tiistai 17. heinäkuuta 2018

The Yellow Mellow Band juhlii Jazzkukossa kolmekymppisiä

Juttu julkaistu Laitilan Sanomissa 17.7.2018



The Yellow Mellow Band Jazzkukon pääkonsertissa: vasemmalta Jussi Piirainen kitara, 
Pasi Laihonen laulu, Sami Soini basso, Kimmo Jokila rummut ja Henri Aitakari kitara.

Vuonna 1988 Sami Soini ja Jyrki Varjo päättivät Kievarin rappusilla kahden miehen konferenssissa, että pitää perustaa etelärockin bändi. Näin myös tapahtui. Ja niin ihmeellistä kuin onkin, tänä päivänä tuo kolmekymppinen bändi on treenattu tirheään keikkakuntoon.
– Jos kerran Neon 2 teki comebackin, niin sitten mekin, nauraa Soini ja kertoo, että oikein hyvillä fiiliksillä jo odotetaan tulevaa esiintymistä.
The Yellow Mellow Band esiintyy Jazzkukon puistokonsertissa torilavalla juuri ennen viimeistä esiintyjää Ina Forsmania. Tämän vuoden vuoden jazzit  sinertyvät tyylikkäästi bluesvoittoisaksi illan ympäriltä tummetessa. Svengi saa vähän tuhdimpaa potkua osakseen, toki linjaan sopivasti annosteltuna.
– Ne meidän junttabiisit jätetään Jazzkukon keikkalistalta pois, bluesimpaa settiä on luvassa ja siitä suurinpiirtein puolet on uudempaa tuotantoa.
Soini kehaisee samalla Henri Aitakaria uusien biisien säveltämisestä, jo useamman vuoden bändissä soittanut ”kokelas” on onnistunut niissä oikein hyvin. Myöskin todellinen fiilissoittaja ja keikkakonkari Kike Jokila on istunut yelkkareiden rumpuihin ja kokoonpanoon mainiosti. Eikä bändin aikomus ole jättää keikkailua yhteen juhlalauantaihin. 
– Suomessa varsinkin kesäaika tarjoaa paljon bluestapahtumia ja meille sopivia keikkamahdollisuuksia. Muun muassa keikkahankintaa varten meillä on tarkoitus tehdä lähiaikoina myös taltiointia.


Alueellisille kokoonpanoille tilaa
Jazzkukon taiteellinen johtaja Kari Antila pitää oleellisen tärkeänä, että festivaalilla on aina ollut mukana myös laadukasta paikallista osaamista. Tänä vuonna The Yellow Mellow Bandin lisäksi Laitilan Soittokunta on vahvasti mukana lauantain pääkonsertissa.
– Jazzkukko ry:n tarkoituksena on tuottaa Vakka-Suomen alueelle jazz- ja rytmimusiikin koulusta ja kehittää sitä toimintaa eri tavoin. Ja mikäpä olisi parempaa kehittämistä kuin tarjota paikallisille ja alueellisille kokoonpanoille esiintymismahdollisuuksia niinsanotusti isomman yleisön edessä.
Toisaalta Antila korostaa sitä, että Jazzkukko-tapahtuma halutaan olevan kuuntelijoitten, harrastajien ja muusikoiden yhteinen tapahtuma, johon kokoonnutaan joka vuosi.
– Alueellinen ja kaikkien yhteiseksi kokema Jazzkukko, kiteyttää Antila tavoitteet.

Kari Antila


maanantai 9. heinäkuuta 2018

Voiman Runoilija.-palsta osa 28: Hanna Storm

(Julkaistu Voiman numerossa 6/2018)

Hanna Storm

Puhekielellä todellisuutta lähemmäs

 Esikoiskokoelmasi kutsun itseni kylään (Aviador 2018) on tuore tapaus. Moni haaveilee oman runoteoksen aikaansaamisesta – kerro miltä se sinusta tuntuu?
Pikkuhiljaa tosi hyvältä. Hioin sitä aivan loppuun asti ja vasta nyt julkkarien jälkeen olen ehtinyt fiilistellä. Hienoa kun sen sai valmiiksi.

Olet pujottanut ja uuttanut runosi minä-muotoon. Miksi?
Koska se tuntuu luontevalta, vahvalta. Olen aiemmin kirjoittanut runoja myös muissa muodoissa ja ehkä varonut sitä, että runojen sisältö yhdistettäisiin suoraan kirjoittajaan.

