tiistai 10. lokakuuta 2017

Timo Salo: Mutta ennen muuta (Poesia 2017)




Timo Salon neljäs runoteos Mutta ennen muuta (Poesia 2017) on muhkea tapaus - sivuja kovakantisessa kirjassa on 136, ja se pitää sisällään erityylistä runoutta, visuaalisia runoja, valokuviakin. Uudissanoja, kielen mikropintojen leikkelyä, leikittämistä, tutkimista.
Useita kirjoja Suomen aforismiyhdistyksen Pilke-kirjasarjaan taittaneena hän on tehnyt taittotyön myös tähän omaan kirjaansa, ja sen takia runsailla typografisilla ratkaisuilla ja kokeiluilla on paljon suurempi merkitys kuin runokirjoissa yleensä. Ne pyrkivät alituiseen yhteistyöhön tekstin kanssa ja perusrajoitteet antavat runoille visuaalista asua.




Haastattelin Timoa kirjastaan tämän vuoden Turun kirjamessuilla, ja keskustelusta irronneita kiinnostavia asioita olen ujutellut tähän mukaan.

Runokirjan eräs pakote tai sääntö on kolmipalstaisuus, jonka alkuperäinen tarkoitus oli pitää lukuvauhti nopeana, mutta käytännössä kääntyikin päin vastoin. Kolmipalstaisuus hidastaa lukemista koska se tarjoaa mahdollisuuksia rikkoa lukutapaa ja loikehtia riviltä toiselle.

Tarkan ladontatyön ansiosta myös &-merkki esiintyy teksteissä poikkeuksellisen runsaasti, ja lukija alkaa keksiä sille helposti tarkoitusmerkityksiä. Onko se kuin käsikynkkä rinnastetuilla asioille, vaiko lauseen loppuun jotakin oleellista vielä kiinnittävä sanajunanvaunun koukku?
Joka tapauksessa kirjan runoissa tempo ja rytmi vaihtelevat hyvin paljonkin - välillä sivu mätkähtää täyteen rivejä joihin on yksinkertaisesti pysähdyttävä.

Minusta mielenkiintoinen ilmiö on, että Salon runoissa tapaa sieltä täältä vanhan suomen sanoja, laulusäkeen torsoja, vanhahtavaa ilmaisumuotoa - elegiakin löytyy. Eräänä selityksenä tälle hän kertoi, että tietyllä tapaa hänen vanhempansa olivat 50-lukulaisia, ja heillä oli runsaasti kirjahyllyssä nahkakantisia, kultakirjaimin kirjattuja kirjoja. Muutoinkin varhaisessa elämässä hänen mukaansa siellä Pohjanmaan maalaismiljöössä raksutti vähän erilainen aika, ja siksi kirjoittalle ehkä on tullut tiettyä perittyä nostalgiaa, nostalgikon vikaa, joka tahtoo näyttäytyä luonnollisesti myös runoissa. Minusta se on pelkästään kiinnostava ja omaperäinen juonne, kuten myös pohjanmaata, pohjanmaalaisuuttakin koskevat runosäkeet.

(Äskettäin Turussa vieraillut Sting totesi lehtihaastattelussa, että elämämme 10 ensimmäistä vuotta ovat ne, joista sitä luovaa sisältöä ammennetaan myöhemmin eniten, ja uudestaan ja uudestaan.
Ehkä näin on.)

Mikä on keskeistä: lyriikka on
rauhoittava keskittymishäiriö.  

Kirjassa kivi esiintyy monessa muodossa, ja sille on löydettävissä erilaisia tarkoituksia ja symbolisia painoarvoja runoissa. Salon itsensä mukaan kysymys on osaltaan menneisyyden murikoista joista jo tässäkin puhetta, jotakin esi-isien haamumaisia katseita. Sisyfoskivistä, jotka liittyvät kirjan teemoihin ja tarjoavat välillä myös odottamattomiakin askelluspintoja eteenpäin.

Eräs eri muodoissa toistuva teema kirjassa on hallitsemiseen liittyvä, kontrollin teema.
Runoista on irroitettavissa myös kirkasta ja omaperäistä aforistiikkaa, tässäkin kirjassa niitä on kuten hänen aikaisemmissakin teoksissaan.


epäilen kauneutta, kauneus on 
selittämättömällä hallitsemista

kielillä puhutaan toisten kieliä

meriä ja merkityksiä hallitaan, siis hallitaan reittejä niiden yli

kulttuurin lyhennelmä on kuri 

Ironia kysyy luottamusta, sekin
                                          vielä.

romantiikkani kerrottu ruusu


Mutta ennen muuta -kirjassa on ainakin minulle myös niitä pullonkaulaisia tihentymiä, tuntemattomia sanoja, käsitteitä joita joutuu googlettelemaan – ajatuksellisesti ahtaita ja hitaita kohtia. Ne ovat lukijalle eräänlaisia umpikujia, hetkellisiä suunnankadotuksia, monimutkaisuuksia. Ymmälleenjääntejäkin. Toisaalta, ei taiteen kuulukaan olla helppoa.

