perjantai 6. marraskuuta 2020

Laitilasta kuoriutui maankuulu kanapitäjä

Markus Rantasen Prenttelin Hessu -kirjassa oli pelimanniasioiden ohessa mielenkiintoinen yksityiskohta. Historiikkien mukaan Laitilan kanatalous olisi saanut sankarillisen lähtölaukauksensa siitä, kun vuonna 1904 kirkonkylässä asunut värjäri Josef Leivo oli käynyt kananhoitokursseilla Köyliössä. Itse ehätin siitä paikasta jo ehdottamaan patsasta Leivolle ja vaurautta luoneelle miljoonien munien laitilalaiselle kanataloudelle! 

(Laitilan Sanomat 6.11.2020)

Eikä maine entinen suinkaan ole mennyttä – tänäkin päivänä kanat ja munat näyttelevät erittäin merkittävää roolia Laitilalle ja laitilalaisille. Äskettäin Munax Oy tiedotti peräti 480 000 kanan yksiköstään Mynämäkeen ja myös Kieku aikoo rakentaa saman suuruusluokan yhteiskanalan Säkylään. Mutta miten se munabisnes on ne kananvarpaiset alkuaskeleensa juuri tälle paikkakunnalle ottanut?

Vaski-kirjastosta löytyy digitaalisenakin ytimekäs ja kieltämättä hieman rehvakaskin teos: Laitilan munanmyyntiosuuskunta I.L. 1914-1939 – 25 vuotta paikallista kananmunakauppaa. 

Sen alussa todetaan, että kanoja laitilalaisilla on ollut iät ja ajat. Ei ole siis tarkkaa tietoa, kumpi on ollut ensin, muna vai laitilalainen. 


Ja kirjanen selvittää, että rahatuloja tuoneen kananhoidon uranuurtajana pidetään edellä mainittua Leivoa. Hän oli Köyliön kursseiltaan tuonut mukanaan myös ruskeita Leghorn-kanoja, joita vallankumouksellisen hyviä rotukanoja alkoi ahkerasti munittaa ja kauppa kävi. Miehen innostus kananhoitoon ja varsinkin hyvät tulokset silloisissa oloissa ja ruokinnalla alkoivat tietenkin kiinnostaa naapureita kirkonkylässä, josta toiminta alkoi levitä sivukyliinkin. 

Rehellinen naapurikateus on aina ollut hyvää polttoainetta omalle yritteliäisyydelle - laitilalaista kuivakkaankitsasta perusnuukuutta unohtamatta.


Kun munatuotanto nousi niin suureksi, ettei oman pitäjän markkinat enää vetäneet, heräsi ajatus yhtymästä, joka huolehtisi munien yhteismyynnistä suurempiin kulutuskeskuksiin.

Kirjan mukaan pyhäiltoina kirkonkylän kananhoitajilla oli tapana kokoontua Leivon luokse, jossa kaikki kananhoitoa ja myyntiä koskevat asiat pohdittiin.

Täten monien kokouskotkotusten jälkeen 20.4.1913 ehkäpä karvalakkeja heiteltiin ilmaan taputusten ja jihuu!-huutojen saattelemina: tuolloin saatiin perustetuksi suurin odotuksin Laitilan munanmyyntiosuuskunta.

 

Voiton kautta vaikeuksien puolelle

No ei ollut näemmä helppoa munanmyyntiosuuskunnan alkutaipaleet. Jäsenmäärä oli aluksi 14, munien vastaanoton järjestäminen oli työlästä, liiketoiminta pientä ja hinta alhainen. Kananhoitajat saivat munista vain 5 penniä kappaleelta. Hevoskuljetukset Turkuun tai Raumalle tekivät rahtikustannukset kovin kalliiksi. 


Samoihin aikoihin alkoi ilmestyä myös (kuvailun perusteella mafioso-tyyppisiä) yksityisiä munanostajia ja osuuskunnalle tuli vaikeuksia aggressiivisen hintakilpailun takia. Siihen lisukkeeksi alkoi vielä ensimmäinen maailmansota ja sitä seurannut "kulashikausi", joka häiritsi erityisesti munanmyyntiosuuskuntaa. Täten kokkeli oli valmis: osuuskunta lopetettiin toistaiseksi heinäkuussa 1915.