Mitä tapahtuu kun onnistuneesti esittää oman runonsa ääneen?
Tuntuu että aika pysähtyy siinä hetkessä, ja itsen ja yleisön välille muodostuu lyhyt yhteys. Pääsee itsekin tekstiin sisälle toisella tapaa ja joskus olenkin esityksen jälkeen kirjoittanut runosta uuden version.

Olet koulutukseltasi kirjallisuustieteen tohtori. Antaako analyyttinen tietomieli helposti runoilijalle tilaa tulla ja olla?
Antaa, varsinkin nyt kun lopetin tutkijantyön pari vuotta sitten. Ei se toki muutoinkaan ole pilannut omaa luomista ja teksteistä nauttimista.

Ovatko runouden ja myös muun taiteen ainoat todelliset kattoaiheet seksi ja kuolema?
No ei. Esimerkiksi Tua Forsströmin runoissa kuvataan pieniä hetkiä arjessa ja luonnossa, ja väliin tehdään viiltäviä ihmissuhdekuvauksia. Toisaalta, voiko olla ihmisen tekemää runoutta, joka ei olisi ihmiskeskeistä?

Olet myös aktivisti – minkä asian puolesta viimeksi?
Viime lauantaina olin TransTurku -mielenosoituksessa.

Missä kohden runoilija ja performanssitaiteilija sinussa pitävät toisiaan kädestä kiinni?
Jos vaikkapa yleisö on rauhaton, pitää ottaa esiintyjän roolia enemmän, hidastaa, painottaa. Pitää vahvan tauon. Toisaalta rajoja ei ole, kirjassakin on pari tekstiä, jotka ovat olleet mukana myös runoperformanssissa.

Sinut tunnetaan perusteellisena ihmisenä ja listojen ystävänä. Mikä listaus on viimeksi ollut kohdallaan?
To do -listalla oli tuoreimpana matkan varaaminen Ahvenanmaalle ja instapostaus Mummin kullat -bändin keikasta. Esimerkiksi Spotifyn musiikkikirjasto saattaa auttaa jäsentämään elämää. On minulla listattuina myös kaikki viimeisen 12 vuoden aikana lukemani kirjat…  

Sää suasit aika karheenrohkeeta puhekiältä sun runoissas, kui nii?
Täysin kirjakielinen runo jossa kuvataan vahvoja tunteita ja kokemuksia, ei toimi. Puhekieli on lähempänä todellisuutta.

Kokoelmassa toistuu muutamaan kertaan säe ”en haluu olla paha, haluun olla paha” – ratko hieman sen saumaa auki?
Tahdon antaa lukijalle täydet vapaudet sisällön tulkitsemisen suhteen, mutta itse pidän säkeestä, koska siinä on ne kaksi ristiriitaista halua samaan aikaan.






tiistai 12. kesäkuuta 2018

Kaffel

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 12.6.2018


Olen hyvin huolestunut nuorisosta, kuten keski-ikään lässähtäneen toki kuuluukin olla.  Syynä tuoreet tilastotiedot: suurinta osaa nykynuorisoa ei enää innosta juopottelu, ei tappeleminen eikä pikkurötöstely. Nykyään ilmeisesti kapinoidaan kunnollisuudella eikä kunnioiteta vanhempien hienoja perinteitä.

Mutta huolestuttavinta on, ettei edes kaffe enää näy tippuvan uudelle sukupolvelle. Näin on omankin lähipiirin tutkimuksen perusteella – ei yhtään kaffettelijaa. Oi mikä tapain turmelus! Ja kun muistetaan vielä laskevat synnytystilastotkin, niin ilmeisesti ei enää ”pk-seuran ” merkeissäkään korppuja kastella.

Laskin, että olen juonut kahvia noin 43 vuotta ja omalta osaltani olen koittanut ryystökulttuuria ylläpitää. Jo vähämukulana lorisi muovimukiin omat sumpit, ja ekalla luokalla piti välillä samariinia kiskaista, kun korvensi ja kärrynpyörät hölskäytti mahahapot kitalakeen. 1970-luvulla kun oli yleisenä tapana, että myös kakaroille kaadettiin tsufeeta kera sen kotona leivotun kuivan käntyn kanssa. Kaffetta tuli nokan eteen kotona, sukulaisilla ja naapurissa. 