Toisaalta kirjassa taas on suurta kepeyttä, sitä leikkiä, huumoriakin narisemassa tässä kuitenkin jossain määrin arkkitehtorisessakin runoteoksessa.
Kirjassa on valtavasti yksityiskohtia, ja uskaltaisin tekijän ja kustantajan toimintatapaa tuntien väittää, että niistä jokainen on kyllä mietityssä kohdassaan.
Lukijalle tarjotaan paljon, tarjottimen täydeltä; sanotaanko nykyrunoutta pohjanmaan kautta.




meren jäytämä kylä Haisboro
[nimi lausutaan Haisborough]     kivikirkko, kiviaitaa, Haisbro,
                                                                                                    Myrsky huuhtoi rantahiekasta
                                                  eräänä keväänä näkyviin lähes   miljoonan vuoden takaiset esi-

                                                  ihmiskulkueen jäljet, kahdessa   viikossa meri oli pyyhkinyt ne


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Sisaruspuut - runo Runousaamiaiselle 8.10.2017


Runon kirjoitin Pienen Kirjapuodin Runousaamiaiselle SU 8.10.2017. 

Virikkeenä Kaarina-Teatterin loistava Rakkaudella sisaresi –näytelmä, teksti irronnut 
5.10.2017 nähdystä ennakkonäytöksestä.



Sisaruspuut


Matkalla Laitilaan
valtatien varrella
avohakkuualue, siihen jätetty
kuin unohdettu
kaksi toisensa kanssa ainaelänyttä
oksiltansa yhteen lomittunutta haapaa

              Sisaruspuut.

sanon ”sisaruspuut” aina kun ajan siitä ohi, ja katson
outo kauneus – kehyksenä ympärillä
se kaikki muu
runneltu puuttomuus

kaksi runkoa, vain yhden suuren puun ääriviivat


”Ja sitten; aina, kun joku näistä perheenjäsenistä vuorollaan kuoli,
he tulivat vielä lyhyesti näyttämölle, laskemaan käsistään yhden valkean ruusun
siihen olohuonepöydän valaistuun lasimaljakkoon.”


Valkoinen muoviruusu on todellinen kuoleman kukka.


tahdon ajatella, että metsäkoneen kuljettaja on heltynyt,
ja jättänyt sisaruspuut hyödyttöminä siihen, oman kauneutensa takia
                         olen luultavasti täysin väärässä
                         en osaa vaihtaa puita rahaksi

        Onko teatterin lavastaja valheentekijä, vai luoko hän
        meille todempaa kuin tosi?

myös näytelmän katoavassa, poislohkeavassa
perheympäristössä, puutalossa
ovat kaksoissisaret, omassa maailmassaan
Nora, Rina
kylmän huvilan kellossa naksuu edelleen
menetetyn loiston ja kirjeen aika –
elävät toisella aikavyöhykkeellä
Pietarin kumuloiste kuuluu ja sininen veri
elävät todellisen elämän scifiä
eivät sopeutuneet, he eivät sopeutuneet


jotakin vanhaa, kaarnoittunuta kuorta
rätsyy ihmisistä rikki
valkea nila paljastuu sormien luista, sormioksien pettua
vilkaisen salin hämäryyteen, useampi meistä
miehistä ja naisista pyyhkii silmäkulmiaan


      Kenen kyyneliä me teatterissa itkemme?


lopussa lavastaja lakaisee kaiken pois
seinät siirtyvät kevyesti sivuun, Solgård
emigranttihuvila purettiin oikeassa elämässä
ja nyt kadutaan, oikeassa elämässä kadutaan usein

kaksossisarukset kuolivat, Nora, Rina
heistäkin tuli kukkia
      
               näytelmä, eläviä kukkia


Seuraavina päivinä, ajattelen yhä tätä, ja puhun
tyttäreni kanssa siitä, jaamme

        Puristan käteni nyrkkiin.
        Katson.
        Tottakai siinä on valkea ruusu.


