkitsevät, mitä ne elämästä kertovat?

Eläin on ihmisen irroitettu osa, johon lohkomme jotakin itsestämme. Voimaa, lempeyttä, vaarallisuutta. Tähän liittyen runoissani on kolme olemassaolon tasoa samaan aikaan: sielullinen, konkreettinen ja historiallinen.

Teet myös musiikkia. Millaisen laulun tahtoisit tehdä – mitä siinä olisi?

Yksinkertaisen slaavilaisen iskelmän, jossa jotain suomalaista, joka improvisoitujen melodioiden kautta riistäytyy, ja palaa sitten takaisin nytkyttävään ytimeensä. Se ei varmaankaan olisi radiohitti.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Miksi sinun pitää tehdä runoja ja musiikkia?

Sitä haluaa koskettaa ensin jotakin itsessään, ja sitten haluaa jakaa sitä jotakin niin, että se koskettaa myös muitakin ihmisiä.

Muutamat valitut sanat

En tiennyt että on olemassa toinen maailma

toinen asema ja raiteet

En uskonut että sitä mitä te kutsutte olemassaoloksi

                voisi paeta jonnekin niin kauniiseen

kuin

karkaisi mielisairaalasta sirkukseen

Tutustu levyyn ja musiikkiin täältä.

Meinaks lähti kyläl ehtost?

Juttu julkaistu alunperin Laitilan Sanomien 90v. -juhlaliitteessä 27.10.2015

Viikonloppuiltana ajaessa Laitilan keskustan läpi, ne vanhat kalloon valottuneet muistikuvat hämmästelevät väen puuttumista. Toisenlainen tapakulttuuri oli voimissaan vielä omassa nuoruudessani 1980–luvulla. Silloin kokoonnuttiin viikonloppuisin keskustaan – tai oikeammin, lähretti kyläl.

Ja joka vuodenaikaan. Muistista tuiskuttaa talvisia kuvajaisia, joissa sitä äänekästä porukkaa notkuu vähän joka nurkalla. Eri tavoin ulkoa ja sisältä tuunattuja autoja on Sokoksen parkkipaikkarivi täynnä. Kilpavarustelu on kovaa – monilla stereoviritykset ovat monta kertaa koslaa arvokkaammat.

Kuskeja on liikkeellä ajamassa sitä kuuluisaa ”pillurallia”. Kyydissään niitä, joilla otto päällä. Risteyksiä kaahitaan takavetoisilla lumi pöllyen ja pakarit rääkyen. Stereot jumputtaa, ikkunasta huudellaan hävyttömyyksiä. Jotkut vetää huurussa mopoilla – pipot ehkä päässä – ei ollut kypäräpakkoja.

Ei niin kovin suuri ihme, että keskustassa asuneita raivostutti tuo jokaviikonloppuinen karnevaali.

Eli arvon nykynuoriso, kyllä näillä nykyisillä keskustan shikaaneilla, liikennemerkkijärjestelyillä ja korokkeilla on tietyt historialliset syynsä.

Rokkipojilla oli etunaan Laineen talon ja Ahtalan treenikämpät. Tosin niissäkin killui välillä yhteiskunnan munalukko ovessa, kun ulkomusiikillinen meno oli äitynyt liian hulppeaksi.

Kesällä keskustassa, tuossa poliisien valvomassa ”ulkoilmanuorisotilassa” oleminen ja hengailu oli letkeää. Kesäaikaan jengiä parveili, hoiperteli, autoili ja jörni siellä Kirikalliolla.

    

Mutta oli se villiä touhua. Katutappelut ovat aina kuuluneet nuorten miesten huvittelumuotoihin. Kepan grillin edustalla tuli pitää varansa varsinkin ravintoloiden valomerkkien jälkeen. Kovanyrkkisimmät pahikset olivat hyvin tiedossa. Poliiseilla ja terveyskeskuksessa piisasi töitä. Oli jäsentenvälisiä ja Laitila vs. Ugi –kamppailuja. Niitä keskinäisiä välejä piti lämmössä suosittu bändipaikka Kalannin urheilutalo ja sen ulkoalueet.

