torstai 7. maaliskuuta 2019

Poskiparta & Ahonen: Huijauksen anatomia


Kaksi ns. rehellistä huijaria, eli mentalistit Pete Poskiparta ja Jose Ahonen ovat julkaisseet mielenkiintoisen, hyvinkirjoitetun ja myös hyödyllisen kirjan Huijauksen anatomia – kuinka meitä huijataan [readme.fi 2018].


Toki kirjaa voi käyttää myös virikkeenä omien huijausten hiomiseen, mutta vallitsevassa informaatiotulvassa ajankohtainen pääansio on siinä, että lukija oppii tietyt huijaamisen yleisimmät perusmenetelmät. Kiteytettynä palaneen käry alkaa haista, jos vastapuoli käyttää hyödykseen kiirettä, kehumista ja auktoriteettiin vetoamista. Kirjaa lukiessa tuli välittömästi mieleen tietyt metodit, millä esimerkiksi ovelta ovelle -myynti saadaan menestyksekkääksi. Perustuu eri tavoin noihin kolmeen edellä mainittuun, ja vastalääkettä niihin ovat maltti, järjen käyttö ja kyky laskea omaa statusta.

Kirjassa on paljon esimerkkejä erilaisista kuuluisista huijauksista eri elämän alueilta. Esimerkiksi musiikin puolelta Milli Vanillin tapaus on tunnettu. Komeansorttiset laulajat, jotka eivät itse laulaneet ollenkaan.

"Yksi sadasta meistä on psykopaatti."

Tekijät ovat haastatelleet aiheeseen liittyviä asiantuntijoita. Esimerkiksi Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri ja dosentti Hannu Lauerma tarjoaa tiukkaa tosiasiatietoa oman työkokemuksensa kautta. Esimerkiksi psykopatiasta, joka mitattavissa oleva luonnehäiriö, jota ei juurikaan voida hoitaa. Yllättävä tieto itselleni oli, että peräti 1/100 henkilöstä on psykopaatti. Se tuntuu paljolta.

Psykopaateille ominaisia piirteitä ovat pinnallinen viehätysvoima, empatiakyvyn puute ja vastuuttomuus sekä matala kortisolin eli stressihormonin taso riippumatta siitä, mitä itselle tai ympäristössä tapahtuu. Näillä eväillä kaikenlainen huijaaminen on tietenkin huomattavasti helpompaa kuin ihmisellä jolla on omatunto, moraali ja eettisyys.

Lauerma kertoo mm. vaarallisesta vangista, jonka viehätysvoima ja tapa kertoa asioita olivat niin kiehtovia, että ammattilaisenkin piti välillä nipistää itseään huomioidakseen, että tuo toinen puhuu nyt ryöstötilanteesta, jossa ihmisiä on ollut hengenvaarassa.

Yksinkertaistettuna psykopatiaa on kahta laatua - synnynnäistä ja sitten varhaislapsuuden perhehelvetti-kokemusten myötä syntynyttä sekundaaripsykopatiaa.
Psykopaateilla on monesti ylikorostunut tarve hakea jännitystä elämäänsä. Mielenkiintoinen uusi tieto oli myös, että psykopaattien uniprofiili on poikkeava ja he nukkuvat optimaalisen syvää unta.

Fiksuimmat psykopaatit välttävät tietenkin vankilan, eivätkä kaikki psykopaatit tietenkään ole rikollisia. Yleisimmät psykopaattien ammatit tutkimusten mukaan ovat toimitusjohtaja, asianajaja, TV- ja radioalan mediatyöntekijä sekä myyntineuvottelija.

Kannattaa pitää se mielessä, ettei amatööri voi diagnosoida psykopatiaa.

"Jokainen meistä huijaa."

Ainakin valkoisia valheita meistä heittää jokainen. Niitä kun tarvitsevat sujuvat elämänpidot.