 

Uusi yritys munittaa laadukasta tulosta

Yksityiset munakauppiaat yrittivät toden teolla nujertaa osuuskunnan pois päiviltä. Mutta kananhoitajien sitkeyden ansiosta toiminta alkoi 17.1.1920 käytännössä uudelleen. Merkitystä oli silläkin, että Kodjalan kananhoitajat liittyivät tähän osuuskuntaan eivätkä perustaneetkaan omaa.

Nyt liiketoiminta alkoi kasvaa nopeasti. Munien vastaanottopaikkoja oli pitäjän eri kulmilla. Rahtaaminen markkinapaikoille halpeni autoliikenteen kehittymisen ja Uudenkaupungin rautatien myötä.


Heinäkuussa 1924 osuuskunta muutti omaan toimitaloon - hulppea rakennus sijaitsi nykyisen Kirkkokodin paikalla. Tällä vuosikymmenellä se Laitilan maankuulu maine kanapitäjänä syntyi.

Kananmunien hinnoissa oli alkuvuosien mittaan suuria vaihteluita. Sodan jälkeen munista maksettiin satumaisen korkeita hintoja, mikä tietenkin innosti uusia kanalayrittäjiä mukaan. Myöhemmin hinnat normaalisoituivat kasvaneen tarjonnan myötä.



Munien hyvän laadun suhteen iso askel tapahtui, kun käytäntöön otettiin valotarkastus. Osuuskunta harjoitti myös kaurojen, näkinkuorien ja kalajauhojen kauppaa jäsenilleen. Kanoja ja toimintaa jalostettiin koko ajan paremmaksi ja tehokkaammaksi. Kananpoikien haudonnassa siirryttiin konehaudontaan. Myöskin kananhoidollisella neuvontatyöllä lienee ollut rikastava vaikutus - siitä saatiin apua mm. poikaskasvatusta vaivanneiden tautien hoidossa. 


Kirjan mukaan parhaimmillaan Laitilassa oli kyliä, jossa melkein joka talossa oli kanala. Ymmärrettävää, koska sen perustaminen ei ollut kallista eikä hoito ei vaatinut suuria työpanoksia. Ehkei liene kaukana todesta sekään vanha juttu, että joskus olisi Laitilan kunnasta saanut köyhäin sosiaaliapuna muutaman kanan.


Vuonna 1938 lopulla osuuskunnalla oli munia tuovia jäseniä jo hulppeasti 486. 

Laitilan munanmyyntiosuuskunta, tuo paikallisen kanatalouden merkittävä taustavoima lopetettiin vuonna 1959. Tuolloin siitä voiton veivät yksiköiden suureneminen, Vientikunta Munan suoran keräilyn järjestäminen sekä kauppaliikkeiden oma vastaanotto. 

Aiheeseen liittyen Poukan talolta löytyy pysyvä ja suositeltava Pali muni -näyttely.  

 

 

Lähteet: Laitilan munanmyyntiosuuskunta I.L. 1914-1939 – 25 vuotta paikallista kananmunakauppaa, Jukka Vehmas ja Kari Alifrosti: Laitila 1900-luvulla, Markus Rantanen: Prenttelin Hessu - värikkään kansanviulistin tarina ja laulut.


Juttu on alunperin julkaistu 6.11.2020 Laitilan Sanomain 95-vuotisjulkaisussa, jonka teemana oli Juuret.




perjantai 25. syyskuuta 2020

No hitto miks ei


On aina mukavaa löytää jokin ilmiö, jota ei oikein ymmärrä. Tunnetusti Pohjoismaissa sukupuolten välinen aito tasa-arvo on muuhun maailmaan verrattuna huipputasoa. Se näkyy erinomaisesti siinä, että täällä on kenen tahansa mahdollista opiskella mitä alaa tahansa, jos vain innostusta löytyy ja päänupissa riittää kapasiteettia. Ei edes raha ratko unelmia.