Laitilan urheilutalon diskot, Rauman Ooperi ja Lallintalo Köyliössä olivat myös suosiossa.

Nuorilla tahtomus tavata toisiaan ja juopotella

Magneettina kylille hengailuun oli tietysti muiden nuorten seura ja odotukset säpinästä ja sutinasta. Yläasteella syntyneitä uusia kaverisuhteita vahvistettiin vapaa-ajalla – usein juopottelun tuoreella ihanuudella. Lahdenvihreittein, koskenkorvan ja tujujen viinien lisäksi alaikäisillä oli liikkeellä paikallisilta tuottajilta suomalaisugrilaista kiljua – mm. sisuilla aateloituna – ja sepä olikin mureaa likööriä, kuten eräskin laitilalainen muusikko luennehti yrjönsä jälkeen.

Raisu kännäys oli yleistä myös flikkojen piirissä – kossua spraitilla ja minttusuklaata kippaantui roimalla kaadolla. Tämän päivän äiteinä tuskin voivat edes kuvittella, että omat tyttäret bailaisivat samoilla asetuksilla kuin he aikanaan. Kah, niiin ne normaaliuden rajat siirtyvät.

Kun meininki oli tätä, niin monella on myös niitä todella huonoja kokemusmuistoja nuoruusvuosistaan. Osalta lähti henkikin.

Rakkautta fordlandiassa akkunat huurussa

On helppo palauttaa mielikuvaan se Sokkarin parkeissa ollut corolla, lada tai sata-ampperinen, jossa kaikki ikkunat umpihuurussa. Kas siellä sitä rakkautta tehtiin. Tai kuka teki ja kuka ei.

Auton ajokortti oli monelle laitilalaiselle nuorelle se Juttu – itsenäistymisen ja oman vapauden iso vaihde. Samalla koitti kovasti odotettu ravintolaikä ja valinnat kasvoivat: sisätilaa, bändejä ja diskomeininkiä. Ja juomaa.

Laitila oli välillä varsinainen fordlandia – vanha- ja välikoppaisia escortteja, taunuksia ja myöhemmin sierroja pörräsi muotivehkeenä kaduilla paljon.

Jos sitä 30 vuoden takaista automuistikuvaa nuuskaisee sisältä, niin hajucoctail on jotain wunderbaumien, sakean tupakin ja Brut 33:n yhdistelmää. Rexonan lisäksi tuoksuu ehkä Mum, Poison ja spearmint-Jenkki; Hellä Mietonen ja XZ Shampoo. Takapenkillä heiluu karvanopat lärviin ja jos vuosi 1985, niin c-kasettisoittimesta vouvaa vanhaa heviä, tuoretta Popedaa tai ZZ Topin Afterburneria. Niin pirun kovalla volyymilla, että takatukat ja neonväriset olkatoppaukset viuhuu sivuikkunoista eteenpäin kun mennään toistasataa Valkojärven suoralla Aimon grillin suuntaan.

Mopot vireessä

Moottoripyörät olivat tyyreinä aika harvinaisia – Yamaha RD mullisti meininkiä vauhdin ja metelin osalta. Jokainen muistaa 80-luvulta myös Laitilan keulimiskunkun.

Mopot ja niiden virittely olivat ajan henkeä. Huimimmat kiiturit rakentuivat pienipyöräisistä PV Suzukeista, joihin tuupattiin kasikymppinen pytty ja kaasari, joiden ansiosta kahvan käännöstä näki pyörteen bensatankin pinnassa. Kulkivat reilusti yli 100km/h.

Mopomeininki liittyy kämppävillitykseenkin. Maaseutunuorisolla oli tahtomusta rakentaa ulkorakennuksiin tai metsänsyrjiin pahaisia, mutta vanhemmilta rauhaisia pikku hökkeleitä illanviettoihinsa. Eräskin paloi Koveron puskissa ja huonommalla tuurilla olisi kärventynyt ihmisiä mukana.