Hyvin mielenkiintoisia kirjan aihealueita ovat mm. Auervaaran tapaus, doping-caset sekä homeopatia vs. tieteelliset tutkimukset, josta joku saattanee vetää ripeästi sokeripallot syvälle nenäänsä.

Uskonnollisissa piireissä ja hihhulilahkoissa tapahtuneet ja tapahtuvat huijaukset, kusetukset ja lasten seksuaaliset hyväksikäytöt ovat karua luettavaa. Esimerkiksi katolinen kirkko on vasta nyt vähin erin muuttamassa kansainvälisten paljastusten tuomien pakkojen edessä "vakiintuneita tapojaan."

Mutta siinä, kuten muuallakin kirja piirtää terävästi esille mielestäni sitä, millainen on laumanisäkäs ihminen. Kykenemme yleviin asioihin, mutta osa myös niihin hyvin alhaisiin tekoihin. Tietyt lajityypilliset ominaisuutemme rulettavat edelleen samanlaisina kuin aina ennenkin. Esimerkiksi meillä on vahva taipumus totella karismaattisen henkilön käskyjä ja lähtökohtaisesti olemme luottavaisia. Ja ahneutemme, rahanhimo ja rakkauden kaipuu ovat sellaisia nenärenkaita, joista huijarit ovat aina osanneet vetää.

Yhteenvetona skeptikkojen Poskiparran ja Ahosen kirja on valistuksen tiellä paljastaen monia huijaamiseen liittyviä perusmekanismeja ja tarjoten myös ihmiskäsityksiin ehkä pykälän kirkkaampia ja realistisempia peilikuvia.
Toki kirja saa myös lukijan muistelemaan ja pohtimaan itseään, että minkälainen huijari sitä onkaan ollut, missä tilanteissa ja mistä syistä. Ehkäpä hiukan niitä poskiakin kuumottaa. Mutta sellaista se on.

"Kaikkia voidaan huijata joskus ja kaikki huijaavat joskus, mutta niin kauan kuin suurin osa ihmisistä pyrkii rehellisyyteen ja vastuullisuuteen, olemme oikealla tiellä."

Huijauksen anatomialle vahva suositus. Kirjaa saa tilattua suoraan tekijältä täältä.

Se on myös tietynlainen looginen jatkumo Poskiparran edelliselle kirjalle Arjen mentalisti, josta myös pidin paljon.
   

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Kullervon kirot Louhenlinnassa syksyllä 2019



Ensi syksynä on luvassa Laitilassa, upean Louhenlinnan sisätiloissa tunnin mittainen Kullervon kirot -esitys, jonka toteutuksessa yhdistellään teatteria ja videojaksoja. Esitykseen sävelletään uudet laulut ja livemusiikki on suuressa roolissa.

Tarinan keskiössä on monia taideteoksia aiemminkin inspiroinut Kullervon tarina ja universaali koston teema, johon tekijäkunta tarjoaa ajankohtaisia kosketuspintoja, vaikka fiktiivinen ja mytologinen tarina on sijoitettu tuhannen vuoden taakse Laitilanlahdelle. Alueen runsas arkeologinen fakta on tarjonnut tarinan rakentamiseen oivalliset ankkurit.

Samalta työryhmältä on vuodelta 2016 tehtynä, vastaavanlainen ja onnistunut Louhen neito -esitys.
Uusi esitys on entistä huomattavasti suurempi näyttelijöiden osalta.

Liput tulevat myyntiin maaliskuussa, ja lipun hintaan sisältyy ennen esitystä tarjottava herkullinen Louhenlinnan kokin suunnittelema ateria.

Kullervon kirot
Näyttelijöitä kahdeksan + videojaksojen avustajat.
Ohjaus: Tiia Valavuo
Musiikki: Markus Rantanen
Videojaksot: Lauri Löytökoski ja Tietosuus-osuuskunta
Puvustus: Jaana Renvall

Käsikirjoitus: Marko Laihinen.