Valinta on erittäin vapaa: mieskätilöitä on ja putkiasentajina naisia. Mutta, erityisesti Suomessa jako miesten ja naisten ammatteihin on yhä erittäin voimakasta. Tutkijoiden mukaan juuri mikään ei ole muuttunut 1980-luvulta. Suurimmat opiskelualat ovat hämmästyttävän sukupuolittuneita: vuonna 2016 terveys- ja hyvinvointialalla naiset voittivat prosentit 82–18, mutta tietojenkäsittely ja tietoliikenne meni miehille 85–15. Kasvatusala naisille 78–22, tekniikka miehille 81–19. Miksi tämä nyt näin menee? Ketä pitäisi kivittää tai pakkosivistää, että tasaisempi jakaantuminen toteutuisi?


Osa uskoo, että ohjurina on sukupuolten evoluutio ja erilainen biologia, joiden vaikutusvalta näyttäytyy tässä ajassa tällä tavoin jalostuneena: muijat hoivaa, äijät hoitaa tekniikan. Osa taas lyttää heti tällaiset evoluutiobiologiaan ja hormooneihin vetoavat selitykset, koska ne naarmuttavat idealistisia ihmiskäsityksiä. 


No ovatko lasten isät ja äidit sitten niin vanhoillistisia pällejä, että jatkavat muutosvastaisesti perinteitä kasvatuksen kautta? Se on tiedossa, että varsinkin korkeakoulutettujen vanhempien lapset jatkavat monesti samalla alalla. Tuttuus vaikuttaa muidenkin valintoihin, kun tietoa muusta ei oikein ole. Joka tapauksessa tässä on kelpo puheenaihe kotosalle: vanhemmat kertokaa miksi valitsitte tai päädyitte nykyisiin töihinne.


Entä kuinka paljon osasyytä on päiväkotien ja opettajien suunnassa - ovatko opot kuinka ratkaisevia uravalintoja esitellessään?  


Miten paljon stereotypiat, sukupuoliroolit ja puhtaat mielikuvat vaikuttavat nuorten ammattipohdintoihin - kaveripiirillä on iso merkitys, ryhmäpaine pulputtaa tienviittoja. Kuinka vapaita ne vapaat valinnat loppujen lopuksi edes ovat?


Ehkä paras löytämäni uusi selitys tähän mennessä on, että hyvän sosiaaliturvan maissa varsinkin naiset voivat valita vapaammin opintoalansa mielenkiintonsa mukaan, koska heidän ei tarvitse painottaa toimeentulon merkitystä. Valitaan se, mikä kiinnostaa eniten. Tästä toki päästään oikeastaan ympyränä ihmettelyn alkuun: miksi sitten naisia kiinnostaa hoiva-alan työt eniten, ja miksi miehille näyttää se tekniikka nappaavan parhaiten? Mistä syntyy se kutsumustöiden kutsumus, mistä kasvaa intohimotyön intohimo? En osaa sanoa.


Loppujen lopuksi, pitäisikö naisten edes opiskella enemmän teknisiä aloja ja miesten hoiva-alan ammatteja, mitä hyötyä? Tutkijoiden mukaan erilaisuus monipuolistaisi ja toisi parempia lopputuloksia. Raha ja valtakin jakaantuisivat nykyistä tasaisemmin.  Naisilla varsinkin olisi opiskeluvalintojen kautta mahdollisuus kasvattaa sitä kuuluisaa euroaan: kas hoitajaksi vaiko ICT-alalle digitalisaation pariin?

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja pohtii uusia uria itsekin


Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 25.9.2020




 

maanantai 10. elokuuta 2020

Jonna Heinonen: Tunne syöminen [Minerva 2018]


Sinänsä on tietenkin ihmeellistä, että syömiseen ja ruokaan liittyy monenlaisia ongelmia. Kyseessä kun pitäisi olla äärimmäisen luonnollinen juttu. Periaatteessa asiat ovatkin hyvin yksinkertaisia - jos on ylipainoa, syö vähemmän mitä kulutat, niin laihdut - mutta ruokailuun ja liikkumiseen liittyvien uusien tapojen käytännön toteutus ja juurruttaminen saattaa olla uskomattoman vaikeaa.

Jonna Heinonen on ravitsemustieteilijä ja valmentaja-kouluttaja, joka on erikoistunut syömisen psykologiaan. Tämä oli pääsyy, miksi itse kiinnostuin tästä kirjasta ja hankin sen. Tavoitteena tietää juurisyitä, miksi ihminen esimerkiksi syö ahdistukseensa, miksei onnistu laihdutusprojekteissaan ja sitten ahdistuu lisää ja synnyttää noidankehän, josta palkkiona mm. läskiä ja masentunut meininki.