Muita tuon ajan harrasteita vehkeittein kynimisen lisäksi laitilalaiselle nuorisolle tarjosivat mm. Jyske, kirjasto, partiotoiminta, 4H, musiikkiopisto, seurakunta, VPK ja tanhukerhot. Bändisoittoa ja yleisurheilua harrastin itsekin, mutta muista mainituista ei ole kokemusta.

Sinappi, ketsuppi ja kurkkusalatti

Kylällä ollessa tankkaus tapahtui grilliruualla. Makkaraperunat tai lihapiirakka kahdella nakilla ja lasipullo Cokista. Oli tuo mainittu autoilevan väen Aimon grilli, hirsimökkinen Eskon grilli ja Kepan grilli, jossa vasemmalta luukulta paikkakunnan paras irtokarkkivalkoima. Legendaarisen Kepan Ullan avausrepliikki muistetaan. Koverossa oli grilli-kioski ja Heikkilän Plussa teki sunnuntaikauppaa.

Kalannin Kylähiiden grillistä sai vuokrattua myös videoita, Tähtivideo Laitilassa. VHS-videonauhurit oli iso mullistus – saattoi katsoa elokuvia milloin vaan! Alien ja kahdeksas matkustaja kuuluu ensimmäisiin vuokraleffoihin minkä näin. Unohtumattomasti.

Pienten piipittävien elektroniikkapelien ja digikellojen kanssa 80-luvulla alkoivat yleistyä ne huiman suorituskyvyn kotitietokoneet Vic 2o ja Commodore 64. Nykyajan kersoilla voisi niiden hitauden ja alkeellisuuden edessä olla hämmästeltävää. Ne ”todella toimintavarmat” nmt-puhelimet tulivat myöhemmin. Televisiosta irtosi toki 80-luvullakin käyttökelpoista läppähokemaa mm. Velipuolikuusta ja Hymyhuulista, joissa mahtisonneina Aki ja Turo. Ritari Ässä oli kova sana; Hill Street Bluesia, Dallasia ja Dynastiaa unohtamatta. Ketkä olivat kaapelitv:n piirissä, pääsivät Laitilassakin varhain nauttimaan Sky Channelista ja Music TV:n ohjelmista.

Nuoruuden veteraanin loppuanalyysi

Paljon jää tarinaa ulkopuolelle. Mutta jos tämän päivän vanhemman ja nuorisotyöntekijänkin tiedolla arvioi omaa nuoruusaikaa, niin olihan siinä monenlaista villiä vapautta ja vanhempien sallivuutta tai välinpitämättömyyttä nykyiseen verrattuna. Olimme nuorisoa, jota varmasti kirottiin. Mutta jokainen sukupolvi lähtee kasvamaan edellisten lähtökohdista ja senhetkiset kasvatustietämykset ovat ne mitkä on. Mutta, tämän ajan nuoret ovat sitten huomisen vanhempia.

Disko jumputti välkkyen maailmalta Laitilaan

Juttu on julkaistu alunperin Laitilan Sanomien 90v. -juhlaliitteessä 27.10.2015

  

John Travoltan tähdittämä Saturday Night Fever elokuva vuodelta 1977 nosti diskomusiikin valtavirtaan ja levitti ilmiön maailmanlaajuiseksi. Pienellä viivellä se saapui myös Laitilaan. Urheilutalon nuorisokellarissa eli Poterossa diskoja pidettiin ainakin vuonna 1980 – SPR ja Nuorisolautakunta järjestäjinä – mutta isommat kuviot alkoivat myöhemmin.

DJ:t Kimmo Kuusimäki ja Leevi "DJ Liivai" Parsama
soittamassa levyjä Uudenkaupungin Pursiseuralla 1984.
(Kuva: Leevi Parsaman arkisto)

    Diskomusiikista innostunut Leevi Parsama, eli ”DJ Liivai” muistelee, miten hän koulun myötä tutustui Kimmo Kuusimäkeen, Saaren Tapsaan sekä Mikko ”Megawatti” Virtaseen, jotka taas olivat kiinnostuneita diskotouhuun liittyneestä elektronisesta puolesta. Osasivat pätevästi rakennella valojärjestelmiä ja laitteita musiikintoistoon.  Tuo alaikäinen porukka löi hynttyitä diskon nimissä yhteen, ja ilman mitään ulkopuolista mallia 1981 alkoivat ensimmäiset heidän järjestämänsä diskot koulun liikuntasalissa. Pienempiä luokkadiskoja oli toki jo aiemminkin järjestetty. Suosiota tuli.