Laitilan Sanomissa 26.2.2019 oli Eija Eskola-Burin tekemä artikkeli siitä, mitä tuleman pitää syksyllä.



28.2. on Laitilan Kinossa tarjolla elokuva ja paneelikeskustelua.




Lauantaina 23.2.2019 oli Länsi-Suomessa Elina Helkelän tekemä artikkeli.




Turun Sanomissa oli 25.2.2019 ennakkopuffia.



tiistai 15. tammikuuta 2019

Kauhia kamaloittemist

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 15.1.2019

”Voi ny hyvä ihmise sentä!”, ”Kui ikä lainkka!”, ”Mut kyl nyy ova kaik mailmankirja sekasi!”.
En tiedä mistä pälkähti päähäni, mutta eräs ilta rupesin muistelemaan laitilanmurteisia kamalointisanontoja. 

Tarkoittaa alunperin tilanteita, jossa joku kertoo (puhele) jostain kuohuttaneesta asiasta, ja sitä sitten tietyin sananparsin oikken kauhiast ihmetellä – monesti sekä kuulijan että kertojan voimin. Laitilassa näihin liittyy usein sisälmyksenä vielä moraalinen, paheksuva puntarointi tekoa ja tekijää kohtaan. Silloin syntyy helposti eräänlainen yhteiskamalointi, josta haetaan sitä hyvän fiiliksen samanmielisyyttä: ”Pali määki hul ole, muttemmää ikä ny sentä noi hul ol ollu!”, ”Mut kyl nyy ruppe olema jo niimpali kova touhu!”, ”Mut see onki ollu pali villane jo mukulast saakk!”,  ”Et kui sit viittiki joka kohras tommottes rikerat!”, ”On se sukkela peli viäläki, vaik o jo aikune miäs ja muna ja kaik!”.

Osassa lienee pikantisti uskonnollistakin alkuperää mukana, kuten: ”Jumalsillikköste!”, ”Voi jessus sentä!”, ”Ei jusuliuta!”.

Toisaalta voi ajatella, että kamaloitteminen on myös hienostunutta kiroilua – toki varsinkin laitlalaisten miesten puheissa vilisee roimat kirosanat: ”Mut mää katosi vähä aikka sitä touhu ja ajatteli, et on tämä yht saatanalaji sättämist, ei päät eikä hänttä!”.

Tarkistin vielä Heli Laaksosen toimittamasta Markus Siltamäen Laitilan murteen sanakirjasta Kukkaroho ja plakkarihi, että miten siellä kamalointi oli määritelty: kauhisteluahan se. 

Samassa huomasin, että tuon kyseisen kirjan olin saanut lahjaksi omalta äiteltäni, päiväys oli 15.10.–04. Murre on sitä jokaisen todellista äidinkieltä, ja uskon, että monella muullakin soi korvissa nuo kamaloittemiset aivan selvästi jonkun tietyn ihmisen äänellä ja sävypainotuksilla.
”Mut kyl ny ruppe olema iha hullumaine räknink!”, ”Kui ikä tomne o eres miälehenkän tullu!”, ”Mut ajattel!”.

Nuorisolle vielä vinkiksi jos hauskansorttinen perinteenkeruu innostaa – salakuunnelkaas kun varttuneemmat laitlaise keskenäs oikken prohtava puhelimes – sieltä putoaa muistikirjallinen materiaalia tunnissa. Vähintään.


Kirjoittaja on Turussa asuva, jonku sorti prohtsäkk itekki.



keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Antti Nylén: Häviö [Kosmos 2018]




Ostin itselleni joululukemiseksi Antti Nylénin Häviö -kirjan – syy: itsekin olen lähivuodet hankkinut toimeentulon taiteenteko tulonhankinnan välineenä. Vaihtelevalla menestyksellä. Luetut arvostelut herättivät kiinnostusta + omakohtainen kokemus nykytyöelämästä, tulojen ja tekemisten epävarmuudesta, ja olen myöskin nimittänyt oman kokemukseni perusteella apurahojen pyyntiä kerjäämiseksi. Onnenkauppaa.

