Äitien päivät vähenemässä

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 23.5.2017

Suomessa syntyi viime vuonna 52 814 lasta, mikä on 2 658 vähemmän kuin 2015. Ensisynnyttäjien keski-ikä oli 29,1 vuotta, ja nykynainen synnyttää keskimäärin 1,57 lasta. Toisaalta hyväkin, koska puolikkaita vakansseja on usein avoinna ja mm. politiitikkona pärjää ihan hyvin 0,57% ihminen.

Syntyneiden määrä on vähentynyt kuutena vuotena peräkkäin, ja nyt ollaan liki suhteellisia pohjalukemia. Mistä ilmiössä on kyse, koska niin sitä olettaisi, että lisääntyminen olisi ihmisnisäkkäidenkin luonnollisinta puuhaa?

Osa lapsia tahtovista ei voi saada omia lapsia, ja tähän liittyy usein ankaran syvää surua ja luopumista. Ei onnistu. Ei vaikka nykylääketiede on jo niin kehittynyttä, että mätitahna-luokan spermastakin saadaan se yksi vetelä siittiö läpsäistyä ilman uintivaivaa munasolun ovesta sisään. Nykytekniikoilla myös yksinelävät ja homot lisääntyvät sutjakkaasti. Toisaalta adoptointi on yhä vaikeaa ja prosessit kestävät vuosikausia – päteviä vanhempia menee hukkaan.

Vapaaehtoinen lapsettomuus on lisääntynyt. Ehkä nuoruusaikaa pidennetään, tai ei haluta lifestyleksi lapsiperhearkea. Siihen valintaan on täysi oikeus, josta ei parane valtiontalouden kauhistelijoiden tai vanhoillisten perhekäsitysten vaalijoiden syitä kuulustella. Elämisen muodot monimuotoistuvat, arvoja syntyy lisää. Lapsia ei.

Taloudelliset syyt. Jos toimeentulo kilisee epävarmasta silpusta samalla kun työelämä ja siihen lasten yhdistäminen on yhä vaativampaa, niin se ehkäisee tulosvastuullista parittelutoimintaa. Koska persaukinen lapsiperhearki on todella raskas kuvio. Valtion ja kuntien rahallinen tuki ja asenteet lapsellisia kohtaan vaikuttavat. Osa lapsettomista toki kokee, että he joutuvat maksamaan ne lapsiperheiden edut. Kränää on – vanhempia haukutaan itsekkäiksi, kuten myös heitä, jotka eivät halua omia lapsia. 

Osalla edelleen se raamatuilla ja koraaneilla päähän iskostettu jumala-auktoriteetti käskee täyttämään lapsilla tuvat, porstuat ja kaiken maan. Tasa-arvoputkella katsoen näissä projekteissa naisen asema näyttäytyy lähinnä vauvantekokoneelta. Mutta mikäs siinä jos tykkää ja on oma valinta.

Kumppanin puute. Ainakin miesten mielestä nykynaiset ovat kovin nirsoja ja heillä on liian tiukat kriteerit isiehdokkaille. Partneritoreilla markkinatalous on raadollistunut – jos ei ole suhteellista pörssiarvoa millään mittarilla, niin ei ole edes laskuhumalaista kysyntää pikkutuntien keräilyeristä.

Globaalit uhkakuvat. Ilmaston muuttuminen ja muut katastrofiennusteet eivät innosta lapsentekoon. Nykyään tieto on läsnä koko ajan ja exel-ajattelulla suunnitellaan elämä eläkeikään saakka.  

On miten on,  syntyvyyden vähenemisellä on jatkossa dramaattisen suuret vaikutukset moniin asioihin. Ja joka tapauksessa, jonkun lapset tulevaisuudessa maksavat ne verot, eläkkeet ja hoitavat meidät.  

Kirjoittaja on Turussa asuva lapsellinen kirjoittaja

Työttömät rakenteellisen rasismin kohteena

Mielipidekirjoitukseni Turun Sanomissa 4.5.2017.
Linkki täältä.

Hallitus pyrkii uutterasti puhdistamaan työttömyystilastoja. Oikeistolaiset puolueet tekevät oikeistolaista työttömyyspolitiikkaa, eipä siinä mitään. 

