tiistai 10. syyskuuta 2019

Evakkojen matkassa

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 10.9.2019

Olin Paimiossa katsomassa Nauristeatterin musiikkinäytelmän Evakon kyynel. Esitys oli nuorten tekijöiden käsialaa, ja näkökulmana oli näyttää karjalaisten evakkoon joutuminen lasten kautta. Tapahtumien keskiössä oli sitkeä perheenäiti ja hänen kuusi lastaan. Eräänlaisena lyyrisenä taustakirjoittajana musikaalille oli toiminut myös Veikko Lavin Evakon laulu. Oli tyylikäs ratkaisu esittää se lopussa koko näyttelijäjoukon voimin. Ilman paatosta, mutta väkevästi.

Kotiseudultaan pois joutuneita evakoita oli yli 400 000. Se on valtava määrä ihmisiä ja murtuneita asioita. Nykyään on esitetty arvio, että noin miljoonalla suomalaisella on sukujuuret luovutetussa Karjalassa. Laitilaankin tuli sotavuosien aikana paljon sodankäyntiä pakoon lähteneitä ja noin 500 siirtokarjalaista jäi tänne asumaan pysyvästi. Jokaisella on tuttu tai useampi, jolta löytyy siteet karjalaisuuteen.

Ihmisten uudelleenasuttaminen ei kaikilta osilta sujunut suinkaan solidaarisuuden syleilevässä hengessä – myös näytelmä kertoi todella taitavan lapsinäyttelijän kautta, miten idästä länteen saapuneita tulijoita myös oudoksuttiin ja inhottiin. Mutta lopulta aito hyväksyntä tapahtui.

Onnistunut teatterikappale sieppaa katsojan mukaansa ja tarjoaa aineksia, jotka herättävät henkilökohtaisia muistoja, tunteita ja ajatuksia. Oma pappani ei sotavuosiensa kokemuksista juuri mitään jälkeen päin puhellut. Yhden tiedän oman isäni kertomana. Eino oli ollut sodassa hevosmiehenä, ja sitä oli kerran selittänyt, kuinka kamalaa oli ollut yöllä evakuoimassa väkeä ja heittää kärryiltä parkuvia lapsia hankeen, osa näistä oli ollut paljain jaloin. Pakko, koska saman tien piti lähteä hakemaan uutta ihmiskuormaa pois sieltä sodan jaloista.

Tämän muiston puhalsi uudelleen eläväksi Paimion kesäteatterissa nimenomaan lapsinäyttelijät ja heidän roolisuorituksensa. Jäin pitkään miettimään sitä selviytymisen, sopeutumisen ja alistumisenkin määrää, mitä moni on sota-aikana ja sen jälkeen niukkoina vuosina joutunut kokemaan. Ja silti on selviydytty – kuka mitenkin, mutta elämää on jatkettu.

Omanlaisensa ristiriita on siinä, että juuri karmeat olosuhteet, sodat ja kohtalonomaiset asiat muovaavat ihmisestä rujoin ottein pois itsekkyyttä ja läiskivät tilalle auttamisenhalua ja myötätuntoa. Kun on itse omissa nahoissaan kokenut, tietää, mitä ovat hätä ja ankarat olosuhteet. Siksi on tärkeää, että uudet sukupolvet käsittelevät ja uusintavat näitä vanhoja tapahtumia, joiden viestit ovat yksilöille ja yhteisölle oleellisen elintärkeitä. Tapahtumia, jotka elävät ihmisissä eri tavoin edelleen. Historialla on opettajan virkansa.

Kirjoittaja on Turussa asuva hyvän teatterin ystävä




perjantai 19. heinäkuuta 2019

Kiitos mutta ei kiitos

Lasten kuvakirjaa tehdessämme Hämeestä kotoisin oleva piirtäjä Elina Jasu tiedusteli, mitä sana ryjä tarkoitti. Ryjäkammio kun löytyi Kauppilan umpipihasta. Selitys oli, että entisaikaan kun tavaraa oli vähän, niin rikkinäiset ja vanhat kuluneet ryjätavaratkin laitettiin nuukasti talteen. ”Jos tänäp heittä poies ni huamen tartte”, tietävät laitlalaiset.

