Unen ylellisyydestä

(Julkaistu Laitilan Sanomissa 17.2.2017)

Vanha kiinalainen viisaus toteaa: jos sinun on nälkä, syö riisisi. Jos olet väsynyt, mene nukkumaan. Pelkastään tätä sanapuutarhaa viljelemällä sinne omaan elämäänsä pärjäilee jo pitkälle.

Monella tämän ajan ihmisellä on uutisoinnin perusteella  ongelmia unen ja nukkumisen kanssa. Ei tule uni, ja jos tulee, niin sitten heräillään tai valvotaan aamuyöllä tunnetason murheiden kanssa.

Osa meistä on yökyöpelisorttia, ei se pelkästään teiniaivojen kehitysvaihetta ole. Ehkä omakin paras unirytmi asettuisi sinne 02:30–10:00 haarukkaan. 6–7 tuntia unta päivässä, minitirsoilla ryyditettynä, se lie itselle normi. Hiukan liian vähän.

Useimpien vaiva lieneekin, ettei nuku tarpeeksi. Nykyään on paljon tekijöitä, mitkä aiheuttavat univajetta. Ei malteta mennä maate. Tuhannen kanavan telkkarin lisäksi netti, pelit ja somekanavat imevät nuorten ja vanhempien unihiekkaa. Ne tuuttaavat loputtoman helposti sitä uutta niihin illalla sänkyyn kuskattuihin älykännyköihin, tabletteihin, älykelloihin, läppäreihin, älyalkkareihin ja mitä niitä nyt on. Lähiaikoina lisääntynee tv:n ja tietokoneen sekasikiöhybridi; sitten saa kytättyä televisiota ja räplätä nettiä samaan aikaan. Plus sitä älykännykkää toisella kädellä.

Jossain rajoissa kykenen ”multitaskaukseen”, eli häsläämään useampaa projektia samaan aikaan.  Joihin tulee keskeytyksiä solkenaan. Mutta hintalappuna huomaan, että pitkäjänteinen keskittymiskyky yhteen asiaan on selvästi heikentynyt. Voi olla toki tätä normaalia keski-iän lurpahtamistakin.

Noh, pitkin kellotaulua säpälöityneet tieto- ja palveluyhteiskunnan työajat, kiireet tai työttömyyden ahdistukset ovat myös yhä useamman vaivaa, mitkä typistävät unia.

Tutkimusten mukaan se illalla sometoreilla hengailu ja näpyttely on pöllinyt aikaa myös perinteiseltä panoudelta, jonka sivutuotteena moni nukkuu hyvin. Ja samalla se individualistinen tumputus ja pimputus on tietenkin lisääntynyt. Voi voi, siitä ei hyvää seuraa: yhteisesti hankitut hymyt hyytyy, eikäpä synny mukuliakaan = ongelmia kansantaloudelle! Kuvaruudut kiinni siellä makuuhuoneessa ja hikiloikkaa kumppanin suuntaan!

Univajeen kanssa kun ei ole pelaamista. Vaikutukset ovat yksilöllisiä, mutta tyypillisiä oireita ovat ärtymys ja luovan ongelmanratkaisun heikkeneminen. Kuuppa himmenee. Yhteydet masentumiseen ja päihdeongelmiin on todennettu. Päivät pitkät haukotellessa stressikuormitus ja alttius muihin sairauksiin kasvaa. Rattiin nukahtaminen voi sitten olla hengenlähtöä itselle ja muille.

Nuku tarpeeksi, ja aivosi kemioineen pysyvät kondiksessa. Nukkuminen kuuluu myös ihmisen nautintoihin, siitä kannattaa tehdä itselle ja lähipiirilleen luonnollista ylellisyyttä. On myös aika edullinen ja suora sijoitus omaan hyvinvointiin.

Kirjoittaja on Turussa asuva ja omaan univajeeseensa herännyt kirjailija.

Voima-lehden Runoilija.-palsta osa 17: Tiina Lehikoinen

Tiina Lehikoinen (kuva: Marko Laihinen)

Poikkileikkaus maasta

Runokirjasi Multa (Poesia 2016) pääaiheena on muistisairaus, miksi?