Moni myös kompensoi oman elämänsä kaaosta syömisellä, koska se tuntuu olevan hallittavissa oleva asia. Se tuo turvaa ja saattaa olla tehokas keino hallita ahdistusta, mutta johtaa helposti suurempiin syömisen ongelmiin.

Kirjan psykologinen tausta pohjautuu mm. hyväksymis- ja omistautumisterapiaan (HOT), mikä on itselleni ennalta tuttua Arto Pietikäisen kirjoista ja logoterapiasta. Psykologinen joustavuus ja itsesäätelytaidot on nykyihmiselle valttia.

Ei ole hedelmällistä jäädä murehtimaan tapahtuneita, vaan tärkeämpää on hyväksyä tilanne, pohtia, miten itse voi vaikuttaa omaan tilanteeseensa tällä hetkellä, ja suunnata katse tulevaisuuteen. Omistautuminen puolestaan tarkoittaa omistautumista omien arvojen mukaiseen elämään.

Kirjassa on paljon mielenkiintoista tutkittua tietoa ja paljon käytännöllisiä harjoituksia. Niistä on hyötyä hyötyä myös syömisaiheen ulkopuolelle. Esimerkiksi tunteiden tunnistaminen ja niiden käsittely on ensiarvoisen tärkeää psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta. Kirja lukiessa itse yhdistelin, että esimerkiksi ahdistukseen voida syödä nopeaa mielihyvää tuottavaa sokeri&rasvakamaa, ja kyseessä on samanlainen "pellit kiinni" ilmiöt kuin osa tekee sitten alkoholin avulla. Hoidetaan oireita, eikä mennä juurisyihin, todellisiin henkilökohtaisiin tarpeisiin,  jolloin ongelmat voivat poistua käsittelyn jälkeen kokonaan ja lopullisesti. Oleellinen neuvo on myös pyytää apua asiaa tuntevalta. Suomalaiseen mentaliteettiin kun yhä kuuluu paikoin liikaa se yksin yrittäminen.


Syömisen monipuolisuutta ja samalla monimutkaisuutta kuvaa hyvin mm. Heinosen esittelemät nälän lajit. Näitä ovat silmän nälkä, suun nälkä, nenän nälkä, vatsan nälkä, solujen nälkä, mielen nälkä sekätunnesyöminen jota kutsutaan myös sydämen näläksi. Näistä löytyy helposti ne alueet, mitkä itse kullakin yksilöllä on etusijalla.

Kirjan loppupuolella esitetään hyvin pätevästi, miten tehdään pysyviä muutoksia. Väkisin ja pakottamalla ei seuraa hyvää ja kestävää tulemaa. Itsesäätelytaitoja ts. itsekuria voi treenata, se on kuin lihas, joka tosin myös väsyy käytettäessä. Sitä on käytettävä harkiten.

Tapojen kehä menee Ärsyke - Reaktio - Teko/Tapa – Palkinto. Ärsykkeitä ei voi välttää, reaktiot tulevat lähestulkoon automaattisesti, aivot päättävät palkinnon, joten teot ovat se alue, johon ihminen itse voi käytännössä vaikuttaa. Muutosprosessit menevät että ajattelemalla alkuun, tekemällä toteutuu. Kirjan tapojen juurrutus oli samassa linjassa James Clearin kokoaminen oppien kanssa.

Jonna Heinosen kirja on hyvinkin suositeltava, lempeän jämäkkä kirja - oman syömisen ja siihen liittyvien tapojen ja tottumusten myötä on luontevaa ja hauskaakin lisätä omaa itsetuntemustaan ja arvostustaan. Pelkästään herkuttelun jalon taidon oppimisen vuoksi kirja kannattaa lukea. Kohti aktiivista elämäntapaa ja intuitiivista syömistä!


tiistai 14. heinäkuuta 2020

Draamankaarteita

Itselleni ja monelle muullekin ovat lähiaikoina tulleet tutuiksi Guillaume "Moukka" DebaillyMarina Loiseau ja Raymond Sisteron. He ovat roolihahmoja ranskalaisessa televisiosarjassa Le Bureau – Vakoojaverkosto. Kaikki kaudet ovat katsottavissa Yle Areenasta, joten tässä tapauksessa saa halutessaan laadukasta vastinetta yleverolleen.
Sarja pyrkii realistisesti kuvaamaan Ranskan tiedustelupalvelun DGSE:n vakoojatoimintaa. 