Niissä hyväosaisten arvoissa työttömyys on asenteellisesti yksilön oma syy, ja yhtenäiseksi joukoksi niputetetut työttömät ovat laiskoja ja heitä joudutaan elättämään muiden rahoilla. Siksi heitä pitää ohjata tekemällä niiden työttömien olot sietämättömiksi. 

Toteutustapojen takaa kuultaa 1950-lukulaiselta näyttävä ihmiskäsitys, joka uskoo että rankaisemalla, pakottamalla ja valvomalla ratkaistaan myös työttömien kysymys.

Esityksissä on muun muassa, että korvausta työttömyydestä vähennetään, jos työtön ei käy töissä. Kolmen kuukauden aikana työttömällä tulee olla 18 tunnin työviikko, jonka tunnit voi jakaa enintään 4 viikon ajalle. Eli tulee olla työssä käyvä työtön, mikä on mahdoton yhtälö.

Tai tulee osallistua työllistämistä edistäviin palveluihin, joita ovat muun muassa palkaton työkokeilu, palkaton kuntouttava työtoiminta ja niin kutsutut pakolliset hippaleikit.

Aktivointiyrityksille on myönnetty 50 miljoonaa euroa, mutta järkevään tukityöllistämiseen ei ole varoja osoittaa, vaikka rahaa löytyisi miljardien yritystuista. 

Uusin esitys on työttömien pakollinen raportointivelvollisuus 7 päivän välein, mikä tarkoittaa miljoonia raportteja. 

Voi nyt stasi sentäs! 

On hyvin vaikea selvittää, paljonko Suomessa todellisuudessa on työttömiä ja avoimia työpaikkoja.

Työpaikkoja on ilmoitettuna noin 19 000. Maaliskuussa Tilastokeskuksen mukaan oli 260 000 työtöntä ja TE-hallinnon taskulaskimessa 317 300 työtöntä. Näistä puuttuvat muun muassa tilastojen ulkopuolella elävät, piilotyöttömät, karenssille pudotetut, pätkätyöläiset, tukitoimenpiteissä olevat sekä työkokeiluissa ja TE-koulutuksissa olevat. 

Uusilla mahdottomilla vaatimuksilla lakaistaan suuri määrä ihmisiä TE-tilastoista karensseille ja alennetun toimeentulotuen maton alle. 

Työttömien psyykkistä nujertamista tehdään paikoin suurella innolla. Hyvien ihmisten syrjivä ihmisviha etsii kohteensa: maahanmuuttajat, avioliittohomot ja työttömät ihmiset. 

On merkillistä, miten hiljaa ay-liikkeet ovat tästä työttömien ankarasta kohtelusta. Niillä olisi hallussaan todellista vaikutusvaltaa, mutta katselevat muualle. Keskittyvät palkansaajien aristokratian etujen turvaamiseen ja suut on ilmeisesti ostettu hiljaisiksi. Se siitä palkansaajaluokan solidaarisuudesta.

Virallinen Suomi juhlii 100-vuotista taivalta teemalla "Yhdessä". Tämä työttömiin kohdistettu rakenteellinen rasismi on siinä valossa todella irvokasta. 

Eriarvoisuuden kuiluja kaivetaan urakalla. Eipä sen kohutun teloituskolikon kansalaissodan henki kovin kaukana leiju tästäkään ajasta.

Entä vaihtoehto suhdanteisiin, joissa melkein kuka tahansa voi milloin tahansa saada työttömän C-luokan statuksen? 

Etsivän nuorisotyön toimintamalli perustuu siihen, että ollaan nuoren puolella ja tarjotaan osaamisapua ilman, että selän takana on karensseja tai muita peukaloruuveja. Yksinkertainen ja edullinen malli, jossa ihminen kohtaa ihmisen yksilöllisesti ja keskinäiseen luottamukseen perustaen.

Sovellettuna tämä toisi positiivisia tuloksia myös TE-sektorille ja purkaisi valtavan määrän turhaa kontrollityötä. Varsinkin nyt, kun kasvava talous vetää ylöspäin ja luo uusia toimeentulon mahdollisuuksia. 