Muisti ja kieli liittyvät keskeisesti toisiinsa, ne ovat maailmanymmärtämisen välineitä. Kun läheinen sairastuu muistisairauteen, suhde muuttuu, sillä kielen kadottua katoavat myös yhteiset kokemukset. Kirjassani käsittelen samalla kulttuurisen muistimme sairautta: emme enää muista, että olemme osa orgaanista kiertoa, sykliä.

Mikä muistisairaudessa on surullisinta?

Yhteisten kohtauspaikkojen murentuminen ja jakamisen mahdottomuus. Kulttuurisen muistin tasolla taas merkitykset katoavat, jos menetämme suhteen historiaan ja ympäröivään luontoon. Silloin olemme hukassa.

Mistä aineksista runomultasi kerrostuu?

Kokemuksellisista ja toisaalta filosofisista kerroksista – yksityinen ja jaettu todellisuus ovat siinä läsnä. Ja lisäksi keskiössä on rytmi, kielen ruumiillinen puoli. Runojeni mullassa on halu sitoutua konkretiaan ja juurruttaa läsnäoloa.

Runosi tarkastelevat eri suunnista elämän kiertokulkua. Kerro siitä kolme lohdullista ja tärkeää asiaa?

Suhteellisuus, olemme kaikki samaa kiertoa. Mullan ja kasvun konkretia. Ja kolmanneksi se, että olemme aina tuntemattoman äärellä – on tärkeää olla ajatuksina ja kehollisesti läsnä, olla täällä. Ajallisuus kehossamme.

Kirjassasi on koskettavaa kuvaa kuolemasta. Millaisena kuolema näyttäytyy tämän ajan ihmisille?

Se kiinnostaa ihmisiä, kuten on aina kiinnostanut. Mutta nykyään haluamme siirtää sitä, elämme historiatajutonta aikaa vailla suhdetta maahan. Merkityksiä haalitaan kuluttamisen kautta eikä eikä ymmärretä olemisen orgaanista perustaa, tyyli on "kaikkimulleheti". Kulttuurinen muistisairaus ajattelee talouskärjen ja kasvun kautta. Nykyaika pelaa ärsykkeillä ja on hengästyttävä, tulisi nähdä  laajempi kulttuurinen kehä. Pitäisi jaksaa syventyä. Tämän takia minua kiinnostaa ajatus kestävästä kielestä.

Millaista multaa toivoisit että sinusta syntyisi, jäisi?

Kuohkeaa. Ravinteikasta.

Olet myös kuvataiteilija, kulkevatko runot ja kuvat yhtä matkaa?

Välillä, ei aina, ja olen pyrkinyt tietoisesti ne myös erottamaan. Kuvan tekemisessä on oma kielensä. Multa-kokoelman kansikuva on grafiikan vedokseni, se esittää maan poikkileikkausta, horisontaalista läpivalaisua maaperästä.

Multa, minulta. Jos tiivistäisit runoteoksesi postikorttikuvaan, mitä siinä olisi?

Hengitystä.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Miksi multa, muistin maaperä on niin tärkeä? Vaikka muistot muuntuvat, ne myös suuntaavat sitä, minne olemme menossa. Tarvitsemme itseämme isompaa ajallisuutta, tarvitsemme juuriin meneviä miksi-kysymyksiä.

 (Juttu on julkaistu Voima-lehden numerossa 1/2017)

Fingerporissa

21.12.2016 Hesarissa Jarla taasen tarttunut ideaani.

Näköjään vielä pieni juhlastrippi, 3000 täynnä. Onnea vaan - alkuunhan tälle sarjakuvalle povattiin, ettei voi noin yksinkertaisella perusidealla pitkälle sätkytellä. Toisin on käynyt.

Voiman Runoilija. -palsta osa 16: Harri Nordell

Harri Nordell (valokuva: Timo Jakonen)

Runon lautturi, uskaltaja

Kuudes itsenäinen runokirjasi Hajo (WSOY) ilmestyi 10 vuoden jälkeen. Mitä vaatii runokokoelman aikaan saaminen?