Tapahtumat ja paikat ovat samoja kuin oikeassakin elämässä - sarjaa seuratessa on kiinnittänyt huomiota uutisiin mm. Iranin ydinlaitosten ongelmista ja Syyrian valtataisteluista. 
Käsikirjoittajat ja näyttelijät ovat tehneet pikkutarkkaa taustatutkimusta ja haastatelleet entisiä vakooja-agentteja. Niin uskottavaa jälkeä on syntynyt, että Supostakin löytyy tämän hittisarjan suuria faneja.

Toimivan draaman edellytys on nimenomaan uskottavuuden illuusion luominen - on kyse romaanista, teatterista tai tv-sarjasta.  Katsoja toki tietää, että fiktiosta on kyse, mutta kun homma toimii, niin silloin tulemme vedetyiksi tarinan kyytiin ja kiinnymme oudon tutuntuntuisiin henkilöhahmoihin. Eläydymme mukaan ja tunteet ovat päämagneetti: välitämme tarinan henkilöistä ja siitä, miten heille käy. 

Ja mitä hankalammat ahdingot, sen helpottavampaa on, kun henkilö lopulta pääsee pälkähästä; toki monen umpikujaisen mutkan kautta. Sitäpä se oikeakin elämä - muutospaineita syntyy kun asiat eivät menekään kuin on odotettu, ja joudumme etsimään uusia, toimivampia ratkaisumalleja.

Miksi ihminen sitten oudolla tavalla nauttii siitä, että tulee vedetyksi mukaan jonnekin ISIS:in vankiloihin tai piinaaviin Venäjän FSB:n valheenpaljastuskuulusteluihin?

Kyse on homo sapiensin pakettiin kuuluvista tarpeista. Yleisesti tuttuja ovat ruoka, suoja, turva, yhteenkuuluvuus, arvostus ja sitä rataa. Mutta vähemmän puhutaan edellisten kanssa ristiriitaisista tarpeista, jotka kuitenkin löytyvät eri pitoisuuksina meistä jokaisesta: janoamme myös seikkailua, salaperäisyyttä, yllätyksiä, vaaraa, uutuuksia, särmää, intohimoa. Jos oikeassa elämässä ei pysty tai ei uskalla näille puolilleen etsiä tyydytystä, voi taidolla tehdyn draaman kautta niitä kokea ja elää läpi.

Simppelisti määriteltynä tarve on tunne siitä, että elämästä jotakin puuttuu. Omia ja lähipiirin tarpeita voi kuulostella esille vanhan sanonnan avulla; siit puhe mist puute.

Kirjoittaja asuu Turussa ja odottelee mustikoiden kypsymistä

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 14.7.2020

tiistai 9. kesäkuuta 2020

Rahapelien rosvoluonteesta

Julkaistu Laitilan Sanomissa 9.6.2020

Joskus äiten nostamana näpsäytin Laitilan linja-autoasemalla 50 pennin pajatsosta keskeltä sisään ja sain kilisevän päävoiton. Muistan tapahtuman yhä elävästi, vaikka siitä on 45 vuotta aikaa. Kas juuri näin toimii riippuvuuksille alttiit aivot.

Aivan juniorina opin pelaamaan pelikorteilla venttiä ja sököä pikkurahasta. Sitten klassista hedelmäpeliä, toki lottoa ja 1X2-vakiota. Myöhemmin Veikkauksen vedonlyöntejä. Kaikista rahapeleistä olen jäänyt tappiolle. Tarkkaa kokonaissummaa en tiedä, mutta arvioisin, että vuosien saldo on miinuksella joitakin tuhansia euroja. Myöhemmällä iällä olen sentään tajunnut omaa pölhöisyyttä ja vähentänyt pelaamistani rutkasti. Joskus johonkin.
Kaikki rahapelisysteemit menevät niin, että jos pelaat säännöllisesti, niin pitkässä juoksussa häviät rahojasi lähes varmasti. Pahasti riippuvaisella menee omat ja lainatut. Onnetar kun on aina istutettu pelijärjestäjän puolelle. Ammattimaiset urheiluvedonlyöjät ovat oma lukunsa.