Aineellinen elintaso on Suomessa noussut erityisesti 1960-luvulta alkaen. Omistaminen on ollut iät ajat ihmisille motivaatioporkkanaa, sillä talot ja tavarat ovat olleet selkokeino osoittaa omaa kyvykkyyttään ja asemaansa muihin verrattuna. Omistaminen on valtaa.

Ja nyt on kaikilla tavaraa. Niin paljon, että kuolinpesiä pitäisi nimittää jo kuolinvarastoiksi, joiden purkuun ja perintöjumppaan jälkipolvet saavat käyttää paljon aikaa. Toinen juttu on se, mihin muualle ihmisestään jälkeen jääneet tavarat kelpaavat kuin kaatopaikalle. Tunnearvokas ja tärkeä esine kun pöllähtää toisen käsissä hetkessä arvottomaksi krääsäksi.

Arvomaailmat tavaran suhteen ovat muuttuneet nopeasti. Uutisissa on ollut karua faktaa asuntokaupoista: syrjäseudulla olevan omakotitalon arvo voi olla huonon sijaintinsa takia nolla euroa. Ei kelpaa kenellekään.

Kesämökit ovat toinen lajinsa, joita uudet sukupolvet eivät enää välttämättä hamuakaan itselleen. Monella ei ole sitä autoakaan millä mennä mökille, tavaroiden kera.
Kiinteistöjen omistaminen tuo mukanaan rahan menoa, aikaa hörppääviä vastuuvelvoitteita sekä työpuuhaa, joka pitää viitsiä ja myös osata. Nykyään useammin klikataan vuokralle se mökki, vaikka eri paikasta joka vuosi. Tai matkustetaan. Rahaa ja elinaikaa käytetään tärkeämmiksi ja mukavammiksi koettuihin asioihin.

Osasyy kehitykseen on, että iso osa nykysukupolvesta ei enää voita tienaamisessa edeltävää väkeä. Halua olisi, mutta ei ole yksinkertaisesti varaa taloihin, mökkeihin, autoihin ja niiden ylläpitoon. Toinen iso olemisen tapoja muuttava tekijä on kaupungistuminen - se on maailmanlaajuinen megatrendi, joka toteutuu Suomessakin.

Olen kesällä tehnyt ikkunanpesijän keikkaa. Vaihteeksi niitä ihan oikeita töitä ja olen tykännyt selkeästä palkkahommasta. Samalla on tullut nähtyä monen näköisiä huusholleja laidasta laitaan, palatseista murjuun. Sen tiedän kertoa, että tulevaisuudessa ainakin tavarankantajille piisaa varmasti lisääntyvästi töitä. Maailmasta ei ryjä lopu.


Kirjoittaja on Turussa asuva kirjoittaja, joka on kesäksi lisännyt ruutuaikaansa


Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 19.7.2019


tiistai 2. heinäkuuta 2019

Mainio Keikka Kaivolassa

Kaivolan kesäteatterin tämän suven näytelmä Keikka aloitti näytäntökautensa viime perjantaina. Ensi-illassa oli väkeä reippaasti yli 400 ja kun luotetaan korvakuulolta yleisön lahjomattomaan naurumittariin, niin Keikka tarjoaa lupauksensa mukaisesti kosolti humoristisia käänteitä ja hauskoja aineksia.

Hannu Patamaan käsikirjoittama näytelmä lähtee liikkeelle arkisen tavallisesta asetelmasta. Pöllimäestä löytyy se yhteisten vuosien valossa haalistunut parisuhde.  Työttömäksi jäänyt aviomies Pera (Antti Maantiehinno) on itsekin väljähtynyt oluttölkkien kera soffalle omaan saamattomuuteensa. Hänen puolisonsa Pirre (Rita Iso-Heiko) ottaa tomerasti ohjat käsiinsä, ja sitten alkaakin tapahtua.

Pirre (Rita Iso-Heiko) ja Anna (Susanna Arvio) suunnittelemassa omaa keikkaansa Turkuun.

