maanantai 5. helmikuuta 2018

Runoilija.-palsta osa 23: Juha Kulmala


Juttu on julkaistu Voima-lehden numerossa 1/2018


Juha Kulmala (kuva: Marko Laihinen)

Runoprojektorin terävää surrausta


Viides runokokoelmasi Ränttätänttä [Savukeidas 2017] ilmestyi syksyllä. Ensimmäiseksi pitää kysyä, pitääkö paikkaansa, että nykyrunoilijoista olet pannut eniten lapsia alulle?
Todennäköisesti joo, minulla on laboratoriotyön historiaa naistenklinikalla. Kyllä niitä useita kymmeniä on.

Miksi tiedemiehen ura vaihtui runouden koeputkiin?
Mietin haluanko tehdä sitä rutiinipuurtamista lopun ikäni, tieteelle olisi pitänyt omistautua. Eikä se käytännössä ollutkaan niin jännää kuin mitä koululaisena ajatteli. Onneksi sitten, antikvariaatin pidon jälkeen, 90-luvun lama ja työttömyys pelastivat minut taiteelle.

Runokirjassasi on kosolti viittauksia musiikkiin – mitkä ovat eniten soineet kokoelman sisäisessä jukeboxissa?
John Lee Hookerin boogie, ja paljon muuta perusränttätänttää. Seesteisimmissä kohdin cooljazzia, vaikka Chet Bakerin trumpettia. Bachin pianolevytykset stimuloivat myös eteenpäin. Eli vanhaa kamaa.

Olet tunnettu esiintyjä myös runolavoilla. Mitkä tekijät tuovat luetun runon voiman?
Tekstin täytyy kantaa. Luen paperista, koska kyse on kirjallisuudesta. Olen myös koittanut pitää lakonisen tyylin, vaikka toki lavalla vähän show-elkeitä täytyy olla. Bändin kanssa esiintyessä biitti on tärkeä, se vie ajatusta eteenpäin. Musiikki saa myös yllättää, annan muusikoille mieluusti tilaa.

Ränttätänttästä on juossut omille teilleen poliittisesti ajankohtainen runosi juntit. Pitäisikö kantaaottavaa nykyrunoutta olla enemmän?
Kyllä sitä on, mutta sitä ei ehkä havaita. Runojen perinteinen julkaisu toimii viiveellä, ajankohtaiselle runolle ei ole sitä kautta oikein julkaisukanavia.  Lavarunous on usein hyvinkin kantaaottavaa. "Poliittisuuden" käsite runoilijoilla ei tosin aina vastaa ihan sitä, miten "poliittinen" tavallisesti esim. mediassa käsitetään.

Jos sinut aktiivityöllistettäisiin pääministeriksi, mikä olisi ensimmäinen sotekikysi?
Ollaan äkkiä kaltevalla pinnalla ja heikoilla jäillä yhtä aikaa, kun runoilijoista tehdään hallitsijoita. Perustulo/kansalaispalkka olisi seuraava ratkaisu taloudessa, sillä ruohonjuuritasolle pitää saada enemmän tekemisen vapautta ja todelliset työt on jaettava tasaisemmin.  Kontrollia sitten sinne, missä isot sijoitukset liikkuvat. Ympäristötuhon korjaaminen, tai sen yrittäminen, selviytyminen, vie joka tapauksessa seuraavien sukupolvien resurssit.

Turkulainen undergroundrunoilija Markku Into menehtyi äskettäin. Millä tavoin hän vaikutti kirjoittamiseesi?
Alkuaikoina Untsu kolahti vahvasti, ja oivalsin, että siinä kielessä ja rytmissä oli jotakin sellaista, miten voisin itsekin kirjoittaa. Myös se oli merkittävää, että hän osoitti tietä pois pönötyksestä, ja että runoilija voi saumatta olla osa rock- ja populaarikulttuuria. 

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Juha, kuinka pitkään aiot jatkaa tällä samalla linjalla?
En kovin pitkään, sillä mikä nyt on työn alla on pyrkimys jonnekin toisaalle. Boogie on ehkä loputon, mutta toisinaan kaipaa muitakin tahteja.




perjantai 26. tammikuuta 2018

Meidän jokapäiväinen alkoholimme

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 26.1.2018



Keski-ikään lässähtämisen hyviin puoliin kuuluu, että moniin ennen niin kuumottaviin asioihin kehkeytyy etäinen välinpitämättömyys.

Vuoden vaihteessa tuli alkoholilakiin muutoksia median kuplivan kohutuksen saattelemana.  Ja koska kyseessä on suomalaisten rakkain ja eniten ongelmia aiheuttava laillinen ja riippuvuutta aiheuttava huumausaine, ristiriitaista moralisointia ja suukopua syntyi puolesta ja vastaan. Aika harvoin alkoholia muuten nimitetään yleisessä keskustelussa huumeeksi, virallisesti se taidetaan lukea elintarvikkeisiin.

Pullossa oleva alkoholi ei ole ollenkaan vaarallista. Annoskoot ja käyttötiheys ratkaisevat huumaavan käytön: iltatuikku verenkierrolle, viinitissuttelu jolloin ne tv-ohjelmatkin naurattavat, juhlajuomana, ronskimmin kaveriporukassa, kunnon kännit ja päädyt, eli kiskotaan sammumiseen asti.