    – Noin 15 illan jälkeen siirryttiin sitten pitämään diskoja Urheilutalon yläkertaan ja aikamoisella riskillä, kun toimittiin myös järjestäjinä. Parhaimpina aikoina sali oli täynnä, eli useampi sata kävijää, Parsama muistelee.

    SPR oli näissäkin diskoissa mukana apujärjestäjänä, ja saatuja tuloja käytettiin toimintaan ja uusien vehkeiden hankintaan.

    Kiistatta näillä hyvin järjestetyillä diskoilla on ollut suurta merkitystä silloiselle nuorisolle. Ainut ongelma oli se, että osa jengistä veti tietenkin häppää Urheilutalon ulkopuolella ja siitä syntyi joskus erinäisiä häiriöitä.

    Timo Grönlund oli laitilalaista diskopuolella aktiivinen, ja järjesti porukalle ykköshittejä sinkkuina suoraan Englannista. Hänen johdollaan Vakka-Suomessa toimi yhteistyö hyvin, ja DJ:t lainasivat kalliita levyjä toisilleen. Muurisen Lasse Ugista kävi opettamassa DJ-kuvioita. Grönlund tekikin tiskijukan töitä ammatikseen useamman vuoden.

    Laineen talo oli myös diskomiesten tukikohta, heillä oli sieltä yksi huone ja kaikenlaista yya:ta toteutetiin bändiväen kanssa. Paikallisissa ravintoloissa järjestettiin myös diskoteekkejä.

    – Mutta kyllä ne Kirikalliolla pitämämme diskot nousevat isoimpana esiin ja ajaa muiden ohi. Siinä vaan kävi jotenkin niin, että nuoriso vei sen paikan, ja tanssipuoli jäi pienempään osaan.  Siellä oli hyvä meininki ja paljon porukkaa, Parsama toteaa.

Vakka-suomalaisia diskoteekkien pyörittäjiä yhteispotretissa joskus 1980-luvulla.
(Kuva: Leevi Parsaman arkisto)

Seuraavan sukupolven DJ:t astuvat kehiin

Jossain kohden 90-lukua Urheilutalon iso diskotoiminta hiipui, vaikka se oli monena vuonna hyvä varainhankintakeino luokkatoimikunnille. Diskot siirtyivät pienimuotoisempina kouludiskoihin, uimahalliin, nuorisotalolle ja paikallisiin ravintoloihin. Mutta tuli myös uusia spiikkaajia tanssittamaan värivalojen välkkeisiin väkeä. Tunnettuja ovat mm. DJ Mikro eli Mikko Koistinen, jonka kautta tekijärinkiin pääsi sisälle myös Ville Viitanen eli DJ Wille.

­    – 80-luvun puolivälissä Potero oli diskoelämän mekka, ja siellä kävin ekan kerran varmaan kymmenvuotiaana, Viitanen muistelee. – Näin ensimmäisen kerran savukoneen ja strobovalon Baltimoran ”Tarzan Boyn” ulvoessa niin, että se jytisi päässä vielä koko seuraavan yön.  

    Siitä alkoi innostus ja ahkera miksausharjoittelu. Lopulta harrastuksesta tuli Viitaselle puolivahingossa sivutoiminen työ. 1500 keikan jälkeen hän lopetti laskemisen ja teki sen jälkeen vielä vuosia keikkoja. Jossain vaiheessa hän ryhtyi työllistämään pikkuveljeään Jonnea DJ-hommiin yhä enemmän.

    – Laitilalainen diskokansa oli itse asiassa erittäin aikaa seuraavaa ja aina sai satikutia, jos ei ollut kartalla mitä maailmalla kuunneltiin. Myös ikähaarukka oli aika leveä, kun lattialle mahtuivat sulassa sovussa juuri kapakkaikään päässeet keski-ikäisten daamien seuraksi. Vakioasiakkaiden toiveet osasin lopulta ulkoa ja laitoin ne automaattisesti jonon jatkoksi toivelistaa toteuttaessani.