Marko Laihinen

Taide- ja kulttuuripuolen sekatyöläinen

Kotitoimistot

(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 21.4.2017)

Tämä kolumni on kirjoitettu seisoaltaan. Ei sentään kuten Ernst Hemingway, joka kuulemma toiminnan miehenä hakkasi kirjoituskonettaan seisten ja ilman alkkareita. Vaan suurromaania pukkasi hyvin kun alueet sai ilmaa. Kannattaa itse kunkin kokeilla.

    Nykyinen työelämä on viuhassa murroksessa. Kuten aina. Toiset voittaa, toiset häviää, kuten aina. Jos haluaa teräväpiirtokuvaa siitä, missä mennään nyt ja tulevaisuudessa, kannattaa kuunnella ja lukea psykohistorioitsija Juha Siltalaa. Uusimman perinnesynkän kirjansa myötä meillä on toivoa, kun pidetään kiinni keskinäisestä luottamuksesta ja työntekijöiden hyvinvoinnista.

    Mutta takaisin koiville. Hankimme toimistokalusteita kierrättävästä firmasta säädettävän sähkötyöpöydän ja satulatuolin. Puolisolla etätyöpäivät lisääntyvät, ja itse koitan hankkia toimeentuloa naputtamalla tekstiä eri käyttötarkoituksiin.

    Muodikkaasti sanotaan, että työpäivä tuppaa nykyään pikkuisen läikehtimään vapaa-ajan puolelle. Hevonpaskat. Teemme koko ajan yhä enemmän ilmaista työtä, mikä syö ja silputtaa omaa aikaamme. Yhä useamman on pakko sitä ilmaistyötä käytännössä tehdä, kelloon katsomatta, koska muutoin tulee ongelmia. Esimerkiksi palkkatyöt loppuvat. Miinukselle menee, ja työn tekeminen on aina jostain muusta pois. Mukulat voi aina onneksi laittaa DVD-lataukseen tai näpyttämään digipelejä.

    Olemme toden totta siirtyneet fyysisen paketin hommista tiedon siirtelyyn. Ruutuja kytätään kryhät kasassa ja silmälasikauppa käy. ”Somekyttyrät” tunnistetaan jo ompelimoissakin. Tutkittu tieto on jo aikaa sitten todennut, että kuolema imee niitä vetreitä elinpäiviä istuvan perseen kautta, joten siinäkin mielessä sähköpöytä terveellinen hankinta. Suosittelen.

   Vaan arkielämäkin rakennuttaa yhä enemmän toimistoa kotiin. Normaali pyöritys on asiakirjoja, dokumentteja, muistioita, kuitteja, todistuksia, salasanalistoja, suunnitelmia, sopimuksia, hakemuksia, käyttöohjeita, muovitaskuja, mappeja, mappien säilytyspaikkoja, arkistokaappeja mapeille, seinustoja arkistokaapeille, omia huoneita kaapeille, kaupunkivarastoja, suuleja jne. Paperittomaan maailmaan on vielä jonkunsortin matka. Ja hienot kalliit vehkeet prägää vähän väliä, ja tuottavat ihanan paljon niitä epämukavuusalueita, joissa ihmispolo saa kasvattaa henkistä puoltaan.

En tiedä, paljonko moderneihin asuntoihin rakennetaan jo valmiiksi kotitoimistotiloja. Jos ei, niin ilmainen vinkki firmoille, kas taas uusi juttu vastaamaan muuttuneita tarpeita. Se kun kotitoimiston kalusteita on hieman vaikea sijoittaa esim. olohuoneeseen, niin että kaikki fengsuit ja muut esteettiset näkökulmat olisivat kukkeassa vatupassissa.

Kirjoittaja on Turussa asuva sisäisesti hiestynyt kirjoitustyöläinen

Louhi, Pohjan noita sai ensi-iltansa

Tietosuus-osuuskunnan ja Laitilan Kulttuurin Tuki ry:n tuottama elokuva Louhi, Pohjan noita esitettiin ensimmäistä kertaa yleisölle huhtikuun alussa Laitilan Kinossa.

Projekti sai alkunsa, kun ensimmäisen Kivellä soutajat -näytelmän jälkeen ryhdyttiin tekemään videojaksoja tulevaan näytelmään. Näin myös toteutui, sillä viime syksynä Louhenlinnassa esitetyssä Louhen neito -esityksessä oli musiikin ja teatterin lisäksi mukana myös elokuvassakin siellä täällä näkyviä leffakohtauksia. Teatteri oli myös eräs syy, miksi jo alun perin päädyttiin säestettyyn mykkäelokuvaan. Lopputuloksen syntyyn osallistui myös työvoimatoimisto ja palkkatukimalli.