 Yllättävän harvoin nk. tolkun ihmiset avautuvat julkisesti kehumaan niitä hyviä ja iloisia asioita, joita he itselleen alkoholin avulla saavat. Mikäs sen estää?

Alko ja terveystahot kampanjoivat, että humalahakuinen juominen ei ole sillä lailla kiva juttu. Monen mielestä totta helvetissä se on juuri se Juttu, että alkoholia juomalla tulee humalaan ja erilainen olo – maun vuoksi tehtyä alkoholitonta kossua ei taida olla kaupan.

Aidosti eri puolet huomioiva keskustelukulttuuri olisi toivottavaa yleisen rehellisyyden nimessä. Esimerkiksi, aina kun TV:ssä on alkoholikeskustelu missä menee yksilön vastuu ja missä ei, studioon tulisi raijata mukaan myös joku tutiseva häiskä, joka kuset housuissa on juuri saanut viikon rännin poikki. Ja sitten vaikka iloisessa nousuhiprakassa olevat naiskaverukset, jotka nuoruuden hittien tahtiin tanssahtelevat välillä pöydän äärestä vessaan meikkailemaan, ja odottelevat jo sitä tilataksia Tyttöjen Illan baarikierrokselle.

 Alkoholi varmasti liikuttaa rahaa taloudessa, tuo työtä mm. panimoille, ravintoloille, poliisille ja sosiaalityöntekijöille. Alkoholi tuo verorahaa ja vie verorahaa – laskijatahosta riippuu minne vaaka kallistuu. Faktaa on, että kun alkoholin saatavuutta lisätään ja hintaa lasketaan, niin haitat kasvavat.

Omakohtainen suhde alkoholiin helposti vääristää oman näkökulman. Yllättävän harva myös myöntää kuuluvansa niihin ongelmakäyttäjiin tai että on itse alkoholisti. Vaikka jokainen lukija tietää heti jonkun, jolla ei alkoholi ole hallussa ja jonka touhuista kärsii iso lähipiiri.

Itse aloitin 14-vuotiaana, ryyppäsin enemmän tai vähemmän, lopetin kolmekymppisenä vuonna 2000 kokonaan. Alkoholi lakkasi tuomasta iloa, ja jatkosuunta olisi ollut vauhdikas alamäki. Geenialtistukseni ryyppäämiseen ovat valitettavan hyvät – mm. oma isäni on siellä vuoden 1994 tilastossa, jossa on 1700 muutakin alkoholiperäiseen sairauteen kuollutta työikäistä. Ei ollut silloin osaamista eikä kykyä auttaa. Toki hiukan huonommalla tuurilla omakin henki olisi lähtenyt vaikkapa pirtumyrkytyksen, tapaturman tai kännisen kaaharikuskin kyydissä.

Kaikesta huolimatta, oma kantani on vapaampaa alkoholipolitiikkaa kohden – uskon, että vain sen kautta löytyy väkisin ne terveemmät suhtautumistavat, uudet asenteet, käyttötavat sekä tehokkaammat hoitokeinot. Samalla uskon myös, että eri syistä johtuen alkoholin käyttö tulee vähenemään roimasti uusilla sukupolvilla. Ei ole heille enää in.


Kirjoittaja on Turussa asuva kuivakka tuohisuu

perjantai 29. joulukuuta 2017

Teemu Mäki: Taiteen tehtävä

Into Kustannus on julkaissut Teemu Mäen esseekokoelman, joka perustuu osittain hänen aiemmin eri yhteyksissä julkaistuihin teksteihin ja luentomateriaaleihin. Kirjaa varten Mäki on pohtinut asioita ja käsityksiään eteenpäin ja lopputuloksena on sisällöltään tursuilevan muhkea 500-sivuinen opus.




Tähän bloggaukseen valikoin väkisinkin hyvin suppean otoksen. Suosittelen mielihyvin kirjan lukemaan ja varsinkin, jos itse askartelee taidealalla työkseen, tai pitää taiteista ns. kuluttajana ja haluaa saada paljon enemmän irti. Mäen esseet tarjovat toki auliisti terävöittävää raapimispuuta omiin ihmis- ja elämäkäsityksiin, arvojen, moraalin ja eettisyyden alueille.
Oma lukukokemus tuotti vinhan määrän merkintöjä marginaaleihin.

Mäki itse monipuolisena taiteentekijänä, kuvataiteen tohtorina ja Aalto-yliopiston professorina olleena pystyy tarjoamaan perusteltuja ja valistuneita näkökulmia eri suunnista taiteeseen.
(Kotisivulle löytää täältä.)


Mitä on? Mitä voisi olla? Miten pitäisi elää? 
Mitä on hyvä elämä?


Kirjan kieli on selkeää ja ymmärrettävää kuten tekijä alussa lupaakin. Kirjan "kiertoajelun" kautta piirtyy näkymää siitä, mistä maisemasta hän itse on kotoisin, ja millainen maailma hänen kokemuksen ja ajattelun mukaan on. Lukija ei pääse erityisen helpolla, mutta ei ole tarkoituskaan.
Nautittavia siivuja ovat runsaat esimerkit muilta taiteilijoilta eri taiteiden alueilta ja Mäen tulkinnat niihin. Ovat opettavaisiakin.
(Lyhyempi versio Käytännöllinen utopia -esseestä ja ohessa runsaasti esimerkkejä.)