"Koneen säätiö on jo pitkään antanut rahaa »rohkeisiin avauksiin». Ilmaisu on hämärä ja sallii mitä vain – sehän on innovatiivinen vastine sanalle »innovaatio» – mutta tendenssi on on paha, sillä on räikeän selvää, että »haluan toimeentulon» ei ainakaan ole rohkea avaus, vaikka se on yleisin, jos ei ainoa syy apurahojen hakemiseen. Apurahanantajien ei pitäisi olla asiakkaita, jotka tilaavat taiteilijoilta toiveidensa mukaisia tuotteita. Niitä ei pitäisi yhtään kiinnostaa, mihin apurahoitetut henkilöt aikansa käyttävät ja millaisia teoksia julkisuuteen tuovat. Niille taiteen ehdottoman vapauden  pitää olla pyhä, koskematon arvo, niiden koko toiminnan kulmakivi ja ainoa motiivi."

Olen taannoin myös rustannut pohdintaa kirjailijoiden ammatillisesta itsetunnosta näihin systeemeihin, rakenteisiin ja kirjailijan omaan rooliin liittyen.

Häviössään Nylén tuo rehellisen selkeästi esille sen, että hän on yleisten arvostusmittareiden valossa Suomessa menestynyt (palkittu ja paljon apurahoitettu) kirjailija. Näin on. Siihen hän on tyytyväinen, eikä lukemani perusteella halua luopua tai muuttua pois tästä identiteetistä, joka on tarjonnut hänelle tietyn tyydyttävän statusaseman yhteiskunnassa. Esimerkiksi tärkein kirjansa, kirjailijuuteen ja julkisuuteen hissittänyt Vihan ja katkeruuden esseet tuleekin mainituksi varsin monta kertaa.

(Toki Häviössäkin on vihaa, katkeruutta ja vittuilua nimeltä mainittuja ihmisiä ja instansseja kohtaan ja sen verran masentuneenvärisellä näppäimistöllä hakattuna, että sivulle 63 edetessä mietin hetken, pitäisikö tämä jättää sikseen. Kannatti lukea loppuun sitten kumminkin.)

Mutta menestyneen kirjailijan aseman arvostuksen näyttämiseen rahallisella arvostuksella hän ei ole tyytyväinen. Elämä on lähes jatkuvaa kituuttamista, alistumista, sopeutumista, kerjäämistä jne. Välillä pitemmällä apurahalla toviksi nautittavaksi saatua turvallisuutta ja vakautta kaivataan kipeästi.
Tiedän itsekin, että perheellisenä taiteen kentiltä toimeentulon riipiminen on sitten vielä paljon stressaavampaa ja vaikeuskerroin on rutkasti suurempi. Ilon aiheiden lisäksi on kuluja, vastuita, ja kaikki on aikataulutettua jne.

Anna Sahlsten Leipähuolia, 1895. Öljy kankaalle 68 x 53 cm. Turun taidemuseo.
Kuva: Kari Lehtinen

Kirjan alkuvaiheen elämän vittumaisuuksien ja jatkuvan rahanajattelun vankeuden kuvauksista tuli suoraan mieleen Rutger Bremanin perustulo-kirjasta tutkijoiden Eldar Shafirin ja Sendhil Mullainathanin uusi teoria köyhyydestä, joka on tiivistettynä: it´s in the context, stupid.
"Köyhät eivät tee tyhmiä päätöksiä siksi, että ovat typeriä, vaan koska he elävät kontekstissa, jossa kuka tahansa tekisi typeriä päätöksiä."