– Sieltä sanottiin, että mene Laitilaan, tuota teatteria. Ensimmäisen työviikon lopussa päätimme, että videojaksojen lisäksi tehdään myös erillinen elokuva, kertoi Louhi, Pohjan noita -elokuvan käsikirjoittanut ja ohjannut Lauri Löytökoski.

– Siitä sukeutuikin kaikille hyvä diili. Tätä nykyä palkkatuella työllistytään pääosin yritysmaailmaan. Mene ja tiedä, olisinko siellä kyennyt tämmöistä tekemään.

Vaikka koko ajan oli kiire ja rahat olivat kortilla, Löytökoski osoitti työryhmän puolesta kiitossanat tuesta Laitilan ja erityisesti Jukka Vehmaksen suuntaan.  

- Vehmas uskoi projektiin vaikeinakin hetkinä ja soi tekemisen vapautta. Myös näyttelijät ja koko työryhmä tekivät paljon töitä haastavissa olosuhteissa. Aihe auttoi kaikkia osaltaan jaksamaan, kerrankos elämässä tämmöisen saa tehdä. Elokuvaa tullaan tarjoamaan erilaisille festivaaleille, mutta se tulee myös vapaasti katsottavaksi nettiin huhtikuun aikana Vimeo-videopalvelimella osoitteessa http://tietosuus.fi.

– Ilman Ylen tai Elokuvasäätiön tukea tehdyille elokuville ei ole olemassa maksullisia markkinoita, joten tärkeintä on, että se tulee nähtäville ja ihmisten ulottuville. Itse elokuvan arvo ratkeaa sitten vasta ajan kanssa.

Katso elokuva täältä.

22 kuukauden urakka

Elokuvassa on paljon Laitilassa kuvattuja osia: Louhenlinnan ympäristö, Hautvuoren ns. kellari ja Lukujärvi, jossa kuvausryhmällä haasteita piisasi.

 – Kuvasimme Väinö-jaksoa rannassa ja vedessä läpi marraskuisen yön, ja aamulla minulla oli hypotermiaa, kertoi elokuvan tuotannosta vastannut Olli Jalkanen.

Myös tyylikkään mystisessä kohtauksessa esiintyvä iso vene oli murheenkryyni.

– Ensin etsimme sopivaa venettä, ja viimein Kuralan Kylämäestä löytyi malliin perustava, 9-metrinen ”Mekrijärven vene”. Matkalla jäimme sen kanssa vielä jumiin keskelle metsätietä.

– Vene teki elokuvassa neitsytmatkansa, ja se ei ole vesikelpoinen, todistaa sillä kiikkeröimään joutunut näyttelijä Jouko Mäenpää.

Elokuvan valmistuminen vei alkuideasta lopputulokseen 22 kuukautta, ja työryhmässä oli mukana 25 eri tekijää. Elokuvan lopullinen pituus on 28 minuuttia.

Käsikirjoittaja/ohjaaja Lauri Löytökoski ja tuotannosta vastannut Olli Jalkanen.

Psykologinen katseluavain

Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Lauri Löytökoski oli tietoisesti halunnut ottaa etäisyyttä Lönnrotin luomaan kaunokirjalliseen luomukseen Kalevalaan.

– Siitä olisi tullut helposti tönkköä ja pömpöösiä, enemmän liikuttiin Haavikon ja Holmbergin Rauta-ajan sekä Sergei Paradžanovin elokuvien suuntaan. Toivoisin että enemmänkin perinteestämme tehtäisiin tällaisia vapaampia tulkintoja. Kalevalaa muokattiin paljon jo runolaulajien keskuudessa, joten se kestää kyllä nykymaailmankin menon.

Louhi, Pohjan noidan ainekset on koottu monesta eri lähteestä. Itse tarinassa nuori noita, Runoi, lähtee pelottavalle matkalle muinaissuomalaiseen alamaailmaan Louhen, Tuonen valtiattaren, hakemana.