Mäen kirjoituksissa on myös runsaasti humoristista värettä mukana, ja varsinkaan itseään hän ei säästele ilkikurisilta huomautuksilta. On kirjassa toki laadukasta vittuiluakin moneen suuntaan.

"Mielestäni olennainen puute nykyajan taiteilijoissa on se, että he saattavat tuntea taiteen hyvin, mutta ovat nolostuttavan tietämättömiä yhteiskunnasta, niistä aiheista, joista he yrittävät taiteen kautta käsitellä."



Kuvaan liittyen - kulutuskapitalismia Mäki lätkii tiuhaan myös esseillään kuoliaaksi.


Taiteelle Mäki loihee neljä, eri käsityksille ja koulukunnille kelpaavaa yleispätevää päätehtävää.

1. Nautinto. Jokainen vaatii taiteelta nautintoa. Taiteellista nautintoa on kahta vastakkaista lajia: todellisuuspakoista ja todellisuushakuista. Eskapismitaide on Mäen käsityksen mukaan erittäin suosittua - itse hän on luonnollisesti kriittisen taiteen tekijä ja todellisuuden mahdollisimman rehellinen kohtaaja. Nautintotaitojen opiskeluun Mäki patistaa ystävällisen tanakasti läpi eri esseiden.


"Antoisinta taideteoksissa on jännite objektiivisten faktojen ja subjektiivisen kokemuksen välillä, jännite ilmeisten ongelmien ja tulkinnanvaraisten sommitelmien välillä."


2. Keskustelu. Taiteen toinen tehtävä on keskustelun sytyttäminen.
Mäki itse ei usko poliittisesti korrektiin ja näennäiseen keskustelun herätttelyyn, vaan ihminen pitää haastaa ja pakottaa miettimään omia näkemyksiään ja omaa osuuttaan siinä katastrofissa, mistä teos puhuu.
(Tähän liittyen; Teemu Mäki on aikanaan tullut taiteilijana kollektiivisesti tunnetuksi nk. kissantappovideonsa kautta. Hän ei tätä aihetta yritä väistellä mitenkään, videoteoksen kokonaissisältö ja viestit eivät ole vanhentuneet. Jos haluaa perehtyä tarkemmin mistä siinä kaikessa oli ja on kyse, Kissa-esseen voi lukea täältä.)


"Taide voi kysyä, kannustaa, syyttää, kertoa ja väittää, mutta viime kädessä kaikki taideteoksen sanomiset ovat vain ehdotuksia." 


3. Viisauden tavoittelu. Taiteen pitää etsiä tai luoda viisautta.
"Mitä viisauden tavoittelu tarkoittaa taiteessa? Tätä: Parhaimmillaan taide on filosofian ja politiikan erityisen joustava, laajennettu ja kokonaisvaltainen muoto."


"Minusta taiteen ei pidä tyytyä vain "kysymään hyviä kysymyksiä". Taide voi ja sen pitää yrittää myös vastata niihin."


Taide on tietyssä mielessä erinomainen tiedonhankintaväline, varsinkin koska se pystyy ulottamaan ajattelun yli sanallisen ilmaisun ja silkan järkeilyn.

4. Tunne-elämän kehittäminen. Taide pyrkii voimistamaan ja monipuolistamaan tunne-elämää - suuri viisaus on siinä, että pyrkii havaitsemaan myös aivan heiveröisiä ja hiljaisia tunne-elämän liikahduksia ja nauttimaan myös niistä. Onnellisuutta Mäki tahtoo ihmisille lisää.

Itse tulkitsen tätä niin, että nimenomaan taiteen avulla on mahdollista virittää omaa kokemus-ajattelumaailmaansa loputtoman hienovireiseksi, ja se taas on eräs tekijä millä kykenee säilyttämään terveellisen uteliaisuutensa elämää ja sen ilmiöitä kohtaan. Tietoinen kehitystyö tunteiden ja tunne-yhdistelmien kanssa on tärkeää, sillä tunteilla on taipumus latistua varsinkin keski-ikään lässähtäessä, koska silloin suurinpiirtein kaikki alkaa olla jo kertaalleen nähtyä ja koettua. Tämä toki lähestyy mindfullnessin ja buddhalaisuuden tietoisenaolemisen periaatteita, mutta taide monipuolisesti nautittuna on kieltämättä erityisen hyvä virike ja alkuammentaja. Itseään ei vaan saa päästää helpolla, on mentävä mukaan aidosti, rehellisesti.

Lopuksi vielä kunnon paksu fragmenttisiivu eksistentialismia.