Samaan hässäkkään ilmestyy Peran kaveri Salomo Soukka (Matti Varjonen), joka on yllättäen saanut hankittua hyvän, joskin aavistuksen epämääräisen työkeikan Turusta. Hän tarvitsee apurin ja maanittelun jälkeen rahaa kipeästi tarvitseva Pera lähtee mukaan. Outo kuljetuskeikka järjestyy, ja iso laatikko nostetaan Salomon auton lavalle. Mitä se pitää sisuksissaan ja mitä kaikkea mutkikasta kommellusta sisällön ansiosta tapahtuu, sen arvoituksen selvittämiseksi pitää ostaa pääsylippu.

Merkillinen kuljetuskeikka käynnistymässä. Laatikon kanssa punnertamassa Pera (Antti Maantiehinno), Salomo (Matti Varjonen) ja Rastas (Anton Kulma-aho). Pesäpallomailan kanssa jöötä pitää Lefa (Seppo Kylander).
Kuva: Anne Jacksen
Patamaa on onnistunut käsikirjoittamaan sopivan selkeän juonivyyhden, jossa asiat, ihmiset ja tapahtumat nivoutuvat toisiinsa sutjakkaan uskottavasti. Tarinan kanssa toimii linjassa myös pelkistetyn sorttinen lavastus – pyörivän näyttämöosan avulla päätapahtumat vaihtuvat nopeasti Pöllimäen ja Turussa sijaitsevan hotellin välillä.
Juonen suhteen katsojana olisi ehkäpä jälkikäteen toivonut hieman lisäinformaatiota keikan yksityiskohdista - nyt pari kysymystä jäi avoimeksi.  

Hyvää näyttelijätyötä

Lähivuosiin verraten Keikka tarjoaa näyttelijöiltä yhtenäisempää kokonaisuutta. Osasyynä tässä epäilemättä on repliikeiltään huomattavasti vauhdikkaampi ja toimivampi käsikirjoitus. Toki kaikkia jännittävän ensivedon jälkeen siirtymäkohdat vielä jatkossa kiinteytyvät, mutta jo nyt farssin keinoistakin tutut tarkat ajoituksetkin toimivat.

Henkilövalinnat on osattu kohdistaa hyvin, ja roolihahmot tarjoavat sitä persoonallista näyteltävää. Käytetty kieli on tavanomaista, paikoin ronskiakin puhekieltä, mutta tarinan maailmassa perusteltua.

Yleisön reaktioiden kanssa olen samaa mieltä - kunnolla heittäytyvää ja sopivan ”överiä” meininkiä laittavat likoon liikemies Lefa Väänänen (Seppo Kylander) ja bisnesnainen Veronica (Malla Hovi). Loistavia vetoja, jotka ovat sitä suomalaiseen kesäteatteriin kuuluvaa, pikantisti härskinhauskaa särmää.

Omaa henkilökohtaista näyttelijäosaamistaan ovat vuoden sisällä selkeästi kartuttaneet Iso-Heiko, Maantiehinno sekä pariskunnan tytärtä esittänyt Mette Arvio. Muukin näyttelijäkaarti onnistui hyvin eikä ylinäyttelemiseen sorruttu.

Yhdessä ja erikseen – näytelmän ohjaaja Tiia Valavuo on onnistunut kuljettamaan suorittamista selkeästi ylöspäin. Teatteri on yhteistyön taidetta, ja tämän vuoden Kaivolan kesäteatterin Keikka on siitä oiva osoitus. Keskinäinen hyvä meininki näkyi ja kuului lopputuloksessa sekä tuntui katsomoon saakka.