Kirjan pohjimmaisista inhimillisistä tarpeista nouseva oikeutta vaativa pääviesti minusta on, että Nylén tahtoo kirjailijan ammatista myös palkka-arvostetun ammatin taiteilijaeläkkeet ja apurahat yhdistämällä. Valtion tulisi olla se työnantajataho, jolla olisi taiteilijoista suurin elatusvastuu. Nylénin hahmottelema taiteilijapalkka olisi noin lastentarhanopettajien liksan kanssa samalla korkeudella eli n. 2300 € nettona/kk. Kausi olisi elinikäinen, ilman mitään selvitysvelvollisuutta tai tulosvastuuta - ehtona voisi hänen mukaansa olla vähintään 33 vuoden ikä ja se, että kykenee esittelemään raadille ristinsä ja stigmansa.

"Rahat ovat siellä, missä poliisien, opettajien ja virkamiestenkin palkkoja säilytetään. Otettakoon se samasta astiasta."

Ensimmäinen ongelma tällaisessa on tietenkin – liittyen nykyisinkiin raadituksiin – että kuka tai mikä taho pääsee/joutuu raatiin määrittelemään jonkun ihmisen sinne taiteilijapalkka-toimeentuloasemaan ja millä perustein?
Minusta tällainen esitetty taiteilijapalkka-malli on mahdollista vain, jos päivänä eräänä Suomessa vallitsisi jokin sosialistis-kommunistinen onnela. Ja sellaisiin olen lakannut uskomasta vuosia sitten.
Ennemmin minusta kannattaa pohtia ja edistää erilaisia perustulomalleja, joissa on realismi mukana, ja joille löytyy kannatusta vasemmalta oikealle. Perustulo mahdollistaisi myös demokraattisen vapaasti kenen tahansa olla sitten vaikka se taiteilija ilman mitään portinvartijoita. Mitä sellainen avoimmuus tekisi taiteelle? Hyvää, väittäisin. Loppuisi se aitauksissa kiinnostavien taidekantturoiden arviointi ja toimeentulolotto.
Perustulomallit ovat hyvin monimutkaisia ja poliittisesti vaikeasti toteutettavissa, varsinkin vastikkkeeton perustulo, mutta uskon että taloussäästöjen takia niitä alkaa enevissä määrin ilmestyä. Edellä mainittu Bregmanin kirja selventää kuvioita kriittisen hyvin, ja mm. Osmo Soininvaaralla on hyvin perusteltuja vihreitä ehdotuksia vastikkeettomalle perustulolle.

Kaikki on myös suhteellista - taiteilijan työtä on minusta turha vertailla ammatteihin, jotka vastaavat selkeisiin tarkoituksellisiin perustarpeisiin - esimerkiksi hoiva-alaan tai turvallisuusammatteihin. Myös työt ja palvelut, joissa on seurauksena selkeä rahaksivaihdettava tuote, ovat eri laadun töitä. Jos kallispalkkainen ja osaava pörssifirman pomo kykenee luomaan uutta rahallisesti arvokasta ekoeettistä talouskasvua, työpaikkoja ja verotuloja plus yhtiönomistajille arvoa, eikö hän ole isot rahansa ansainnut? Vai päteekö edelleen linja se rikas ahne sika ja porvarit hirteen?
Eikä sitä rahaa voi valtio tuosta vaan loputtomiin luoda, vaikka osa idealisteista näin viittilöikin otsa kuumana: mm. inflaatio, valtionlainojen korot ja taas se palkka-arvostusten ja vientitalouksien suhteellisuus yms.

Toki taiteilijat tekevät tuotteita myös - ostin tämän kirjan Suomalaisesta Kirjakaupasta hintaan 21:95€. Alaa tuntevana pohdin että painatus ei ole paljotta maksanut, ja mitäköhän itse kirjailija eri välikäsien ja verojen jälkeen tästä saa pankkitililleen -  olisiko edes 1 euro / myyty kirja?
Mutta, muistettakoon vielä, että jos Suomessa aikoo hankkia toimeentulon taiteenteko välineenä, se on hankalaa ja monimutkaista edellyttäen mm. tietynlaisia persoonallisia kykyjä. Vaurastuminen on todella paljon vaikeampaa, muttei tuikimahdotonta sekään riippuen kirjallisuudenlajista ja tyypeistä: Hotakainen & Räikkönen, Tervo & Loiri.