"Kuolevaisuuden ansiosta tuntuu. Kuolevaisuus on kaiken intohimon ja kaikkien arvojen alkulähde. Jollakin tavalla kuolemaa on siis syytä arvostaa, ehkä jopa rakastaa ja ylistää, vaikka se vaikeaa onkin. Minä yritän sitä, vaikka olen tuomittu ainakin osittain epäonnistumaan.
Osaan selitellä kuoleman parhain päin ja kaverikseni kainaloon mitä taidokkaimmin filosofisin piruetein, mutta kuolemanpelko ja muu kuolemaan liittyvä ahdistus ja vitutus eivät tietenkään silti kokonaan katoa. Olen iloinen kuolevaisuudestani, mutta kuolen mieluummin aina joskus myöhemmin, en koskaan tänään."

Tähän aihepiiriin liittyen, vielä vinkkaus Teemu Mäen tuoreimpaan runoteokseen Äidin oma. 

tiistai 12. joulukuuta 2017

Voiman Runoilija.- palsta osa 22: Mika Kivelä

Juttu julkaistu Voiman numerossa 10/2017 ja on tekemäni haastattelusarjan viimeinen.
Kiitoksia osallistuneille - kaikki artikkelit löytyvät tallesta ainakin täältä blogista.


Mika Kivelä


Niitä rumia runoja


Muutaman uuden ja runot vuosilta 2010-2017 sisältävä kokoelmasi Poliisin eristämä alue (MKK 2017) ilmestyi äskettäin. Sinua on kuvailtu katurunoilijaksi, duunarirunoilijaksi, kirjoitat rentturomantiikkaa – miksi näin?
Nuo ovat muiden suista tulleita määritelmiä, mutta kyllä nuo allekirjoitan. Turun runoliikkeen aikoihin olen alkanut itsekin kirjoittamaan, enkä välitä siitä vaikka katurunoilijan leima onkin otsassa.

Kivelän runojen puhujat – millaisia hahmoja ne olisivat ja millaisessa elokuvassa?
Film noir, sateinen, mustavalkoinen elokuva. Elämän päähän potkimia ihmisiä, väkivaltaa ja alkoholiongelmia. Ei kuitenkaan täysin synkkää, pyrin maustamaan runoni mustalla huumorilla.

Mistä humoristisuus tihkuu runouteesi?
Omasta mielenlaadusta, olen persoonana aivan erilainen kuin runojeni tyypit ja aihepiirit. Olen iloinen ja huoleton veikko.

Millaista kuvaa rikollisuus piirtää ihmisestä?
Aihe on siten tuttu, että isäni oli poliisi, ja suvussa on ollut vanginvartijaa ja rajavartijaa, mutta myös linnakundeja. Olen runoillani pyrkinyt purkamaan rikollisuutta, aina pitää ajatella sitä ihmisyyttä ja rikollisuuteen johtaneita tarinoita siellä taustalla. Toki huonot valinnat syövät ihmisestä empatiakykyä ja rikollisuus ruokkii rikollisuutta.

Vetääkö perheellinen toimistomies happea kirjallisuuden ikkunan kautta?
Kyllä, onhan kirjoittaminen omaa päänsisäistä selviytymistä ja se antaa 8–16-arjelle vastapainoa, mutta todellisuudessa ne täydentävät toisiaan. Pysyy jalat maassa. Olen naureskellut taiteilijamyytille jossa pitäisi juopotella koko ajan – toki taiteilijat itsekin ruokkivat myyttiä että se elo näyttäisi olevan todellista hurjempaa.

Olet julkaissut ja kustantanut kaikki 10 runokirjaasi, mitä hyviä puolia siitä?
Aluksi se oli tietenkin pakon sanelemaa, koska ei löytynyt vastakaikua kustantamoista. Sittemmin olen löytänyt oman linjan, ja pidän koko runokirjan tekemisen prosessista. Toki tekovaiheessa on hyvä olla avoin kaikille mielipiteille. Proosateokseni Elukkavaunun on kustantanut Kirjokansi.

Mistä syystä Kivelä ja KISS synkkaavat?
Tykkään hyvästä musasta, ja jossain vaiheessa aloin keräämään KISS-krääsää, pipoa ja actionfiguuria. KISS-ruumisarkkuun ei ole vielä varaa. Uskon, että musiikki jättää ikävuosina 10-15 lähtemättömän vaikutuksen, ja minulle tuo bändi on supersankareita. Kuuntelen toki paljon muutakin musiikkia.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Mikä olisi oikea soundtrack tämän kokoelman julkaisun kanssa?
Manic Street Preachersin debyyttialbumi GenerationTerrorists.



torstai 30. marraskuuta 2017

Lauri Mäkinen: 50/50



En ole mikään rikosromaanien suurkuluttuja, mutta tämä Mäkisen järjestyksessään toinen romaani lomittui kerronnallaan niin tiukasti kiinni, että piti kaivaa esille eräs sitaatti:

Romaanissa on kyse sanoilla luodusta visuaalisesta todellisuudesta, 
joka rakentuu lukijan mielikuvitukseen ja saa hänet 
uskomaan fiktiiviseen todellisuuteen.
– Ari Hiltunen

Näinpä, tästä on kirjan kerronnasta kyse, taitavasti luotu. Kirjan Kiitokset-osiossa käy ilmi, että kirjailija on tehnyt vankasti taustatyötä tarvittavan uskottavuuden loihtimiseksi. Ilmankos lottien ilmavalvontatyö, hirven nylkeminen, elämän pidot Kanadassa ja varkaiden veljeskunnan toiminta Neuvostoliitossa ym. tuntui kuin paikalla olleen kertomana.