    DJ Willen viimeisimmästä keikasta on jo yli viisi vuotta, ja keikalle ei ole lähtenyt vaikka pyyntöjä ysäribileiden seremoniamestariksi on tullut. Toisaalta, autotallin hylly notkuu satoja tuon ajan levyjä, että parempi sanoa never say never.

    – Kyllä tosiaan 80-90 –luvuilla diskot olivat hyvin suosittuja Laitilassa, muistelee myös liikuntasihteeri Ilkka Simola. Silloin Jyskekin järjesti monena vuonna diskoja ja luokkatoimikunnat olivat innokaasti mukana.

    – Mutta sen jälkeen on ollut hiljaista, ja isoja avoimia diskoja ei kaupunkikaan ole enää järjestänyt moneen vuoteen. Kouluissa pienempiä diskoja pidetään toki edelleen, Simola toteaa nykytilanteesta.

    Paikallisissa ravintoloissa täysikäisille on edelleen tarjolla nykyaikaiseen malliin ainakin diskohenkistä tanssimeinkinkiä.

Laitila rockin ja popin hautomona

Juttu on julkaistu alunperin Laitilan Sanomat 90-vuotta juhlaliitteessä 27.10.2015

Vuonna 2011 Marrasmeteli herätteli tekemään juttusarjan Laitilan bändikulttuurista. Se julkaistiin Laitilan Sanomissa ja löytyy blogitaltiointina netistä.  Yllätyin tuolloin itsekin siitä, miten paljon Laitilassa onkaan ihmisiä pyörinyt mukana bänditouhuissa. Merkittävää on ollut myös Laitilan kaupungin panostukset asiassa: toimintaa on tuettu rahallisesti, keikkamahdollisuuksia järjestetty ja 1989 Meijerin kiinteistön alakertaan rakennettiin seitsemän bändien treenikämppää. Siellä toimi myös Studio Big Yell.

Tällä hetkellä hyvässä iskussa paikallista voimaa omaavista bändeistä ovat ainakin Kehä, Sydäntalvi ja Wrathrone, joilta kaikilta on 2016 alussa ilmestymässä kokopitkät albumit. Myös Buck of Brimstone on tujulla rockdieselillä tankattuna.

Laitilasta lähtöisin olevia tunnettuja, rocktaustaisia muusikkoja ovat mm. Rami Alanko, Kari Antila, Pasi Laihonen, Jyrki Lemmetti, Mauri Mikkola, Sauli Soini, Jari Nieminen, Sami Savolainen, Samuli Jokinen ja Markus Rantanen. Plus monta tämän päälle vielä.

Jos alusta lähtee liikkeelle, niin laitilalaisen rockkulttuurin avauspoksahdukseksi voidaan nimetä se, kun Jukka Vehmas hankki Hagström Kent –sähkökitaran. 1971 syntyi ensimmäinen bändi Hermannin Nuorisoseura eli HNS. Jyrki Lemmetin tultua mukaan rockruuvit kiristyivät paljonkin.

Jykin seuraava yhtye Naavan lämmin nipistys oli jo aito progebändi.

1975 aloitti Pasi Laihosen ja kumppaneiden Johnnie Walker Band keikkailunsa ja sai suosiota osakseen. Muita -70-luvun bändejä olivat Sauli Soinin ja Jyrki Varjon Rainshelter sekä Riku Heijarin ja Kari Antilan Riku and the boys.

1980-luvulla toiminta laajenee kunnolla

1981 Käräjätalo purettiin ja treenipaikaksi tuli Laineen talo. Siellä Moonshiners tiputteli uusia pitkän linjan soittajia mukaan kuten Timo Heinonen, Mauri Mikkola ja Sami Soini.

Wellu Rantalan Mad Monsters soittaa Poterossa ovelasti ensin diskoa ja päälle omaa musiikkiaan. Myöhemmin Rantala on menestyksekkäästi kipparoinut Dr. Doctor -bilebändiä.