Jo vain teki kofeiini hyvää tälle muutoinkin pikkuisen vilkkaalle ja impulsiiviselle poikaselle – laitilaks diagnoosi kuului: mut ol se villane mukul, karas pisi seini ja huus mennessäs ko metä eluk. Olissik sil pitän antta viäl vähä enemän kaffet et olis raohottun?
(En nyt viitsi tässä kirjoituksessa moralisoida energiajuomista ja jonnepärinöistä, vaikka toki hyvin huolestunut olen niistäkin.)

Ja voi kiky sentäs - olen onnekkaasti ollut työpaikoissa, joissa on joskus oltu kaffetunnilla tosiaan se tunti. On uudet ideat ja huonot vitsit pulputtaneet. 

Eräs parhaita tuoksuja on jostakin ulkosalla nenään kiemuroituva juuri keitetyn pannukaffen haju. Tai kuten Ramón Gómez de la Serna sen on sanaporoiksi jauhanut: ”Jokaisessa kilossa kahvia on kolme kiloa kahvin tuoksua.” Siitä ei tiedä kunnollinen nuoriso, eikä myöskään kiilaavasta päänsärystä, mikä iskee meille kofeiiniaddikteille vieroitusoireissa.

Kahvihifistely on tyyristä ja trendikästä, mutta siitä en niin perusta. Vaaleapaahtoinen ja ei-laiha perusmeininki toimii parhaiten. Kokeilupaketteja tulee ostettua, mutta otetaan nyt vaikka joku nälkkäsenpiän tuplaespresso – maksaa 7 euroa, maistuu eiliseltä lämmitetyltä pannujämältä ja juonti kestää 3 sekuntia taukojen kanssa.

Suomen kärkisija koko maailman kahvinkittaajakansana on siis uhattuna. Viime vuonna täällä juotiin enää 53 miljoonaa kiloa kahvia, se on peräti pari prosenttia vähemmän kuin 2016. Kaffettelulla on edelleen Suomessa oma seremoniavoimansa, siinä on sitä todellista sosiaalista liimaa. Paitsi kunnolliselle nuorisolle. Nih.


Kirjoittaja asuu Turussa, ja on kahvilla jo aika monesta asiasta


keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Voiman Runoilija.- palsta osa 27: Lassi Hyvärinen

Julkaistu Voiman numerossa 5/2018


Lassi Hyvärinen. (valokuva: Sirpa Hyvärinen)

Satumaisia runofragmentteja


Äskettäin ilmestyi kolmas runokirjasi Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Sanoiko kolmas kerta jonkun toden kirjoittajalle?
Ainakin sen, että kuuden vuoden jälkeen tapahtui selkeää siirtymää uuteen. Aikaisemmat kirjat tavallaan liittyivät toisiinsa.

Kuvaile millaisia tyyppejä kuvallisten runojesi kissa ja tuuli olisivat valkokankaalla?
Animaatio olisi niille luontevin muoto, tuulihahmon saisi siellä toimimaan hyvin. Animaatiolla on myös yhteys sarjakuviin, joista olen oppinut paljon, esimerkiksi George Herrimanin Krazy Kat on läheinen.

Runojesi yllä on paljon avaruutta, tähtiä. Mitä hyvää niiden katselu ja pohdiskelu voivat tuoda ihmiselle?
Kirjassani katsotaan, kun joku toinen katsoo tähtiä. Se herättää kysymyksen, mitä toisen sisällä silloin tapahtuu, ja muistuttaa toisista tietoisuuksista, niiden arvoituksesta.

Miten Pohjois-Karjala näkyy tai tuntuu runoudessasi?
Ihmisenä se on minulle varmasti tutuin viipale maailmaa, mutta runoni pyrkivät universaaliin, vapauden suuntaan, mikä tarkoittaa myös vapautta ympäristön määräävästä vaikutuksesta. Runokirjan mökki voisi sijaita Puolassa tai missä vain, mielikuva mökistä maalla on varmaan tuttu kenelle tahansa.

Runot ja sadut – mitä samaa maata niillä on jalkojensa alla?
Tätä kirjaa on kuvailtu sadunomaiseksi, unenomaiseksi – ainakin omaisia sillä on paljon. Olen aika tarkka tämän kokoluokan käsitteistä, joten tämän kysymyksen pohdinta vaatisi enemmän aikaa.

