torstai 21. syyskuuta 2017

Mitä, onko aforismi populismin sukulaisia?




Docventures on tehnyt ansiokasta juttuja populismista.
Ilman sen suurempaa syväanalyysiä laitoin, aivan populistisesti omia aforismikäsityksiäni vasten  Docventuresin tiivistettyä Populistin pikaopas –pakettia. Tällaisia todisteita sukulaisuussuhteista olin  löytävinäni suhteessa varsinkin nk. perinteiseen aforistiikkaan. 
Aforismit ovat omiani. 

1. Vetoa ihmisiin, jotka pelkäävät muutosta ja kehityksen jalkoihin jäämistä. Ymmärrä ja imartele heitä, ja he ovat sinulle uskollisia.
Perinteisesti aforismit tahtovat mielellään takertua kriittisesti asioihin, jotka ovat jotenkin väärin tai eivät toimi oikein. Tällöin monesti on kyse väistämättä jälkiviisaudesta – jo tapahtuneita asioita arvostellaan ja osoitetaan vikakohtia. Arvostellaan, muttei toki esitetä taiteentekoon vedoten mitään parempia vaihtoehtoja, että no miten sitten paremmin olisi. (Toki aforismeja toiseen suuntaan lukien voi nähdä, mitä kirjoittaja ajattelee arvokkaammaksi.)
Jossain määrin tällaisista aforismeista kuultaa läpi kyyninen ajattelu, että ennen vaan oli paremmin. Sen käsitys-uskomuksen kanssa nyökytteleviä on aika helppo löytää ja miellyttää.
Jokainen aforisti haluaa tulla "ostetuksi", jopa muuttua lentäviksi lauseiksi.

(aƒ.) Tulevaisuudessa jokaisella pieni kannettava
                       kiinalainen puutarha. Pakollinen.

2. Harjoittele imagoasi. Populistipuolueiden vetovoima perustuu yleensä yhteen karismaattiseen henkilöön, joka “uskaltaa olla erilainen kuin muut poliitikot”.
Aforistinen minä – ja kirjoittajaimago - sen voi tulkita ja löytää jokaisen aforismin sisältä. Se voi tietenkin olla myös fiktiivinen tai tarkoin valikoitu minä, mutta senkin ”imagon” on  kirjoittaja on aina valinnut tietoisesti.
Aforismi on omalla tavallaan hyvin yksilökeskeinen kirjallisuuden laji – aforismin yhteyteen liitetään lähes aina se oma nimi. Tekijyyden tietäminen tekee nk. taideaforismin. Ja tekijänoikeudet. 
Moni aforisteista tietenkin haluaisi, että juuri hänet koettaisiin tietynlaisena valtavirran vastarannan kiiskinä, karismaattisen luovana poikkeusyksilönä, viiltävän erilaisena ajattelijana, jolla olisi kosolti kiinnostavia ns. tuoreita ajatuksia, joilla saisi arvostusta haluamiltaan piireiltä ja henkilöiltä.

(aƒ.) En katso enää luonto-ohjelmia, ne kertovat nykyään vain ihmisestä.
                                                                                  – Marko Laihinen


3. Hauku eliittiä. Anna ymmärtää, että rohkenet rikkoa tabuja tai paljastaa “totuuden”, jota eliitti yrittää piilotella.
Eliitin, rikkaiden, sortajien ja hyväosaisten luokkien kritisointi, arvojensa kyseenalaistaminen ja ironisointi on monen sen alta vastaavan aforistin perusleipää. Eliitiksi koetun syyttely mieluusti nyt ainakin vallanhimosta, itsekkyydestä ja ahneudesta. Yritys loukata ja vittuilla on tietyn laadun mietelauseiden perusenergiaa.  Ja siitä syntyvä pikkuruinen kostonautinto.
Eliitin vastustaminen on tietenkin helppo ja turvallinen maali – varsinkin jos ei taaskaan yritä tarjota uskottavia, parempia vaihtoehtoja asioiden hoitamiseen. Ja ongelma toki on se, ettei niitä uskottavia vaihtoehtoja oikein ole esimerkiksi vallitsevalle talousjärjestelmälle.
Aforismien sisällön takia on myös virkottu, että suurin osa aforisteista näyttää pukeutuvan aforismiensa välittämän ”politiikan” takia punavihreään arvokaapuun. Sinne hyvien, ja teoriassa aina oikeassa olevien joukkoon. Joku sanoisi että siellä tuoksuu helposti myös älyllinen epärehellisyys.
Ja aforistit jos ketkä väittävät ympäriinsä niitä totuuksia – ainakin osatotuuksia, ja mistä tahansa aiheesta.