Wellcome Band, RAN ja Alex Stone Group olivat jo kunnianhimoisempia yrityksissään. ASG voitti myöhemmin Poko Recordsilta levytyssopimuksen ja aikaansa liikaa edellä ollut Vaapula Vissun -LP ilmestyi 1991.

Rainion Jussi ja Timo ilmestyvät mukaan laitilalaisiin bändeihin laulajiksi. Rami Alangon veturoima Nefernefernefer syntyy ja muuttaa nimensä ennen ison yhtiön sinkkuja Bohemiaksi.

Vuosikymmenen lopussa jytäävät Waste Bit ja Snake Eyes, joissa mukana mm. Henri Aitakari, Joni Malmberg ja Mika Rinteelä.

Rantasten alakerrassa metelöi Crypt, jolla aloittelivat mm. Michael Rantanen ja Mika Luoto.

80-luvun loppupuolelta asti laatupunkkia takoi pitkään Mane Sorrin ja Marko Turusen Natusan Club, ja Worst Nightmarella taas aloitti komeaa rockabilly-uraa edelleen tekevä Sami Savolainen.

Tuplabasarihevin ja suuren metelin aloitti toden teolla Stormchild.

Paljon keikkoja tehnyt Yellow Mellow starttasi jo -89, ja heittää keikan edelleenkin jos niikseen tulee.

Laitilalaiset kävivät tuohon aikaan maankuuluja bändejä katsomassa ja oppia ottamassa mm. Kalannin urheilutalolla, Rauman Ooperissa ja Köyliön Lallintalolla.

Nefernefernefer suoraan 80-luvulta ja pakun sponsoroi Rauma Repola.
Edestä Kalle Airisto, Jari Varjo, Jussi Rainio ja Rami Alanko.
 (Kuva: Leevi Parsaman arkisto)

1990-luvulla eri ikäluokkien pumput rokkaa ja poppaa

Kaivolassa pihaparakissa pauhasi Madhouse Monstersin punk, jota jyystivät Kristian Sukari, Jani Valtonen ja Marko Mäkilä. Tätä seurasi jatkeena Näkymätön kauppatavara, jota muistellaan ja kuunnellaan edelleen.

    90-luvulla vaivasi kova talouslama, joka persaukisti muusikoitakin. Unplugged tuli muotiin Laitilassakin Plagiatorsin ja Samawanhan kokoonpanoina.

    Yhtenä timangina on tietysti Neon 2, jonka Polku-single vuonna -92 nosti bändin valtakunnalliseen suosioon. Edelleenkin yhtyeen kappaleita soi silloin tällöin radiossa – ovat elävä osa suomalaista rockhistoriaa. Bändissä soittivat tuolloin Rami Alanko, Jussi Rainio, Jari Varjo ja Timo Heinonen.

    90-luvulla aloittaneita yhteitä on myös Amadeus, joka olisi voinut hieman paremmalla tuurilla myös breikata laajempaan tietoisuuteen. 

    Wolf bändissä soittivat taas uusina rockareina mm. Matti Vehmas ja Antti Marttala.

   Mental Distortion hinasi esille 90-luvun lopussa jälleen uusia lupauksia, mm. Jari Nieminen, Ville Pokki, Kristian Salonen ja Markus Rantanen.

    Bilebändinä coverbiisejä soitti Teh Runsaudensarvi, josta sikisi sittemmin IWAN.

    Surullisin tapahtuma tuolta vuosikymmeneltä on lahjakkaan hevilaulajan Michael Rantasen äkillinen poismeno 1994. Hänellä oli alan opinnot katsottuna  valmiiksi USA:ssa, mutta kaikki jäi kesken.

Mental Distortion vuodelta 1999:
Markus Rantanen, Ilmari Kantola, Kristian Salonen, Wille Pokki ja Jarke Nieminen.
(Kuva: Markus Rantasen arkistot)

2000-luvulla levyt ja bändimäärä kasvaa

Hevi eri genreissään on ollut Laitilan bändien suosituin musiikkilaji. Näihin lukeutuvat mm. Kadotus, Demon Child, Ancestors Blood ja G.O.R.E. Vuosikymmenelle tunnusomaista on, että tekniikan kehittyessä levyjen teko tulee yhä useamman bändin ulottuville.