Ikivanhoihin elementteihin kuuluvat elokuvassa mm. kultaneito sekä puinen patsas, joiden jäljet ulottuvat länsisiperialaiseen tarina- ja uskomusperinteeseen. Mutta silti katsoja havaitsee myös ne selkeät kytkökset itämerensuomalaiseen ja kalevalaiseen mytologiaan. Tutuilla hahmoilla on kuitenkin elokuvassa erilaiset roolitarkoituksensa.

– Tarinan keskiössä on Carl G. Jungin psykologinen teoria animasta ja animuksesta, eli miten miehessä on piilevänä vastakkainen naispuolensa, ja naisella taas miespuolensa. Näillä on kolme rakentumisvaihettaan, ja niitä vastaavat hahmot Kalevalassa: sodankävijä on Lemminkäinen, rakentaja Ilmarinen ja tietäjä Väinämöinen.

Näiden kanavien läpi pitää myös elokuvan nuoren Runoin kulkea elokuvassa saapuakseen pelottavalta matkallaan perille.

Löytökosken mukaan näin on pyritty luomaan universaalia tarttumapintaa tarinaan, johon suomalaisilla on luonnollisesti oma erityisymmärryksensä.

– Tietääkseni Jung ei koskaan liiemmin lukenut Lönnrotia. Mietin kuitenkin, että jos hänen teoriansa kaikkien muinaiskulttuurien yhtenevistä symboleista pitää kutinsa, sitä voitaisiin soveltaa myös Kalevalaan.

Tuttuja kasvoja valkokankaalla

Elokuvan ensi-iltaa olivat katsomassa myös siinä molemmat tärkeää osaa näytelleet Lea Koskinen ja Jouko Mäenpää. Itsensä näkeminen valkokankaalla ja osana elokuvan lopullista kerrontaa oli molemmille vaikuttava kokemus.

– Mukavalta se tuntui, mutta samalla jotenkin oudolta, kuvaili ristiriitaisia tuntemuksiaan Koskinen.

– Minulle taas tuli ensimmäisenä mieleen, että onpas siinä ihan hyvännäköinen Väinämöinen, velmuili Mäenpää omaa roolisuoritustaan. Hänellä on  aikaisempaa kokemusta useista eri elokuvaprojekteista.

– Molbergin leffassa olin joskus mukana pienessä kohtauksessa, ja sitä kuvattiin koko päivä. Se jääkin monesti katsojilta hämärän peittoon, miten iso ryhmä tekijöitä tarvitaan ja kuinka paljon aikaa tekemiseen saattaa mennä.

Lähtiessä eräs Turusta tullut katsoja haluaa huikata vielä omat terveisensä.

– Lisää tällaista kulttuuria Laitilaan, tarvitsette muutakin kuin ne Munamarkkinat.

Näyttelijät Jouko Mäenpää ja Lea Koskinen ensi-illan tunnelmissa.

Ammattilaiset asialla

Louhi, Pohjan neito -elokuvassa on alusta asti mukavan mahtipontinen ote. Musiikin rooli ja luonne on voimakasta ja kiinni kuvallisessa ilmaisussa. Koska puhetta ei ole, kuvan ja musiikin yhteys on totuttua suurempi.

Lavastuksista, käytetyistä rekvisiitoista, upeista valaisuratkaisuista ja laadukkaasta kuvauksesta jää suora tuntu ammattimaisesta jäljestä ja elokuvataiteen osaamisesta.

Itselleni kiehtovinta oli se kuvitteellinen vanha maailmanaika, jonka elokuva kykenee uskottavasti luomaan ja josta se purkaa myyttistä kuvakerrontaansa. Tarinassa on juonen suhteen tiettyä hämäryyttä, jännitteitä ja paljon symboliikkaa, mutta sekin on kammatussa linjassa oman tarinaperinteemme kanssa. Valinnat tarjoavat katsojalle tilaa tulkita ja luoda uusia mielleyhtymiä.

Tyylikäästi elokuvaa on luonnehdittu, että kyseessä Louhen runolaulu, jonka sanat ovat kadonneet ajan tuuliin. Mikä ettei, ja katsoja saa ne sanoittaa.

Louhi, Pohjan noita

Pääosissa Thomas Dellinger ja Sinikka Strömmer. Ohjaus ja käsikirjoitus: Lauri Löytökoski, kuvaus: Aapo Lettinen, tuotanto: Olli Jalkanen, leikkaus: Petri Erkkilä, musiikki: Keppa & työryhmä. Tietosuus ja Laitilan Kulttuurin Tuki ry, 2017.