(aƒ.) Uskon globaaliin kapitalismiin, taivaan ja maan luojaan – viime viikolla talonmies muuttui vihreäksi, metalliseksi postilaatikoksi.


4. Vaikka sinulla olisi kuinka pienet kannatusluvut, anna ymmärtää, että koko kansa on puolellasi.
Niin, tunnetusti aforismi on kirjallisuuden lajeista marginaalin marginaalissa.
Mutta se ei tietenkään estä olemasta yksin oikeassa maailman tappiin saakka.

(aƒ.) Sosiaalipummiudessakin hierarkiansa – varakkaimmat ovat sielläkin ravintoketjun huipulla.


Luomugraffiti.

5. Käytä estoitta karkeaakin kieltä. Tarvittaessa vetoa Jumalan olevan kansan puolella. Uhkaa peruuttamattomalla kriisillä, jos sinua ei äänestetä.
Karkeaa kieltä tavataan aforistiikassa kyllä. Se on eräs harkittu säpsäyttävä tehokeino, tai sitten ”vain” aforistin omaa kieltä ja heijastusta ajattelusta.
Aforistiikasta löytyy myös uskonnolliset lajikkeensa, mutta enemmän aforistit ainakin aforismeissaan tahtovat esiintyä ateisteina ja tieteeseen luottavina. Henkilökohtaisella tasolla asia voi olla hyvinkin kauniissa ristiriitaisessa sekasotkussa.

(aƒ.)  Perseennuolenta, taitolaji. Osa tekee sitä nykyään hyvin suoraselkäisesti.


6. Tarjoa yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Näin mahdollisimman moni ymmärtää keinosi. Ammenna perinteisistä arvoista ja hyveistä. Näin luot kannattajillesi turvallisuuden tunnetta muutoksen ja kehityksen keskellä.
Aforismi ON provoisoivaa kiteyttämistä, yksinkertaistamista, mutkien oikaisua, jossa pyritään esittämään nokkelia totuuksia päin kuonoa ja esittämään henkisesti jotenkin yläpuolelta sarkastisia ja älykkään ironisia toteamuksia.
Ja jos pintoja raaputtaa, niin ehkä suurin osa aforisteista kannattaa esimerkiksi vanhoja filosofisia hyveitä ja sittenkin myös niitä konservatiivisia yhteiskunnallisia arvoja jos oikein silmiin katsotaan – todellisia afoanarkisteja, jotka eläisivät niin kuin saarnaavat, niin ei nyt juuri tule mieleen.

(aƒ.) Nykyfysiikka: ihminen enimmäkseen tyhjää.
        Nykypsykologia: loputkin täysin läpinäkyvää.
        Nykyetiikka: missä ihminen on?


7. Jos kontollasi on talousrötöksiä, päihderiippuvuuksia, tai kuulut seksuaalivähemmistöön, hauku ko. tahoja erityisen kärkkäästi.
Ehkä tätäkin jossain määrin löytyy – ainakin käännynnäiset tuppaavat olemaan niitä pahimpia moralisteja. Enemmän kyllä aforistit yleensä haukkuvat sitä eliittiä ja tyhmää valtavirtaa ja sen arvoja – liekö sitten niin, että henkilökohtaisessa elämässään monet kirjoittajat kuitenkin itse kuuluvat tottelevaiseen keskiluokkaan ja enemmistöön. Ja ainakin omasta mielestään asemoivat itsensä sinne ”ajattelijoiden ja viisaiden ihmisten” eliittiin. 

(aƒ.)  Kansainväliseksi aiottu uskovaisten tietokilpailu peruttiin, koska kaikkien kysymysten oikea vastaus on jumala.





maanantai 18. syyskuuta 2017

Juha Kulmala: Ränttätänttä



Juha Kulmalan viidettä runoteosta Ränttätänttää (Savukeidas) klubitettiin maailmalle Bar Ö:stä 16.9.2017. Väkeä ja esiintyjiä oli mukavasti paikalla.

Kirja tuli nautiskeltua varsin ripeästi, olin sitä odottanut, ja tulen siihen palaamaan uusintakierroksien kautta. Ei pulputtunut tyhjäksi yhdellä lukukorkkauksella. Yksinkertaisesti loistava ja monipuolinen runoteos. Vahva suositus lukijoille ja myös runoutta kirjoittaville - se tarjoaa nautittavaa esimerkkiä, miten räpsyttää eläviä runokuvia kun sanaprojektorin veivaus on osaavissa käsissä.