Kerro jokin salaisuus runojesi naisesta, jolla on sipulinvarsihame?
Kyseessä on puolimyyttinen hahmo, joka puuhailee enimmäkseen aivan omiaan.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Ymmärrätkö itsekään mitä teet?
Tämä kirja on jäänyt itsellenikin jossain määrin arvoitukseksi. Siksi on ollut erityisen kiinnostavaa kuulla, miltä se lukijoista vaikuttaa.






keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Runoilija.-palsta osa 26: Outi-Illuusia Parviainen

(Julkaistu Voiman numerossa 4/2018)

 
Outi-Iluusia Parviainen. (Kuva: Erno Bärlund)



Yksityiskielen aistikkaita kuvia


Äskettäin ilmestyi toinen runokirjasi Meren nivelet (Aviador 2017). Mistä omaperäinen proosarunokielesi on kehittynyt?
Tiivis muoto ei tyydytä vaan haluan olla tarinallisempi. Myös runojen esittämispuoli on tärkeä – kuulen kaiken livenä.

Onko runo paras väline intensiivisen rakastamisen kuvaamiseen?
Yksi parhaista, menee samalle viivalle musiikin kanssa. Musiikki on suoraa tunnetta ja ylittää kielirajat. Musiikin ja kielen yhdistelmä on ultimatum.

Mitä runojen kirjoittaminen sinulle merkitsee? 
Sanoilla on minulle suuri merkitys, sitä faktaa en ole kyennyt pakenemaan.
Vaikka eka ammattini on kuvantekijä, koen että sanat ovat silti sitä terävintä aluetta. Kuvan maailmaan verrattuna kieli on enemmän omassa hallinnassa ja se on yksityisempää.

Olet Helsinki Poetry Connectionin puheenjohtaja. Kerron HPC:stä kolme huippujuttua?
Yhteisöllisyys. Tervetuloa mukaan -asenne. Toiminnan kautta saavutamme sellaista yleisöä, jota ei muutoin saavutettaisi.

Miksi lavarunouden suosio edelleen vaan kasvaa?
Ihmiset ovat tottuneempia esilläoloon, oma ääni ei nolota. Ja runous on oiva keino käsitellä yhteiskunnallisia ristiriitoja lähtien omista yksityisistä jutuista ulottuen poliittiseen. Lavarunous tarjoaa ihan mahtavan paikan kohdata toisia ihmisiä. Sanataiteen näkeminen ja kuuleminen livenä virittää näkemään kaiken toisella tavalla.

Mitkä kaksi neuvoa antaisit ensimmäistä lavarunosesiintymistään suunnittelevalle?
Mene lavalle, ja sen jälkeen mene sinne uudestaan. Esiintyminen auttaa tekstin kypsyttämisessä ja samalla näkee itseään vähän ulkopuolelta.

Olet valokuvaaja ja graafikko, millaista mediavaltaa visuaalisuudella on?
Visuaalisuudella on niin vahva valta, että sen kanssa pitäisi olla tarkkana. Silppua ja sälää on paljon, ja se puurouttaa röörejämme. Toki helmiä on myös joukossa. Positiivista on se, että suuressa tulvassa kuvanlukutaito kehittyy lapsilla varhemmin ja vanhemmilla nopeammin.

Mitkä uudistukset tekisit taide- ja kulttuuripolitiikkaan?
Massia lisää, ja apurahasysteemiä uudistaisin siten, että uransa alkuvaiheessa olevat taiteilijat saisivat enemmän tukea. Lisäisin paukkuja lasten ja nuorten kulttuuriin, lisää taideyhteistyötä koulujen ja päiväkotien kanssa.

Eläinrakkaana ihmisenä – mikä tekee koirasta ihmisen parhaan ystävän?
Kun sen on pennusta kasvattanut, se on kiinnittynyt minuun. Minä olen sen laumaa ja se minun. Joku viisas on todennut, että ihmiset muodostavat eläimeen tietynlaisen puhtaan suhteen, koska eläin on suorempi eivätkä ne hylkää. Koskettaminen on hyvin tärkeää.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Mikä on seuraava haasteesi lavarunoilijana?

Opetella esiintymään ruotsiksi.