Marko Laihinen


Juttu julkaistu Laitilan Sanomissa 13.4.2017

Voiman Runoilija.-palsta osa 19: Pauliina Haasjoki

Pauliina Haasjoki. (kuva: Marko Laihinen)

Lähes ääretön, ääretön

Seitsemäs runokirjasi, Planeetta (Otava 2016) palkittiin Nihil Interit -runouspalkinnolla. Miksi maa veti sinua puoleensa?

Kysymyksessä jo gravitaatio, tuli tarve palauttaa jalat maan pinnalle. Planeetan mittakaava tuntui unohtuneelta, se oli jäänyt ajattelussani vähemmälle. Kirjan kirjoittamisen aikaan tein kaksi matkaa, Uuteen-Seelantiin ja toinen jatkui maapallon ympäri.

Mikä merkitys kirjailijalle ja ihmiselle on välillä olla muualla, poissa kotiolosuhteista?

Se on tietenkin todettava, että on etuoikeus saada matkustaa. Kirjailija voi hyödyntää siirtymisiä tai kirjoittaa suoremmin paikasta. Toinen paikka voi  tuoda yllättäviä kombinaatioita esille. Mutta minulle oli ensimmäinen kerta kun maantieteellinen paikka oli aihe.

Moni kokee ahdistuneena, että elämme katastrofien aikoja. Kirjassasi puhaltelee positiivinen ja valoisa tuuli, kuinka tietoinen valinta se on?

Olen tuosta positiivisuudesta vähän eri mieltä, vaikka on toki kirjassa lohdullisuutta. Kyllä me elämme kriisien aikaa, koska ensimmäistä kertaa uhat ovat globaaleja. Toki myös hyviä käänteitä voi tapahtua, ja odottamaton tulevaisuus voi tarjota mitä vain. Siinä on suruja, mutta myös kirjoitettu kokemus eteläiseltä pallonpuoliskolta, jolloin jokin painolasti nousi hartioilta. Ehkä lopun aikojen kirjojen joukossa Planeetta on valoisa.

Millaisena näet planeettamme vuonna 2056?

Sellaisia olen joskus fantasioinut, että jospa voisi edes lyhyesti kurkistaa tulevaisuuteen, niin näkisi onko käynyt hyvin vai huonosti. En osaa sanoa. 20 vuotta näyttää usein olevan sellainen tutkijoiden aikaraja, jonka päähän pyritään katsomaan.

Mitä uutta Planeetan kirjoittaminen sinulle antoi?

Sen jälkeen on ollut vaikea aloittaa seuraavaa teosta. Jotenkin tuntu on sellainen, että edelliset kokoelmat olivat lähestyneet sitä, mikä nyt tuli valmiiksi. Olin edennyt kirjoittajana niin, että kykenin kirjoittamaan teoksen, jolla oli sanoma.

Miten tärkeää on rytmi runoissasi, mikä on Planeetan pulssi?

Kokonaisrytmi on hyvin tärkeä. Teos on rakennettu etenemään alusta loppuun, tekstit johtumaan toisiinsa. Asettelulla viestitään pysähdyksistä. Siinä on lauseen rytmi, ja kokoelman rytmin taso. Enemmän musiikillinen kuin kuvallinen rytmi. Vieras ja outo ei ole puheen tasolla, vaan puhujan ja kuulijan yhteys pysyy. Kyllä Planeetan pohjalla on lepopulssi, sellainen rauhallinen 54.

  

Aiotko jatkossakin pysyä vain runouden parissa?

Minulla on ollut kolme vuotta työn alla esseeteos, joka jossain määrin vaikutti Planeetankin sisältöön. Haluaisin saada senkin tehtyä valmiiksi.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Mikä on suhteesi syntaksiin?

Minulle eivät sanat yksinään riitä, se että ne kelluisivat ilman syntaksia eli ajatuksenjuoksua, sen seuraamista ja asioista toiseen siirtymistä. Syntaksilla yritän kuvata rinnakkaisuutta, limittäisyyttä – sitä, että jokin pysyy käynnissä.

(Juttu julkaistu Voima-lehden numerossa 2/2017)