Jos yhtäkkiseltään tätä vertaa edelliseen teokseensa Pompeijin iloiset päivät (Savukeidas 2013), niin mielestäni se kirja oli huomattavasti enemmän tummasävyinen ja melankolinen luonteeltaan. Ulos virranneissa runoissa oli toisenlaiset valot sisällä.
Uudessa kirjassa taas on paljon suoraviivaista, humoristista ja surrealistista runoutta, sitä ränttätänttää itseään, jossa on sopivasti rosoakin.

Jostain syystä muuten Doorsin Roadhouse Blues -biisi lähti heti resonoimaan omassa nupissa kirjan sisällön kanssa hyvin törmäävän nimen kanssa. :-)

Mutta toki löytyy täältäkin kirjasta myös niitä syvänteitä, joissa välkähtelee aforistinen lujuuskin puhumassa reunaehdoistamme. Esimerkiksi tätä Alkusoitto-runon siivua olen lukenut ja kirvoitellut auki moneen kertaan. Tulkintapintoja ja tunnelmia otettavaksi löytyy.


Ränttätänttässä on jopa yllättävän paljon poliittista ainesta, mutta se ei suinkaan ole mitään yhdestä luukusta julistavaa totuutta joka epäonnistuu aina, vaan toteavaa sorttia - toki ihan laadukkaalla ironisella twistillä, kuten runossa juntit. Viesti ei jää epäselväksi mistä aikamme ilmiöistä, henkilöistä ja aatesuunnista näissä säkeissä kuljetetaan.

oi finlandia
katso, sinun yösi koittaa
päivän toivo karkoitettu on jo pois
ja illan luhtakana
hämärissä soittaa
kuin itse helvetin pohjapelti sois

Kirjassa on runsaasti musiikkia – rokkia, jatsia ja bluesia - Kulmalan tapaan pujoteltuina sanarivien styrkkareihin.  Ja hyvin ne saundaa.

Lukijalle helposti lähestyttävä ja kiintoisa rakenteellinen ratkaisu on ollut myös kirjoittaa joka kuukauden läpi oma runonsa. Kuukausien oma kokoelma vaeltaa kierroksensa ryhdittäen samalla muitakin runoja. Runojen pituudet vaihtelevat yhden sivun runoista useampisivuisiin vyöryihin.

Jos luovia kirjoittajia vielä miettii, niin kokoelma tarjoaa monia kelpo esimerkkejä isommista ja pienemmistä runonteon erilaisista ratkaisukeinoista siihen, miten sanoa. Unohtamatta mitä sanotaan - Ränttätänttässä on sanottu varsin paljon.
Jos yhden erityisen työkalupakki-jutun poimii, niin useista runoista löytää tyylikkäitä, kitetyttäviä lopetuksia, mitkä ovat usein kirjoittajille vaikeita toteuttaa. Ja myös lennokkaita aloituksia, kuten vaikkapa tämän aukeaman runoissa:


Eipä muuta - osta tai lainaa Ränttätänttä, saat nykyrunoudesta itsellesi vastinetta.



todellisuus on se mitä jää
            kun muu puhutaan ympäriltä pois





perjantai 11. elokuuta 2017

UKULELE – kaikki soittaa (Aviador 2017)


Laatukirjoihin keskittyvä Aviador Kustannus on äskettäin julkaissut UKULELE – kaikki soittaa -oppikirjan, jonka tekijöinä ovat musiikin luokanopettaja ja ukuleletuntija Outi Koivuniemi ja Suomen ahkerin ukulele-kurssien vetäjä, kansanmuusikko Markus Rantanen.

(Markus opastamassa ukulelen saloihin YLE:n Aamu-TV:ssä.)




Uusi kirja on jatkoa ja yhdistelmää alkuvuodesta Aviadorilta ilmestyneelle muhkealle Suuri Ukulelekirja -julkaisulle, jonka tekijänä on Rantasen lisäksi Arto Julkunen.

Monipuolinen ja käytännönläheinen UKULELE – kaikki soittaa -kirja on suunnattu ensisijaisesti peruskouluikäisille, mutta soveltuu kaikille ketkä haluavat edistyä helposti omassa ukulelen soitossaan.
Kirja huomioi kaksi yleisintä viritystapaa, soinnut ja sisältää esimerkkeinä tuttuja kappaleita sekä tätä kirjaa varten tehtyjä aivan uusia lauluja. Kirjassa on 70 sivua.