Kimaira edusti taas suomipunkkia, V4 suomenkielistä progerockia ja Jani Varjon After Wildfire southernrockia.

Mikael Ruoho on edelleen monessa mukana, Ääretön hiljaisuus ja Routakehä Antti Maantiehinnon kanssa olivat rumpalin alkuvaiheen bändit.

Routalempi on ollut ahkera keikkabändi, jonka biisitarjotin on tanssittavassa vanhemmassa rock ´n rollissa.

Laitilalaisia soittajia on ollut mukana nykybändeissä Curimus, Veres, Malvo ja King Drapes.  Timo Heinosella on oma Sir Albert tuotantonsa. Samuli Jokinen on soittanut huippuartistien bändeissä.

Jyrki Lemmetin päätoimi on ZALO DUO –yhtyeessä, ja herrat Antila ja Mikkola ovat taas opin saunojensa myötä päätyneet enemmän jazzin maailmaan.

Koska luovat alat ovat ne mitkä nytkin kasvavat ja tulevaisuudessa yhä enemmän, toivon mukaan Laitilassa santsataan myös rockmusiikkiin jatkossakin.

Kakolassa

Osallistuin 23.10.2015 hyväntekeväisyystapahtumaan, jossa isolla porukalla dramatisoitiin ja tuotiin erilaisia elämyksiä opastetuille yleisökierroksille Kakolassa.
Saadut lipputulot 7 000 € menevät Nenäpäivä-keräykseen.
Oma mielenkiintoinen roolini oli olla liikuskeleva, puhekontaktia ottava ja pikku palvelusta pyytävä vanki Philadelphia-osastolla.

Eksistenssifilosofioihin nojaileva kiinnostunut runoilija tietenkin halusi tällaiseen tilaan kun tuli tilaisuus - ottamaan kahmaisua suurimmalta osalta ihmisistä lukittuun atmosfääriin. Astelemaan rumuuden kalvon toiselle puolen. Haistelemaan jo haihtuvia hajuja, tarkentumaan yksityiskohtiin. Pohdiskelemaan mitä on ihmiselämä, inhimillinen kohtelu vankilassa, rikos ja siitä muiden määrittelemä rangaistus, kierteet ja kierteiden katkeaminen, mielen kalterit, muuttumisen vapaus, joka voi toki olla myös sitä vankila-kokemusta.

Elämän erilaiset ilmiöt & vankiluuden symboliikka löytyy halutessa monesta asiasta: oma keho, varallisuus, genetiikkalotto, ihmissuhteet, asumismuodot, elämäntilanteet, realistiset valinnanmahdollisuudet, omat ja muiden ajatukset, asenteet ja teot. Lapsuuden olosuhteet, vastuut ja vapaudet, elämän alku- ja päätepisteet jne.

Meillä jokaisella on omia vankiloita, joissa olemme, joista pakenemme tai joihin haluamme. Sellit ja osastot, joiden turvassa tunnemme vapauttamme.
Kohtalonomaisten asioiden muuritus, ja asiat, joita olemme valinneet elämäämme joko tietoisesti tai ainakin osittain tiedostamatta, aina rajallisesti vapaalla tahdollamme.

Vanha toteamus sanoo että vapautta on kahta lajia: vapautta jostakin, ja vapautta johonkin. Jälkimmäistä pidetään positiivisena vapautena.

Joskus vaivalla omasta maasta tehty tunneli vie vain toiseen, hieman erilaiseen selliin, mutta aina joskus myös muurien ali, tai jopa portista iloisesti ulos jonkinasteiseen vapauteen.

Treenien ja esitysten lomassa oli aikaa myös hieman kuvata. Kakolalle on jo uudet suunnitelmat, saattoi hyvinkin olla viimeiset kierrokset näissä ympäristöissä.

Kohta vankila itse vapautuu, sen muotoa muutetaan.