Lukija tartutetaan mukaan kirjan jatkosodan maailman rakenteisiin pingotettuun mutkikkaaseen asetelmaan, jossa pääjuoneen sidottuna on kaksi epäiltyä, ja joista toinen lopussa pääsee jatkamaan elämäänsä, ja toinen joutuu kenttäoikeuden ampumaksi.

Romaanin rakenteet liikkuvat eri aikajänteillä, mutta kerrontaa palvellen ja henkilöihin luonnetta ja lisätietämystä oikeissa kohdin lisää ammentaen. henkilöhahmoja ei ole tässä kirjassa erityisen paljon, mutta erilaiset persoonat ovat runsaita, eläviä. Tunteita herättävää kuvaa piirtyy.

On hyvin kiinnostavaa lukea, mitä inhimillisiä kysymyksiä ja arvopuntarointeja kirjoittaja on näiden hahmojensa kautta halunnut ja ennen kaikkea voinut tuoda lukijan eteen omakohtaisesti pohdittavaksi. Sotatila, vangit, epäilyt, statushierarkiat eri yhteisöissä ja jatkuvasti eri muodoissa näyttäytyvä kuolemanuhka luo oman poikkeuksellisen voimakenttänsä. Jossa muun muassa  moraalinen selkeys sumenee paikoin rajattomuuteen, tilannekohtaisuuteen.

"Mutta Nurkka vain kääntyy ja lähtee. Härmä katsoo tämän perään, pudistelee päätään. Hän nostaa katseensa puiden latvoihin, seuraa hetken niiden tahdotonta tanssia, hidastahtista huojuntaa. Tämä maailma on mikä on, ihmiset ovat mitä ovat. Vahvoja ja heikkoja, hyviä ja pahoja. Melkein kaikki jotakin siltä väliltä, ja harva yhtä läpimätä kuin Olavi Eräkoski. Silti jokaisen elämään kuuluu pohjakosketuksia, liian vaikeita valintoja, vähiin voimiin nähden kohtuuttomia tilanteita."

Kirja on paikoin kuvauksissaan hyvin raaka, mutta silti väkivalta ei nouse mässäilytarkoitukseen, vaan sillä on syvemmät, moninaiset perustellut syynsä.
Jossain määrin kirjan maailmaa ja melskeitä tietenkin vertaa myös tämän ajan arvioihin ja julkisiin puheisiin, ihmisten Venäjä-pelkoihin. Jossain sisädatassa lienee paljon materiaalia.

Mäkisen 50/50 ei ole pelkästään lihaisaa dekkaria sotaliemessä, vaan monitasoinen ja ajattelemaan - sanottakoon vaikka ystävällisen ilkeästi työntävä romaani.

"Kun ne halusivat murtaa jonkun, ne etsivät siitä sen heikoimman kohdan. Ja ne tiesivät, mikä se on, koska se on aina kaikilla sama. Aina. Heikoin kohta on se ketä rakastaa. Siksi varkaalla ei saanut olla perhettä, ei ketään, josta se oikeasti välitti. Sillä sai olla vain varkaiden veljeskunta."


perjantai 24. marraskuuta 2017

Sixten Korkman: Globalisaatio koetuksella



Sujuvasanaiselta talousasiantuntija ja TV:stä hyvinkin tutulta Sixten Korkmanilta on ilmestynyt Otavalta Globalisaatio koetuksella - Miten pärjää Suomi? - teos, jossa hän keskittyy perkaamaan esille globalisaation vaikutuksia ja seurauksia. Kaukaa historiasta alkuvauhtia hakien.
Erityisroolissa on luonnollisesti Suomen ja suomalaisten suhde yhä tässä yhä tiivistyvässä keskinäisten riippuvuuksien ja tarvitsevuuksien verkossa. Pallo pienenee jatkossakin, ja Suomen talous kuuluu reuna-alueisiin jota isojen toimijoiden aallokot heiluttavat tullen mennen.

Käytetty kieli on yleistajuista, perustelut selkeät ja lukuisat hahmotelmat sekä ratkaisuvaihtoehdot tulevaisuuden suhteen ovat kiinnostavia. Ymmärrys lisääntyi - jos ei muuta niin sen tajuaminen, että pienetkin taloudesta juontuvat asiat ovat pääsääntöisesti hyvin monimutkaisia; populistisen helppoja, varsinkaan rakentavia ratkaisuja ei ole olemassa. Hetkellistä poliittista valtaa niillä voi hankkia.

"Globaali talous ja paikallinen/kansallinen politiikka on hankala yhdistelmä. Kansallisen itsekkyyden tulee olla siten valistunutta, että kansainvälisen yhteistyön merkitys ymmärretään."

Itse pidän Korkmania varsin neutraalin talouspuheen ja ajattelun tuottajana, jonka ei tarvitse puhua mistään tietystä työroolista tai poliittisesta ideologiaikkunasta. Tämä tuo vapautta, joskin hyvien ideoiden käytännön toteutukset karahtavat kentällä ensimmäiseksi juuri poliittisiin etu- ja arvoristiriitoihin.