Läpi kirjan Nylén esittää kirjoitustensa ja ajatustensa taustalla asenteita ja asioita, josta olen lähtökohtaisesti eri mieltä. Kirjan ansiota on, että ne haastot pullauttavat miettimään.
Oma ihmis- ja elämäkatsomukseni ei perustu uskonnollisiin tukikapuloihin. En ole siten myöskään kohtalonuskovainen, koska moinen vie elämisestä ja ihmisyydestä kaiken mielen pois. Ihminen asuu muuttumisen vapaudessa, se lukee ex libriksessäni.
Ihminen tekee valintoja, tietoisesti tai ei-tietoisesti, vaikka kivenkovaan väittäisi, ettei ole tehnyt mitään valintoja vaan on eräänlaisesti tahdottomana vaan ajelehtinut asiasta toiseen sattuman tuuppimana tms.  Itseään ei kannata huijata, eikä omaa vastuuta saa ottaa pois tai sitä ei saa luovuttaa itseltä pois. Handu ylös vaan virhevalinnan merkiksi jos niin kokee.
Vahva uhri-mentaliteetti ja marttyyrihenkisyys on aina outoa löytää - eniten tulee mieleen, että sellaiseen rooliin pukeutuvalla ovat jotkin henkilökohtaiset kotiläksyt tekemättä. Miksi uhriutua, mikä on sen suora tai piilotettu hyötytavoite? Mitä muutosta valittamisella pyritään saamaan? Mistä moisessa muutosvastaisuudessa pohjimmiltaan kyse?

Suhde rahaan kannattaisi itse kunkin pyrkiä puhdistamaan pois luudutetuista poliittisista juoksuhauta-asenteista. Se on vain potentiaa; toki myös sitä valtaa. Raha ratkaisee ne asiat, jotka raha ratkaisee. (Halokehrät-kirjassani on kahden sivun mittainen rautalanka tästä asiasta).
Monelle kiivaalle ja vasemmistolaisessa maailmankatsomuksessaan parantumattomasti oikeassa olevalle ylenpalttisen viisaalle tyypille olisi opettavaisen terveellistä pitää tamagotchina vaikka tonnin osakesalkkua. Jos oma aateideologiahygienia sen vaan sallii.

Nylén väittää kirjassaan rahasta, että "En ymmärrä enkä tiedä missä sitä on, mistä ja millä perusteella sitä tulee minulle ja miksi sitä tulee minulle niin vähän."
En usko tätä alkuunkaan - koska kautta kirjan palava puhe siitä mistä puute. Viholliset ja syylliset tunnetaan - tai kannattaisi tuntea perin pohjin.
Toisaalla kirjassa esimerkiksi avautuu ristiriitaisen riemastuttavasti, miten hän ja vaimonsa ovat hyötyneet rutkasti nimenomaan parjaamastaan talouskasvusta, finanssitaloudesta ja kapitalismista. Heidän omistusasuntonsa arvo kaksinkertaistui Helsingissä seitsemässä lihavassa vuodessa - voittoa 150 000 euroa tekemättä asian hyväksi mitään. Oikein hyvä tilituotto sijoitukselle, ja jollaisista mahdollisuuksista esimerkiksi vuokra-luokkaan kuuluvat ihmiset ovat kateellisia ja katkeria.
Minusta Nylénin kannattaisi ehdottomasti suunnata terävä esseeperiskooppinsa Rahaan - selvittää se ja höllätä niitä omia ilmeisen tiukkaan ruuvattuja eettis-moraalisia käsityksiään mm. rahaa kohtaan. Voisi olla, että kotvan ajan kuluttua sitä rahaa olisikin sitten lopultakin tarpeeksi.
Tiedän ettei hän tee sitä, kuten ei moni muukaan rahan kriitikko. Siinä murenisi pohjat.