Keikka Kaivolan kesäteatterissa

Rooleissa: Antti Maantiehinno, Rita Iso-Heiko, Mette Arvio, Matti Varjonen, Susanna Arvio, Seppo Kylander, Anton Kulma-aho, Malla Hovi, Paula Hovi, Harri Norppa, Anvi Lindqvist ja Marjatta Sandström.
Ohjaus: Tiia Valavuo
Käsikirjoitus: Hannu Patamaa
Lavastus & graafinen suunnittelu: Anne Jacksen
Äänentoisto Jani Suoniemi & Leevi Suoniemi

Arvio julkaistu Laitilan Sanomissa 2.7.2019

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Onko lapsi saastuttava luksustuote


Suomalainen ilmastokeskustelu sai moniäänisen perämoottorin uudesta hallituksesta. Ilmaston muuttumiseen liittyvissä puheissa toisiaan lyövät turpiin erilaiset idealismit, tieteelliset faktat ja käytännön realismi. Ristiriitaisuudet kukkivat normaaliin tapaan - uuden vihreän sisäministerin puoliso on öljykauppias ja kunnon kapitalisti.

Osa meistä on murehtinut itsensä katastrofiajattelun tunnekoukkuun. Ja sitten tuutataan sitä henkilökohtaista näkemystä tukevia linkkejä somekanavat täyteen.  Uskoen oikeamielisen käännytystyön ja pakkovalistamisen henkeen. Ei toimi.

Hyvä kysymys ylenpalttiselle ilmastoahdistuneelle on, että jos kerran kaikki on niin huonosti ja maailmanloppu nyt vähintään koittaa lähiaikoina, eikö silloin paras olisi lyödä hanskat naulaan ja aloittaa yhdessä lopunajan a-luokan bileet? No ei sekään nyt oikein innosta. Elämä jatkuu.

Jos kiskaistaan linkolalainen ajattelu esiin (siitä mustavalkoisuudesta olin itsekin nuorena kovasti innostunut, en enää), niin kaikki luksushan on aivan turhaa saastuttavaa hömpötettä. Kielletään siis luksustuotteet ilmastonmuutoksen nimissä! Pois liian hienot talot, asunnot ja kesämökit, muotivaatteet, superautot, korut, kauneuspalvelut, ruokahifistelyt, teknologian ihmeet, lomamatkat jne. Ja muutetaan näiden sijaan asumaan maakuoppaan ryystämään pakurikääpäteetä.

Ongelmia tulee määrittelemisestä. Kenellä on valta ja pätevyys määritellä, mikä kenellekin on tärkeää ja oleellista elämässä? Luksus eri muodoissaan liittyy myös henkiseen kasvuun, joka taas on suoraa sukua talouskasvulle - vähempi ei tunnu miltään ja taaksepäin meneminen johtaa kuihtumiseen. Jos homo sapiensin luksustelu lopetetaan, valtavan määrän ihmisiä pitää löytää itselleen uusi työ ja toimeentulon lähde. Mistä?

Matkabloggaaja ja ympäristökonsultti Anna-Katri Räihää tulkiten lapset ovat tavallaan myös sitä luksusta - laskelmien mukaan lapsetonhenkilö voisi tehdä peräti reilut 30 kaukolentoa joka vuosi samalla päästömäärällä, mitä yhden lapsen hankinta vuodessa aiheuttaa.

Mielestäni tämä on esimerkki, miten moralisointi ja syyllistäminen näissä umpivaikeissa asioissa on kiristymässä. Ihmiset oikeuttavat omaa elintapaansa muihin verraten. Ovatko siis autottomat, lähimatkailevat lapsettomat vegaanit ihmisistä parhaimpia, ja muut enemmän tai vähemmän haittakansalaisia?

Voi olla, että eko-eettinen totalitarismi on joskus vallassa, ja silloin jokaiselle on määritelty markkina-arvomme mukainen henkilökohtainen hiilijalanjälki ja päästöoikeudet. Mielestäni positiivisempaa on perustaa siihen, että kekseliään ihmisen evoluutio on ollut tähänkin asti sopeutumisen voittokulkua ja nimenomaan vapauden tietä astellen. Luotan, että tulevat sukupolvet - lapset - ovat vanhempiaan viisaampia. Sitäkin muutosta taitaa osan olla vaikea hyväksyä.

Kirjoittaja on Turussa asuva ristiriitaisuuksien pöyhijä

Kolumni on julkaistu Laitilan Sanomissa 18.6.2019