Kirjassa opetetaan soittamisen lisäksi omien biisien sanoittamista - runolaulu-mallia on
onnistuneesti toteutettu Maestron ja Fiktion yli sadassa työpajassa.
Kirjassa valotetaan myös laulujen uudelleensanoitamista ja räppäystäkin.




Oman hauskan lisänsä oppikirjaan tuo tunnetun sarjakuvataiteilija Juho Juntusen tekemät informatiiviset sarjakuvaosiot.



UKULELE – kaikki soittaa -kirjaa saa hankittua Aviadorista, kirjakaupoista ja molempia kirjoja kysyä voi myös itse Maestro Rantaselta. Hänellä saattaa olla varastossaan myös hintalaatu-suhteeltaan erinomaisia Mahilele-ukuleleita, joille on erilaisia kuoseja olemassa runsaasti.



Jos tarvetta, niin myös Markukselta voi kysyä myös ukulelekurssien tilanteesta ja Rockwayn opetuspaketeista.
markusvrantanen (a) gmail. com tai 0400 - 458 776

Mitäpä vielä mietit, nyt jos koskaan on ukulelen aika! :-)




tiistai 8. elokuuta 2017

Jazzkukko-festivaali Laitilassa 2017



Muutamia ottamiani kuvajaisia tämänvuotisista Jazzkukon riennoista.

Itse olin taasen juontajan roolissa lauantain Piknik-konsertissa. Hyvät tunnelmat, paljon tuttuja.
Vähän reportaaseja tein myös Jazzrytmit-julkaisuun, Olli Sulin valokuvasi – lauantaista täällä ja perjantaista täällä.

Broadcast teki komean comeback-keikan 20 vuoden jälkeen.

Helsinki–Cotonou Ensemble

Helsinki-Cotounou Ensemble

Puistofiilistä HCE:n svengatessa

Jaakko Martikainen ja Henri Marjamäki Tiihosen kahvilassa.

Kari Antila Quartet Laitilan kaupungintalolla

Jazzkukko Kari Antila

Tuomo Uusitalo ja Arta Jekabsone

Kari Antila, Arta Jekabsone ja Tuomo Uusitalo

Karri Luhtala Hammond Quartet

Severi Pyysalo & Ville Herrala

Zalo Duo veti kaksi settiä torilavalla

Zalo Duo eli Jyrki Lemmetti ja Hanna-Leena Lammensalo




tiistai 11. heinäkuuta 2017

Paperi-ikkunoita historiaan




Suomen juhlavuoden kunniaksi Turun Sanomat julkaisee 100 näköissivua entisajan vuosikymmeniltä. Hieno idea, ja uskon, että ne ovat olleet monena päivänä se lehden luetuin sivu.

Valittujen historiaviipaleiden edessä lukija asettuu väkisinkin mielenkiintoiseen lukuvinkkeliin. Nenän edessä on tutun otsikon alla luotettavan journalismin tuottamaa uutisointeja menneen maailman melskeistä. Helposti niiden kautta on siirtynyt pohtimaan aikalaisten asemaan – miltä on tuntunut lukea ensiuutisia kuohuttaneista asioista tuoreeltaan, tietämättä miten asiat siitä edistyvät.
Itselle pysäyttävimpiä historiasivuja ovat olleet Paavo Nurmen voitokkaista juoksuista kertoneet uutiset, Kuuban kriisi vuodelta 1962, jolloin maailmassa jo paloi ydinsodan sytytyslanka, mutta diplomatialla se puhkuttiin viime hetkillä sammuksiin.

Pisimpään luin ja pohdiskelin toisen maailmansodan uutista, missä Neuvostoliitto oli edellispäivänä pommittanut Turkua. Asiaan vaikutti tietenkin se, että nykyään nurkat täällä ovat aika tutut, ja taannoin katselin jälkeen päin juuri näistä tuhoista otettuja valokuvia Museoviraston sivuilta. (www.finna.fi). Keskustassa liikkuessa tulee aina ohi mennessä katsottua ne Turun postitalon kivijalkaan muistoksi jätetyt pommituksen räjähdejäljet. Jollain tapaa kaupunkien ja ihmisten pommittaminen yön pimeydestä on sitä raadollisinta ihmisyyttä. Ilmahälytyssireenit, ihmisten pakeneva hätä, lentokoneiden äänet, ilmatorjuntatykkien tulitus ja ujeltavien pommien räjähdykset olivat lehtijutun tekstirivien takaa tuoreina kuultavissa.  Meissä ihmisissä on lajihistorian kasvattamat pontentiaalit äärimmäiseen pahaan ja toki myös hyvään.