"...mutta ennen kaikkea siitä päivänselvästä syystä, kaikki psyykkiset ongelmani ratkeasivat ja olisivat menneisyyttä samalla kellonlyömällä, kun voisin heittää kerjäläisenkeppini ja -hattuni menemään ja työstäni alettaisiin maksaa palkkaa ja saisin olla rauhassa."

Uskon että tuo kirjailijan kokemus on totista ja viheliäistä totta. Samalla itse uskon, että sellainen kirjailijuus lisääntyy edelleen, jossa se arjen toimeentulo hankitaan muusta palkkatyöstä ja kirjoittaminen tapahtuu sitten ns. vapaa-ajalla. Suurimpana syynä se, että se malli tarjoaakin sitä aitoa tekijänvapautta - apurahasysteemissä tihkukytkimen lailla elävä siihen ei pääse ja joutuu kuluttamaan kapasiteettiaan turhuuksiin. Apurahoitetussa taiteilijaelämässä ei ole myöskään mitään selkeää vapaa-aikaa eikä juurikaan lomaa. Varaa lomaan. Osa taiteilijoista ovat toki myös työnarkomaaneja.

Oman lähivuosien kokemukseni perusteella myös sanoisin kirjan luettuani, että taiteilijat (kirjailijat) itse selkeästi yliarvostavat taiteen merkitystä. Tottakait koska asuvat sen sisällä, mutta suurin osa ihmisistä ei asu. Yksi syy on tietenkin se, että taiteenteko, kirjoittaminen tarjoaa mahdollisuuden jatkuvaan itsensä kanssa pelehtimiseen, nautinnolliseen henkiseen masturbointiin, ajatustensa ja tunteidensa kanssa möhkimiseen. Se on kivaa. Monet taiteilijat ovat piripintaan itseään täynnä.

Jokainen haluaa olla se Joku jossakin. Eräs joku on veistellyt myös, että kaikki työ on pahemman työn välttelyä. Siksi esimerkiksi sitten tehdään köyhyyden vallitessa vaikkapa taidetta, tai osa jopa kipparoi itsensä ulkoisista vaatimuksista lopullisesti ulos työkyvyttömyyseläkkeelle. Systeemissä on tällöin vikaa.

En tunnista, ainakaan enää, mitään pakonomaista kirjoittamisen tarvetta, joka selvästi on monelle ammatti- tai harrastekirjoittajalle loputtoman tärkeää ja nautinnollista. Se on väline olla elävässä kontaktissa elämän kanssa, tai siltä se ainakin saadaan tuntumaan. (Sitähän tämäkin bloggaus ja luetun kirjan kanssa yhteinen ajattelu on).
Kirjoittaminen tai taiteen tekeminen ei ole ainakaan minulle mikään personoitu riivaaja, josta ei voisi päästä eroon. Toisille temperamenttityypeille asia lienee toisin. Päinvastoin, pidän ajatustasolla aina mukanani sitä avointa kulkuporttia, että jos lukeminen tai kirjoittaminen alkaa sutata elämää mustaksi tai tekee onnettomaksi, lukeminen ja kirjoittaminen jäävät kyydistä. Sitten tehdään jotakin muuta.

Voi tietenkin olla, että olen jo pitkään tapsutellut itsekin juuri sillä Häviön tiellä, jota Nylén kieltämättä kiinnostavasti ja tätä suomalaista pienen kielialueen taidealaa puhkoen kuvaa.
Taiteen ja kirjallisuuden kenttää rullaa - ehkä ollaan ehtoopuolella, uudet sukupolvet kirmanneet ohi, rooliksi jää hiljainen vajoaminen, nimen näkeminen kaanonissa ja satunnainen käsien lämmittely aikaansa eläneissä töissä.