Loton päävoiton todennäköisyys on noin 0,000005 prosenttia. Minkä hahmottaa siten, että Laitilan ja Uudenkaupungin välinen matka laitettaisiin millimetripaperille. Loton arvonta osoittaa yhden tietyn millin pätkän, ja Laitilasta lähtevä tyyppi sattuu valitsemaan juuri sen saman millimetrin. Lottolappu on lähinnä kallis pääsylippu haaveiluun – rahaa ja varakkuutta saa hieman varmemmin tylsästi opiskelemalla, säästäväisyydellä ja töitä tekemällä. 
Nyt korona-aikaan peliautomaattirivit ovat laput kuvaruuduilla mykkinä. Toivon mukaan moni on saanut sen myötä terveellistä etäisyyttä pelihimoihinsa ja päättänyt luoda itselleen uudet tavat. 

Pelikoneiden suunnittelussa on käytetty kylmää psykologista tietoa, jotta pelaaminen ja panostus lisääntyisi. Isot voitot silloin tällöin aiheuttavat suurimmat dopamiinitulvat ja kiihdyttävät pelaamisen tavan syntymistä. Automaatteihin on ohjelmoitu "melkein voittoja" ja "jäi yhden päähän", jotka saavat laittamaan lisää rahaa koneeseen. Jossain Kulta-Jaskassa on luola-ajan aivojamme kiehtovia käänteitä - äänekkäät ja välkkyvät ilmaiskierrokset, koira, joka ilmestyessään tuo jokerit peliin. Talismaanissa sateenkaari avaa suurivoittoisen ruletinpyöräytyksen - kaikki luotu vain siksi, että aivomme palkkio- ja mielihyväsysteemi nalkkaisi eri keinoin yhä tiukemmin kiinni. 

Toki joskus joku voittaa miljoonia, mutta viime kädessä Veikkaus on tehnyt voittoa valtavasti. Vaikka Suomessa voittovaroja käytetään ns. hyviin tarkoituksiin, se on silti moraalisesti erittäin arveluttavaa rahankeruuta. Lisäveroa peliriippuvaisilta. Parempi olisi, että pelaaminen keskitettäisiin tiukasti valvottuihin paikkoihin. 

Mitkä ovat juurisyitä rahalla pelaamiselle ja muille riippuvuuksille? Geneettisen alttiuden lisäksi se, että elämä on tylsää, kaivataan hetken huvia ja jännitystä: nopeaa ja varmaa mielihyvää. Syvemmällä tasolla todellisuuspakoa – elämä saatetaan kokea tyhjäksi ja merkityksettömäksi, ja juuri silloin sitä yritetään täyttää epäterveellisillä ja köyhdyttävillä riippuvuuksilla. Ne antavat kierolla tavalla korvikkeenomaista olemisen syytä, sisältöä ja jopa turvallisuuden tunnetta. 

Osalle riippuvuudet ovat elinikäinen seuralainen ja pirullisimmissa tapauksissa sitä yksilön todellista omaa vastuuta on vaikea nähdä. Elintapamuutoksia saa tehdä, ja jos ei kokonaan pääse eroon, niin riippuvuudet kannattaa vaihtaa edes parempiin ja terveellisimpiin. Apuja on saatavilla.

Kirjoittaja asuu Turussa ja harrastaa jälkikäteisviisautta




perjantai 29. toukokuuta 2020

Kymmenestä metristä Lapsen Maailma -lehdessä


Lapsen Maailma on Lastensuojelun Keskusliiton kuukausijulkaisu.
Numerossa 4/2020 on Iiriksen kanssa yhdessä tekemästämme uimahyppykirjastamme Kymmenestä metristä versoutuva juttu, tekijöinä toimittaja Heidi Horila ja valokuvaaja Pasi Leino.