Edelliseen kirjaan tulee ensinnäkin saada riittävästi etäisyyttä. Tekstien pitää tulla luonnollisesti: silmät kiinni, ja puhetta alkaa tulla, miellekarkuja. Kirjoittaminen on minulle pirullista ja raskasta, koska itsekritiikki on hirveän korkealla. Mitään falskia ei saa olla. En ole uskonnollinen ihminen, mutta minulle runo on pyhä.

Operoit syvällä ja kaukana kielen maailmoissa, samoilla alueilla kuin Scott Walker musiikin puolella. Kolme asiaa mitkä sinua runoilijana suomen kielessä kiinnostaa?

Se on mahdottoman taipuisa runouteen, uudissanojen muodostus on helppoa. Kaunis kieli, ehkä joitakin ääkkösiä lukuun ottamatta. Se on äidinkieleni, se on kotimaani.

Jääkö runoilijalta koskaan sanomatta jotakin kun ei ole kieltä, sanoja?

Runous jää aina kesken, koska se on prosessi. Yksittäinen runo on vain yksi etappi kirjoittajan historiassa. Aina jää jotakin sanomatta, sitä ei kirjoiteta, mutta sen voi lukea rivien välistä. Se ei ole kikkailua, vaan runon luonnollista hengittämistä.

Käytät runoissasi runsaasti luonnon elementtejä. Oma suhteesi luontoon?

Kaikki viittaa kesäpaikkaamme Västanfjärdissä, Kemiön saaristossa. Siellä on horisontti kaukana, kiviä paljon, pilviä. Siksi myös runoissanikin keveys ja raskaus vaihtelevat.

Hajon sivuilla on yllättävän suuressa roolissa Marjaana Virran grafiikka. Miten yhteistyönne on tapahtunut?

En halunnut perinteistä osastojakoa, ja Marjaanaa kiinnosti ehdotukseni. Hänen teoksensa eivät ole runojeni kuvitusta, vaan se on hänen olemistaan mukana runojen teksteissä. Kirjassa on täten kaksi arvoa.

Et tunnetusti pidä julkisuudesta tässä minäminäkulttuurissa. Mikä olisi paras tasapaino kirjailijalle, julkisen ammatin harjoittajalle?

Mun runot kaipaa julkisuutta, minä en kaipaa julkisuutta. Minulla on uskoakseni lukijapiiri, ja siksi runoja pitää vähän tuupata.

Mistä kiinalaisuudet ovat Hajoon kulkeutuneet?

Se on tekstilähtöistä kiinnostusta, alun perin Tuomas Anhavan japanilaisista runoista, ja siitä Pertti Niemisen suomentamiin kiinalaisiin runoihin. Hajossa on haikujakin, se muoto kirjoitusrajoitteena auttoi pääsemään tietystä sumasta yli. Kielirekisterini on iso, mutta eri asia saako sen auki. Valintojen tekeminen on saatanan hankalaa, ja tiiviissä muodossa perusteiden paino on raskas.

Mitä toivoisit suomalaiselle runoudelle?

Julkisuutta. Suomalainen runous on isossa mielessä hyvää, mutta katoamassa kaikkialta. Tekemisen mahdollisuuksia on.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Pystytkö vielä parempaan? Pystyn. (vastattu hybriksen hetkellä.)

(Julkaistu Voima-lehden numerossa 10/2016)

Kallen Kantapöydässä

2.12.2016 Kantapöydässä oli keskustelumme aiheena esitetyt kohtuuttomat yhteysalusmaksut saaristossa asuville ja Varsinais-Suomen positiiviset työllisyysnäkymät. Kalle Talosen lisäksi studiossa Armas Lahoniitty ja Pete Poskiparta.

Ohjelma on kuunneltavissa täältä.

Voiman Runoilija. -palsta osa 15: Sirpa Kyyrönen

Juttu julkaistu Voima-lehden numerossa 9/2016

Juuremme kiinni ilman ihossa

Kolmas runoteoksesi Ilmajuuret (Otava) ilmestyi äskettäin. Kirjoitat siinä eri tavoin ihosta, miksi?