Korkman on selkeästi talouskasvun, globalisaation ja EU:n kannattaja sekä protektionismin ja populistisen nationalismin tiukkasanainen vastustaja. Faktojen valossa ennen ei ole ollut paremmin, esim. lähiaikojen kuluessa absoluuttista köyhyyttä on kyetty vähentämään maapallolla valtavasti ja ihmisten elinikä on noussut huimasti.  (mm. Suomen itsenäistymisen aikaan suomalaisten miesten elinajanodote oli runsaat 40 vuotta, nyt lähes 80 vuotta). Globalisaatio ja demokratian eteneminen on vähentänyt sotia huomattavasti.

Moneen otteeseen kirjoittaja alleviivaa sitä, että globalisaatiokehityksessä on vaikeutensa, ja toisille aika avaa mahdollisuuksia, ja toiset taas ovat häviäjän roolissa, ainakin toistaiseksi. Kapitalismin tuottamia ulkoisvaikutuksia, ongelmia ja tyytymättömyyttä ei yritetä peitellä. Esimerkiksi systeemisesti monikansalliset suuret pankin käyttävät too big to fail -ominaisuuttaan häikäilemättömästi hyväksi riskiotossaan.Monet ovat vaurastuneet ja hyötyneet globalisaation avulla, mutta samalla se on lisännyt epävakaisuutta ja rikkaissa maissa eriarvoisuutta ja globaaleja ekologisia uhkia.

Monimuotoisen kansainvälisen yhteistyön lisäksi on pyrittävä muilta osin turvaamaan mahdollisimman suuri kansallinen liikkumatila, koska edelleen valtio päättää mm. koulutuksesta, sosiaaliturvasta sekä tutkimus -ja työmarkkinapolitiikasta. Näillä on suuri merkitys talouden ja yhteiskunnan pitkän aikavälin kehitykseen. "Vastuullisen ja kurinalaisen sekä talouden sopeutumiskykyä edistävän politiikan ansiosta maa voi globalisaation oloissa pärjätä hyvin."

Maapallo kykenee tyydyttämään kaikkien tarpeet 
mutta ei kaikkien ahneutta.
– Mahatma Gandhi

Kiinnostava luku on suomalaisen talouden paradoksi - miksi olemme alisuorittajia, vaikka omaamme eri mittareilla loistavat edellytykset? Näin ei ole ollut ennen.
Korkman luettelee lukuisia syitä, joista mainittakoon varsin tutut väestön ikääntyminen, liian matala työllisyysaste, joustamattomat työmarkkinat, palkkajäykkyys, lähes neljän miljardin yritystuet, priorisoinnin puuttuminen. Korkman esittää että myös politiikka on mennyt jossain määrin rikki - nykyisin on mm. vaikeuksia yhdistää asiantuntijoiden näkemyksiä ja poliittisen tuen rakentamista. Vaaleissa puuttuu toisista poikkeavat vaihtoehdot - sen takia ei saada selkeää mandaattia rohkealle hallitusohjelmalle. Ehkä suomalaisilta puuttuu laajemminkin asennetta nostaa tavoitteet korkealle ja toimia sen mukaisesti. Olemmeko liian pelokkaita?

Kyllähän me poliitikot tiedämme mitä pitäisi tehdä – mutta kun emme tiedä miten tulisimme uudelleen valituiksi, jos teemme sen.
 – Jean-Claude Juncker

Olemmeko maailmankansalaisia? Kirjan lopulla Korkman pohtii miten nykyistä paremmin toimivampi ja laajemmin hyväksyttävissä oleva globalisaatio olisi mahdollinen.
1. Markkinatalous tai kapitalismi on saatava nykyistä paremmin hallintaan. Politiikan ohjaavaa roolia tulisi vahvistaa ja markkinafundamentalistiset illuusiot tulisi haudata.
2. Kansallisvaltioiden on tingittävä suvereniteetistaan ja kyettävä nykyistä parempaan kansainväliseen yhteistyöhön. Globaali talous ei kaipaa maailmanhallitusta mutta tarvitsee toimivampaa kansainvälistä yhteistyötä.
3. Mikä tärkeintä - ihmisoikeuksia on pyrittävä edistämään.

Loppuun pohdintaa ja puntarointia tuottava kysymys:
"Maailmalla on kehittyneen teknologian ansiosta nykyisin verrattomasti paremmat mahdollisuudet suurten ongelmien ratkaisemiseksi kuin koskaan aikaisemmin. Voi kuitenkin kysyä, onko ihmiskunnan kollektiivinen viisaus riittävä mahdollisuuksien hyödyntämiseksi tai edes katastrofien välttämiseksi. Puuttuvan viisauden takia on teknologian ja talouden edistymistä joskus pidetty onnettomuutena tai ainakin kaksiteräisenä miekkana."

Suositeltava kirja - on sitten se oma käsitys ja arvomaailma globalisaation puolesta tai vastaan.

 

tiistai 7. marraskuuta 2017

Toimiva painonpudotusmalli


Tänään Yle on uutisoinut, miten 65% nykymiehistä on ylipainoisia, ja miten loukkaannutaan siitä kun toisten lihomisesta piruillaan. Tutkimuksen mukaan 72% miehistä haluaisi pudottaa painoaan.