Kirjan voi ostaa vaikka Pienestä Kirjapuodista Naantalissa tai tilata Booky.fi hintaan 16:90 (ilmainen toimitus)



Klikkaamalla kuva suuremmaksi.



perjantai 24. huhtikuuta 2020

Härkämäen kotikoulun kuulumisia

Tämänhetkisen tiedon mukaan mukuloiden etäkoulutus jatkuu toukokuun puoleen väliin asti. Epäilys on, että koronavirus pitää opinahjojen ovet kiinni kesälomaan saakka. 
Noh, täällä on sujunut ihan hyvin. Frouva on jo aiemmin tehnyt etätöitä, joten hänellä ei sen suhteen ollut isoa kynnystä jäädä kotioloihin. Minulta taas ovat keikkatyöt toistaiseksi loppu, joten askellus etäapuopettajan rooliin oli peräti innokas. 

Puoliso sai yllättäen etäkoulumme rehtorin vakanssin, ja jo ensimmäisellä tunnilla olin rehtorin kansliassa kiivasluonteisessa puhuttelussa koskien uskonnonopetuksen sisältöjä. Pääsimme zarahustralaisuuteen ja aavikkokansain hihhulointeihin saakka. Myös siihen, etten jatkossa osallistu mitenkään mukulan uskonnonopetukseen. 

Rehtori hoitaa myös matematiikan oppiaineen. Minä kun olen se 70-luvun joukko-oppi -kokeilun lapsi – osaan toki piirtää rinkuloita kanien ja seeprojen ympärille, ja sanoa lonkalta heti, kuka tai mikä pallinaama ei kuulu joukkoon. Voi toki olla, että jotenkin hämärästi nämä matikkakeissit liittyvät myös siihen, että omalta osaamisalaltani ovat tältä keväältä työt jäähyllä ja vähävaraisuus ravistelee jo kolikoita taskusta.

Olen ollut hyvin luottavainen suomalaiseen opettajain osaamiseen. Sitä tämä etäkoulusysteemi on tähän mennessä edelleen vahvistanut. 
Samoin kun mukulalta kysyttiin, että mitä hän koulusta eniten kaipaa, niin ykkösvastaus kuului että ruokailua. Myös koulujen keittiöhenkilökuntaa olen aina arvostanut osaamisestaan. Etäkoulumme lounaskoekeittiömme on näemmä jäänyt hopealle. Markon Jytäkkä Silakkalaatikko on tähän mennessä parhaiten mennyt alas, mutta eikös silakkaloota nyt aina ole ollut koululaisten suursuosikkeja? 

Musiikissa piti katsoa kolmessa osassa Peppi Pitkätossun balettiversio. Eka pätkä katsottiin ja arvon oppilaan kanssa molemmat haukoteltiin naamat kramppiin. Se korkeakulttuurinen aikuisten raappahousuhyppely tuli kerralla selväksi. Sittemmin ollaan laulettu ja soiteltu muun muassa Jaakko kultaan uusia sanoituksia: "Turpiin saat sä multa, pium paum poum" yms.

Mutta on tässä hyviä puolia ollut. Poikkeusolojen takia on tullut oltua paljon keskenään tekemisissä, on ollut hauskaa ja merkityksellistä. Kiireet vähissä. Ehkäpä sellaiset inhimilliset perusjutut ovat kirkastuneet esille. Varmasti tämä jää aikalaisille sellaiseksi aina silloin tällöin muisteltavaksi sukupolvikokemukseksi – "Koronakevät 2020". 
Uskon myös, että Suomeen luodaan tämän epidemian pakottamana vahvat viruspuolustusvoimat. Vahingoista kun viisastutaan.

Mutta ei laitlalaiseen mielenlaatuun kasvatetulle nämä niukemmat olot kovin erikoisia ole; päinvastoin kotoisalta tuntuvat. Ei saa olla ihmisten kanssa tekemisissä: paremp onki ete koko aikka toiste nurkis hypät ja turhanpäiten trimpat! Ei voi matkustaa ulkomaille: mitä sitä kans joka paikkan täyty pakat! Ei voi käydä ravintoloissa: kyl ko yhrem pitopöörä antime kerra vuares syä, ni siin o iha riittäväste stää ravintola!

Kirjoittaja on Turussa henkilö, joka on kiinnostunut palkatusta työnteosta.

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 24.4.2020