Seuraavalla kerralla
matkalla Laitilaan
näen valtatien varrella sisaruspuut
ja näen tämän näytelmän
näen Noran, Rinan





© Marko Laihinen

perjantai 6. lokakuuta 2017

Black Sabbath, 49 vuotta


(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 6.10.2017)

Olin nuoruudenkaverini kanssa katsomassa elokuvateatterissa konserttidokumentin Black Sabbathin viimeisestä keikasta. The End -kiertue päättyi 4.2.2017 Birminghamiin – kaupunkiin, josta vuonna 1968 nämä muusikkoudesta unelmoineet työläisnuoret lähtivät liikkeelle.

Ainut mitä jäin kaipaamaan, oli alkuperäisen kokoonpanon rumpali Bill Ward, jolla on iso tekijyys sabbath-soundissa. Riitelyt olivat kuitenkin niin syvät, ettei lopulta viimeistä viimeistä yhteistä turneeta saatu aikaan.

Itselleni Black Sabbath oli se nuoruuden kaikkein merkityksellisin bändi. Sinänsä huvittavaa, että ensimmäinen levynsä ilmestyi muutama päivä sen jälkeen kun olin syntynyt, joten ei ihan aikalaisia oltu.

Mutta niissä säröisissä riffeissä, outojen rakenteiden raskaasti junttaavissa biiseissä oli sitä jotakin, mikä resoinoi väkevästi. Ozzyn Osbournen laulamista ja basisti Geezer Butlerin tekemistä sanoituksista en paljotta ymmärtänyt, mutta melodioissa, laulusaundissa oli ja on omintakeista voimakenttää.

Sivumennen todettakoon, että kun näitä ikääntyneitä rockäijiä katselee, ei  välty ajattelemasta, että miten hemmetissä näinkin iso osa on selvinnyt vuosikausien bileistä? Entisaikaan kun käytettiin porvoonmitalla niitä vanhanaikaisia huimausaineita sun muuta. Itse asiassa Ozzy oli taannoin palkannut lääkärin selvittämään, miksei hän ole jo kuollut. Vaan yllättävän hyvin klaarasi tuon viimeisenkin keikan.

Varppeen yläasteella minulla oli parikin erilaista Black Sabbathin selkälippua farkkutakin selässä, ja toki bändipaitoja. Oli tärkeää viestiä muillekin mistä diggaa, ja mihin porukoihin kuuluu.
Kun vielä sai opeteltua jostain Tony Iommin Children of the grave -kitarariffistä pienen pätkän, niin se oli vahva kokemus – jostain samalle taajuudelle pääsemisestä kyse. Ja sitä veivattiin uudestaan ja uudestaan.

Bändin imagoon liitettiin satanistista lisuketta, se lisäsi kiinnostusta ja myyntiä. Mutta dokumentistakin kävi hyvin ilmi, että fuulaa se vain oli. Vaan jotkut hihhulit taitaa vieläkin pyörittää jytälevyjä väärinpäin löytäen niitä vihtahousuviestejä.

1980-luvulla musiikki oli LP-levyillä, cd oli vasta tulossa. Sabbathin älppäreitä kuunneltiin, levynkansiapäällisteltiin, ja kuunneltiin paikoin niin lujaa kuin stereoista sai irti.

Yleensä alkoholista Suomessa puhuttaessa ei yleensä virkota siihen liittyvistä hyvistä ja hauskoista jutuista. No olihan se kivaa porukalla kunnon juopottelutiimellyksessä luukuttaa itse kunkin lempparibiisejä ja kinastella, mikä biisi ja bändi juuri sillä hetkellä oli paras.

Laitilassa Black Sabbath oli kyllä vahvassa kurssissa – eräillä Munamarkkinoillakin oli paikallisista osaajista tuplamiehistöinen bändi soittamassa pelkkää Sabattia. On jäänyt mieleen.

Mutta kyllähän nuo rock-ukot sen yhteisen soittonsa ryhdikkäästi veivät finaaliin. Koko metallimusiikille ja monille ihmisille jatkossakin merkityksellinen juttu sai tyylikkään päätöksensä. Black Sabbath, The End.




Kirjoittaja on Turussa asuva entinen hevinuori ja pitkätukka.




tiistai 26. syyskuuta 2017

Mukana Turun Kirjamessuilla 6.10.–8.10.2017


Tänä vuonna olen mukana neljässä tilaisuudessa.

Perjantaina 6.10. puhutaan eräästä jopa erittäin onnistuneesta nuorisoprojektista.