Alkusyksystä itsellenikin koitti jonkunsortin raskaaseen yleisfiilikseen ja kankeuteen kyllästyminen, ja pohdin, ettei sen ylimääräisen läskin tiputtaminen kyydistä voi olla kovin vaikeaa.
Aloitin 14.8. kun koulut alkoi, ja tänään vajaassa kolmessa kuukaudessa oli tippunut tasan 6 kiloa ja sanoisin, että varsin maltillisella tavalla. Kolme viikkoa tästä on mennyt pariin flunssaankin.

Ihminen tekee muutoksen vasta sitten, kun muutoksen 
tekemättä jättäminen on riittävän tuskallista. 
Tommy Hellsten

Itselleni oli kyllä kertynyt lenkkeilykyky takaisin, ja muutama vuosi sitten erään nuorisoprojektin oheistuotteena sain punttisalille pätevää opastusta Kuntokomeetan Marilta Laitilassa.

Mutta kas, paino ei vain yrityksestä huolimatta tippunut. Piti hankkia siis tietoa lisää, ja artikkelien myötä kiinnostuin tuoreesta Timo Haikaraisen kirjasta Lihaskasvu ja rasvanpoltto. Todettakoon, että kansi on hieman "myyvä", mutta tuhti tietokirja sisältää runsaasti tutkittua aiheeseen liittyvää faktaa, jonka toimivuus on lukemattomissa käytännön keisseissä todennettu.
(Täältä voi tilata ja tutustua kirjaan ja löytää myös muutaman korjauksen ensipainokseen.)

Metodin lupaus on siis, että samalla kun läski palaa, lihakset kasvaa. Kaksi kärpästä samalla iskulla.


Niin, lihomisen pääsyynä on, että ihminen syö enemmän kuin mitä kuluttaa.
Toki on yllättävän suuriakin eroja aineenvaihdunnassa (he läpipaskurit) ja muita käytännön elämän syitä, ikä tuo hidastumisensa ja lässähtämisen mukavuudenhaluiseen elämäntapaan, lapsiperhearki rullaa aikataulut, mutta perusta on tuo. Syö liikaa, ja usein monella tapaa väärin.
Ihminen lähtee laihtumaan, kun syö vähemmän kuin kuluttaa. Menee miinukselle.
Yksinkertaista jonka jokainen tietää, mutta mistä kohtaa alkavat ne vaikeudet?


Monet ihmiset kokevat itsensä ylipainoiseksi. He tietävät pääsevänsä liikapainosta eroon muuttamalla elintapansa. He eivät kuitenkaan pääse haluamaansa tavoitteeseen. Miksi? 
Siksi, että kaikilla ihmisillä ei ole riittävästi tahtoa elintapojensa muuttamiseksi eikä 
voimaa toimia kurinalaisesti sitä aikaa, jonka painon pudottaminen vaatii.
– sijoittaja Seppo Saario


Ruokavalion ja energiansaannin merkitys laihduttamisessa on noin 80%, liikunta 20%, joten a) syöminen kuntoon. Haikaraisen kirjassa on selkeät perustellut ohjeet syömiseen, liikkumiseen, treenaamiseen ja tärkeää tietoa siihen henkisenkin puolen jumppaan.

Oma sovellukseni ohjeista on vähintääkin rento lisättynä vähän omilla lisukkeilla.
Mielestäni hyvin tärkeää on kuitenkin laittaa ylös pääpiirteittäin sen, mitä syö päivittäin. Omalla kohdalla huomasin sen heti, että oma kuuppa "valehtelee" päivän saldot todella sujuvasti, luulo ei edelleenkään ole todellisen tiedon väärti. Toisekseen, monen esimerkiksi eineksen osalta oli yllätys, kuinka hemmetin energiatiheää se olikaan.

On tärkeää olla tietoinen myös siitä, paljonko keskimäärin kuluttaa. Sen voi laskea hyvinkin tarkkaan, mutta itse tein lopulta niin, että laitoin päivittäiseksi rajaksi 1500 kaloria, ja sen alle tähtäin. Ei onnistu joka päivä, joskus taas on mennyt alle tonnin - ilman, että on mitenkään nälkää kärsinyt.
Tähän 1500:aan ei lasketa mukaan kasviksia, niitä voi syödä hyvin runsaasti koko värikirjolla.
Kaloreiden lisäksi pidän lukua proteiinimäärästä, se on tärkeää lihaksille ja tuo myös kylläisyyttä ja jaksamista. Hiilareita ja rasvoja unohtamatta, niitäkin tarvitaan. Mutta kun kalorit ja proteiinit ylhäällä, se riittää.

EDIT: Sen oman toimivan rajan löytää vaa´an avulla. Kun puntaroi itsensä esimerkiksi joka toinen aamu samaan kohtaan aamutoimia, saa suoran selvyyden, onko suunta oikea. Myös vyön kiristäminen on suora merkki oikeasta tasosta.
Marjoja kannattaa syödä runsaasti, ja hyvä startti yön aikana kuivahtaneelle kropalle on juoda 3 lasillista vettä aamulla. Veden juontia edistää esim. hiilihapotusmasiina.