Iho ja tuntoaisti ovat kokemisen elin. Iho hengittää, ja sen kautta voi nähdä itsensä maailmassa. Valasteema taas tulee ihon ja nahan, sikiöiden ja vastasyntyneiden samankaltaisuudesta. Nisäkkäinä meitä ei erota kuin karvankasvun vaiheet.

Kuvaat kirjassasi äitiyttä rehellisesti, sokeroimatta. Millaisen polttopisteen neljän lapsen äitinä oleminen tarjoaa?

Se on materiaalin loputon lähde – ilon, ihmettelyn ja raivon paikka. Kaikki tunteet rehellisimmillään ja raadollisimmillaan. Este ja rasite kirjoittamiselle – samalla koen olevani etuoikeutettu, että saan olla siinä polttopisteessä.

Miten arkinen perhe-elämä ja kirjallisuustyö yhdistetään?

Tukiverkosto, huumori ja armollisuus arjessa kannattelevat. Edellinen kirja on kirjoitettu todellisuudessa, jossa joku pyöri koko ajan helmoissa. Viimeistelyn loppuvaiheessa tarvitsen päiväkausien itsekkyyden tekstin pöyhimiseen.

”Odota hetki, äidillä on lause kesken”, ei ole harvinainen. Tarvitsen hiljaisuutta myös joka päivä.

Runoissasi vallitsee rajattomuus luonnon ja ihmisenä olemisen välillä. Onko niiden välissä mitään ihoa?

Runomaailmassani ei ole eroa, kirjoitan liukuvasti. Pointti ei ole erot, vaan samankaltaisuudet. Kirjassa ei ole käytetty pistettä kertaakaan, ja koin nautinnollisena ja vapauttavana, että on se liuku tai kierto, joka vain jatkuu. Kirjoittaminen tuntui omalle iholle lämpimänä.

Mitkä ovat runokirjasi ilmajuuret?

Minulle ilmajuuret ovat valtava peikonlehti lapsuudenkodissa. Toisaalta ilmastokeskustelu tuli mukaan niin vahvasti; juurrummeko ilmaan, katkaisemmeko juuret, jotka pitävät meidät hengissä. Ilmajuuria tekevät ovat yleensä oheiseläjiä, loisia.

Olet ollut eri rooleissa lukuisissa runotilaisuuksissa vuodesta 2005. Minkä tärkeiden asioiden pilareina runous toimii?

Uskon runouden hyvää tekevään voimaan – kun runokuvat oikein kolahtavat, ne ovat fyysisiä kokemuksia. Runoudella on itseisarvonsa. Tilaisuudet taas ovat yhdessätekemisen muotoa, pidän erityyppisistä haasteista. Minun helppo olla sosiaalinen jossain roolissa.

Runoissasi ollaan paljon metsän huomassa, miten tärkeä metsä sinulle on?

Metsä on rauhoittumisen paikka. Olen kotoisin Hämeenkyröstä, maalta, jossa  kotikuusi näkyi ikkunasta. Metsä sitoo sisälleen kosteutta, puhtautta. Onneksi nykyisenkin asuinpaikan lähistöltä löytyy kaupunkimetsiä. Mene metsään ihminen!

Olet kertonut, että ajattelet kirjoittamalla, miten se tapahtuu?

Kirjoittaminen on väistämättä keskustelua. En kirjoita tyhjiössä, vaan vasten muiden kirjoituksia. Lukukokemuksista syntyy lauseita, jotka hakeutuvat runoiksi.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Miksi kirjoitamme soista ja valaista? Siksi koska ne ovat välitiloja, ja soveltuvat uhkaavien asioiden käsittelyyn. Suo ei ole kiinteää metsää, eikä vesistöäkään, ja myös valas on eräänlainen välitilan nisäkäs.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Sammakko 2016)

Arvio julkaistu Voima-lehdessä 9/2016

Tilaa kirja Sammakon kirjakaupasta.