Sunnuntaina 8.10. messupäivä alkaa jo klo 8:30 Pienen Kirjapuodin Runousaamiaiselta.
Erinomainen ja monipuolinen kirjakauppa Turun keskustassa, Yliopistonkatu 28 - kannattaa tutustua jos ei tuttu jo.




Itse messukeskuksessa ohjaan SU 8.10. uudella Lasten alueella nykytaiteilija Minka Heinon kanssa lapsille aforistista korttipajaa. Tekniikka pohjautuen Minkan esikoiskirjaan Pinnalla. Pop! Lasten aforismikirja.




Kolmas tilaisuus sunnuntaina on Eino-lavalla haastattelukeikka - vastailemassa on runoilija-aforisti Timo Salo tuoreen runoteoksensa Mutta ennen muuta tiimoilta.



torstai 21. syyskuuta 2017

Mitä, onko aforismi populismin sukulaisia?




Docventures on tehnyt ansiokasta juttuja populismista.
Ilman sen suurempaa syväanalyysiä laitoin, aivan populistisesti omia aforismikäsityksiäni vasten  Docventuresin tiivistettyä Populistin pikaopas –pakettia. Tällaisia todisteita sukulaisuussuhteista olin  löytävinäni suhteessa varsinkin nk. perinteiseen aforistiikkaan. 
Aforismit ovat omiani. 

1. Vetoa ihmisiin, jotka pelkäävät muutosta ja kehityksen jalkoihin jäämistä. Ymmärrä ja imartele heitä, ja he ovat sinulle uskollisia.
Perinteisesti aforismit tahtovat mielellään takertua kriittisesti asioihin, jotka ovat jotenkin väärin tai eivät toimi oikein. Tällöin monesti on kyse väistämättä jälkiviisaudesta – jo tapahtuneita asioita arvostellaan ja osoitetaan vikakohtia. Arvostellaan, muttei toki esitetä taiteentekoon vedoten mitään parempia vaihtoehtoja, että no miten sitten paremmin olisi. (Toki aforismeja toiseen suuntaan lukien voi nähdä, mitä kirjoittaja ajattelee arvokkaammaksi.)
Jossain määrin tällaisista aforismeista kuultaa läpi kyyninen ajattelu, että ennen vaan oli paremmin. Sen käsitys-uskomuksen kanssa nyökytteleviä on aika helppo löytää ja miellyttää.
Jokainen aforisti haluaa tulla "ostetuksi", jopa muuttua lentäviksi lauseiksi.

(aƒ.) Tulevaisuudessa jokaisella pieni kannettava
                       kiinalainen puutarha. Pakollinen.

2. Harjoittele imagoasi. Populistipuolueiden vetovoima perustuu yleensä yhteen karismaattiseen henkilöön, joka “uskaltaa olla erilainen kuin muut poliitikot”.
Aforistinen minä – ja kirjoittajaimago - sen voi tulkita ja löytää jokaisen aforismin sisältä. Se voi tietenkin olla myös fiktiivinen tai tarkoin valikoitu minä, mutta senkin ”imagon” on  kirjoittaja on aina valinnut tietoisesti.
Aforismi on omalla tavallaan hyvin yksilökeskeinen kirjallisuuden laji – aforismin yhteyteen liitetään lähes aina se oma nimi. Tekijyyden tietäminen tekee nk. taideaforismin. Ja tekijänoikeudet. 
Moni aforisteista tietenkin haluaisi, että juuri hänet koettaisiin tietynlaisena valtavirran vastarannan kiiskinä, karismaattisen luovana poikkeusyksilönä, viiltävän erilaisena ajattelijana, jolla olisi kosolti kiinnostavia ns. tuoreita ajatuksia, joilla saisi arvostusta haluamiltaan piireiltä ja henkilöiltä.

(aƒ.) En katso enää luonto-ohjelmia, ne kertovat nykyään vain ihmisestä.
                                                                                  – Marko Laihinen