Alla esimerkkisivu - ylläpito ja laskeminen kestää päivässä korkeintaan 5 minuuttia. Eli siihen on aikaa, eikä mitään desimaaleja ei tarvita.
Puuttuvat ruoka-aineiden arvot löytyvät nopeasti Finelin sivulta.
Ja arvoida voi aina, mieluummin vähän yläkanttiin.



Päivittäinen kokonaisenergiamäärä ratkaisee, sinänsä sillä ei ole väliä, milloin syö tai jopa mitä syö, mutta tasaisin väliajoin kunnollista ravintoa silloin energiaa riittää, eikä muutu lärvi vajareissa myrtyneeksi. Säännöllisesti ruokaa, ja vettä muutama litra.

Ruokapäiväkirja opettaa myös hyvällä tavalla siihen parempaan, oikeanlaiseen syömiseen, joka tuo ne pysyvät tulokset. Eikäpä sillä karkkimässyllä tai perjantain 1200 kalorin pizzalla ole merkitystä, kunhan tietty roti yhdessä kirjanpidon kanssa säilyy. Mistään ei tarvitse luopua, mutta numeroissa ei saa itseään huijata.
(Puuttuu tuosta tämänpäivän listastakin näköjään tuhti kuivakakun pala, n. 120 / 0 :-)

Sitten samaan syssyyn salitreeniä 2-3 kertaa viikossa, 1-2 kertaa aerobista liikuntaa ja arkiliikuntaa.
Ja salilla kunnollista painoja kasvattavaa tiukkaa treeniä - Haikaraiselta löytyi kyllä paljon uutta infoa,  miten senkin sai toimimaan hyvin. Treenaus nostaa myös aineenvaihdunnan jälkipolttoa.
Vaikkei tavoitteena olisi mikään schwarzenegger-kroppa, niin on parempi meininki kun lihakset on ok kunnossa. Haikaraisen kirjassa on ohjelmat ja huomiot miehille ja naisille.


Onko itsekuria? 
On.


Tuo on ehkä tärkein kysymys ja vastaus kaupan herkkuhyllyjen edessä, sillä siellä se kieltävä ostopäätös pitää tehdä. Jos mässyt ja energiatiheä roskaruoka päätyy kotiin kaappeihin, peli on menetetty.

(Hyvä myös huomioida, ettei sokeririippuvuutta ole siinä mielessä, että joku pöllisis kaupasta kilon paketin sokeria ja menisi kotiin sen ahmimaan. Kyse "lohturuoassa" on lähinnä sokerin ja rasvan liitosta esimerkiksi suklaan muodossa, joka täräyttää aivoihin suuret mielihyvätällit. Kuten myös hampurilaiset, ranskalaiset ja popcornit.)

Joskus oleellinen itsekuri-kysymys ja vastaus on ollut siinä kohtaa, kun on pitänyt lähteä salille tai kevyelle lenkille eikä hetkellisesti huvittaisi. Mutta, yllättävän äkkiä kroppa alkaa itse pyytämään liikuntaa - yhtenä syynä, että kunnollinen salitreeni tuuttaa mojovat endofiilikset palkaksi ja aineenvaihdunta pelaa eikä ole uniongelmia.

Miten sitten lisätä sitä omaa kykyä itsekuriin ja kieltäytymiseen, joka on myös käännettävissä omanlaiseksi positiiviseksi ja kasvavaksi voimakseen?

Oleellista on mielestäni se, ettei ole liian ankara itseään kohtaan, vaan pyrkii naiivisti sanoen olemaan se oman itsensä paras kaveri. Ja ihan sama paljonko niitä kiloja on, ja haluaako edes mitään laihdutella, kunhan vaan on onnellinen ja sinut ja sujut omassa elämässään.

Avartavaa on joka tapauksessa ymmärtää oikeanlainen, myönteinen asennoitumisen itseään kohtaan. Itsensä ja mm. temperamenttinsa (biologinen pohja) ja taipumustensa hyväksymisestä on kyse.
Sättiminen tai itsensä inho ei auta mitään, eikä vääränlainen pakottaminen tai vihamielinen ehdottomuus. Toki tiettyä hyvää stressiä ja painetta tarvitaan perämoottoriksi, muuten ei edisty mikään projekti näissä ikuisen muutosvirtain pippaloissa.

Mutta tunteita ja omia ajatuksiaan pitää osata käsitellä oikein. Ne ovat opittavissa olevia taitoja.

Hyväksymis- ja omistautumisterapia (HOT) tarjoaa näihin pohdintoihin konkreettisia ja hyödyllisiä tietoja ja taitoja. Paras kirja mielestäni on työterveyspsykologi Arto Pietikäisen Joustava mieli -teos.
Hänen sivustoltaan löytyy myös paljon lisäselvennystä, mistä HOT-mallissa on kyse.
Kirjan tuore painos juuri ilmestynyt.



Tähän tapaan.
Ja loppuun vastuuvapauslauseke: tässä esitetyt toimet eivät välttämättä toimi kaikilla edes sinnepäin, joten turha tulla lakimiehen kanssa vaatimaan rahakorvauksia jos esimerkiksi on laihtunut liikaa tms.

;-)