Historiasivujen valokuvat ovat oma lukunsa. Varhaisvuosina niitä oli vähän, ja miesten maailmassa ei naisia juuri lehtikuvissa näy. Mustavalkokuvissa on myös aina läsnä se tietty esteettisyys, taidekin, joka jättää katsojan oman mielikuvituksen väritykselle paljon tilaa.

Kiinnostavat mainokset kertovat lahjomattomasti eri aikojen elämänpidoista – sitä on myyty mihin on ollut tarvetta. Aidon kahvin saapuminen satamaan oli ollut suuri riemujuhla.

Täsmälleen samassa tilanteessa historialehtien kanssa me olemme nyt – ihminen on aina vain sen hetkisen tiedon varassa, tulevasta historiasta emme tiedä. Uskoisin, että 2027 turkkareissa on jo pätevää jälkikäteistietoa ilmastomuutoksen ja pakolaisuuden ratkaisuista sekä siitä, millä keinoin terrorismi saatiin Euroopassa aisoihin. Suomen sote- ja maakuntauudistus tosin taitaa olla tuolloinkin vielä hieman kesken.

Kirjoittaja on Turussa asuva yhden miehen ihmettelykerho

(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 11.7.2017)


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Voiman Runoilija.-palsta osa 21: Riikka Ulanto


Riikka Ulanto (kuva: Marja-Terttu Vähäkangas)


Kaupungin runomerta


Esikoisteoksesi Vedelmiä voitti Runo-Kaarina 2016 -kilpailun.
Millaisena nyt pienen etäisyyden jälkeen kirja näyttäytyy tekijälleen?
Olen edelleen siihen tyytyväinen, se on mielestäni onnistunut sen hetkinen kokeilu. En ollut ennen kirjoittanut sellaisia pikkurunoja naivistisella vivahteella.

Olet kirjastonhoitaja sekä muusikko. Millä tavoin soittaminen ja runojen kirjoittaminen ovat lähellä toisiaan?
Se liittyy treenaamiseen – kun on pakko suoltaa hirvittävästi harjoituksia, silloin kirjoittaminen on samankaltaista kuin soittaisi sellolla etydejä. Ja mitä enemmän tekee, sen enemmän alkaa löytyä myös sitä omaäänistä tulkintaa, mikä on tärkeää runoudessa ja musiikissa.

Jos runokirjasi olisi musiikkiteos, mitä soittimia siinä olisi, miltä se kuulostaisi?
Pikkuinen, impressionistinen pianobiisi.

Runoissasi kimmeltää monin paikoin meri. Miksi?
Meri on ehkä vähän sellainen runoklisee, mutta Torniossa ja täällä Oulussa se on suurena lähellä. Kirjassani meri on enemmän runollinen meri.

Runosi tuntuvat asuvan omassa kaupungissaan. Kerro sieltä kolme kaunista asiaa?
Massiiviset tulvat. Sitten pohjoiset puistokadut, ne ovat sympaattisia, koska eivät ole mitään kunnianhimoisia bulevardeja. Sitten tietenkin ihmiset, olen kohdannut valtavasti erilaisia ihmisiä. He tekevät sen kaupungin.

Mitä murre sinulle tarkoittaa?
Tykkään. Murteista löytyy käyttökelpoisia sanoja, joita ei yleiskielellä pysty sanomaan. Oma puheeni on useamman murteen sekoitusta.

Onko sinulla aihetta, johon huomaat palanneesi runoilijana uudelleen ja uudelleen?
Pohjoisuus varmasti toistuu, ja se kaikesta irrallaan seilaaminen. Se ei tarkoita mitään ankeaa ulkopuolisuutta vaan iloista pihalla olemista. Olen tykästynyt naiviin ja hieman humoristiseenkin ilmaisuun.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Miksi runojen kirjoittaminen ja ja niiden kanssa julki tuleminen ajoittain hävettävät?
Koska aina voisi olla parempi, ja kaikkia ei voi miellyttää. Sitten vaikuttaa vielä se tästä ajasta välittyvä yleinen arvokäsitys, ettei ”se runojen kirjoittaminen ei ole mittään oikeaa hommaa.”