3. Hauku eliittiä. Anna ymmärtää, että rohkenet rikkoa tabuja tai paljastaa “totuuden”, jota eliitti yrittää piilotella.
Eliitin, rikkaiden, sortajien ja hyväosaisten luokkien kritisointi, arvojensa kyseenalaistaminen ja ironisointi on monen sen alta vastaavan aforistin perusleipää. Eliitiksi koetun syyttely mieluusti nyt ainakin vallanhimosta, itsekkyydestä ja ahneudesta. Yritys loukata ja vittuilla on tietyn laadun mietelauseiden perusenergiaa.  Ja siitä syntyvä pikkuruinen kostonautinto.
Eliitin vastustaminen on tietenkin helppo ja turvallinen maali – varsinkin jos ei taaskaan yritä tarjota uskottavia, parempia vaihtoehtoja asioiden hoitamiseen. Ja ongelma toki on se, ettei niitä uskottavia vaihtoehtoja oikein ole esimerkiksi vallitsevalle talousjärjestelmälle.
Aforismien sisällön takia on myös virkottu, että suurin osa aforisteista näyttää pukeutuvan aforismiensa välittämän ”politiikan” takia punavihreään arvokaapuun. Sinne hyvien, ja teoriassa aina oikeassa olevien joukkoon. Joku sanoisi että siellä tuoksuu helposti myös älyllinen epärehellisyys.
Ja aforistit jos ketkä väittävät ympäriinsä niitä totuuksia – ainakin osatotuuksia, ja mistä tahansa aiheesta.

(aƒ.) Uskon globaaliin kapitalismiin, taivaan ja maan luojaan – viime viikolla talonmies muuttui vihreäksi, metalliseksi postilaatikoksi.


4. Vaikka sinulla olisi kuinka pienet kannatusluvut, anna ymmärtää, että koko kansa on puolellasi.
Niin, tunnetusti aforismi on kirjallisuuden lajeista marginaalin marginaalissa.
Mutta se ei tietenkään estä olemasta yksin oikeassa maailman tappiin saakka.

(aƒ.) Sosiaalipummiudessakin hierarkiansa – varakkaimmat ovat sielläkin ravintoketjun huipulla.


Luomugraffiti.

5. Käytä estoitta karkeaakin kieltä. Tarvittaessa vetoa Jumalan olevan kansan puolella. Uhkaa peruuttamattomalla kriisillä, jos sinua ei äänestetä.
Karkeaa kieltä tavataan aforistiikassa kyllä. Se on eräs harkittu säpsäyttävä tehokeino, tai sitten ”vain” aforistin omaa kieltä ja heijastusta ajattelusta.
Aforistiikasta löytyy myös uskonnolliset lajikkeensa, mutta enemmän aforistit ainakin aforismeissaan tahtovat esiintyä ateisteina ja tieteeseen luottavina. Henkilökohtaisella tasolla asia voi olla hyvinkin kauniissa ristiriitaisessa sekasotkussa.

(aƒ.)  Perseennuolenta, taitolaji. Osa tekee sitä nykyään hyvin suoraselkäisesti.


6. Tarjoa yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Näin mahdollisimman moni ymmärtää keinosi. Ammenna perinteisistä arvoista ja hyveistä. Näin luot kannattajillesi turvallisuuden tunnetta muutoksen ja kehityksen keskellä.
Aforismi ON provoisoivaa kiteyttämistä, yksinkertaistamista, mutkien oikaisua, jossa pyritään esittämään nokkelia totuuksia päin kuonoa ja esittämään henkisesti jotenkin yläpuolelta sarkastisia ja älykkään ironisia toteamuksia.
Ja jos pintoja raaputtaa, niin ehkä suurin osa aforisteista kannattaa esimerkiksi vanhoja filosofisia hyveitä ja sittenkin myös niitä konservatiivisia yhteiskunnallisia arvoja jos oikein silmiin katsotaan – todellisia afoanarkisteja, jotka eläisivät niin kuin saarnaavat, niin ei nyt juuri tule mieleen.

(aƒ.) Nykyfysiikka: ihminen enimmäkseen tyhjää.
        Nykypsykologia: loputkin täysin läpinäkyvää.
        Nykyetiikka: missä ihminen on?


7. Jos kontollasi on talousrötöksiä, päihderiippuvuuksia, tai kuulut seksuaalivähemmistöön, hauku ko. tahoja erityisen kärkkäästi.
Ehkä tätäkin jossain määrin löytyy – ainakin käännynnäiset tuppaavat olemaan niitä pahimpia moralisteja. Enemmän kyllä aforistit yleensä haukkuvat sitä eliittiä ja tyhmää valtavirtaa ja sen arvoja – liekö sitten niin, että henkilökohtaisessa elämässään monet kirjoittajat kuitenkin itse kuuluvat tottelevaiseen keskiluokkaan ja enemmistöön. Ja ainakin omasta mielestään asemoivat itsensä sinne ”ajattelijoiden ja viisaiden ihmisten” eliittiin. 

(aƒ.)  Kansainväliseksi aiottu uskovaisten tietokilpailu peruttiin, koska kaikkien kysymysten oikea vastaus on jumala.